Puolimatkassa (K-11, Harry/Draco, 3/5 11.4.)

[Meldis]

Ficin nimi: Puolimatkassa
Kirjoittaja: Meldis
Genre: hurt/comfort, romance, angst, drama, fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Draco
Tiivistelmä: Draco törmää Harryyn töissä sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät hänen yhdyskuntapalveluksessa edellisenä kesänä.
Varoitukset: mainintoja itsetuhoisuudesta
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä on spin-off ficilleni Kuolema on viileä yö (K-15), mutta olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että tämän voi lukea, vaikka ei olisi tuota edellistä lukenutkaan. Tämä alkoi ystävänpäivä one-shottina, mutta halusin kirjoittaa muustakin kuin yhteen päätymisestä, joten kun tämä alkoi paisua, päätin antaa tälle kunnolla aikaa. Mutta tämä ei ole ihan yhtä harkittu kuin Kuolema on viileä yö, enemmänkin halusin vain kirjoittaa super siirappista hurt/comforttia hoodeetä. Sitä siis luvassa. Tämä on valmis tällä erää, mutta lopetus antaa mahdollisuuden jatkaa, joten saatan kirjoittaa tähän joskus lisää, jos siltä tuntuu. Tämä oli muutenkin erikoinen jatkis minulle, koska tavoistani poiketen en suunnitellut lukujen sisältöä lainkaan etukäteen, joten kirjoitusprosessi oli jännä, jälkikin vähän sen mukaista. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^


Puolimatkassa

1. luku

”Katso miten ihania kettuja!”
”Liian pieni. Teddy kasvaa vauhdilla.”

Draco hätkähti. Draco järkyttyi. Draco ihmetteli, ettei hypännyt paniikista kattoon. Hän oli pudottaa sylillisen talvitakkeja, hänen sydämensä alkoi hakata ja hänen jalkojaan kutitti, vähän kuin ne haluaisivat ampaista pakoon. Hän kuuli väärin, hän varmasti kuuli väärin. Pelko jäytäen rinnassa, Draco kurkisti vaaterekin ohi. Hän ei ollut kuullut väärin.

”Minun piti katsoa myös paksumpia tossuja”, Harry Potter sanoi.
”Mitä jos minä menen etsimään niitä. Sehän oli koko 19?” Hermione Granger sanoi ja taputti Potteria olalle. Hän suuntasi pois päin Dracosta ja pois Potterin edestä ja tämä jäi yksin selaamaan talvihaalareita. Draco pyörähti takaisin kulman taakse.

Draco hengitti syvään rauhoitellen itseään ja mietti. Hänellä oli edelleen kasa talvitakkeja sylissään, jotka Erica oli käskenyt mahdollisimman pian laittaa esille samaiselle käytävälle, jolla Potter norkoili. Helmikuu oli kohta puolessa välissä ja pian talvivaatteita ei enää myytäisi. Hän oli juuri tullut töihin kaupan auettua kymmeneltä eli hetkeen hän ei voisi käyttää ruokataukoa tekosyynä takahuoneeseen sulkeutumiselle. Eikä Draco kehdannut valehdella, että voisi huonosti. Erica otti hänen oikkunsa niin ymmärtäväisesti. Draco pureskeli poskeaan, lopetti sen vikkelästi ja astui kulman takaa.

Potter onneksi oli hyvin uppoutunut haalarien selaamiseen, eikä ensin katsonut Dracoon päinkään. Yleensä Draco tervehti kaikkia asiakkaita, mutta nyt hän piti kasvojaan niin piilossa kuin suinkin kykeni ja alkoi asetella talvitakkeja tankoon hassussa asennossa, jotta hänen selkänsä olisi Potteria kohden. Hän yritti olla nopea, mutta hänen kätensä tärisivät. Potter liikkui hänen suuntaansa. Draco työnsi takin muiden vaatteiden väliin ronskisti ja oli tiputtaa loput sylistään. Viereltään hän kuuli kahinaa. Katsoiko Potter hänen suuntaansa, hän epäili ja yritti kiirehtiä.

”Draco?”

Draco tipautti takit.

Kuiva suu jotenkin aukeni ja kumartuessaan poimimaan takkeja Draco sai sanottua: ”Hei.”

Potter käytti etunimeä. Draco mietti, oliko tämä käyttänyt sitä viimeksi heidän nähdessään, oli vaikea muistaa, vaikka olikin painanut siitä tapaamisesta pienimmätkin yksityiskohdat muistiinsa. Hän oli sanonut silloin vain Malfoy, Draco kelasi äkkiä muistikuviaan, jotka lipuivat hänen silmissään, ihollaan. Potterin käden pehmeyden, ystävällisen hymyn, tummanvihreän t-paidan, jonka kaula-aukko oli rispaantunut. Huulet.

”Mitä sinä täällä teet?” Potter kysyi ja Draco keräsi rohkeutensa ja kääntyi kohtaamaan Potterin katseen. Rohkeus rapisi välittömästi ja Dracon teki mieli hylätä moraalinsa ja juosta kirkuen takahuoneeseen vedoten paniikkikohtaukseen.

”Olen töissä täällä”, Draco sanoi konemaisesti. Potterin silmät suurenivat ja hän vilkaisi ympärilleen.
”Jästilastenvaatekirpputorilla?” hän älähti.
”Niin”, Draco sanoi ja mietti, että hänen pitäisi laittaa loput takit roikkumaan. Potterilla oli sylissään vaatteita, tummansininen, valkoisin hiirin koristelu talvihaalari ja toinen oranssi, jossa oli kermanvaaleita sydämiä.
”Ai”, Potter sanoi.

Dracon koko keho oli betonia. Hän tuijotti Potteria, joka tuijotti häntä. Potter näytti samalta kuin ennenkin eli hyvältä. Hänen mustien hiustensa päällä oli kudottu vihreä pipo ja sinisen takin taskusta pilkotti harmaat lapaset. Hänen poskillaan ja nenällä oli rusotusta pakkasesta. Hänellä oli lyhyt sänki, mikä sai hänet näyttämään aikuiselta, mieheltä. Kuumalta.

Jossain kilahti kello. Ulko-ovi avautui ja se herätti Dracon.
”Minun pitää…” hän sanoi epämääräisesti ja odottamatta vastausta kääntyi asettelemaan takkeja toisten sekaan.
”Joo, aivan”, Potter sanoi ja Draco näki silmäkulmastaan tämän kääntyvän haalareihin päin, mutta ei selannut niitä tai liikkunut mihinkään.

”Anteeksi, minä vain en odottanut törmääväni sinuun täällä”, Potter sanoi hetken päästä.
”Samoin”, Draco sanoi.
”Hermione suositteli tätä. Andromeda pyysi etsimään Teddylle talvivaatteita kirpputoreilta, kun hän kasvaa niin nopeasti, että uusia on aivan turha hankkia”, Potter höpötti.
”Hmm”, Draco sanoi.
”En tiedä sanoinko sitä. Olen hänen kummisetänsä”, Potter sanoi.
”Sanoit”, Draco vastasi.
”Ai”, Potter sanoi ja hiljeni taas.

Draco sai takit hyllyyn. ”Minä, tuota, menen”, hän sanoi ja viittoi taakseen. Varastossa odotti lisää vaatteita.
”Odota, Draco”, Potter kiiruhti sanomaan ja otti askeleen lähemmäs Dracoa, kun Draco oli kääntymässä. ”Mitä...sinulle kuuluu?” Potter kysyi. Muutama miljoona asiaa vilahti Dracon mielessä.
”Ihan hyvää”, hän sanoi. Potter väänsi naamaansa haluten selvästi sanoa jotain.

”Olen töissä”, Draco töksäytti ja toivoi Potterin ymmärtävän.
”Aivan”, hän ymmärsi. ”Voidaanko ehkä nähdä? Jutella. Viime kerrasta on aikaa”, Potter ehdotti. Dracon kämmenet hikosivat.
”Minä, öö…” hän sanoi ja Potterin hartiat laskivat.

”Anteeksi, en löytänyt tästä hintalappua”, kuului äkkiä kova naisääni Dracon selän takaa. Draco silmäsi vielä kerran Potteria, kääntyi ympäri ja nosti huulilleen parhaan asiakaspalveluhymynsä, johon sillä hetkellä kykeni.
”Vai niin, katsotaanpa”, Draco sanoi ja käveli nuoren naisen luokse.

Villapaitaan ei lopulta löytynyt hintaa, mutta Erica myi sen naiselle hinnalla, jonka nappasi etukäteen valmistelemaan listasta, jota käytti, kun hintalappu puuttui. Draco suuntasi asiakkaan auttamisen jälkeen varastoon silmät lattiassa, eikä onneksi törmännyt enää Potteriin.

Viime tapaamisesta oli melko täsmälleen viisi kuukautta. Syyskuun alussa Draco oli käynyt hakemassa Potterilta orapihlajaisen taikasauvansa, mutta kuten oli luvannut, ei ollut jäänyt. Hän ei ollut suostunut tulemaan edes peremmälle Kalmanhanaukiolle, vaikka Potter sitä pyysi. Hän oli seissyt talon ovella, ottanut sauvan vastaan Potterilta ja lyhyen kiitoksen jälkeen kaikkoontunut heti päästyään kadulle saakka. Ja kotona hän oli purrut poskensa sisäpinnan verille, mutta itkenyt silti holtittomasti. Oli itkenyt, vaikka tiesi tekevänsä oikein.

Hän ei ollut kunnossa silloin. Hän oli vasta päässyt yhdyskuntapalveluksesta, jonka oli viettänyt Tylypahkassa korjaamassa taistelun jälkiä, juuri selvinnyt toisesta yrityksestään tappaa itsensä sekä vasta ymmärtänyt, että tarvitsee ja ansaitsee apua. Potter oli auttanut häntä siinä kaikessa satuttuaan olemaan Tylypahkassa vapaaehtoisena yhtä aikaa Dracon kanssa. Hän oli lohduttanut Dracoa itsemurhayrityksen jälkeen, ymmärtänyt häntä, ollut Dracolle niin ihana ja urhoollinen. Joten Draco oli suudellut tätä keskellä yötä sairaalasiivessä. Ja Potter oli suudellut häntä takaisin.

Mutta se ei vienyt pois sitä, että Draco ei ollut kunnossa. Eikä hän halunnut kiskoa Potteria mukanaan sinne, minne oli menossa. Ei vaikka Potter oli sanonut, ettei välittänyt ja aikoi odottaa Dracoa. Ei vaikka Dracon koko sydän taisteli päätöstä vastaan. Päättäväisesti hän meni kotiin äidin luokse yhdyskuntapalveluksen päätyttyä elokuun lopussa ja vähän myöhemmin hän haki sauvansa Potterilta, joka oli vannottanut, että Draco ainakin haki sen. Hän haki sen. Eikä nähnyt sen jälkeen Potteria. Vasta viitisen kuukautta myöhemmin kaikista maailman paikoista jästilastenvaatekirppiksellä.

