Nimi: Museoihin unohdetut unelmat
Ikäraja: K-11
A/N: Kirjoitin tämän lähiaikoina ennakkotehtävää varten ja päätin nyt julkaista tänne 
PROLOGI
(Museon taidegalleria. Etualalla hämärän reunalla on harmaa miesveistos jalustallaan vyötäröstä ylöspäin,
rinnallaan pari abstraktia patsasta. Takana varjoissa kulkee ihmisiä.)
ORVILLE
(puhuttelee näkymättömiä sfäärejä)
Syntyessäni luojani jätti minut keskeneräiseksi. Jalkoja minulle ei tehty nimeksikään; törrötän vain alati jalustasta,
kuin vedestä kohoava, syntyjä syviä pohtiva filosofi. Äiti Marmorista kasvanut muovautuu jäykäksi, hiljaiseksi tarkkailijaksi.
Vaikka ponnistaisin kaikin kivimiehen voimin, en pääse irti tästä kehoani kahlitsevasta jalustasta. Kuvittelen usein, millaista
olisi astua ihmisten joukkoon. Kävellä heidän kanssaan…
KOHTAUS 1.
Sama taidemuseotila. Etuosan patsaat varjossa. Taka-alalla valaistu seinä maalauksille. Kehyksissä ankeassa muotokuvassaan
lepää palmikkohiuksinen nainen divaanillaan vastapäätä Orvillen patsasta, ihmisvilinän erottamana. Kukaan kävijöistä ei huomioi taulua.
ORVILLE
(katsoo väen hälinän yli maalauksen naista.)
Siellä… kaukana meren takana. Kaunis, kaunis Rugosa. Eloton. Museovierailijat liikehtivät meitä eläväisempinä, lihan ja luun
saumattoman yhteistyön mekaniikalla. Kuinka kiehtovaa! Kaikki ne öljyä kaipaamattomat nivelet. Vaatteet, jotka liehuvat ilman
kankaasta irrallaan. Perhosmaisten silmäluomien värähdykset. Mummon tärisevät sormet hipaisemassa romanttista eväsretkimaalausta.
(Lyhyt, jämäkkä Museonvartija marssii paikalle.)
MUSEONVARTIJA
Ei kosketella. Ihon öljyt pilaavat maalin.
ORVILLE
Täällä ei sallita sormenjälkien aaveita taiteen ja todellisuuden välillä; ne elävät ja tuijottavat toisiaan läpi näkymättömän muurin.
Arkimaailma ja öljymaalimaailma, iho- ja kivi-ihmiset kuuluvat eri universumeihin. Heillä ei Museonvartijan diktatuurissa ole lupaa
koskettaa. Kaikkien näiden katselijoiden keskellä patsaat elävät yksinäisyyden koleaa elämää oman jähmettyneisyytensä vangitsemina,
ja maalauksetkin voivat koskaan tuntea vain pölyn pinnallaan.
(Väkijoukko siirtyy muotokuvan edestä katselemaan väkivaltaisia taistelumaalauksia.)
ORVILLE
Vihdoin. Sairasvuoteen karu nainen. Miltä maailma näyttää niille nurkkien unohdetuille maalauksille, joiden kasvoilta kukaan ei tule
pyyhkimään pölyverhoa? Katsovatko he maailmaa ikuisen lumisateen läpi?
RUGOSA
Katsomme. Toivomme. Että kehykset voisi karistaa. Vaihtaa nämä kurkistelijat todelliseen yhteyteen.
ORVILLE
(ei kuule)
Miten on, onko se hopeaverho morsius- vai suruhuntu? Miten kurkottaa pelkän ajatuksen voimalla läpi tukahduttavan kankaan ja saada
joku pysähtymään? Kumartumaan lähemmäs? Pyyhkimään lämpimällä kädellä pois ajan kyynelpöly ja katsomaan silmiin?
RUGOSA
Puhut ylitseni.
ORVILLE
(ei kuule taulua)
He tietävät olevansa olemassa vain jonkun nähdessä heidät. Näköhavainnon katketessa he jäävät silauksiksi tärpättiä ja väripigmenttejä.
Mutta minä, minä katson sinua päivittäin kuin merimies tämän ihmisulapan horisonttia. Aikaisina aamuina, läpitunkevassa ilmastointihuminan
pimeässä valpastun odottamaan Museonvartijaa sytyttämään valot, jotta saisin nähdä uudestaan marraskuisen ihosi. Toivon pääseväni lähemmäs,
voivani kurkottaa läpi nimetöntä maalaustasi peittävän pölyverhon, mutta niveleni eivät anna periksi; sillä minut on tehty marmorista.
