A/N:
Pidin varsinkin alkuosasta, siitä miten Oliver unohtui katselemaan Patrickia. Siinä oli jotain todella kutkuttavaa, jollain hassulla tavalla äidillistä ylpeyttä, tai sellaista "hih, tiedänkin miten tämä päättyy, ja siksi on niin hienoa nähdä sen alkavan". Nyt kun sanon noin, saat suuren kiusauksen tehdä jotain täysin odottamatonta ja sitten tunnen itseni typeräksi. No, tälläinen olo minulle kuitenkin tuli.
Siis on kyllä vielä sanottava, että meikäläisellä on kyllä erittäin kirkas käsitys siitä miten tämä tulee päättymään, oli se sitten ennalta-arvattavissa tai täysin odottamatonta, mutten usko, että menen muuttamaan paljolti suunnitelmia.
Pakko myös sanoa, että jonkinlaista jatko-osan poikastaki kehitelly mielessäi :').
Ja hei! Missä mun kaikki muut lukijat on? O_O Ja nyt siis jatkuu..
3. Isänsä poikaEn ollut ennen huomannut, paitsi nyt, miten hemmetin sininen tuo taivas saattoikaan olla. Kaikki tuntui jotenkin niin erilaiselta. Olin mennyt erääseen huoneeseen. Huoneeseen, jonka uskoin joskus kuuluneen Patrickille. Istuin keskellä huonetta, katsoen ikkunasta ulos. Se joka sanoi itkemisen auttavan, oli oikeassa. Oloni oli niin raukea, niin helpottunut. Itkeminen oli loppunut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, mutta minut se oli muuttanut, ainakin jotenkin
“Älä unohda, poikaseni, et ole koskaan yksi”, oli Alice-mummu sanonut.
“En unohda”, olin vastannut. Vanha, viisas nainen oli oikeassa. En minä ollut yksin. Oli minulla Patrick.
Huone, missä silloin olin, oli kuution muotoinen, avara ja valoisa. Seinät oltiin vuorattu vaaleansinisellä tapetilla ja heti ovesta oikealla oli kaksi isoa vaatekaappia. Sitten oli tietenkin yksi sänky, jonka vieressä oli yöpöytä. Isohko hylly, sänkyä vastapäätä oli ahdattu täyteen englantilaisten kuuluisten kirjailijoiden teoksilla, ja siellä komeili esimerkiksi P. G. Wodehousen, Oscar Wilden, Agatha Christien, J. R. R. Tolkienin ja Jane Austenin kirjoitelmia. Huone ei kuitenkaan jostain syystä sopinut nuorelle miehenalulle. Uskon, ettei siitä ollut kauaa kun Patrick oli huoneessaan asustellut, mutta silti kaikki oli siististi omilla paikoillaan. Missä kaikki törky? Kyllä minäkin jätin, tai olisin jättänyt, lapsuudenkotiini aikamoisen hullunmyllyn, jos olisin tuosta noin vain lähtenyt. Minun ja Patrickin huoneet erosivat toisistaan siis aikalailla. On pakko myöntää, että vilkaisin jopa patjan väliin, jospa siltä löytyisi pornolehtiä tai edes jotain mainoksia vähäpukeisista ihmisistä. Itse säilötin kaikki törkylehteni patjan välissä, mutta ei Patrick! Äidin pikku siveellinen poika, joka lähtee Amerikan maalle lukemaan lääkäriksi!
Säikähdin hieman omaa kiivastumistani. Mistä se johtui? Siitäkö, että Joanna yritti saada minulle elintärkeää ihmistä lähtemään pois? Halusinko minä omistaa Patrickin, vai mistä tämä tulistuminen?
“Löysinpäs sinut”, kuului tuttu ääni ovensuusta. “Luulin, että putosit vessapyttyyn.”
Käännyin ovelle päin, saaden kasvoilleni jonkinmoisen hymyn aikaiseksi.
“En sentään. Jäin juttelemaan isoäitisi kanssa.”
Patrick asteli nopein askelin sängylleen, istahtaen sen päälle. Hän katsoi minua, pää hieman kallellaan.
