Nimi: Vuoden pahin tunti
Kirjoittaja: Taki
Ikäraja: S
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäTyylilaji: Kevyt sähläyshömppä eli general, drama, lievä angst, vähän humour
Päähenkilöt: Gellert, monta OC-koulukaveria (paritukseton)
Vastuuvapaus: Maailma, josta kirjoitan, kuuluu J.K. Rowlingille, hahmoista kaikki paitsi Gellert kuuluvat minulle.
Sana: #006, Tunnit
Tiivistelmä: On taas aika opettaa pimeyden voimien ryhmälle suojeliusloitsua.
A/N: Olen miettinyt hirveästi Durmstrangia opiskeluympäristönä. Tämä ficci lähti siitä, että tajusin, että kaikki Gellertin koulukavereikseni luomani OC-hahmot tuntuvat olevan jollain tavalla onnettomia, vihaisia tai muuten vain negatiivisia hahmoja. Mietin, millaista olisi opettaa sellaista jengiä, ja tässä ajatusleikkini lopputulos. Pääsinpähän myös kuvaamaan noita Gellertin koulukavereita porukkana. Tässä muuten 'pimeyden voimat' on erillinen kouluaine, eli se ei ole lyhennys 'pimeyden voimilta suojautumisesta', sillä minusta Durmstrangissa niitä pimeyden voimia käsitellään vähän laajemmin kuin vain suojautumismielessä
Niin, ja harkitsin osallistuvani tällä Potteriton Potter-haasteeseen, mutta en sitten malttanutkaan olla lisäämättä Gellertiä tuonne joukkoon. Siitä siis johtuu tälläinen OC-soppa, jossa Gellert on suht pienessä roolissa
* * *
Vuoden pahin tuntiSergei Yermolov istui turhautuneena tuolissaan maistamatta lainkaan mustan kahvinsa makua. Oli aika ottaa puheeksi häntä jo pitkään vaivannut asia.
"Kuulkaa, minä en ole varma, onko suojeliusten opettamisessa hirveästi järkeä", hän sanoi saaden muiden opettajien ihmettelevät katseet osakseen.
"Kuinka niin, Yermolov? Eivätkö suojeliukset ole nimenomaan sitä edistynyttä taikuutta, jota niin mainostamme, juuri sitä, mitä meidän koulultamme odotetaan?" kysyi rehtori Horváth syvällä äänellään.
"Minusta vaan tuntuu, ettei kukaan tule tänäkään vuonna oppimaan sitä", Yermolov sanoi, mutta jätti asian sikseen. Eivät muut huomanneet tai vaan välittäneet.
Yermolovin mielestä oli surullista, suorastaan traagista nähdä vuosi vuoden jälkeen, kuinka durmstranglaiset eivät oppineet suojeliusloitsua. Hän tiesi, että loitsu oli vahvaa taikuutta eikä ollenkaan helppo tehdä, joten ehkä hänen ei olisi pitänyt odottaa niin paljoa oppilailtaan, mutta opetettiinhan sitä Beauxbatonsissakin, eikä siellä kuulunut olevan samanlaisia ongelmia.
Oppilaistaan välittävä opettaja ei halua joutua todistamaan sitä, että kukaan ei todella ole onnellinen koulussa. Yermolovia huolestutti suuresti, mihin nämä kaikki hymyilemättömät kasvot vielä päätyisivät.
Huokaisten hän astui luokkaan ja alkoi puhua pimeyden voimien ryhmälleen. Moni oli odottanut innolla suojeliusloitsun opettamista ainakin siitä saakka, kun pimeyden olentojen tunnilla oli annettu oppilaiden tervehtiä oikeaa ankeuttajaa. Tuo kokemus näytti jättäneen jälkensä oppilaisiin, jotka nyt työllä ja tuskalla yrittivät saada aikaan suojakilpeä, jota voisi käyttää noita olentoja vastaan.
"Odotum suojelius!" kuului joka puolelta luokkaa ja kaikki huitoivat sauvoillaan sinne tänne. Missään ei näkynyt vilahdustakaan hopeisesta valosta.
"Keskittykää tarkasti muistoonne", Yermolov painotti. "Yrittäkää saada kiinni silloisesta onnentunteesta."
Luokan takaosassa istuva Nathaniel Fuhr näytti luovuttaneen heti ensiyrittämän jälkeen.
"Fuhr, mitenkäs sinulla menee? Oletko jo valinnut muiston?" opettaja kysyi kepeästi, muttei pystynyt peittämään huolestuneisuutta äänestään. Poika kohautti olkapäitään ja sanoi: "En minä vaan tiedä mitä muistoa käyttäisin."