(Museonvartijan poika tungeksii väkijoukosta. Iskee ohittaessaan kyynärpäällä patsaaseen. Orvillen käsi katkeaa.)
ORVILLE
Luoja! Apua!
MUSEONVARTIJA
Herra kuvanveistäjä, veistoksenne!
(Luoja kiiruhtaa väkijoukosta.)
LUOJA
(alkaa korjata teostaan)
Kyllä sen pikaliimalla paikkaa.
ORVILLE
Armo. Mikä kaunis lahja. Ainoalta minut noteeraavalta jumalalta epäonnistuneelle teelmykselleen. Kuollut on käsi yhä, kykenemätön
pitelemään toista, tai päivänkakkaraa, tai silittämään poskea. Ranteen halkeama muistuttaa unohtumattomista tosiasioista. Olen
Äiti Marmorin poika. Minulla ei ole luita. Ei verta vuotamaan, tai lämmittämään kylmää pintaani kosketukselle miellyttävämmäksi.
MUSEONVARTIJA
Onneksi sattui tälle epäonnistuneelle.
ORVILLE
Armottomasti ja kyyneleettä itkien rukoilen Jumalalta niveliä. En odota hänen uskovan marmorista tehtyihin miehiin, jotka jähmettyvät
kivisielunsa painosta paikalleen, mutta särkyvät niin kovin herkästi. Luultavasti mahdottoman toiveeni toteutuessa vain särkyisin kappaleiksi,
koska sosiaalisen elämän säännöt olisivat minulle arvoitus. En kuolleen olemassaoloni jälkeen osaisi elää elävien maailmassa. Onkohan
maalauksillakin viluiset kädet kehyksissään?
KOHTAUS 2
(Orville uneksii museon hämärissä.)
ORVILLE
Valossa voin näyttää kylmältä ja sulkeutuneelta olennolta vailla elämän henkäystä, mutta pimeässä uneksin kuin ihmiset.
Uneksin yhteyden löytämisestä. Kerran luulin sen jo löytäneeni…
(Poikaporukka lähestyy. Pyörätuolissa oleva rullaa veistosten luo.)
ORVILLE
Jokin asennossasi muistuttaa itsestäni. Sukulaisuutta... Me ymmärrämme toisiamme...
(Poikaporukka alkaa viskoa paperipalloilla ja nauraa. Ne kimpoilevat patsaasta.)
ORVILLE
(jäätyään jälleen yksin)
Joka osuma takoi tajuntaani, etten voisi koskaan saapastella, maleksia tai ryntäillä, enkä nauraa, tai olla kenenkään ystävä.
Olen kivestä hakattu mies. Siispä uneksin. Uneksin nivelistä, verestä ja hengittämisestä. Uneksin elämästä.
Enimmäkseen uneksin Hänestä.
RUGOSA
Näen hänet, kuten jokaisena päivänä, läpi silmiäni kirveltävän pölysateen. Nimetön maalaus kesken jääneen veistoksen.
En tiedä missä osassa häntä taiteilija epäonnistui ja päätti hylätä luomuksensa rampana museon varjopuolelle. Olisinpa itsekin
suosiolla varjoissa, kuin esillä mutta näkymätön. Ainakin useimmille…
(harmaantuvien miesten katseet matelevat pitkin hänen kaulaansa ja vyötäröään)
RUGOSA
Joskus mieleni takamailla pusken maalauskankaan kuituja vastaan, mutta öljymaalimekkoni takertuu niihin liian tiukkaan.
En tiedä, onko Veistoksen herkeämätön, sanaton tuijotus vieraitten tiirailuja parempi. En voi täyttää noita hataria haaveita
hänen tyhjissä silmissään.
ORVILLE
(nousee jalustaltaan ja kävelee maalauksen luo)
Uneksin, että vedän hänet kehysten läpi ja katson keskiyösilmiin.
RUGOSA
Sinä…?
ORVILLE
(pitää häntä käsistä)
Viimein joku kuulee! Kukaan ei ole koskaan, ei koskaan…
RUGOSA
Saman taiteilijan luomukset ymmärtävät toisiaan.
(He kilistelevät samppanjalaseja ja tanssivat.)
ORVILLE
(pyörittää Rugosaa ympäri ja ympäri)
Minulla on jalat. Niveleni toimivat kuin kultainen, balsamilla voideltu jumalten kone, eivätkä maalikätesi sula omieni lämpöön.