Draco ei ollut kuvitellut itseään työskentelemään jästimaailmassa. Mutta hän oli nopeasti huomannut sen olevan siunaus. Käsin tehty, raskas työ kaukana mistään taikuuteen tai menneisyyteen liittyvästä oli täydellinen häiriötekijä hänen synkälle mielelleen. Erica oli myös maailman paras pomo ja kun Draco oli ensimmäisen työaikana iskeneen paniikkikohtauksen jälkeen kertonut sairaudestaan, tämä oli ollut raivostuttavan ymmärtäväinen. Niin ymmärtäväinen, että Draco jotenkin päätteli, että ehkä ihmiset oikeasti olivat ymmärtäväisiä yleensä. Potter oli ymmärtänyt häntä. Äiti ymmärsi häntä. Työkaverit ymmärsivät häntä.

Terapeuttikin ymmärsi häntä, mutta se kuului varmaan työnkuvaan.

Draco tarkkaili käytäviä viedessään kasan pipoja ja lakkeja paikoilleen. Aina kun hän näki vihreän pipon, hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Yhden kerran hän oikeasti näki Grangerin katselemassa tossuja, mutta tämä ei nähnyt häntä vaan oli uppoutunut hyllyjen tutkimiseen. Dracon hermostus taisi näkyä työkavereille, Erican silmäilyn hän tunsi niskassaan ja Anila kallisti päätään, kun Draco törmäsi vaatekasseja täynnä olevaan kauppakärryyn varastossa. Draco mutisi pahoitteluita ja työnsi kärryt lajitteluun. Siellä hän oli tyhjentämässä lahjoituksia, kun Erica huusi hänelle myymälän puolelta.

”Draco! Täällä joku tuttavasi haluaa jutella sinulle.” Dracon vatsaa puristi. Hän laski valkoisen potkupuvun käsistään ja asteli kaupan takaovelle. Potter seisoi kädet taskuissaan kassan luona ja kohotti päänsä Dracon nähdessään.
”Anteeksi, en oikein tiennyt, miten muuten...en nähnyt sinua enää”, Potter sanoi. Draco ei sanonut mitään. Kassajono oli muutaman jalan päässä heistä Potterin selän takana.

”Haluatko nähdä? Käydä kahvilla tai jotain?” Potter kysyi. ”Ja tiedän, että sanoit, että et voi, mutta minä ajattelin, koska siitä on aikaa ja minä sanoin, että odotan, niin, tuota…” hän höpötti. Draco suu oli pelkkää pergamenttia.
”Minä...en tiedä”, hän sanoi, koska se oli totuus. Potter avasi suunsa, vilkaisi kassaan päin ja sulki suunsa.
”Ymmärrän”, hän huokaisi.
”Minä...en oikeasti tiedä”, Draco sanoi. Hänen sydämensä vastusteli. Hän toivoi hirveästi, että voisi nopeasti kilauttaa terapeutilleen ja kysyä neuvoa.

”No, tarkoittaako se kuitenkaan ei?” Potter muotoili.
”Ei ehkä”, Draco uskalsi sanoa.
”Okei”, Potter nyökkäsi.
”Anteeksi”, Draco sanoi.
”Älä, tajuan kyllä.” Potter otti kädet taskuistaan. ”Nähdään”, hän sanoi vähän toiveikkaan kuuloisena.
”Nähdään”, Draco sanoi ennen kuin ehti estää itseään. Potter hymyili hänelle ja lähti ulko-ovea kohti, missä Granger odotti häntä kauppakassien kanssa. Tämä katsoi Dracoa, eikä Draco erottanut tämän ilmettä.

Illalla Draco istui äitinsä kanssa salongissa ja hän tuijotti silmät suurina takan liekkejä. Hänellä oli epätodellinen olo. Eri tavalla epätodellinen olo kuin, mitä hän oli tuntenut viimeisen noin vuoden ajan. Olihan se ollut jo viime kesänä selkeää, että Potter oli kiinnostunut hänestä, mutta treffeille, tai ainakin kahville, pyytäminen tuntui erilaiselta. Dracosta tuntui erilaiselta. Hänestä tuntui entistä toiveikkaammalta. Hän oli tuntenut sitä jo jonkin aikaa. Ihan kuin elämä voisi olla normaalia ja tasapainoista. Onnellista. Äiti oli terve. Dracolla oli kiva työ. Hänellä oli katto päänsä päällä. Kun hän näki painajaisia tai sai paniikkikohtauksen, hän kertoi niistä terapeutille tai äidille. Hän haaveili jatko-opinnoista. Voisiko hän haaveilla taas Potterista?

”Äiti?” Draco sanoi.
”Niin, kultaseni?” äiti sanoi nostamatta katsettaan kirjasta, jota luki nojatuolissa. Draco makasi sohvalla pää tuettuna tyynyihin.
”Muistatko, mitä kerroin Potterista? Kun tapasin hänet kesällä Tylypahkassa?” Draco aloitti.
”Muistan. Etkö sinä hakenut sauvasi häneltä?” äiti kysyi ja kohotti katseensa.
”Joo”, Draco sanoi. ”Törmäsin häneen tänään töissä.”
”Töissä?” äiti kohotti kulmiaan.
”Hän osti kummilapselleen vaatteita”, Draco selitti. Äiti sulki kirjan.

Dracon niskaa kuumotti. Hän yritti olla avoin äitinsä kanssa, mutta joidenkin asioiden kohdalla se vain oli vaikeampaa. Mutta hän yritti opetella. Ihastuksestaan hän ei ollut kertonut vielä, eikä ollut varma, miksi oli avannut suunsa nyt. Ehkä hän opetteli.
”Hän tavallaan pyysi minua ulos”, Draco sanoi. ”En suostunut, koska en tiedä voinko. Kun olen tällainen vielä.”

Äiti oli vähän aikaa hiljaa. Draco katseli liekkejä. ”Halusitko sinä lähteä hänen kanssaan ulos?” äiti kysyi. Hiljaisuus kesti ikuisuuden ja tuijotti Dracoa polttavasti.
”Kyllä minä halusin”, Draco vastasi hiljaa.
”Vai niin”, äiti sanoi hitaasti. Draco kohosi istumaan sohvalla ja risti jalat alleen katsomatta äitiä silmiin.
”Minä -”
”Älä pyydä anteeksi”, äiti sanoi tiukasti. Draco kohotti katseensa ja nyökkäsi pienesti. ”Voi, Draco”, äiti huokaisi ja siirtyi istumaan Dracon viereen sohvalle ja halasi häntä. Draco yllättyi pieneksi hetkeksi, mutta kiersi kätensä äidin selkään. ”Anteeksi, jos sinusta tuntui hankalalta kertoa.”

”Se johtuu enemmän minusta kuin sinusta”, Draco sanoi, kun he irrottautuivat halauksesta. Äiti hymähti.
”Miksi sinä et voinut suostua?” äiti kysyi sipaisten Dracon hiuksia tämän korvan taakse.
”Koska sanoin kesällä, että en voi, koska en ole kunnossa. En ole kunnossa”, Draco valitti.
”Olet paljon paremmassa kunnossa kuin viime kesänä”, äiti huomautti.
”Niin kai”, Draco myönsi. ”Mutta en tiedä olenko tarpeeksi kunnossa.”
”Ahaa”, äiti sanoi. ”Mutta sinä haluaisit suostua?” äiti kysyi ja Draco nyökkäsi. ”Minusta siinä on sinun vastauksesi.”

Draco ei ollut varma, mutta ei sanonut sitä äidille. Sen sijaan hän yritti olla ajattelematta asiaa ja käytti sunnuntain vapaapäivän kirjastossa lukien kasaa liemikirjoja, joita oli alkanut kerätä talven aikana. Lukeminen oli vaikeaa, eikä Draco ollut varma, oliko illan tullen omaksunut yhtikäs mitään vastamyrkyistä. Maanantain työpäivä oli helpompi, työ oli aina paras häiriötekijä. Paitsi siihen saakka, kun Potter ilmaantui kauppaan uudelleen, tällä kertaa neljän jälkeen iltapäivällä.

Draco oli järjestelemässä näyteikkunan lumihiutaleita, kun oli kompuroinut sinne hakemaan kenkiä, joita joku nuori isä oli halunnut tarkastella lähempää ja samalla Draco oli tiputtanut puolet koristeista. Ovi kilahti ja Draco toivotti vaistomaisesti tervetuloa vilkaisten samalla ovea kohti, siirsi silmänsä lumihiutaleisiin, mutta hätkähti ja katsoi heti uudelleen ovelle.

”Hei”, Potter sanoi. Draco oli hetken sanaton. Vain hetken.
”Joku voisi kutsua tätä stalkkaamiseksi”, hän sanoi ja Potterin kasvoille levisi yllättynyt ilme. Dracokin yllättyi. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli ollut sarkastinen.
”En minä stalkkaa”, Potter väitti vastaan Dracon astuessa näyteikkunan luota. ”Tai, kyllä minä tulin tapaamaan sinua, mutta, no…” Potter kiskoi hanskat käsistään. ”Olkoon, stalkkaan sitten. Mutta sinä et vastannut.” Draco puristi huulensa viivaksi, puraisi poskensa sisäpintaa ja nopeasti lopetti sen.

”Vastasin niin hyvin kuin pystyn”, Draco sanoi ja vilkaisi ympärilleen. Asiakkaat olivat syventyneitä tutkimaan vaatteita ja Ericakin näytti pärjäävän kassalla itsekseen.
”Minä en pyydä sinua treffeille”, Potter päräytti. Dracon kulmat kohosivat. ”Siis jos sitä huolehdit”, Potter kiirehti jatkamaan. ”Haluan vain jutella, tietää, mitä sinulle kuuluu. Ilman mitään sitoumuksia. Ihan vain vanhojen koulukavereiden kesken.”

Draco siristi silmiään. ”Granger kehotti sinua sanomaan noin.”
”Öö”, Potter sanoi. ”No, vaikka kehottikin, se on totta. En tahdo mitään muuta. Haluan vain jutella.” Dracon mieli mustui. Hänen käsivarttaan alkoi kutittaa.
”Ai”, hän mutisi. ”Juttelu käy”, hän sanoi mekaanisesti. Potterin kasvoille kohosi hymy. Mustuus söi Dracon rintaa ja vatsaa.

”Hienoa! Milloin sinulle sopii?” Potter kysyi.
”Pääsen neljältä tai kuudelta. Tänään kuudelta. Huomenna neljältä”, Draco vastasi.
”Sopiiko huomenna? Heti, kun pääset töistä?” Potter ehdotti. Draco nyökkäsi. Potter hymyili entistä leveämmin.