Siihen opettaja ei osannut sanoa muuta kuin tyhjänpäiväisiä rohkaisuja, kyllä se siitä.
"Odotum suojelus! Odotum suojelus!" joku huusi täysiä. Jochen Metzger. Yermolov suuntasi seuraavaksi hänen luokseen ja neuvoi: "Loitsu on 'odotum suojelius', ei suojelus."
"Ai, no ihmekös kun tämä ei toimi", pyöreäposkinen poika puuskahti ja jatkoi huitomistaan, tällä kertaa oikean loitsun kera.
Yermolov kulki taas luokan eteen katselemaan oppilaiden puuhia. Hän mietti mielessään, että jos luokka pärjäsi näin huonosti pelkässä luokkahuoneessa, kukaan tuskin pärjäisi oikean ankeuttajan edessä. Hän vilkaisi sivusilmällä etupulpetin poikia Alfons Kowalskia ja Nicodem von Eichelia. Silmälasipäinen Alfons yritti kovasti ja saikin aikaan pieniä välähdyksiä, mutta sauvasta ei vielä purkautunut minkäänlaisia selkeitä hahmoja. Vaaleahiuksinen Nicodem sen sijaan näytti kyllästyneen koko touhuun ja heilutteli sauvaa laiskasti kädessään.
Edes Gellert Grindelwald ei onnistunut saamaan mitään aikaiseksi, mikä oli pieni pettymys Yermoloville. Grindelwald oli aina loistanut pimeyden voimien tunneilla, joten hän oli odottanut tältä enemmän. Toisaalta suojelius oli taika, johon ei paraskaan taikavoimiensa hallinta riittänyt, jos ei pystynyt löytämään sydämestään onnellisuutta.
Yhtäkkiä jotain alkoi tapahtua. Luokan perällä joku onnistui luomaan hopeisia purkauksia, jotka haihtuivat samantien, mutta alkoivat kerta toisensa jälkeen muistuttaa enemmän jotakin suurta hahmoa.
"Hei, hienoa, kuka se oli?" Yermolov kysyi.
"Minä", Onufrius Aachen sanoi ylpeänä. "Minä aion kyllä saada tämän toimimaan. Katsokaa..."
Yermolov tarkkaili Onufriusta, kun tämä keskittyi muistoonsa ja huusi: "ODOTUM SUOJELIUS!"
Opettaja vetäisi ihaillen henkeään, kun Onufriuksen taikasauvan päästä purkautui suuri, hehkuva ori, joka laukkasi kahdesti luokan ympäri ja haihtui sitten ilmaan.
"Hienoa!" Yermolov huusi ja taputti käsiään. "Ottakaas muutkin mallia tästä Aachenista. Hyvin tehty", hän vielä ylisti. Hän oli ylpeä siitä, että edes joku oli saanut suojeliuksen luotua, mutta jollain tapaa yllättynyt siitä, että tuo joku oli juuri Onufrius, joka ei ollut koskaan ollut luonnonlahjakkuus hänen oppiaineessaan vaikka kunnianhimoa pojalla selvästi löytyi.
Onufriuksen onnistumisesta moni sai lisää intoa ja pian useampikin taikasauva alkoi päästellä valonvälähdyksiä ja jopa häilyviä hahmoja. Ehkäpä tämä vuosikurssi onnistuisi sittenkin, opettaja mietti itsekseen.
Seuraavana suojeliuksen onnistui tuottamaan kaikkien yllätykseksi Jochen Metzger. Koko luokka repesi nauramaan nähtyään Metzgerin hohtavan pingviinin tepastelevan luokkahuoneessa.
"Ei voi olla totta, pingviini!" Jochen itse ulvoi kippurassa.
"Pingviini on oikein hyvä suojelius", professori Yermolov sanoi hymyillen. "Hienoa, Metzger."
"AAAARGH!!!!" kuului äkkiä luokan edestä ja opettaja näki vain vilauksen, kun joku juoksi hänen edestään paidan selkämys tulessa. Poika repi paidan pois päältään ja hakkasi sitä vasten lattiaa kunnes liekit sammuivat. Jäljelle jäi vain korventunutta, reikäistä kangasta. Nyt opettaja näki, että kyseessä oli Alfons Kowalski, jonka kasvot punoittivat raivosta. Muuten hän näytti olevan kunnossa eikä hänen ylävartalollaan näkynyt suurempia palovammoja.