Pölyverho on vaihtunut morsiushuntuun. Sen takana loistaa oma pelastava enkelini.
KOHTAUS 3
(Taidemuseossa on aamu ja kaikki taas paikoillaan.)
RUGOSA
Päivittäin tärpätin haju kärventää todellisuuttani. Se on pölyäkin pahempaa. Mikä julma temppu istuttaa illuusio tunteista
kehyksiin kahlittuun kuvajaiseen. Mikä pahuuden ilmentymä laittaa maalaus luulemaan itseään naiseksi. Taiteilijani oli liian hyvä.
Ei taulu tee mitään tunteilla. Palaisipa hän ja pyyhkisi ne pois tärpätillä, pyyhkisi paljaan minuuden kangastuksenikin maalisutuksi
ja olevaisuudesta pois. Olisipa hän säädyllisempien vaatteiden lisäksi antanut minulle edes nimen. Taiteilijat, kuitenkin, voivat hyljätä
luomuksensa yhtä helposti kuin Jumala hylkää palvojansa, kuin kesä hylkää omenapuut. Kuin isä hylkää lapsensa.
ORVILLE
Joissain unissa meillä on perhe. Lapset kirmaavat vierellämme auringonlaskun siunaamalla rannalla. Sitten herään jälleen yksin
museon pimeydestä oman kivisyyteni kylmyyteen, ja ainoa auringonlasku on mielen pohjalle haipuva muisto katoamassa
tuijottamaani mustuuteen.
RUGOSA
Rakennan siis universumini näihin ahtaisiin kehyksiin. Yritän mahduttaa tämän suorakaiteen rajoihin rajattomat unelmani ja
ylitsevuotavan vapaudenkaipuun. Alan unelmoida. Unelmoin panssarista, johon kätkeä näivettyvä, häpäisty kehoni. Kaukaisesta
paikasta, jossa miehet eivät kosketa katseillaan. Joskus unelmoin harpyijankynsistä.
(Tuijottajat tuijottavat. Rugosa tutkailee kynsiään, kuin tappavia aseita.)
ORVILLE
Siinä liikkumattomassa omillaan olon tyhjiössä viimein ymmärrän rakastavani häntä. Tahdon puhua hänelle, mutta huuleni on
tehty marmorista. Sydämeni on kivisyydessään toimimaton, oman kohtaloni tuomioistuin. Jokin kaiku siellä kuitenkin kimpoilee.
Tiedän tämän tunteen. Sen täytyy olla rakkaus. Kai minullakin on oikeus, vaikka olen erikaltainen simpukka? Tahdon rikkoa tämän
kaukaisuuden ja lähestyä sinua, Rugosa, mutta jalkani on valettu paikoilleen. Ja tänään ikiomalla päiväunellani on tavattomasti katselijoita.
(Tuijottajat lähtevät, ja heidän siirtyessään paljastuvat tyhjät kehykset.)
MUSEONVARTIJA
(jyrisee puhelimeen)
Varkaus!
(Varashälytin pirisee.)
ORVILLE
Ei se vastaa unissa kuulunutta häävalssia. Tuijotan yhä maailmaa kiviseltä jalustalta, johon minut on valettu ikuisesti.
EPILOGI
(Lyhyenläntä pohatta tapittaa Rugosan taulua tupakkatakissaan. Sikari savuttaa Rugosan kasvoille.)
RUGOSA
Kun olisi jälleen pölyä ihoani peittämässä.
(Pohatta poistuu virnuillen.)
RUGOSA
Jään näihin kehyksiin aikojen ja kaupunkien kuolemaan saakka, kunnes lopussa kaikki turha taide poltetaan valon toivossa.
Hilseilevästä maalistani kohoavat myrkkyhuurut ovat viimeinen kiroukseni luojalle, kun lopulta vapaudun mustuneen kankaan
otteesta. Jätän jälkeeni tyhjät kultakehykset, kuin tunkiolle viskatun sädekehän.
(Orville makaa rojukasassa.)
ORVILLE
Kun museo ihmisten ajan päättyessä kokee saman maallisen kuoleman, jäykkä kehoni hautautuu sen mukana. En enää rikkoudu
kappaleiksi. En muutu mullaksi. Säilyn tuhlatun planeetan harmaan ruohon alla iäti pohdiskellen, koska minut on tehty marmorista.
Marmorin syövereissä säilytän vastakaiuttoman rakkauden muiston, vaikka auringonvalokin on jo mennyt menojaan.