“Ei kai hän tylsistyttänyt sinua tarinoillaan?”
“Mitä vielä!” huudahdin. “Mukava, viisas nainen.”
Olimme hetken hiljaa, siirrellen katseitamme ympäri huonetta. Halusin niin kovasti tietää, mitä Patrick mahtoi silloin ajatella. Mitä minä olisin siinä tilanteessa pohtinut? Olisinko ollut häpeissäni? Yritin lukea hänen kasvoiltaan sitä, mutten tuntunut osaavan tai sitten Patrick osasi kätkeä hyvin tunnetilansa.
“Kuinkas sotarintamalla jaksetaan?” päätin kuitenkin lopulta kysyä. Patrick suoristi sängynpeitteellä olevia ryppyjä, jotka olivat jääneet penkomisieni jäljiltä.
“On siellä jo hieman tyynenpää nyt, vaikka setä onkin kiukkuinen kuin ampiainen.. Samoin äitini.”
Tyydyin nyökkäämään, sillä Patrick ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut vatvoa äitinsä päähänpinttymää sen enempää. Oikeastaan tunsin ymmärtäväni häntä.
“Olet tainnut jo tutustua huoneeseeni?” Patrick sanoi vaihtaen samalla puheenaihetta. Hän osoitti sänkyään, jonka peitettä oli aikaisemmin suoristanut rypyistä. Yritin virnistää, vaikka se tulikin aika väkinäisesti. Mitä pitäisi sanoa? Anteeksi, Patrick, etsin vain pornolehtiäsi. Ei, ei tuollaista sanota ääneen, eikä edes puoliääneen taikka leikillään, ei ainakaan hänelle. Niinpä sanoin vain koettaneeni sänkyä. Hyvät jousitukset, hmm…
Koska kumpikaan meistä ei ollut kovinkaan innostunut palaamaan juhlaväen kireään tunnelmaan, päätti Patrick esitellä vanhempiensa huvilaa minulle. Sen alun perin oli omistanut Albert Harris vaimonsa Alexandran kanssa. Valitettavasti Albert oli kuollut toisen maailmansodan aikana, samoin kuin heidän ensimmäinen poikansa, George, niinpä leski oli jäänyt hoitamaan huvilaan kahdestaan toisen poikansa, Williamin kanssa, joka myöhemmin peri huvilan ja asettui sinne asumaan vaimonsa Alicen, sekä neljän lapsensa, Charlesin, Simonin, Edwardin ja Agathan kera. Ja niin kuin me kaikki tiedämme, maasta olemme tulleet ja maaksi olemme jälleen tuleva, kun William-herra sitten kuoli ja Alice muutti kaupunkiin, jäi huvila kolmelle elossa olevalle lapselle, joista yksi otti sen vastaan, nimittäin Edward.
Patrick oli siis asunut samassa talossa koko lapsuutensa, nuoruutensa sekä varhaisen aikuisikänsä, joten en siis ihmetellyt, miksi hän halusi niin kovasti kaupunkiin.
Viimein huone, missä alakerrassa vierailimme, oli Edwardin työhuone. Yläkertaan emme olleet edes suunnitelleet menevämme, ja kuinkas olisimmekaan. Minä, herra vammainen pyörätuoleineni. Patrick kertoi isänsä olevan poliisi, joten hän saattoi tehdä myöhäänkin yöllä tarvittavia paperitöittä. Katsoin huonetta silmät pyöreinä. Se muistutti hieman Patrickin huonetta, ainoa ero oli se, ettei siellä ollut sänkyä.
Patrick nappasi kirjahyllyssä lepäävän valokuva-albumin istuen sitten viereeni, napaten itselleen tietokonepöydän edessä olevan tuolin.
“Tässä olen minä, viiden ikäisenä”, hän sanoi osoittaen erästä kuvaa, missä pieni poika istui hiekkalaatikolla. Suloista, todellakin. Katselimme kuvia aikamme, Patrickin selostaessa mitä kuvissa tapahtui ja mistä ne oli otettu, kun minä puolestani keskityin niiden ihailuun. Kuvat kertoivat niin paljon, enemmän kuin tuhat sanaa, ja niin monta sanaa ja vaikka enemmänkin voisin sanoa Harrisin suvusta niiden kuvien perusteella. Itse emme koskaan olleet säästäneet mitään kuvia. Sinänsä aika harmillista, mutten oikeastaan ollut tottunut sellaiseen, siksi se ei mielestäni ollut enää outoa.