Kun äiti kysyi illalla, miten töissä meni, Dracon teki mieli vähän itkeä. Mutta hän vastasi, että hyvin ja sai hädin tuskin syötyä päivällisellä. Äiti varmaan huomasi, Draco pohti maatessaan sängyssä puolen yön maissa. Mutta tämä ei ollut sanonut mitään ja Draco mietti, miksi. Ehkä äiti ei pitänytkään ideasta, että hänen poikansa oli ihastunut Harry Potteriin. Tai poikaan ylipäätään. Se ei ollut kunnollista, ei oikein Malfoylle. Draco ei nukkunut juuri sinä yönä. Hän ei halunnut mennä töihin. Hän ei halunnut tavata Potteria. Hän raahautui töihin. Hän lopetti työt neljältä ja astui ulos ja Potter odotti ulkona häntä.

”Hei”, Potter sanoi.
”Hei”, Draco vastasi. He kävelivät muutaman korttelin päähän melko täyteen kahvilaan, joka ei ollut Dracolle tuttu. Hän otti pussiteetä kykenemättä tekemään monimutkaisempia valintoja. Potter otti kahvia. He istuivat alas melkein ikkunan viereen. Pöydässä oli valkoisia virkattuja liinoja ja ikkunaan oli liimattu paperisia sydämiä.

”Aivan, kohta on ystävänpäivä”, Potter sanoi katsellen myös sydämiä. Draco käänsi äkkiä katseensa ja tarttui teekuppiin kostuttaakseen kuivaa kurkkuaan. Häntä alkoi kaduttaa enemmän ja enemmän, että oli suostunut tähän.
”Sinä näytät paremmalta”, Potter sanoi. Draco joi teetä. Se oli ihan hyvää, mutta liian kuumaa, joten hän laski sen alas ja harmitteli, ettei voinut käyttää sitä tehdäkseen jotain käsillään ja suullaan.

”Voitko sinä paremmin?” Potter kysyi.
”Kuin kesällä? Joo”, Draco vastasi lyhyesti. Juuri nyt hänestä tuntui kurjemmalta kuin pitkään aikaan.
”Sehän on hyvä. Ja käyt töissä. Se on hienoa”, Potter sanoi. ”Jästikirpputori?” hän sanoi arvioivasti.
”Mieluummin kuin taikamaailma. Ei minua haluta sinne”, Draco kohautti olkiaan.
”Tärkeintä, että se sopii sinulle”, Harry sanoi.
”Sopii. Pidän työstäni”, Draco sanoi.

”Oletko saanut apua?” Potter kysyi kankeasti.
”Käyn terapiassa kerran viikossa”, Draco vastasi.
”Hienoa, hyvä juttu”, Potter sanoi. ”Näetkö äitiäsi?”
”Asun hänen kanssaan kartanossa”, Draco sanoi.
”Hyvä”, Potter sanoi.

Potter hiljeni ja pyöritti lusikkaa kahvissa. Draco tuijotti teekupin syvyyksiin ja mietti, kuinka pitkään hänen pitäisi sietää tätä ja milloin hän pääsisi kotiin hautautumaan sänkyyn.

”Oletko sinä...halunnut tappaa itseäsi?” Potter kysyi sitten äkisti. Draco kohotti katseensa. Potter näytti pidättelevän hengitystä.
”En sitten kesän”, Draco vastasi ja Potter ei lopettanut vieläkään hengen pitelemistä. Hän näytti tosi tyhmältä. ”Juuri nyt enemmän kuin hetki sitten.” Potterin silmät suurenivat. Draco jätti suunsa auki.
”Mitä?” Potter sopersi.
”Minä...anteeksi. Se oli vitsi. Tyhmä vitsi”, Draco rutisti silmänsä kiinni. ”En tarkoittanut sitä niin. Minä”, hän avasi silmänsä, ”anteeksi”, hän huokaisi.

”Älä pyydä anteeksi”, Potter sanoi. ”Yllätyin vain. Se kuulostaa ihan hyvältä, että...voit vitsailla siitä?” hän sanoi empien. Draco ei sanonut siihen mitään. ”Tai en minä tiedä, miltä sinusta tuntuu”, Potter sanoi hermostuneesti.
”Se tuntui...tavalliselta”, Draco sanoi lopulta.
”Tavallinen on hyvä”, Potter sanoi helpottuneena. Draco nyökkäsi.

”Oikeastaan kuulostit hetken vanhalta sinulta. Millainen olit koulussa. Sarkastinen ja ylenkatsova”, Potter hymyili.
”Ai”, Draco sanoi.
”Siis hyvällä tavalla”, Potter kiiruhti korjaamaan. ”Niin kuin sanoit. Tavalliselta. Sinulta”, Potter elehti käsillään Dracon suuntaan.
”Jaa”, Draco sanoi. ”En halua olla kuten olin koulussa.”
”Ei sinun tarvitse olla se, mitä olit, jotta voisit olla oma itsesi”, Potter sanoi ja Draco rypisti otsaansa hänelle. ”Äh, hitto, siis…” Potter ähkäisi. ”Että sinä osasit käyttää sanoja ja nopeasti. Olit neuvokas ja hyvä liemissä. Voit olla niitä yhä ilman, että olisit myös huonot puolesi.”

Draco rypisti otsaansa lisää. Potterin kehut tuntuivat ihanalta ja hän joi teetä kätkeäkseen hämmennyksensä. ”Vai olin minä hyvä liemissä sinusta?” hän huomasi sanovansa.
”Etkö sinä sitten saanut Upean? Kun olit valmistautunut Kalkaroksen S.U.P.E.R. -kurssille?” Potter huomautti.
”Joo”, Draco myönsi.
”Tiesit aina, millä sanoilla saada minut näkemään punaista. Ja olihan se ilkeää”, Potter sanoi ja Draco lysähti vähän, ”mutta olit nokkela sillä tavalla. Tai kun kuokit Kuhnukerhon juhliin. Valehtelit silläkin uhalla, että näyttäisit nololta. Ethän sinä oikeasti tullut kuokkimaan sinne?” Potter jatkoi, kuulostaen yhtä aikaa loukkaavalta ja kehuvalta ja Draco oli entistä enemmän hämillään.
”En”, Draco sanoi ja muisti, mitä oli ollut tekemässä, kun jäi kiinni. Hän lysähti vähän lisää.

”Äh, hemmetti”, Potter mumisi näköjään myös muistaen. ”Anteeksi, minä…” Potter työnsi sormensa kerran hiustensa läpi. ”En ajatellut, mitä sanoin.” Ethän sinä yleensä, Draco meinasi sanoa, mutta esti itsensä ajoissa. ”Ei puhuta siitä”, Potter pudisti päätään.

”Miksi ei?” Draco pisti väliin ennen kuin Potter ehti vaihtaa aihetta. ”Miksi ei puhuttaisi, kuinka käytin kuudennen vuoteni myrkyttämällä koulutovereitani tai auttamalla murhaajia kouluun tai olemalla sätkynukke -” Draco alkoi melkein huutaa ja Potter sieppasi hänen ranteestaan kiinni. Draco hiljeni. Potter availi suutaan saamatta lopulta sanottua sanaakaan, mutta kova ote Dracon kädestä riitti. Se jotenkin maadoitti Dracoa, hän sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa syvään.

”Kiitos”, Draco sanoi hiljaa avattuaan silmänsä. Potter piti hänestä edelleen kiinni.
”Mistä?” Potter kysyi. Dracon teki mieli naurahtaa.
”Tuosta maailmanpelastajakompleksista”, hän sanoi. Potter irrotti otteensa.

”Se on tiukassa”, Draco sanoi kohta. ”Se ajatus. Ne tunteet. Ja sinä”, Draco väisti Potterin katseen, ”siinä, pyysit minut tänne, kehut minua… Se”, Draco taisteli hetken ja Potter odotti, ”pistää minut sekaisin.” Draco tunsi lämpöä poskillaan.
”En tarkoittanut pistää sinua sekaisin”, Potter sanoi. ”Halusin tietää, miten voit. Se kehuminen...vain tapahtui.”

Draco halusi kysyä, miten niin se vain tapahtui. ”Miten sinä voit?” hän sen sijaan kysyi.
”Hyvin. Olen aurorikoulutuksessa tällä hetkellä. Ronin ja Nevillen kanssa. Kahlesalpa teki taistelusta selvinneille pikakaistan”, Potter kertoi. ”Asun yhä Kalmanhanaukiolla ja sen siivous on tuskaisen hidasta.”

”Haluat auroriksi?” Draco kysyi.
”Joo, haluan”, Potter sanoi.
”Luulin, että olisit saanut tarpeeksesi”, Draco sanoi.
”Joo, niin minäkin luulin”, Potter sanoi ja kohautti olkiaan. ”Ainakin nyt se on, mitä haluan. Katsotaan kymmenen vuoden päästä, olenko sitten kyllästynyt.” Draco vaihtoi huomaamattomasti asentoaan ja pisti syrjään ajatuksen, missä olisi kymmenen vuoden päästä.

”Hyvä juttu”, Draco sanoi. ”Kuulostaa siltä, että olet pärjännyt hyvin.”
”Kaiken huomioon ottaen”, Potter hymyili jotenkin tuskaisesti ja pudisti pienesti päätään. ”Päivä kerrallaan”, hän sanoi. Dracon huulet taipuivat hymyyn.

”Haluaisitko sinä nähdä toistekin?” Potter kysyi kohta, kun Dracon teekupin pohja häämötti.
”Haluatko sinä?” Draco epäili.
”Joo, siksi minä kysyin sitä”, Potter sanoi.
”Potter”, Draco huokaisi.
”Harry”, Potter korjasi ja Draco pysähtyi.

”Harry”, hän sanoi hitaasti, ”suoraan sanottuna, haluan”, hän jatkoi ja Potterin ilme kirkastui ja sitten latistui tajuttuaan, että Draco aikoi jatkaa vielä. ”Mutta minä”, Draco kiristeli leukaansa ja siirsi katseensa tyhjentyneeseen teemukiin, ”taidan haluta tältä enemmän kuin sinä, joten en tiedä, onko se hyvä idea.”
”Enemmän? Tältä? Mitä sinä tarkoitat?” Potter kysyi, eikä Dracon tarvinnut sanoa mitään, kun tämä henkäisi ymmärtäneenä. ”Meiltä?” hän kähisi. Dracon kasvot paloivat. ”Mistä sinä niin päättelit, että en haluaisi enemmän?”

Draco napsautti päänsä ylös. ”Sinä sanoit, että et tahdo mitään muuta kuin jutella. Että et pyydä minua treffeille”, hän huomautti. Potter naurahti hermostuneisuus purkautuen.
”Koska luulin, että siksi et halunnut lähteä kahville. Koska sinä et halunnut muuta, mutta luulit, että minä haluan, joten sanoin, että en halua muuta”, Potter alkoi höpöttää ja Dracon suu jäi auki. ”Tietenkin haluan. Edelleen. Minähän sanoin. Odotan sinua.”

Dracon sisällä pilkisteli jotain kirkasta ja lämmintä. Hän piteli niistä kiinni, eikä aikonut haudata tunnetta jossittelulla.
”Sinäkin haluat enemmän?” hän kokosi. Potter nyökkäsi.
”Jos sinä haluat. Jos olet kunnossa”, hän sanoi.