"Kuka himputin idiootti sytytti paitani palamaan?" hän kyseli raivostuneena ja mulkoili ympäri luokkaa.
"Niin, minäkin haluaisin kuulla selityksen tähän", Yermolov sanoi tavoitellen ankaraa äänensävyä. Yleensä hän ei suuttunut juuri mistään ja tämäkin tapaus salaa nauratti häntä, mutta opettajan tehtävä oli selvittää tälläiset ilkityöt.
"Se oli Grindelwald", väittivät Onufrius ja Lino Avogadro yhteen ääneen osoittaen Gellertiä, joka yritti esittää kovinkin viatonta.
"Niinpä tietysti", Alfons murahti ja loi murhanhimoisen katseen kiharapäiseen poikaan.
"Hei, mitä todisteita teillä on?" Gellert kysyi, mutta kaikki näkivät hänen ilmeestään että hän oli syyllinen.
"Aaargh, professori, saanko minä tappaa tuon hyypiön?" Alfons kysyi. Hän oli ainoa, jota tapaus ei naurattanut tippaakaan.
"Et saa", herra Yermolov sanoi lempeästi, "mutta Gellert Grindelwald saa kyllä selittää mitä ihmettä oikein mahtoi ajatella." Yermolov yritti näyttää tiukalta, onnistuen jälleen kerran vain puoliksi.
"No kun minä halusin jotain piristystä tänne luokkaan että onnistuisin tekemään tämän helvetin suojeliuksen", Gellert mutisi huulillaan edelleen pieni hymynkare. Poika ei tainnut pelätä ollenkaan jälki-istuntoa.
"No, no", opettaja torui, "siivoapa suusi. Ja onhan sitä nyt varmasti parempiakin tapoja piristää itseään. Minun täytyy valitettavasti määrätä sinulle jälki-istuntoa jälleen kerran, voisit kyllä vähän rauhoittua. Keskitypä lopputunti suojeliukseesi, tässä on vielä aikaa saada jotain tehtyäkin."
Huokaisten opettaja lähti jälleen kiertämään luokkaa. Onufrius tanssitti hevostaan ympäri huonetta leveilläkseen kaikille vielä lisää, kun taas Nathaniel oli lysähtänyt pulpetilleen ja nojaili siihen tylsistyneen näköisenä.
"Fuhr, etkö vieläkään ole valinnut muistoasi? Ei tässä ole aikaa laiskotella", opettaja hoputti. Nathaniel pudisteli päätään.
"Ei minulla ole mitään hyviä muistoja", hän puuskahti välinpitämättömästi.
"Varmasti sinulta ainakin yksi sellainen löytyy", Yermolov yritti kannustaa, mutta Nathaniel vain nojasi leukaansa käsivarsiaan vasten ja näytti tympääntyneeltä. Opettaja päätti luovuttaa ja käveli surumielisenä pitkän italialaisen Linon luokse. Linolla oli tummat silmät, laineikkaat hiukset ja sillä hetkellä erittäin ärsyyntynyt ilme.
"Mitenkäs sinulla menee, Avogadro?"
"Ei mitenkään", poika vastasi ja mulkaisi opettajaa kuin kaikki olisi ollut tämän syytä. "En minä vaan tajua tätä typerää taikaa. Ehkä minun taikasauvani on viallinen, siitä ei vaan suostu tulemaan mitään."
Tälle Jochen Metzger omalaatuisen huumoritajunsa takia alkoi hekottaa hillittömästi.
"Mitä minä nyt sanoin?" Lino tivasi entistäkin raivostuneemman oloisena ja paiskasi sauvansa pulpetilleen. "Äh - minä luovutan, ei tästä mitään tule. Typerä, idioottimainen taika, joka ei edes toimi."
"Itse asiassa kyllä toimii oikein tehtynä", edelleen paidaton Alfons puuttui heti keskusteluun kaikkitietäväinen ilme kasvoillaan. "Siitä on todisteena se, että jo kaksi luokastamme on onnistunut-"
"Joo joo, pää kiinni nyt!" Lino huusi laikut poskillaan ja Alfons vaikeni. "Sinä se sitten jaksat latoa noita itsestäänselvyyksiä, ikään kuin kukaan muu ei niitä tajuaisi."