“Patrick, täällähän sinä olet”, Joanna huokaisi, keskeyttäen meidän puuhastelumme. “Tulisit puhumaan veljesi ja muiden sukulaistesi kanssa. Et tule näkemään heitä vähään aikaan.”
“Aivan kohta, äiti. Näytän Oliverille valokuvia.”
Joannan murhaavakatse osui jälleen minuun. Se sai niskavillani nousemaan pystyyn. Aivan kuin hän pitäisi minua paholaisena, saatanana, joka yrittää viedä poikansa viattomuuden. Nainen käveli uhkaavalla tavalla läheisyyteemme, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, otti nainen albumin poikansa käsistä.
“Patrick.”
Mies vieressäni nosti katseen äitiinsä. Ilmeetön ilme. Jälleen en osannut sanoa mitä hän ajatteli. Toisaalta, tuollaisen tyrannin kanssa, en minäkään paljoa ilveilisi. Ties mikä selkäsauna siitäkin seuraisi.
“New Yorkissa olisi erittäin hyvä linja juuri lääkintäalalle, ajattelin jos…”
“Äiti!” Patrick huudahti, mikä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen korottavan ääntään. “Minä EN halua lähteä New Yorkiin!”
“No entäs sitten..”
“Enkä minnekään muuallekaan Amerikkaan.”
Joanna näytti loukkaantuneen. Patrick oli edelleen tyyni ja minä, no sanotaan, että tunteeni olivat erittäin sekavat. Oli jo kumma kun ei aikuinen mies saanut päättää omista asioistaan! Katsahdin naiseen, joka näytti yrittävän pidätellä kiukkuaan.
“Ajattelen vain parastasi. Yhdysvalloissa sinulla olisi niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin täällä..”, hän piti hetken taukoa, “tuollaisten kanssa.”
Viimeisen lausahduksen hän selvästi osoitti minulle. En siis ollut enää ulkopuolinen tuossa kiistassa, vaan pikemminkin yksi sen pääaiheista. Ja minultahan tuo nainen Patrickia ei vienyt!
Ensimmäinen asia mikä silmiini osui, olivat poliisi-isä -Edwardin käsiraudat, mitkä lojuivat kutsuvina työpöydällä. En tainnut oikeastaan ajatella juurikaan mitään, kun iskin oman vasempani ja Patrickin oikean käden rautoihin. No ainakaan emme päässeet toisistamme irti.
Joannan ilme oli näkemisen arvoinen, olen naureskellut sille jälkeenpäin. Silloin, juuri sillä hetkellä, kun sen näin, ei se ollut naurun paikka.
“Jos hän lähtee”, mutisin epämääräisesti, yrittäen löytää jotain varmuutta, potentiaalia lauseeseeni ja sen esittämiseen, “minä lähden mukaan.”
Vaikka Patrickin ilme oli edelleen enemmän tyynen kuin huvittuneen puolella, saatoin nähdä hänen hymyilevän sisäisesti. Joanna pinkaisi juoksuun huutaen raivoisasti miehensä nimeä.
~ * ~
“No olisi sitä pahemminkin voinut käydä”, Edward sanoi kun istuimme autossa päämääränämme poliisiasema. Oli nimittäin käynyt niin, että ne käsiraudat, jotka olin itseni sekä Patrickin väliin iskenyt, puuttui avain, joten meidän oli lähdettävä hakeman sen varakappaletta. En ollut nähnyt Patrickin isää aikaisemmin sinä päivänä, olimme onnistuneet olemaan samassa paikassa kertaakaan törmäämättä, joten tunsin itseni hieman vaivautuneeksi tilanteeseen, missä häneen tutustuin. Mutta mies vaikutti rauhalliselta, sekä rennolta kaverilta, joten yritin olla hätäilemättä. Itse asiassa oli hämmästyttävä nähdä kuinka paljon Patrick isäänsä muistutti. He molemmat olivat pitkiä ja laihoja miehiä, ja vaikka Edwardin hiukset olivat jo harmaantuneet, oli hän kuvien perusteella ollut nuorempana mustatukkainen, juuri niin kuin molemmat poikansa. Ja loppusilauksen antoivat ne hurmaavat, jokseenkin hieman pelottavan jäänsiniset silmät, vaikka pappa Harrisin silmistä se jonkinlainen hohdokkuus oli jo selkeästi aikojen kuluessa kadonnut.