Draco halusi taas hirveästi jutella terapeutille. Mutta hän oli paremmassa kunnossa. Hän ei ollut juuri äsken yrittänyt itsemurhaa, eikä ollut keskellä Tylypahkaa yhdyskuntapalveluksessa ilman sauvaa. Hän ei ollut samassa tilanteessa kuin ennen.
”Olen nyt”, hän sanoi. ”En tiedä, olenko huomenna. Ylihuomenna. Kuukauden päästä”, hän lisäsi, mielestään vastuuntuntoisesti.
”Päivä kerrallaan”, Potter sanoi ja hymyili ja Draco hymyili takaisin.
”Okei”, hän sanoi ja Potter liikahti kuin aikoisi ponnahtaa onnesta kattoon saakka.

”Tahdotko huomennakin mennä kahville? Tai syömään?” Potter kysyi huulet täristen, hädin tuskin pidellen sanatulvaa aloillaan.
”Kahvi käy huomenna”, Draco sanoi.
”Pääsen kahdelta huomenna.”
”Kuudelta.”
”Olen sinua vastassa silloin.”

[Meldis]

2. luku

”Minä en tiedä, voinko alkaa mihinkään, jos en pidä edes itsestäni. Eikö niin sanota? Että jotta voi rakastaa toista ihmistä, täytyy ensin rakastaa itseään.”
”On se niinkin. Mutta tulee myös tuntea olonsa rakastetuksi, jotta voi rakastaa itseään.”

Kenkäkassillisen lajittelu oli mukava häiriötekijä, vaikka Draco saikin itsensä välillä kiinni tarkistamasta kelloa. Kolmisen tuntia vielä hänen vuoronsa loppumiseen. Alkuaikoina Draco oli pelännyt töiden päättymistä, koska vuorot olivat ainoita hetkiä, kun hän oikeasti ei ajatellut mitään ikävää. Se oli vähentynyt paljon, mutta ensi kertaa hän aidosti toivoi, että kello liikkuisi vikkelämmin.

”Oliko se joku kaverisi?”

Draco hätkähti ja heitti valkoiset tossut toisten joukkoon muovikoriin.
”Vanha koulukaveri”, Draco vastasi Pamelalle.
”Onko hänellä lapsia jo? Vai onko hän sinua vanhempi?” Pamela kysyi.
”Kummilapsi”, Draco sanoi. ”Olimme samalla vuosikurssilla.”
”Vai niin”, Pamela sanoi ja Draco huokaisi. Olisi ehkä pitänyt arvata tämä silloin, kun he olivat juoruilleet Erican eksän yrityksen konkurssista. Mutta Draco ei ollut koskaan uskonut, että poika tulisi hakemaan häntä treffeille töistä.

”Ei se ole…” Draco ei saanut lausettaan loppuun.
”Kerrot, kun haluat”, Pamela sanoi, vaikka Draco tiesi, että Pamela haluaisi tietää paljon aiemmin kuin hän oli valmis kertomaan.
”Kiitos”, Draco kuitenkin sanoi ja Pamela hiljeni, ilmeisen ymmärtäneenä.

Draco oli käyttänyt sanaa rakastaa, joten terapeuttikin käytti sitä. Toisen suusta se tuntui erilaiselta. Kuin se olisi todellisempaa. Dracolla oli aina parempi olo terapiakerran jälkeen, mutta nyt siihen tuli muutakin. Kipinöintiä vatsanpohjassa.

Harry oli täsmällinen, oikeastaan etuajassa ja Draco pidättäytyi oleilemasta kaupan ikkunoiden lähettyvillä, ettei olisi unohtunut sinne. Mutta kello tuli vihdoin tasan kuusi ja Draco asteli ulos.

”Miten töissä meni?” Harry kysyi, kun he olivat istuneet alas saman kahvilan pöytään kuin eilenkin.
”Normaalisti”, Draco sanoi.
”Mikä on normaalisti?” Harry kysyi.
”Kiinnostaako sinua oikeasti, millainen on normaali päivä lastenvaatekirpputorilla?” Draco taivutti toista suupieltään.
”Joo, koska sinä työskentelet siellä”, Harry sanoi. Draco puristeli huuliaan viivaksi, mutta alkoi sitten kertoa. Draco ei uskonut, että oli olemassa rauhallisempaa työpaikkaa, joten kun hän puhui normaalista työpäivästä, se tarkoitti, että äidit ja tulevat äidit, joskus puoliso mukanaan, joskus harvemmin isät yksinään, tulivat katselemaan vaatteita, kenkiä, asusteita, leluja, kausitarvikkeita. Se oli aika kriisivapaata työtä. Yleisin ongelma oli, kun vaatteesta oli tipahtanut hintalappu.

”Ja silloin käytämme omaa hintataulukkoa, eikä kukaan yleensä valita”, Draco selitti.
”Eikö kukaan lähde vain vaate mukanaan?” Harry kysyi ja Draco ihmetteli, mistä tämä kaivoi uteliaisuutensa.
”Aika harvoin. Eivät sellaiset tapaukset koskaan ole aiheuttaneet mitään suuria menetyksiä. Ihmiset ovat yleensä kilttejä siinä mielessä”, Draco sanoi. Harry nyökytteli päätään.
”Niin taitavat olla”, hän sanoi.

”Sinun päiväsi on varmasti ollut paljon jännittävämpi”, Draco sanoi.
”Meillä oli tänään vain teoriaa”, Harry kohautti olkiaan. ”Jotain vastamyrkkyihin liittyvää”, hän heilautti kättään.
”Joko sinä olet unohtanut?” Draco kysyi.
”Jotain varmaan”, Harry naurahti.

”Sinä olisit loistanut siellä varmasti”, Harry sanoi äkkiä ja Dracon vatsassa humpsahti hassusti. ”Se oli siitä Golpalottin kolmannesta laista. En koskaan oppinut sitä koulussa ja se oli kamalaa koulussa ja vielä kamalampaa nyt.”
”Oliko se se kerta, kun työnsit Kuhnusarvion naamaan besoaarin?” Draco pudisti päätään.
”Joo”, Harry virnisti.
”Sinä olet yksi luihuinen rohkelikon vaatteissa.”

Harry näytti hassulta hetken. ”Tiedätkö, Lajitteluhattu meinasi laittaa minut Luihuiseen”, hän sanoi. Dracon kulmat kohosivat ja sitten laskivat.
”En ihmettele yhtään”, hän puuskahti. ”Mukamas joku puhtoinen rohkelikko, pah. Hiivit miten itsellesi sopii siinä viitassasi ja viis veisasit säännöistä. Nenäkäs ja tarpeeksi nokkela pitääksesi kaikki opettajat puolellasi -”
”Kalkaros ei ollut puolellani”, Harry keskeytti hänet.
”Olkoon, kaikki paitsi Kalkaros”, Draco pyöräytti silmiään.

Harry pyöritti teensä loppuja kupin pohjalla. ”En halunnut silloin Luihuiseen, koska olin kuullut siitä pelkkää huonoa. En osannut ajatella muuta, mutta olihan se hölmöä. Tuparajat -”
”Älä rupea tuollaiseen rauhaa ja rakkautta -potaskaan”, Draco tuskastui.
”Ömm”, Harry suipisti suutaan, ”eikö se ollut koko sodan pointti?” hän sanoi.
”Joo, varmaan, mutta olen silti ylpeä luihuinen ja piste”, Draco sanoi.

”Olisihan se ollut jännittävää, jos olisit tullut Luihuiseen”, Draco pohti.
”Niinkö?” Harry hörppi teensä pois.
”Ehkä”, Draco puri poskensa sisäpintaa.
”Olisi ollut kiva tapella enemmän?” Harry sanoi.
”Tai vähemmän”, Draco sanoi. Harryn huulet värisivät pidätellystä hymystä.
”Ehkä”, hän sanoi.

Draco katseli vähän aikaa tyhjään teekuppiin, mutta nosti katseensa, kun Harry elehti hassusti. Hän availi suutaan, naksautti kerran oikeaa etusormeaan, pudisti päätään ja toi sitten tyhjän teemukin huulilleen, jolloin tajusi, että teetä ei ollut enää jäljellä.
”Mitä vanhemmillesi kuuluu?” Harry lopulta parahti samalla, kun kovalla kilahduksella iski teekupin takaisin asetilleen ja näytti sen jälkeen siltä, että pidätti hengitystään.
”Hyvää”, Draco sanoi automaattisesti, kunnes tajusi, että Harry ei ollut kukaan hänen jästityökavereistaan, joille piti valehdella. ”Äiti voi hyvin. Paremmin kuin minä. Paremmin kuin pelkäsin.” Draco vaihtoi epämukavasti asentoa. ”Isä...näen häntä noin kerran kuussa.”

”Anteeksi, en ollut varma, kannattaako sitä mainita”, Harry irvisti. Draco pudisti päätään.
”Älä pyydä anteeksi. Välillä kannattaa”, hän sanoi. ”Isäkin...käsittelee asioita.”
”Minä olin aikonut puhua koko perheesi puolesta”, Harry sanoi kiihkeästi ja nojasi eteenpäin. ”Mutta sitten hän olikin jo tunnustanut syyllisyyden ja myöhästyin.”
”Tiedän kyllä”, Draco nyökkäsi. ”Päivä kerrallaan”, hän sanoi hiljaisuuden jälkeen.

”En oikein muista”, Draco sanoi, kun he astuivat illan keltaisiin katuvaloihin istuttuaan kahvilassa sulkemisaikaan saakka. ”En tainnut koskaan kiittää siitä. Että puhuit puolestani oikeudessa.”
”Ei sinun tarvitse. En tehnyt sitä siksi”, Harry vähätteli ja kiskoi talvilakkiaan suortuviensa päälle.
”Haluan silti kiittää”, Draco sanoi ja nuolaisi huuliaan. Harry rypisti pienesti otsaansa. Draco kumartui lähemmäs ja Harryn kasvoille levisi ymmärrys. Draco sulki silmänsä ja suuteli Harrya.

Harryn huulet olivat kuivat puhumisesta ja pienoisesta pakkasesta. Dracon huulia ne kuumottivat. Hän luuli olleensa rentoutuneempi kahvilla, mutta vasta Harrya suudellessaan hän suli. Hänen kasvojen lihakset antoivat periksi, hänen niskaansa lakkasi nipistelemästä. Draco kallisti päätään, syvensi suudelmaa ja kaukaisesti hän tunsi Harryn käden poskellaan. Se oli niin oikein. Harry hänen huulillaan oli niin oikein.

Draco vetäytyi hellästi irti. Hän henkäisi syvään ja pinnallisesti ja avasi silmänsä. Harryn suu oli auki ja hän huohotti tiheään. Hänen kätensä lepäsi yhä Dracon poskella.
”Ole hyvä”, Harry mongersi. Dracon huulet taipuivat hymyyn.

