Title: Yöperhonlupaus
Author: precious
Genre: jonkinmoinen angst, drama kai
Pairing: ei oleee
Rating: S
Warnings: no öö kiroilua, puhekieltä repliikeissä
A/N: FF-100, Lovekivat, sanasta 20, väritön. Kommentit on rakkaus.
Summary: Ukko pyyhkii suutansa, tuliviskipisarat ovat pärskyneet ympäri naamaa. Yksi helmeilee karkeassa viiksikarvassa, katse hakeutuu siihen magneetin lailla.
”On niin helvetin väärin se.”
Verhot eivät saisi syttyä tuleen, Luna tietää sen liian hyvin. Niitä valmistettiin niin kauan. Oli kyykitty suolla keskipäivän aikaan neitoperhojen siipiä metsästettäessä, seulottu oikeita osia sammakonkudusta. Silmät lautasenkaltaisina ja kasvot kalpeina Luna yrittää siristää silmiään valkealta talviauringolta, joka kiusaa silmiä kaihtimien välistä. Mitään ei saa tuolle paljastaa, sen tietää yhdeksänvuotiaskin. Luna nyökkii.
”Niin olen kauan siitä saarnannut vanhemmillesi. Eipä sinun äitiäsi vähempää olisi voinut kiinnostaa, ei. Jääräpäinen tytönhupakko. Ollut sellainen aina.”
Tuliviskilasi kolahtaa pöytää vasten ja nauru vavisuttaa Lunaa, äänensävy melkein sähköistyttää hiukset. Luna ei pelkää, hän katsoo ukon käsiä, ne lepäävät puisella pöydällä, sillä, jonka eri ruskean sävyt ovat niin monivivahteiset. Kädet ovat karkeat, tupakasta mustuneet. Sellaisen ihmisen, joka polttaa liikaa sikareita. Ruotsinserkku nauraa aina suupielestään, että Merin polttaa kuin korsteeni ja sen on näköinenkin. Luna laskee haavat kämmenselistä.
”Enhän minä mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minä parasta toivoin. Yritin tuudittautua samoihin yöperhonlupauksiin, siihen samaan keveään vaippaan, jota sinun äitisi aina syleili. Rakensi riippukeinunsa ja koko elämänsä perustan siihen! Ymmärräthän sinä pentu, että sellainen ei ole turvallista.”
Ukko hörähtelee taas, koko ukon vartalo hytkyy naurunpuuskasta. Savuke heiluu ennalta-arvaamattomasti ukon kädessä, voi, toivottavasti se ei tipahda puupinnalle. Luna ei halua polttomerkkiä ukosta heidän taloonsa.
”Kaikkea muuta kuin turvallista. Aina oli siskoni sellainen hurjapää, ei, hulluhan se oli..”
Lunalle Merin on aina ollut ukko, ei ikinä Merin. Tuliviski hölskyy lasissa, kymmenen tai yksitoista. Kymmenen. Haavoja on kymmenen.
Ukko puhaltaa suustaan savukiehkuroita, ne leijailevat Lunan naamalle saakka, tukahduttava harmaudenpilvi saa yskittämään. Kyyneleet kutittelemaan silmäkulmia.
”Eihän minua tämä oikeasti naurata”, ukko yrittää rauhoittua, ”mähän vain olen shokissa. ”
Ruotsinserkku haukkui aina ukkoa. Äiti viis veisasi. Lunan piti aina kestää, tarjota vaaleanpunaisia karamelleja purkista, jonka reunat olivat kultaiset. Äiti oli kaivertanut purkkiin Lunan nimikirjaimet ja kun Luna oli täyttänyt seitsemän, äiti oli suukottanut Lunaa päälaelle ja kuiskannut: ”Tämä on nyt sinun.” Sen jälkeen ei ukko ollut purkkiin koskenut.
”Tiedätkös kuule, äitisi oli mulle aina se lempisisar. Vaikka niin ei saisi sanoakaan; sulle se ei ehkä oo ilmeistä, et voi tietää, sulla ei oo sisaria.. Mutta meille, joilla on sisaria, se on ollut aina itsestään selvää, että ketään ei saisi nostaa muiden siskojen yläpuolelle; silti sen sanon. Marissa keksi aina hulluimmat ideat, parhaimmat tempaukset. Ja minutkin se pentele sai aina mukaan, minut, joka aina vaan halusi istua keittiössä mutustamassa isoäitisi noidankattilaleivoksia!”
Ruotsinserkku olisi purskahtanut nauruun, Lunan suupieltä nykii. Ei kai ukko ollut maistanut sitä lohikäärmeen sontaa viimekesäisestä leivoksestaan, jos se vieläkin noin innoissaan niistä jutteli.
Ukko pyyhkii suutansa, tuliviskipisarat ovat pärskyneet ympäri naamaa. Yksi helmeilee karkeassa viiksikarvassa, katse hakeutuu siihen magneetin lailla. Talviaurinko ei armahda ketään ja kaikkein vähiten etua se tekee aikaansa ennen kulahtaneille mieskasvoille.
”Ja kyllä minä muistan kuinka innoissaan se oli ensimmäisistä taikajuomatunneistaan! Aina se kehitteli niitä omia liuoksiaan, kokeili vaikka mitä eikä peljännyt hetkeäkään! Se sen ongelma oli, uhkarohkeus. Uhkarohkeus ja liika älykkyys. Outokin se oli. Sulle periytynyt, likka.”
Ukko tarkastelee Lunan valkeita kasvoja. Luna ei enää jaksa leikkiä ulkona.
”Oot vaan aina hiljaa ja tarkkailet. Tollanen sumusilmäinen, kummallinen keijukaistyttö sä oot, houkuttelet sitten aikoinas poikia ansoihin hämykeijujen lailla. Pohdiskelet ja mietit. Tiedät liikaa. Ihan kuin äitisikin.”
Voimakas käsi lätkähtää vasten pöytää. Ukon ääni nousee korviasärkeviin desibeleihin.
”Minä rukoilin teidän puolestanne! Minä yritin, varmasti yritin. Silti kävi niin, eihän sitä muunlaista ennustetta teidän perheelle olisi voinut laittaakaan. Minun vikaani tämä ei ole, varmasti ei ole.”
Ukon vartalo hytkyy, tällä kertaa ei naurusta vaan paniikista, hapenpuutteesta. Kohta ukko aloittaa varmasti itkunsa, sen, jonka toivoo kuulostavan sydäntäsärkevältä, vaikka se saakin ukon rähjäisen ja suuren olemuksen vaikuttamaan vaan säälittävältä.
Lunaa riistää silmänsä lumisesta maisemasta, kirkkaus alkaa polttaa silmiä. Ravistaa vaaleat hiuksensa tarpeeksi pois silmiltä, niin, että voi iskostaa silmiensä katseen ukon kasvoihin. Tuliviskistä kostea viiksikarva välkehtii yhä kalpeassa valossa. Kysymys polttelee huulilla.
”Miksi sä et koskaan tullut tänne silloin, kun äiti oli vielä elossa?”
Hämmennys paistaa sänkisiltä taikinakasvoilta. Jos kasvoja koskettaisi, viiksikarvat pistäisivät ruusunpiikkien lailla. Ukko ei ehdi vastata, ukon pitää kaikkoontua. Pakoon kysymyksiä, totuutta.
Luna pusertaa silmät kiinni ja sulkee itkun sisäiseen piilopaikkaan. Luna on äiti ja huolehtii, verhot eivät saa syttyä tuleen.
// Ancka vaihtoi ikärajan oikeaan muotoon.