“Teetkö usein tälläistä?” Edward kysäisi, vilkaisten minua taustapeilistään.
“Öö..? Mitä siis?”
“Kiinnität itseäsi toisiin ihmisiin käsirauhoilla?”
“En! En missään tapauksessa!”
Tunsin punan kohoavan poskilleni. Minä ihmeen perverssinä mies minua piti? Minun yllätyksekseni hän naurahti.
“Lepo vain, nuorukainen. Kunhan kiusasin.”
Vilkaisin vieressäni istuvaan Patrickiin, joka tyytyi kohauttamaan olkapäitään.
Kun minä, sekä Patrick olimme viimein päässeet vapauteemme, ilmoitti Edward hyvillä mielen vievänsä meidät mökilleni. Auton voisimme hakea joku toinen päivä.
“Voin sanoa, ettette halua, varsinkaan sinä nuori Andrews, nähdä vaimoani nyt. Hän haukkuu ja puree.”
Suostuimme siis ehdoitta Edwardin ehdotukseen, ja niinpä suuntasimme takaisin kohti autoa. Mökillekään ei ollut enää pitkä matka, sillä poliisiasema oli ollut matkan puolivälissä.
On kyllä sanottava, että Patrick on aivan isänsä poika. Luojan kiitos niin päin.
Edward jätti meidät tien, joka veisi mökilleni, päähän. Siitä oli vain kilometri, joten saimme kävellä loppumatkan. Ei se haitannut, olihan ilmakin erittäin suopea. Ja kun me hetken päästä pääsimme takaisi tukipisteeseemme, oli meitä vastassa jotai, tai pikemminkin joku, mitä en olisi uskonut todeksi ellen olisi nipistänyt itseäni.
“Percy-setä!”
Suustani pääsi hämmästynyt huuto, mikä sai, pulskan, punaiset himan harvassa olevat hiukset omaavan miehen kääntämään katseensa pois mökkimme ikkunasta. Hän oli luultavasti katsellut sisään, jos joku sattuisi olemaan kotosalla.
“Haudi, Oliver!” hän puolestaan tervehti iloisesti. “Mites veljenpoika jakselee?”
Setä oli nuorena poikana muuttanut Amerikan Texasiin, mikä näkyi nykyisin hänen murteessaan, sekä usein pukeutumisessakin.
“Mitäs tässä”, vastasin. En oikeastaan koskaan jaksanut miettiä sen parempaa vastausta kysymykseen ‘kuinka jakselet’. Kiinnostiko kysyjää muka oikeasti, vai sanoiko tämä sen vain siksi, koska se kuului tapoihin?
“Kuinkas Roger jaksaa?”
“Isäni?”
“Niin?”
“Hän on kuollut, Percy-setä. Olit hänen hautajaisissaan.”
Setäni näytti miettivältä. Hän oli selkeästi juopunut. Suvullani oli siis taipumusta alkoholismiin, parempi lopettaa juominen. Ainoa näistä kolmesta veljeksestä, joka ei juonut, oli setäni Robert. Hän oli tunnollinen upseeri, oli uskollinen vaimolleen ja rakasti lapsiaan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Percy näytti siltä kuin olisi oikeasti kuullut asian vasta ensikertaa. Hänen ilmeensä vakavoitui hetkeksi, vartalon huojuessa kuin tuulen mukana taipuva korsi. Sillä välin kun setäni aivojärjestelmä siirsi uutta tietoa eteenpäin, pyysin Patrickia lähtemään valmistamaan illallista, minkä jälkeen hän voisi hakata takkapuita. Avustajani lähdettyä, olin setäni kanssa kahden.