”Onko sinulla joskus vapaapäiviä? Jos ehtisi lähteä kahville muulloinkin kuin juuri ennen sulkemisaikaa. Tai jos tahdot tulla teelle vaikka Kalmanahanaukiolle”, Harry ehdotti.
”Lauantaina seuraavan kerran”, Draco vastasi.
”Okei. Nähdäänkö lauantaina? Voin kokata”, Harry sanoi ja Draco katsoi häntä epäilevästi.
”Osaatko sinä kokata?” hän kysyi.
”Sittenpähän näet”, Harry virnisti. ”Kahdelta?” hän kysyi ja Draco nyökkäsi.

Draco yritti lukea seuraavana iltana kirjastossa, mutta herkesi vähän väliä siihen, että hapuili huuliaan ja hymyili ei millekään. Ihan kuin vaatekassit töissä olisivat painaneet vähemmän. Dracolla oli samanlainen olo, kun oli ensimmäisen kerran aloittanut lääkityksensä. Melkein samanlainen, koska tämä olo oli vieläkin parempi.

”Draco, kuunteletko sinä?”

Draco ravisti päätään tajutessaan, että hänelle puhuttiin. Hän räpytti silmiään pari kertaa ja jatkoi kenkähyllyn suoristamista.
”Anteeksi”, hän mumisi Ericalle, joka hänen selkänsä takanaan laski kassaa.
”Anila ilmoitti, että ei pääse huomenna töihin. Voitko tulla tuuraamaan?” Erica kysyi.

Dracon ensimmäinen häilyväinen ajatus oli, että toivottavasti Anila ei ollut eilen tartuttanut häntä, jos poissaolon syy oli sairaus ja seuraavaksi hän soimasi itseään ajatuksesta. Sitten hän muisti, mikä päivä huomenna oli.
”En voi”, hän sanoi kankeasti selkä Ericaan päin.
”Voi, harmi”, Erica huokaisi ja äänistä päätellen jatkoi kassan laskemista.

Dracon niskaa kuumotti. Hän oli pysähtynyt kumisaappaat kädessään, jonka kyynärvartta alkoi kihelmöidä. Hän tiesi, hän vain tiesi, että Erica peitteli suurempaa harmistusta. Draco oli aiemmin vain sairauden takia kieltäytynyt tuuraamisesta. Ei koskaan menon takia. Ei koskaan tällaisen takia. Draco laski hitaasti saappaat hyllyyn, jonka läpikäyntiä jatkoi turtana.

Hänen oli pakko tulla töihin huomenna. Hänen vain oli pakko olla avuksi Ericalle.

Mutta hän halusi nähdä Harryn.

”Oletko valmis?” Erica kysyi äkisti ja Draco melkein hyppäsi ilmaan. Draco työnsi viimeiset tossut miten kuten hyllyn loppuun ja nyökytteli. Erica ei sanonut mitään lauantaista, puheli koirastaan, joka täyttäisi pian vuoden ja joka haukkui kuulemma koko ajan vähemmän Erican ollessa töissä. Draco hymisi vastaukseksi sopivissa kohdissa ja Erican hymyillessä heidän hyvästellessään, Draco näki pettymyksen tämän hymyssä. Sinä iltana Draco ei istunut kirjastossa, hän piteli kirjaa auki sylissään salongissa äidin kanssa ja pureskeli poskeaan. Yöllä hän hieroi käsivarttaan ja nukkui vähän.

”Toivottavasti sinulla ei ole heti nälkä.”

Draco rypisti pienesti otsaansa ja vilkaisi Harrya päästä varpaisiin. Tämän iho kiilsi hikoilusta, tämän suupielessä oli jotain punaista ja paita oli nurinpäin päällä.
”Mutta sinähän osaat kokata”, Draco ivasi ja astui sisään Kalmanhanaukion kapeaan, mutta muistojaan valoisampaan käytävään.
”Ei se siitä johdu”, Harry puhisi ja viittoi Dracoa seuraamaan häntä käytävää pitkin ruokasalin läpi keittiöön, jossa tuoksui tomaatti ja tukku mausteita. Ei kuitenkaan palaneelta tai pahalta.

”Se oli jo ihan valmista, mutta menin maistamaan hätiköiden ja se olikin aika kuumaa ja ömm”, Harry osoitti punaisia luutuja tiskialtaassa, ”säikähdin ja iskin käteni kattilaan ja se meni sitten kaikkialle.” Hän viittilöi valkoiseen t-paitaansa. ”Piti vaatteetkin vaihtaa.”

”Eli et ole aina noin nukkavierun näköinen”, Draco sanoi ja osoitti lappua, joka liehui Harryn leuan alla. Harry haki sitä sormillaan ja kirosi.
”Odota”, hän sanoi ja vilahti keittiöstä, mutta vain oven taakse ilmeisesti kääntämään paitansa, koska Draco kuuli vaatteen kahinaa.
”Sen on parempi antaa olla jonkin aikaa”, Harry sanoi tultuaan takaisin paita oikein päin päällään. ”Laitan vasta juuri ennen pastan keittymään. Joten”, hän levitteli käsiään, ”tahdotko kierroksen odotellessa?”

He kulkivat ruokasalin läpi aulasta oleskeluhuoneeseen, joka näytti asutummalta kuin ruokasali. Punaisella sohvalla oli viltti, sohvapöydällä kasa huispauslehtiä ja Harryn opiskelukirjoja. Lattialla oli korissa pöydän alla lasten leluja ja muutamia oli koottuna nurkkaan. Takka näytti vastikään käytetyltä ja sen päälle oli aseteltu valokuvia sekä muistoesineitä kuten kultainen sieppi ja kauniisti taottu rasia kultasaranoin. Valokuva Harryn vanhemmista häissään kiinnitti Dracon huomion.

Yläkerrassa Harry näytti muutamia huoneita, jotka odottivat vielä tehosiivousta. Yhdessä oli kaksi sänkyä, mustuneet verhot ja kaappi, jonka ovet repsottivat auki. Ylemmässä kerroksessa oli Harryn makuuhuone. Punaiselle pylvässängylle Draco pyöritteli silmiään. Sängyn päädyssä lepäsi arkku, isompi kuin se, mitä Dracokin oli raahannut kouluun aikoinaan. Vaatekaapin päällä nökötti tyhjä pöllönhäkki ja yöpöydälle oli jäänyt puoliksi tyhjennetty Joka maun rae -pussi.

Vielä ylempänä oli kaksi muutakin makuuhuonetta ja tila, joka saattoi ehkä olla työhuone. Siellä oli synkempi tunnelma. Nurkkaan oli lakanan alle kätketty maalauksia, lattia vaikutti homeiselta ja yksi raskas piironki oli suljettu lujalla kettingillä.
”Ehdotin opettajalleni, että tuota voisi käyttää jollain tunnilla käytännön harjoituksiin”, Harry sen sijaan naureskeli piirongille, joka aiheutti Dracolle kylmiä väreitä. Ihan kuin se kirkuisi päästä avattavaksi ja siksi tulisi jättää ehdottomasti rauhaan.

He palasivat keittiöön, jossa Harry laski isoon kattilaan vettä ja laittoi sen kiehumaan hellalle. Draco istui alas ruokasaliin pitkän pöydän ääreen, johon Harry kohta leijutti lautasia, aterimia ja lasit.
”Minulla olisi viiniäkin, mutta en ole vielä oppinut juomaan sitä”, Harry huikkasi keittiöstä.
”Ei kiitos”, Draco sanoi.

Kohta Harry valutti valmiin pastan ja toi kaksi komeaa annosta pöytään.
”Näyttää hyvältä”, Draco sanoi. Jokin nipisteli hänen niskaansa, eikä hän osannut sanoa mikä. Se ei tuntunut miellyttävältä. Harry kuitenkin vain hymyili lempeästi ja kävi annoksensa kimppuun. Tuli ihan hiljaista, kun Harryn suu oli täynnä ruokaa. Draco pyöritti pastaa haarukkansa ympärille ja tajusi. He olivat kaksin. Täysin kaksin. Kun Draco suoritti yhdyskuntapalvelustaan Tylypahkassa, niin oli käynyt kaksi kertaa. Sitä ennen ei koskaan. Kouluaikoina aina heidän ympärillään oli ollut ihmisiä.

Paitsi kerran.

Dracon käsivartta nipisteli. Se oli silloin, kun hän mursi Harryn nenän junassa kuudennen vuoden aluksi.

”Draco? Ei kai se noin pahaa ole?” Harryn ääni herätti Dracon. Draco työnsi pastaa suuhunsa. Tuoretta basilikaa ja timjamia, Draco maistoi.
”Ei lainkaan”, Draco sanoi ja Harryn ei tarvinnut kysyä, että Draco kuuli ilmassa kysymyksen. ”Minä muistin, kun viimeksi olimme kaksin, siis kouluaikoina”, Draco sanoi. ”Junassa, kun mursin nenäsi. Emme ole koskaan muutoin olleet täysin kaksin missään.”
”Hmm, niin kai”, Harry sanoi mietteliäästi ja Draco huomasi, että tämä hidasti syömistään.

”Olen pahoillani siitä”, Draco sanoi, kun ei osannut muutoin muotoilla ajatuksiaan sanoiksi.
”Nääh”, Harry kohautti olkiaan.
”Ja että kiusasin siitä jälkikäteen”, Draco jatkoi.
”Olet tehnyt kurjempaakin.”

Draco pysähtyi ja Harry ähkäisi. ”Helvetti soikoon. Anteeksi. En tarkoittanut… Anteeksi.” Draco ei saanut sanaa suustaan vaan nyökkäsi vain. He söivät hiljaa, mutta Dracon lautanen tyhjeni hitaasti.

”On ehkä välillä vaikea uskoa, että...” Draco kangerteli. Hän ei pystynyt sanomaan sitä.
”Että pidän sinusta”, Harry täydensi ja Draco yllättyi, miten helposti tämä sanoi sen. Hän nyökkäsi.
”Tein kaikkea kamalaa sinulle ja ystävillesi”, Draco sanoi.
”Olit tyhmä teini”, Harry sanoi.
”Niin sinäkin”, Draco intti.
”Ja kyllä minäkin vittuilin takaisin.”

Draco lopetti syömisen kokonaan ja pyöritti haarukkaa pastan seassa.
”Se, mitä sanoit tiistaina kahvilla, kun kehuit minua. Olitko tosissasi?” Draco kysyi.
”En kai minä sitä huviksenikaan sanonut”, Harry sanoi. Dracon haarukka oli jumissa pastassa, kun sen ympärille ei mahtunut enempää nauhaa.
”Pidän, että olet sanavalmis. Nokkela. Hyvä huispaamaan.” Harry laski silmänsä lautaseensa. ”Hyvännäköinen.” Dracon naamaa kuumotti.