"Hei, älkääs riidelkö", Yermolov käski voimattomasti. Välillä hänestä tuntui, että koko luokka inhosi toisiaan. Ainakin siltä selvästi puuttui yhtenäisyyden tunne, ystävyyssuhteetkin näyttivät olevan näille oppilaille vain valtapeliä; kuka kulkee kenenkin kanssa, kuka on ketäkin vastaan. Missä oli positiivinen oppimisilmapiiri, tuki ja välittäminen? Jokainen tuntui Durmstrangissa vetäytyvän kovuuden naamion taakse turvaan muilta kovettuneilta ihmisiltä, eikä mitään ollut tehtävissä. Ei ainakaan yhden opettajan voimin.
Hieman opettajan mielialaa kuitenkin nosti se, että Nicodem von Eichel oli vihdoinkin vaivautunut todella yrittämään ja onnistuikin melkein heti loihtimaan sulavasti liitelevän kyyhkysen, joka aiheutti luokassa vielä suuremman naurunremakan kuin Jochenin pingviini. Gellert oli ensimmäisenä pilkkaamassa Nicodemin suojeliushahmoa.
"Ei helvetti,
kyyhkynen! Eikö tuo ole jo aika neitimäistä?"
Nicodem punastui, mutta vastasi pää pystyssä: "Itse et ole onnistunut loihtimaan ensimmäistäkään suojeliusta. Jos se sinua kiinnostaa, niin kyyhkynen sattuu olemaan Ambrosen animaagihahmo, mille taas en voi yhtään mitään. En todellakaan aio hävetä suojeliustani, symboloihan se häntä. Ehkä sinäkin, Grindelwald, onnistuisi tässä, jos osaisit
rakastaa. Tyttöystävä voisi tehdä sinulle ihan hyvää."
Luokka näytti hyväksyvän Nicodemin selityksen ja jätti kyyhkysen kiusaamisen sikseen. Gellert sen sijaan näytti suorastaan kiehuvan raivosta ja hänen yrityksensä luoda suojelius kävivät yhä turhautuneemmiksi ja epätoivoisemmiksi.
Alfons Kowalski sen sijaan oli saanut juonen päästä kiinni ja hänen sauvastaan purskahti kaikkien ällistykseksi jättikokoinen, kirkkaasti huonetta valaiseva alligaattori, jota pieni Zako Fodor näytti säikähtävän.
"Vau, tosi siisti suojelius", Jochen kehui ihaillen ympäri luokkaa hiipivää petoa. Alfons itse hehkutti: "Joo, tuohon tarvittiin taitoa. Huomatkaa, että Grindelwald ei ole saanut vielä mitään aikaiseksi."
Yermolov oli kyllä pannut merkille hienoisen kilpailuasetelman Alfonsin ja Gellertin välillä, eikä voinut ymmärtää mikseivät nämä luokan tähtioppilaat pitäneet yhtä sen sijaan että kääntyivät toisiaan vastaan joka asiassa. Toisaalta Alfonsin ärtymys Gellertiä kohtaan saattoi ymmärrettävästi johtua siitä, että tämä jäi Grindelwaldille yleensä toiseksi. Niinkin lahjakas poika kuin Kowalski olisi varmasti halunut välillä olla yksin parrasvaloissa eikä aina toisena.
Professori hätkähti jälleen hereille ajatuksistaan kuullessaan nahistelua. Ivan Pawelczyk oli Philemon Cotarin kimpussa kaksin käsin.
"Päästä irti heti paikalla!" Philemon huusi ja yritti irrottautua isomman pojan kuristusotteesta.
"PAWELCZYK!" Yermolov huusi järkyttyneenä. "Heti irti Cotarista!"
"Tuo aloitti! Se tökki minua taikasauvallaan silmään!" Ivan puolusteli hampaitaan kiristellen, mikä ei tietenkään ollut hyvä syy, sillä Philemon oli sokea eikä varmastikaan ollut tehnyt mitään tahallaan. Kaikki tosin tuppasivat unohtamaan Philemonin vamman, sillä tämä pärjäsi ihmeen hyvin ilman näköään, ei koskaan näyttänyt törmäilevän mihinkään. Yermolov erotti pojat toisistaan ja määräsi Ivanille jälki-istuntoa.
"No hienoa, pääsen viettämään aikaa Grindelwaldin kanssa", Ivan murahti äkäisenä. Yermolov hymyili pahoittelevasti. Salaa mielessään hän toivoi, että jos pakottaisi oppilaat viettämään aikaa toistensa kanssa, he ehkä alkaisivat tulla toimeen keskenään. Ei hän voinut ymmärtää, mitä kaikilla tuntui olevan Gellert Grindelwaldia vastaan. Hänen mielestään poika oli varsin karismaattinen, vaikka tekikin välillä aika ilkeitä temppuja.