“No, setä, mikä sinut ajaa takaisin kotiseuduille?”
Percy taapersi luokseni, iskien kipeästi kätensä olkapäälleni, niin, että saatoin tuntea hänen kosketuksena vielä monta tuntia myöhemmin.
“Raha, poikaseni, raha. On ollu vähän velkoja, pitäis maksaa ne, mutta ku ei millään ole suonut tuota käteistä tulemaan.”
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun setä tuli kinuamaan rahaa, ja viimeksi kun hän kysyi sitä isältä, vastauksena oli nyrkki silmään. Itse en halunnut olla samanlainen kuin isäni, alentua nyrkkeihin, toisaalta en ajatellut rahoittaa setäni hupireissujakaan. Jokainen meistä pärjätköön omillaan. Se oli ainoa asia missä olin isäni kanssa samaa mieltä.
Percy vilkuili ympärilleen, silmät päässä villisti kieppuen. Hetken katselujen jälkeen mies työnsi haisevan naamavärkkinsä aivan minun naamani lähelle. Vanhanviinanhajun pöllähtäessä epämääräisesti sekoitettuna oksennuksen hajun kanssa, hajuaistiini, en voinut muuta kuin nyrpistää nenääni.
“Luuleeko se hoikkapoika muka osaavansa halonhakkuun?”
“Mitä tarkoitat?” kysyin, kääntäen katsettani pois kaatopaikka-sedästäni.
“Poika on niin hintelä, että katkeaa itse siinä yrittäessään. Missä teidän kirves on?”
Percy hivuttautui jälleen kauemmas minusta, mikä helpotus, sillä ilma muuttui hetkessä raikkaaksi. Huokaisin, pudistellen hieman päätäni. Mitä siitäkin tulisi, jos setäni pääsisi käsiksi kirveeseen? Ei mitään, enkä halunnut olla todistamassa sitä tapahtumaa. Valitettavasti, mitä enemmän kieltäydyin kertomasta kirveen olinpaikkaa, sitä uteliaammaksi setä tuli.
Koska olen edelleen liikuntakyvytön jaloistani, en päässyt setäni perään, kun hän lähti etsiskelemään teräasetta lähistöllä nököttävästä puuvajasta. Kyllähän minä hänen peräänsä olisin voinut lähteä, mutta halusinko minä. Halusinko estää häntä saamasta kirvestä? Kamppaillessani omatuntoni kanssa, setäni löysi etsimänsä. Percy asteli tomerana halonhakkuupaikalle, huudellen samalla minulle jotain, mistä en oikeastaan saanut selvää. Hän nosti kirveen päänsä yläpuolelle, huitaisten sitten kovaa vauhtia kohti pystyssä seisovaa puupalkkia. Ensimmäinen yritys meni ohi, reilusti. Menin hieman lähemmäs.
Toinen yritys osui hieman lähemmäs kuin ensimmäinen, muttei kuitenkaan edes hipaissut puupalikkaa. Minä jatkoin hivuttautumista sedän läheisyyteen. Kolmas kerta toden sanoo, ja niin tälläkin kertaa. Puupalikka meni jopa melkein keskeltä halki.
“Hienoa, jopa osuit”, sanoin yrittäen kuulostaa samalla sarkastiselta, setäni ei näyttänyt huomaavan sitä, tai sitten hänellä on korvassaan sarkastiset huomautuksen suodattava laite. Vilkaisin mökkiä päin, huomatakseni sen mustasta piipusta kohoavan savua. Joku siis teki jotain oikein.
Percy ei halunnut jättää touhua yhteen puupalikkaan, vaan huojuen nappasi toisen, asettaen sen hatarin ottein paikoilleen. Jälleen kirves nousi korkealle ilmaan. Katsoin sitä silmät pyöreinä, sydämen hiljaisen tykytyksen soidessa korvissa yhdessä metsän hiljaisten äänien kanssa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Percyn käsien liikkeet piirtyvät verkkokalvolle hitaina, kun muistelen sitä hetkeä. Kaikki muu ympäristö tuntuu katoavan. Setä, kirves ja puupalikka. Se hetki oli niin lyhyt. En muista paljoa. Setä, kirves, verinen jalka, paljon huutoa ja sitten kaikkialla oli vain mustaa.