”Kiitos”, hän onnistui sanomaan.
”Ja nyt sinun pitää sanoa, mistä pidät minussa”, Harry sanoi lautaselleen. Draco punehtui entisestään. Hän ravisti pastan haarukasta ja otti kunnollisen suupalan.
”Koska olet Harry Potter. Siisti ja mysteerinen. Välitön. Komea.” Harry virnisti. ”Minua harmitti oikeasti, että et halunnut olla ystäväni. Minä sitten reagoin”, Draco irvisti.
”Joo, niin minä päättelin jo”, Harry sanoi ja Draco katsoi häneen epäuskoisesti. ”Siis viime kesän jälkeen.” Harry suipisti suutaan. ”Hermionen avulla.”

Pastan jälkeen Harry tarjosi teetä ja siirappitorttua, jonka Draco oppi olevan tämän lempiherkkua. Draco valitti Harryn suppeasta teevalikoimasta ja suositteli yhtä jästiteekauppaa lähellä työpaikkaansa.
”He tuovat yhtä upeaa valkoista teetä”, Draco hymyili sitä muistellessaan.
”Pitää käydä kokeilemassa”, Harry sanoi upottaessaan pussit kuumaan veteen kahteen kuppiin.
”Tämä käy oikein hyvin. Pelkäsin, että sinulla on vain Earl Greytä”, Draco sanoi.

Kun he siirtyivät toisten kupillisten kanssa olohuoneeseen, Draco jäi tuijottamaan valokuvia. Harryn vanhempien hääkuvasta hän tunnisti myös Sirius Mustan. Yhdessä kuvassa oli Harry vauvana Siriuksen sylissä. Toinen oli repeytynyt kahtia ja paikattu teipillä. Siinä pieni Harry lensi nauraen luudalla, jonkun miehen jalat juosten perässään ja Harryn äiti kikattaen poikansa takana. Isoissa kehyksissä oli joukko koululaisia ja Draco tajusi siinä olevan Albuksen kaarti sellaisena, kun se oli kokoontunut heidän viidentenä vuotenaan. Harry seisoi keskimmäisenä, kasvot yrittäen taipua varovaiseen hymyyn. Reunimmaisessa kuvassa oli Teddy, tai niin Draco päätteli, koska Teddyä piteli tämän isoäiti, jonka Draco tiesi tädikseen, vaikka ei ollut koskaan tavannutkaan tätä. Jälleen Draco unohtui paikoilleen. Teddy, jonka äidin Bellatrix oli tappanut. Dracoa rupesi värisyttämään ja hän kääntyi pois takan luota.

”Löysitkö sinä niitä vaatteita Teddylle?” Draco kysyi muistaessaan syyn, jonka takia oli alun perin törmännyt Harryyn töissä.
”Joo, tai ehkä se vähän jäi kesken, höm, erinäisistä syistä”, Harry virnisti, ”mutta löysin haalarit ja talvisäihin sopivat tossut.” Draco hymyili, mutta muisti sitten, miten oli jättänyt Erican pulaan töihin. Hän istui alas toiseen nojatuoleista ja raapi hampailla posken sisäpuolta. Harry laskeutui sohvalle.

”Pidät hänestä hyvää huolta”, Draco pulautti. Harry hymyili hellästi.
”Yritän parhaani. Andromeda on hänen huoltajansa, mutta käyn heillä joka viikko ja Teddy on minullakin pari kertaa kuussa.” Harryn äänessä ei ollut katkeruutta. ”Asiat eivät ole täydellisesti, mutta Teddy voi silti voida hyvin ja olla onnellinen.”

Draco hipoi teekupin yläreunaa sormillaan. ”Et vaikuta surulliselta mistään”, hän sanoi katsomatta Harryyn ja kohotti nopeasti teekupin huulilleen.
”En ehkä vaikuta”, Harry vastasi. ”Minä näen painajaisia ja liian pitkään yksin oleminen tuntuu ahdistavalta ja silloin on tosi vaikea olla.”
”Näet painajaisia?” Draco toisti ja Harry nyökkäsi. ”Minäkin”, Draco sanoi.

”Näin itse asiassa painajaista viime yönä sinusta”, Harry sulki silmänsä häpeissään.
”Minusta?” Draco sanoi pelokkaasti.
”Ei mitään kamalaa. Tai ei nyt niinkään... Mutta olin unohtanut siivota ja sitten sinä tulitkin jo ja nauroit, kun huoneeni oli pöllönpaskassa ja kaikki rikkinäiset alusvaatteeni olivat levällään ja sanoit että et deittaile sottapyttyä ja…” Harry hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Kyllä minä voin deittalla sottapyttyä”, Draco hymyili.

”Pomo pyysi minut tänään töihin. Ja minua inhotti kieltäytyä”, Draco paljasti.
”Olisitko sinä halunnut mennä mieluummin töihin?” Harry kysyi.
”En, siksi minua inhotti. Halusin tavata sinut. Ja jätin pomon pulaan”, Draco vaikersi muistaessaan asian taas.
”Sellaista se joskus on”, Harry sanoi.
”Hän oli tosi pettynyt. Tiedän sen”, Draco sanoi.
”Olkoon. Joskus pitää voida kieltäytyä töistä, jotta pääsee treffeille.”

Draco katsoi tyhjää tilaa Harryn vieressä. Hän halusi istua siihen. Hän tunsi olonsa syylliseksi töistä ja mietti menisikö se pois, jos istuisi Harryn viereen ja suutelisi tätä. Harry näytti houkuttelevalta valkoisessa, melkein läpinäkyvässä t-paidassaan ja resuisissa farkuissaan. Hänen tukkansa oli hieman ylikasvaneen oloinen. Hänen oikea kätensä lepäsi hänen sylissään ja Draco erotti vaaleanpunaista kämmenselässä, ehkä arpi.

”Mikä tuo on?” Draco laski teekupin pöydälle ja osoitti Harryn kättä.
”Arpi”, Harry sanoi vältellen. Dracoa pelotti ja hän nousi ylös. Hän istui alas sohvalle Harryn viereen ja otti tämän käden omaansa. Harry suoristautui vähän. Arpi oli pitkulainen, hyvin hailakka, mutta erottui Harryn tummemmasta ihosta.
”Muisto Pimennon jälki-istunnoista”, Harry huokaisi. Draco katsoi tähän otsa rypyssä. ”Kurja muisto”, Harry sanoi. Draco laski tämän käden alas, päästi siitä irti ja se jäi hänen polvelleen.

”Ei tarvitse muistella sitä”, Draco sanoi. Harryn toinen suupieli kohosi ja Draco pohti, tajusiko tämä hänen juonensa.
”Hyvä”, Harry sanoi kumartuen lähemmäs. Hänen kätensä oli yhä Dracon polvella, jolla se liukui tuuman verran eteenpäin.
”Hyvä”, Draco sanoi ja heidän huulensa kohtasivat.

Harryn huulet olivat lämpimät ja maistuivat makealta teeltä. Suudelma oli varmempi kuin edellinen Harryn liikuttaessa huuliaan voimakkaammin välittömästi. Dracon kädet nousivat käskemättä Harryn kaulaan ja kasvoille. Harryn ote hänen polvestaan tiukkeni ja hän painoi huuliaan lujemmin Dracon huulille. Draco raotti huuliaan, kallisti päätään, hukkui Harryn huulille. Yritti hukkua. Yritti niin kovasti.

Draco kiskaisi itsensä irti suudelmasta ja kätensä Harryn kasvoilta. Harry älähti ja irrotti otteensa Dracon polvelta kuin sähköiskun saaneena.
”Teinkö minä jotain?” hän kysyi hengästyneenä.
”Et mitään väärää”, Draco huokaisi. ”Vaikea keskittyä. Olla ajattelematta...muuta”, hän valitti.
”Mitä muuta?” Harry kysyi.
”Mitään muuta kuin sinua”, Draco sanoi.

Harry mutristi huuliaan mietteliäästi. ”Voidaanko kokeilla jotain?” hän kysyi hitaasti.
”Mitä jotain?” Draco kysyi yhtä hitaasti.
”Okei, luota minuun”, Harry sanoi. ”Tai läimäise minua vaikka, jos haluat lopettaa. Pure tai jotain.”
”Pure?” Draco toisti epäillen ja kun Harry kohotti kulmaansa kysyvästi, Draco nyökkäsi. Ja sitten Harry veti häneltä jalat alta.

Ensin ihan konkreettisesti. Harryn kädet pureutuivat Dracon polvitaipeisiin, joista tämä kiskaisi saadakseen Draco kellahtamaan yhdellä nopealla liikkeellä sohvalle selälleen. Sitten toisella tavalla. Ennen kuin Draco ehti edes yllättyä Harryn vauhdikkaista manöövereistä, tämä oli hänen yllään, peittäen katon lapun kehollaan, täyttäen Dracon näkökentän. Kaikki oli vain Harrya, tämän ylikasvaneita hiuksia, tämän välkähtäviä laseja, tämän raottuneita huulia. Draco katsoi niitä, veti henkeä, varautui ja Harry suuteli häntä.

Harryn suudelma oli kuin aalto, joka paiskasi Dracon kumoon höttöisellä hiekalla. Harry maisteli Dracon huulia, painoi koko kehonsa häntä vasten ja aallosta tuli voimakas pyörre, joka kiskoi Dracoa syvyyksiinsä. Draco antautui sille heikkohermoisena ja hapuili Harryn selkää tutisevin käsin. Harry nuolaisi Dracon alahuulta ja se toimi taikasanana ja Draco raotti huuliaan ahnaasti. Hän ynähti, kun Harryn kieli tunkeutui hänen suuhunsa, tahdonvoimaisena ja koko sydämellään. Draco kahmi Harryn selkää, niskaa, hiuksia, kun tämä tapaili hänen koko kitalakensa, hampaat, päästi hyrinää kurkustaan, joka aiheutti salamointia Dracon alavatsassa. Harry työnsi kätensä hänen hiuksiin ja toisen tunki hänen selkänsä alle. Draco oli aivan Harryn ympäröimänä. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin Harrya ja tämän huulia.

Sitten se loppui. Harry kohosi ensin hieman, mutta laskeutui heti uudelleen Dracon huulille, suuteli niitä raukeasti, toisen ja kolmannenkin kerran ennen kuin jäi huohottamaan Dracon kasvoille. Draco ei saanut silmiään auki. Kuin Harryn kosketus olisi kuluttanut hänet ja jäljelle oli jäänyt vain sykkivä sydän, sähikäiset iholla ja tykyttävät huulet. Hänessä ei ollut voimia, mutta jotenkin hän kohotti päätään vielä yhteen suudelmaan. Hän laski päänsä, räpsytteli silmänsä auki. Harry nojasi otsaansa Dracon otsaan. Kuuma hengitys kohotti kylmänväreet Dracon iholle.

Draco oli sanaton. Hän ei ajatellut muuta kuin Harrya, eikä hänellä ollut mielessään mitään riittävää sanottavaa. Hän muotoili äänettömiä sanoja suullaan, mutta pihaustakaan ei tullut ulos. Harry näki sen.
”Minäkin ajattelen vain sinua, enkä halua lopettaa sitä, joten jatketaanko?” hän kysyi Dracon mielestä yllättävän monisanaisesti Harryksi sekä äskeisen jälkeen. Draco nyökkäsi päättäväisesti. Hänen vuoronsa saada Harry yhtä sanattomaksi kuin tämä oli hänet tehnyt.