"No niin, kymmenen minuuttia tuntia jäljellä", professori kuulutti. "Tehkääs nyt vielä parhaanne. Jokainen, joka on tunnin loppuun mennessä onnistunut loihtimaan suojeliuksen, saa palan suklaata."
Suklaa ei aiheuttanut ihan sellaista innostusta kuin opettaja olisi toivonut, mutta näytti se ainakin muutamaa kannustavan. Oikeasti sellainen palkitseminen ei kuulunut Durmstrangin opetusmetodeihin, mutta Yermolov oli päättänyt kokeilla sitä kaikesta huolimatta. Hän oli sydämessään sitä mieltä, että koulu kohteli oppilaitaan kaltoin ja että sen ilmapiiri oli ahdistavan synkkä. Hän yritti kaikin voimin tehdä omista tunneistaan siedettäviä ja leppoisia, mutta ei ollut varma, arvostiko luokka sitä lainkaan.
Palkinnosta huolimatta kukaan muu ei onnistunut saamaan suojeliusta aikaiseksi, joten vain Nicodem, Jochen, Alfons ja Onufrius saivat suklaata. Kun oppilaat olivat lähdössä luokasta, Gellert jäi norkoilemaan pulpettinsa luo.
"Professori, minulla olisi kysyttävää."
"Ai, kysy toki, Grindelwald!" Yermolov vastasi. Gellert näytti turhautuneelta ja vaihtoi painoa jalalta toiselle ennen kuin kysyi: "Voiko ankeuttajia oppia vastustamaan jollain muulla keinolla?"
Professori häkeltyi kysymyksestä ja vastasi: "Ei, ei oikeastaan. Niitä ei pysty tappamaan tai hävittämään millään tavalla ja suojelius on ainoa, joka karkottaa ne. Miksi kysyt?"
Gellert näytti ärtyneeltä ja puuskahti sitten: "Eli jos ei ole hyviä muistoja, ei voi mitään ankeuttajille? Mutta kun minä haluan oppia torjumaan ne! Eikö ole mitään keinoa...?"
"Toki on", Yermolov vastasi hymyillen. "Hanki hyviä muistoja. Siihen kykenee kuka tahansa. Toisinaan pelkkä perusonnellisuus riittää, hyvin onnellisten ihmisten ei tarvitse edes keskittyä tiettyyn muistoon. Joskus pelkän tietyn ihmisen tai ihmisryhmän ajattelu riittää. Korjaa se, mikä ikinä estääkään sinua olemasta onnellinen. Mene ja tee se nyt. Hyvää päivänjatkoa!"
Niine hyvineen professori Yermolov käveli pois luokasta jättäen hämmentyneen Gellertin taakseen. Hän todella toivoi, että poika ottaisi hänen sanansa tosissaan, sillä oli sääli nähdä niin lahjakkaan oppilaan epäonnistuvan pyrkimyksissään.
Neljä kahdestakymmenestä, mies mietti mielessään kävellessään kohti opettajien taukohuonetta. Neljä kahdestakymmenestä oli surkean vähän. Ja oli ollut tuskallista kuulla kahdelta oppilaalta, ettei heillä muka ollut hyviä muistoja. Opettaja tiesi, että jokaisella oli hyviä muistoja, mutta niistä ei välttämättä ollut helppoa saada kiinni siinä kalseassa linnassa, jossa kukin leijui omillaan.
Ja sama tuska toistui joka ikinen vuosi, ennätys taisi olla seitsemän kahdestakymmenestäkuudesta oppilaasta. Siitäkin oli jo kymmenen vuotta. Pohjanoteerauksia eli nollan suojeliuksen saldoja sen sijaan tuli melkein joka toinen vuosi. Tämän vuoksi suojeliusten opettaminen oli Yermoloville aina koko vuoden pahin tunti, se, jota hän odotti kauhulla kuukausia etukäteen.
Hän muisteli sitä, kun oli toiminut sijaisopettajana kauniissa Beauxbatonsissa, jonka luokkahuoneissa näki hymyjä ja aurinkoisia kasvoja, ja jonka valoisilla käytävillä kaikuva nauru ei ollut pilkallista vaan lempeää.
Durmstrang ei ollut onnellisten ihmisten koulu, eikä Yermolov kestänyt enää.
"Herra Horváth... Minä haluaisin lopputilin."
* * *
A/N2: Kommentteja arvostaisin erittäin suuresti!