Tunsin märän rätin otsallani. Mutta yrittäessäni avata silmiä, kaikki tuntui olevan sumeaa. Jokin musta hahmo seisoi edessäni. Patrick? Mitä oli tapahtunut? Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin, hamuilen käsilläni ilmaa jos saisin otteen jostain.
“Oliver? Oletko kunnossa?” Patrickin ääni oli kumea, etäinen, outo. Yritän sanoa jotain, mutten saa suustani pihahdustakaan. Kaikkialla oli jälleen mustaa.
“Aivan samanlainen kuin isänsä”, kuulin Percyn toteavan. “Rogerkin oli niin neitiä heti verta nähdessään.”
“Oliver?” Patrick huhuili, pitäen kättään silmieni edessä. “Monta sormea näet?”
“Kaksikymmentäviisimiljoonaa”, vastasin puristaen silmät kiinni, minkä jälkeen räväytin ne täysin ammolleen. Huone piirtyi silmiini viimein normaalina. Makasin mökin oleskelu, tai takkahuoneen sohvalla, Patrick istui vieressäni ja Percy oli puolestaan asettunut toiselle nojatuolille. Sedän jalassa oli side.
“Saatana sentään!” kivahdin, kun viimein muistin tapahtuneen. “Minähän kielsin sinua ottamasta sitä kirvestä!”
Patrick asetti kätensä olkapäälleni rauhoittaakseen minua. En ole varma suutuinko siitä, että setä oli pilkkonut itseään vai siitä, että hän sanoi minun muistuttavan isääni. Joko tai, minun olisi pakko sietää Percyä pari päivää, eihän hän jalkapuolena voisi lähteä minnekään. Hemmetti sentään.
~ * ~
Pari viikkoa kului kuin siivillä meidän jokaisen touhutessamme metsänsiimeksessä. Patrick hoiti edelleen kaiken työn, sen lisäksi että hoiti kahta rampaa. Tohtorin suosituksien mukaan olimme yhä jatkaneet kävelyharjoituksiani, jotka tuntuivat päivä päivältä sujuvan paremmin, vaikken vielä voinut kävellä ilman Patrickin apua. Jopa Percy-setä oli toipunut älyttömästä tempustaan kirveen kanssa ja hän käveli jo miltein normaalisti. Mitä työhöni tulee, sain inspiraationi takaisin, vaikkakin hieman erilaisena kuin olin aluksi kuvitellut.
“Aion kirjoittaa omaelämäkerran”, sanoin eräs ilta Patrickille, kun istuimme mökin ruokapöydän ääressä. Percy oli vielä ulkona, ties mitä tekemässä, joten olin kahden palvelijani kanssa. Patrick kohotti hieman kulmiaan.
“Tai oikeastaan en minusta, vaan Rachelista. Ajattelin kerrankin kirjoittaa oikean kirjan.”
“Se kuulostaa hienolta”, sinisilmäinen mies lopulta sanoi vieno hymy huulillaan.
“Todellako? Minulla olisi vielä yksi pyyntö.”
“Mitä vain.”
“Jos viitsisit olla kertomatta tästä. Haluan pitää sitä salassa vielä jonkun aikaa.”
Patrick nyökkäsi ymmärtäväisesti. Jos media olisi saanut vihiä aiheistani, olisi seuraavan päivän lehti täynnä jotain törkyä minusta sekä Rachelista, ja juuri sitä minä en halunnut. Onneksi avustajani oli ymmärtäväinen, enkä minä osannut sanoa, mitä tekisinkään ilman häntä, tai jos miehen tilalla olisikin jonkinsortin natsi-puoskari. Keskustelumme päätteeksi päätin käydä haukkaamassa raitista ilmaa. Ovella olin törmätä Percyyn.
“Mitäs siinä kutkuilet?”
“En mitään”, hän sanoi hermostuneesti ympärilleen vilkaisten. “Juuri olin sisälle tulossa, kun avasitkin oven melkein päin näköä.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja jäin hetkesi terassille ihailemaan ilta-aurinkoa.