[Meldis]

3. luku

Draco oli luvannut lähteä huispaamaan Harryn kanssa, mutta sinä aamuna hän heräsi litimärkänä painajaisen jälkeen. Hän ei muistanut unta ja keskittyi lujaa, ettei muistelisi sitä. Hän muisti tunteen, kuvottavan ja pahaenteisen. Voldemort oli ollut siinä, Draco tunsi sen ja riensi suihkuun melkein kiehuvan veden alle viedäkseen ajatukset pois painajaisesta. Peilissä hänen kasvot näyttivät harmailta ja äiti kysyi aamiaispöydässä huolissaan, mikä Dracolla oli. Draco kertoi, yritti syödä edes vähän aamiaista ja nieli lääkkeensä tahmeasti.

Harry oli vastassa häntä kentän pukuhuoneiden edessä. Draco taisteli kasvoilleen edes jonkinlaisen hymyn. Hän ei halunnut antaa painajaisen viedä pois hauskaa päivää Harryn kanssa. Ei, kun oli kulunut niin monta peräkkäistä päivää, kun hänellä oli ollut lähes pelkästään hyvä olo. Se johtui Harrysta ja painajainen pisti hyvää oloa vastaan ja Draco kamppaili, ettei antanut sen voittaa.

Draco halusi hirveästi heti suudella Harrya, mutta kenttä oli julkinen. He eivät olleet puhuneet asiasta, Draco ymmärsi seisahduttuaan Harryn eteen. Tämä näytti vaikealta. He olivat suudelleet kahvilan edessä, mutta se oli jästialuetta. Täällä voisi olla noitia ja velhoja, jotka varmasti tunnistaisivat Harryn, ehkä Draconkin. Oli tosin varhaista vielä, eikä Draco kuullut kentältä ääniä.

”Tahdon suudella sinua hiton paljon”, Harry kuiskasi ja vilkaisi kentän suuntaan. Draco unohti painajaisen tuoman sameuden.
”Minäkin”, hän sanoi.
”Me emme puhuneet…” Harryn ääni hiipui.
”Niin”, Draco sanoi.

”En halua, että sinä…” Harry ei osannut lopettaa lauseitaan. ”Jos et… En minäkään sitten”, Harry lopulta takelteli.
”Ei minua haittaa”, Draco mumisi, vaikka oikeastaan ei ollut varma. Hän ajatteli vain, että tarvitsi Harryn huulten tuoman unohduksen juuri nyt. Viis muusta. Ja Harryn silmien kirkastuttua, Dracon mieli kirkastui. Harry astui lähemmäs ja hellästi suuteli häntä.

”Onko tuo Vasama?” Draco kysyi, kun he astelivat kentälle kohta.
”Joo”, Harry kohotti uutta luutaansa.
”No, tietenkin”, Draco tyrskähti. ”Minulla on nykyään Tulisalama.”
”Sitten sinun pitää voittaa minut vain taidoillasi”, Harry virnisti ja heilautti jalkansa luudan yli.
”Väitätkö, että olisin joskus voittanut muilla keinoilla?” Draco siristi silmiään ja istui myös luudalleen.
”Ei, väitän, että et ole koskaan voittanut minua”, Harry virnisti, potkaisi maata ja nousi ilmaan niin nopeasti, että Draco epäili tämän kaikkoontuneen.

Ilma oli kolea, vaikka Draco oli miten monta kerrosta pukenut päälleen. Hänen sormensa hädin tuskin liikkuivat vain muutaman minuutin lennettyään, mutta onneksi Tulisalama totteli ennemmin hänen ajatuksiaan kuin kehoaan. Silti Harry oli liitänyt korkeuksissa kentän ympäri kaksi kertaa, kun Draco viimein saavutti tämän yhden kierroksen jälkeen. Herrasmiesmäisesti Harry odotti häntä, mutta ei säästellyt kisassa kentän ympäri, eikä Draco kuvitellutkaan voittavansa tätä. Hän syytti säätä ja painajaista. Vähän aikaa, koska määrätietoisesti hän siirsi yön mielestään. Hiljalleen se onnistui. Hän pysyi hyvin Harryn perässä tämän puikkelehtiessa tankojen ja katsomoiden ympärillä ja onnistuipa paremmin äkkijarrutuksessa maan rajassa siinä missä Harry jäi pyörimään itsensä ympäri saadakseen Vasaman pysähtymään kunnolla.

”Ehkä se vaatii paremman lentäjän”, Draco kohotti kulmiaan Harryn leijaillessa takaisin hänen luokseen kiroillen.
”Olen kokeillut sitä vasta pari kertaa”, Harry valitti. ”Haluaisinpa nähdä sinun hallitsevan tätä täydellisesti heti ensimmäisellä kerralla.”
”Jos hallitsen, mitä saan palkinnoksi?” Draco haastoi.
”En kutsu sinua enää huonommaksi lentäjäksi.”
”Harry Potter!”

Draco ja Harry käänsivät päänsä äänen suuntaan. Se oli joku nuori mies, ehkä hieman heitä vanhempi. Hän oli saapunut juuri kentälle pienen kaveriporukan kanssa, osa oli vielä maassa nousemassa luudilleen.
”Vau, Harry Potter”, nuori mies sanoi kiihkeästi liitäessään Dracon ja Harryn luokse. Tällä oli valtavat hartiat, sängeksi ajeltu tumma tukka ja komeat hymykuopat. ”Hitto, minulla ei ole mitään mihin pyytää nimmaria”, hän harmitteli ja naurahti.

”Öh, tervehdys”, Harry sanoi epävarmana ja Dracon kävi vähän sääliksi häntä.
”Olen Boden Ferrick”, mies ojensi kättään ilmassa ja pysyi ihailtavan paikoillaan.
”Hei”, Harry tarttui käteen.
”Hei, odota, tahdotko pelata kanssamme?” Boden sanoi ja viittoi kavereitaan tulemaan lähemmäs. ”Yksi meistä voi olla varapenkkiläinen.”

”Itse asiassa, olen aika jäässä. Tulimme jo yli tunti sitten”, Harry sanoi ja vasta silloin Boden hoksasi Dracon.
”Ai, anteeksi, en tajunnut, että sinulla oli seuraa”, Boden sanoi. Dracosta tuntui, että tämä ei tunnistanut häntä.
”Harry Potter”, sanoi toinenkin kaveriporukan jäsen, mustat hiukset ponnarilla melkein päälaella, sivut ajeltuna. Tämäkin oli iso mies, ehkä molemmat jahtaajia Draco pohti epämääräisesti.

”Hei”, Harry sanoi ja vilkaisi Dracoon. ”Anteeksi, mutta me ollaan oikeasti ihan jääkalikoita.”
”Okei, joo, ei se mitään. Innostuin vain”, Boden sanoi. Yhä enemmän hänen kavereitaan lensi lähemmäs heitä.
”Oli hauska tavata”, Harry sanoi, hymyili pakonomaisesti ja nyökki Dracon mukaansa lähtiessään takaisin maan pinnalle.

”Etkö osaa lämmitysloitsuja?” Draco huomautti hiljaa, kun he kävelivät ulos kentältä. Harry mulkaisi häntä.
”Pitää varata ensi kerralla koko kenttä”, hän murahti.
”Etkö tykkää maineessa paistattelusta?” Draco kysyi.
”En. Eikö sitä huomaa?”
”He olivat ihan ystävällisiä.”

Harry mulkaisi häntä uudelleen. ”Yleensähän ne ovat. Eivät aina. Minua ei huvita yleensä ottaa selvää, ovatko oikeasti.”
”Oletit siis heistä pahinta”, Draco sanoitti.
”Parempi niin, varmuuden vuoksi”, Harry tokaisi.
”Epäreilua”, Draco sanoi.

Harry pysähtyi ja työnsi kätensä puuskaan, luudanvarsi pilkotti hänen kainalostaan.
”Olisitko sitten halunnut käyttää treffimme tuntemattomien, ehkä ystävällisten ihmisten kanssa huispaamiseen?” hän kysyi happamasti.
”No, en ehkä”, Draco myönsi.
”Ole sitten hiljaa”, Harry tokaisi, tarrasi Dracoa käsivarresta ja kaikkoontumisloitsu imaisi heidät. Dracon jalat tömähtivät Kalmanhanaukion eteiseen. Harry laski luudanvarren nurkkaan, viskasi viitan päältään naulakkoa kohti ja suuntasi ruokasaliin. Draco seurasi häntä.

”Oletko vihainen minulle?” Draco kysyi. Hänellä oli kuuma, kun helmikuun pakkanen ja lumi jäivät ulos ja hänellä oli edelleen huispaustamineet sekä villapaita päällään.
”En”, Harry tiuskaisi ja työnsi keittiön oven tieltään. Draco nieleskeli ja seisoi päättämättömänä paikoillaan, kun Harry palasi ja laski keittiöstä hakemaansa kaksi vesipulloa pöydälle. Toisen hän hörppäsi heti melkein puolityhjäksi.

”Tahdotko, että lähden?” Draco kysyi. Harry mulkoili vesipulloa, eikä vastannut. ”Harry, minä en ymmärrä”, Draco sanoi ja otti askeleen lähemmäs Harrya. ”Tahdotko, että lähden?” hän kysyi uudelleen ja Harry murahti matalasti.
”En tahdo”, hän sähisi, todella epäuskottavasti.
”Ei kuulosta siltä”, Draco sanoi kireästi.

”Voidaanko puhua jostain muusta, hemmetti vie?” Harry sanoi ja istui alas pöydän ääreen uupuneena.
”Joo, jos lakkaat huutamasta minulle”, Draco sanoi jäisesti.
”Minä en huuda sinulle, jos et kysele tyhmiä”, Harry ärähti ja katsoi Dracoa kulmiensa alta.
”Okei, tiuskimasta sitten”, Draco korjasi nenäänsä nyrpistäen. Harry siristi hänelle silmiään, mutta ei sanonut siihen mitään.

”Tahdotko, että lähden?” Draco kysyi niin rauhallisesti kuin kykeni.
”Ei! Montako kertaa se pitää sanoa?” Harry kivahti.
”Niin monta kertaa, että sanot sen huutamatta”, Draco sanoi takaisin ja kääntyi kannoillaan. ”Minä en kuuntele sinun kiukutteluasi.”
”Draco, sanoin, että älä lähde”, Harry seurasi perässä, kun Draco suuntasi eteiseen. ”Minä...tämä ei johdu sinusta.”
”Mistä sitten?” Draco kysyi hampaitaan kiristellen. Harry irvisti, eikä vastannut, joten Draco nappasi luutansa.