Elimme heinäkuun alkuviikkoja, ilmat olivat olleet suopeita, joten olimme voineet monesti istua pitkään yöhön asti kuistilla yhden kynttilän valossa. Sedänkin seuraa jaksoi, kunhan hän ei ollut juovuksissa taikka pyytänyt rahaa.
Kun sen aamun auringon säteet olivat ensimmäistä kertaa osuneet silmiini, en osannutkaan edes kuvitella mitä se päivä saattoi tuoda tullessaan. Patrick tuli tapansa mukaan auttamaan minua vaatteiden sekä vuoteesta nousemisen kanssa. Vaikka aluksi olin tuntenut itseni pieneksi vauvaksi, mikä oli ollut erittäin häpeällistä, voisin sanoa tottuneeni Patrickin läheisyyteen. Ei siinä ollut mitään väärää, rumaa taikka vastenmielistä, näinhän oli ollut jo monen vuosisadan ajan. Sitä paitsi, hienoilla herroilla oli aina miespalvelija.
Rullasin tuolini kanssa ruokapöydän ääreen, jonka päälle Patrick oli jälleen tuonut aamunlehden. Avustajani katosi keittiön puolelle viimeistelemään aamiaista. Setäni oli kuulemma jo herännyt kukon laulun aikaan ja lähtenyt kalaan. Aikainen lintu madon nappaa, tai ehkä tässä tapauksessa, aikainen kalastaja kalan kiskaisee ämpäriinsä. Itse en ollut koskaan mitenkään aamuvirkku, siis silloin vielä kun sain nukuttua täysmittaisia öitä. Nyt kun nukuin katkonaisesti, en ollut koskaan varma milloin olin hereillä ja milloin nukuin.
Selatessani lehteä, eräs artikkeli pomppasi silmiini aikalailla. Artikkeli, joka kertoi minusta. Otsikkona ‘Oliver Andrews, näytelmistä kirjoihin’. Haukoin henkeäni, siirtyen lukemaan otsikon alla olevaa tekstiä.
‘Näytelmäkirjailija Oliver Andrews on saatujen tietojen mukaan alkanut kyhätä omaelämäkertaa, ei itsestään vaan siskostaan, joka on kansalle vielä tuntematon henkilö. Rachel Andrews menehtyi viime vuoden syyskuussa vakavassa auto-onnettomuudessa, mistä hänen veljensä on edelleen toipumassa. Huhut kertovat kirjailijan painuneen piilopirttiinsä, Walesin rajoille, missä hän saisi rauhassa kirjoittaa satujaan. Toivotaan, ettei hänen uusin teoksensa elä pelkästään dialogien varassa.’ Tunsin vereni kiehahtavan suonissani, lukiessani tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan läpi. Palsta, mille törky oltiin präntätty, perustui pelkästään lukijoilta saatujen vihjeiden varaan. Tarkkasilmäiset kyttääjät saivat sievoisen summan rahaa, jos sattuivat tietämään jotain törkyistä kenestä tahansa julkimosta. Mitä törkeämpi juttu, sitä enemmän rahaa.
“Helvetti, saatana, hitto”, kirosin puristan käsiäni nyrkkiin, rystysten huutaessa valkoisina. Patrick oli kuullut kiroamiseni, mikä olikin saanut hänet tulemaan keittiön puolelta luokseni.
“Mikä hätänä?” hän kysyi katsoen vuoronperään minua ja pöydällä lepäävää lehteä.
“Ne saatanan haaskalinnut ovat sittenkin saaneet vihiä! Kuunteles nyt tätä!” huutoni kantautui varmaan Lontooseen asti, kun laskin katseeni artikkeliin ja karjuin sen viimeisen lauseen kovaan ääneen.
“Suoranaista vittuilua, sano minun sanoneen!”
Patrick näytti pelästyneen, pahemman kerran. Hän katsoi minua ensimmäistä kertaa tosissaan huolestuneena.
Raskas hengitykseni täytti koko huoneen. Yritin koota ajatuksiani. Mistä lehdistö olisi saanut tietää asiasta? Kuka olisi voinut vasikoida? Kuka tiesi tästä? Kuka muu kuin minä?..
Katseeni kääntyi väkisin takaisin Patrickiin, joka seisoi hievahtamatta paikoillaan. Ei voi olla totta. Ei se saa olla totta.
“Patrick…”
“Niin?”
“Sano, ettei se ole totta.. Sano, ettei se ole.”
“Mikä?”
Olimme hiljaa, vain kiivas hengitykseni täytti sen, mikä olisi nyt muuten hiljaisuutta.
“Et kai oikeasti epäile, että minä kerroin..?”
En tiennyt enää mitä ajatella. Kuka muukaan se voisi olla?
“Sinä olet ainoa joka tästä tietää, minun lisäkseni. Ei ole muita.”
Patrick pyöritteli päätään.
“Painu helvettiin.”
Ei se ollut minä. Ei se ainakaan kuulostanut minulta, mutta minä sen olin kuitenkin sanonut. Patrickin alahuuli värähti hieman. Hän nyökkäsi, ei sanonut mitään. Ei pyytänyt anteeksi, ei pyytänyt minua antamaan uutta mahdollisuutta, ei mitään. Auto oli edelleen Patrickin vanhempien luona, joten avustajani, pian entinen sellainen, saisi mennä bussilla. Se olisi hänelle oikein.
Hän keräsi tavaransa, hyvästeli minut ja lähti. Minä jäin tuoliini. Istuin siinä mieli turtana. Kaikki oli lopussa.
~ * ~
Puoli tuntia myöhemmin hyväntuulinen Percy saapasteli mökkiin. Istuin pöydän ääressä, näperrellen taitellun sanomalehden nurkkaa.
“Huomenta, herra päivänpaiste”, setäni tervehti iloisesti, kurkistaen keittiöön. “Missä kokki? Missä ruoka? Kamala nälkä.”
Piirsin sormellani kuvioita puiseen pöytään.
“Ei ole mitään kokkia”, vastasin miehelle, kuitenkaan katsomatta häneen.
“Ei kokkia?” hän huudahti hämmästyneenä. “Mitä olet tehnyt Patrickille.”
“Ei kyse ole siitä, mitä minä tein, vaan mitä hän teki!”
Vilkaisin setääni, joka näytti hämmentyneeltä.
“Patrick kertoi lehdistölle, että aion kirjoittaa kirjan, vaikka minä nimenomaan pyysin häntä vaikenemaan.”
Percy näytti anteeksipyytävältä istuessaan pöydän ääreen.
“Älä välitä. Mielestäni on hieno juttu, että aiot kirjoittaa siskostasi.”
Hiljaisuus.
Jotain hänen sanoissaan oli saanut minut miettimään.
“Enhän minä sanonut, mistä kirja tulisi kertomaan.. Ja etkä sinä ole voinut nähdä tätä lehteä, sillä minä näin kun Patrick toi sen.”
Setäni kohautti harteitaan. Nyt ymmärsin, miksi hän oli tehnyt sen! Velkojensa takia. Kertomalla minusta lehteen hän saisi edes hieman rahaa säästöön. Ja luultavasti mies oli kuullut Patrickin ja minun keskusteluni silloin illalla, kun niin sattui sopivasti olemaan oven takana.
Tunsin oloni typeräksi. Idiootiksi. Kuinka ikinä saatoinkaan epäillä Patrickia? Vilkaisin nopeasti kelloa, mikä kertoi, että minulla oli enää 20 minuuttia aikaa, jos halusin vielä estää Patrickin lähdön.
“Sinä”, sanoin sedälleni, kun aloin rullata itseäni ovea kohti, “toivottavasti hirttäydyt sillä välin kun olen poissa, tai tapan sinut palattuani paljain käsin.”
Muuta en sanonut, ei jaaritteluihin ollut enää aikaa.
A/N2: Ok, näin aluksi, Oliver ei tiedä, että Oscar Wilde on oikeasti irlantilainen.. Mutta kai se annetaan anteeksi, kuten se, ettei mulla edelleenkää ole sitä betaa :').. Oliko muute noi sukupuut ees yhtää kiinnostavia?
Ja eipä kai tässä muuta.