”Draco, en osaa selittää sitä”, Harry sanoi kasvojaan hieroen.
”Näen sen”, Draco sanoi.
”En tahdo, että lähdet, mutta en tahdo...kuormittaa sinua”, Harry muotoili.
”Kiukuttelusi kuormittaa minua”, Draco sanoi puristaen luutaansa.
”Itse sinä tässä kiukuttelet ja juokset vielä karkuun”, Harry väitti.
”Okei, no sitten juoksen!” Draco huusi. Harry jähmettyi, kun hän vihdoin korotti ääntään. ”Nähdään, Harry”, Draco sanoi hiljempaa ja suori ovesta ulos. Nopeasti, ettei Harry ehtisi seurata häntä, hän kaikkoontui kotiin.

Draco päästi luudan tipahtamaan tärisevistä sormistaan. Ne eivät tärisseet pelosta tai häpeästä, kuten yleensä vaan ihan vain vihasta. Draco puristi ne nyrkkiin. Häntä suututti. Suututti jonkun muun ihmisen kuin itsensä takia. Hän kiskoi nahkaiset suojukset käsivarsiltaan ja pohkeistaan ja heitti ne surutta eteisen lattialle.

”Draco, joko sinä tulit?” äidin ääni kuului salongista ja hän kurkisti ovesta aulaan.
”Joo”, Draco murahti hampaidensa välistä ja marssi portaat ylös ja sulkeutui omaan huoneeseensa. Hän veti villapaidan päänsä yli, samoin potki villaiset housut jalastaan. Hän katsoi sänkyään, mutta häntä ei huvittanut mennä peittojen alle makaamaan. Hän pyöri kehää takan edustalla ja mietti Harryn suuttumuksesta vääristyneitä kasvoja ja omaa, kovaa ääntään, jota ei ollut käyttänyt aikoihin. Hänen teki mieli potkaista jotain ja löi jalkansa sängyn päätyyn. Se toi vain kovan kivun isovarpaaseen, eikä auttanut mihinkään. Draco istui sängyn reunalle. Hän otti tyynyn peiton alta, hautasi kasvonsa siihen ja huusi Harryn nimeä.

”Kulta?”

Ovelta kuului koputus ja äidin ääni. Draco puri tyynyn kangasta vähän, kohotti kasvonsa ja sanoi: ”No?”
Äiti astui sisään, katsoi leviteltyjä vaatteita ja Dracoa yllättyneenä. ”Luulin, että menisit syömään Po-Harryn kanssa”, hän sanoi.
”Niin minäkin”, Draco huokaisi. Hän tunsi uupumusta, eikä sellaista, joka oli tullut lentämisestä. Äiti tuli lähemmäs ja istui Dracon viereen sängylle.
”Haluatko kertoa siitä?” hän kysyi.

Viisi minuuttia myöhemmin Draco pyöri taas ympyrää takan edessä.
”Ja hän oli olevinaan niin ymmärtäväistä, ’en halua kuormittaa sinua’ ja sitten huutaa päin naamaa. Enkä edes tajua, mistä hän puhui. Ne tyypit kentällä eivät tehneet yhtikäs mitään. Hän vain pimahti tyhjästä!” Draco paasasi hieroen kasvojaan käsiinsä.
”Kuulostaapa oudolta”, äiti sanoi hitaasti.
”Sekopää”, Draco murahti.
”Draco”, äiti torui.
”Minä olen diagnosoitu sekopää, saan sanoa niin.”

”Hän ei sanonut, oliko purkaukselle mitään muuta syytä?” äiti pohti.
”Hän vain sanoi, että ei osannut selittää ja että ei halunnut kuormittaa minua”, Draco tuhahti ja istui taas alas äidin viereen.
”Hmm”, äiti sanoi. ”Jos hän ei voi tai halua kertoa, et voi pakottaa häntä”, hän sanoi ja Draco avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta äiti jatkoi: ”Mutta ei hänen kuulu suuttua sinulle, koska ei voi puhua asioista.”

Draco tuhahti ja heittäytyi selälleen sängylle. ”Ihan hyvä, että lähdit sieltä”, äiti sanoi ja taputti Dracon kämmenselkää.
”Karkasin”, Draco matki Harryn sanoja.
”Et karannut”, äiti korjasi tiukasti. Draco mietti Harryn huutamista ja yritti uskoa äitiään.

Aamulla Draco sai kirjeen Harrylta. Tämä pyysi tulla puhumaan ja pyytämään anteeksi illalla.
”Ja sitten jos hän on yhä idiootti ja käsken hänen lähteä, hän ei suostukaan siihen”, Draco irvisti. Hänen teki mieli repiä kirje kahtia.
”Pyydä häntä jonnekin muualle, vaikka siihen puistoon kylän keskustassa”, äiti ehdotti tarkoittaen kylää, jonka liepeillä kartano sijaitsi. Puisto itsessään oli suojattu jästeiltä, vaikka kylässä asui jästejä. Harry suostui siihen.

”Erica?” Draco arkaili töissä myöhemmin. ”Olitko sinä suuttunut, kun en voinut tehdä sitä yhtä lauantain vuoroa?” hän kysyi.
”Mitä lauantain vuoroa?” Erica kysyi kaivaen kaapista eväslaukkuaan.
”Silloin, kun Anila oli kipeänä”, Draco sanoi. Erica rypisti otsaansa muistellen todella pitkään.
”En ole ihan varma, mistä lauantaista puhut”, hän lopulta sanoi. ”Joten tuskin.” Draco huokaisi värisevästi ja nyökkäsi.

Oli ollut hieman lauhempi päivä ja puistossa leikki lapsia vanhempiensa kanssa. Draco istui penkillä leikkikentän reunalla. Hän näki Harryn kaukaa.
”Hei”, Harry sanoi tultuaan kuuloetäisyydelle. Hän katsoi varovasti penkkiä, kunnes istui sille jättäen heidän väliinsä parin jalan verran tilaa.

”En tiedä, mistä aloitan”, Harry huokaisi ja hätkähti sitten. ”Ei, vaan tiedän. Olen pahoillani, että huusin sinulle.” Draco puristi huuliaan viivaksi. Hänen teki mieli olla vielä vähän aikaa vihainen Harrylle. ”Ei sinun tarvitse antaa anteeksi”, Harry sanoi surumielisesti.

Harry katsoi leikkikentälle päin väsyneenä. Hänellä oli tummansininen talvihattu päässään ja rohkelikkohuivi kaulassaan.
”Jos sinä et halua kertoa, minkä takia suutuit, se on sinun asiasi”, Draco sanoi.
”Haluan minä”, Harry vakuutti. ”Mutta kuten sanoin, en halua kuormittaa sinua.”
”Ja kuten sanoin, huutaminen kuormittaa minua paljon enemmän”, Draco tiuskaisi.
”Joo, ymmärrän sen.”
”Kuten myös se, että kohtelet minua kuin olisin tehty lasista.” Dracon kurkkua kivisti. ”Kuin olisin heikko.”

Harry kääntyi katsomaan Dracoa. ”Draco”, hän sanoi ja teki eleen kuin aikoisi ottaa Dracoa kädestä kiinni, mutta keskeytti aikeensa. ”Sinä et ole heikko. Sinä olet vahvin ja määrätietoisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Olen oikeasti tosi pahoillani. Tajusin sen…” Harry sulki silmänsä tuskissaan, ”olen idiootti.”

Draco katsoi Harryn käsiä. Hän otti toisesta kiinni ja Harry hätkähti yllättyneenä.
”No, mistä sinä olit oikeasti suuttunut?” Draco kysyi. Harry availi suutaan jonkin aikaa, ryki, irvisti ja sanoi lopulta: ”Kaverit.”
”Kaverit?” Draco toisti.
”Luokkakaverit”, Harry tokaisi ja huokaisi siihen tapaan, että avaisi sulkemansa padot. ”Tai on kyllä liioittelua sanoa kaverit. Yksi tyyppi”, Harry sanoi sanan melkein yökäten, ”on ollut tuskallisen tunkeileva siitä, missä olin viimeisen kouluvuoteni ja kaikesta, mitä sodan aikana tapahtui. Eikä hän varmaan tarkoita olla tunkeileva, hän on sillä tavalla utelias”, Harry sanoi haluamatta oikeasti ymmärtää, ”ja minä lopulta yhden kerran erehdyin sanomaan hänelle, että minä etsin jotain viimeisenä vuotenani.”

Harry puuskaisi lujaa ja ilma höyrystyi hänen hengityksestään. ”Minua väsytti silloin, enkä vain jaksanut kuunnella ja yritin saada hänet lopettamaan, mutta se vasta innosti häntä ja kun olin mennyt vastaamaan hänelle jotain, kaikki muutkin alkoivat kysellä. Ja nyt auroripäällikkö Robardskin mukamas vaivihkaa kysyi taistelusta Voldemortin kanssa ja minua vain inhottaa mennä tunneille tällä hetkellä. Tai sietää ihmisiä, joita en tunne”, Harry viimein lopetti avautumisensa. Hän jäi huohottamaan lysyssä asennossa ja mulkoili puistoa kuin olisi sen vika, että hänen elämänsä oli vaikeaa.

Dracon sisällä solmu aukesi vilahduksessa. ”Tuotako et halunnut kertoa minulle?” hän kysyi ääni rauhoittuneena.
”Niin”, Harry mutisi.
”Ei tuo kauhean kuormittavalta kuulosta”, Draco sanoi ja näki heti Harryn kasvoilta, että tämä ei kertonut kaikkea. ”Ymmärrän, että se on sinulle kuormittavaa”, hän lisäsi. Harry liikutteli arasti sormiaan Dracon sormia vasten.
”Etkö sinä halua kuulla, missä olin viimeisen kouluvuoteni?” hän kysyi.

”En ole oikein ajatellut”, Draco myönsi suoraan ja Harry katsoi häntä. ”Voin kuunnella, jos haluat kertoa”, hän jatkoi.
”En tiedä, haluanko. En vielä”, Harry sanoi.
”Sitten sinun ei tarvitse kertoa”, Draco vakuutti. Harry huokaisi syvään huojentuneena. Dracon sisältä kumpusi rentouttava naurahdus.

”Helvetti soikoon sinun kanssasi”, hän parahti. ”Osaatkin suututtaa minut. Ja se on saavutus. En ole varmaan vuosiin ollut vihainen kenellekään”, Draco pudisti päätään.
”Aijaa”, Harry sanoi. ”Kannattaako siitä olla ylpeä? Eikö sinun pitäisi hallita tunteitasi hyvin?” hän pohti.
”Tulkita joo, mutta jos puhuu tuollaisen puupään kanssa niin hallitsemisesta on ihan turha haaveilla”, Draco tökkäsi Harrya otsaan etusormella.

”Olen pahoillani?” Harry sanoi epävarmasti. Draco pyöräytti silmiään.
”Ei se ole aina huono asia”, Draco sanoi. ”Olen alkanut tuntea oloni seurassasi omaksi itsekseni.”
”Koppavaksi hilleriksi?” Harry ehdotti ja Draco tökkäsi häntä uudelleen otsaan. Nyt Harry otti kädestä kiinni. ”Pidän hillereistä.”
”Et koppavuudesta?”
”Sopivissa määrin.”