Kirjoittaja Aihe: Syöksykierre | K-11 | ilmalaivoja, lentäjäkadetteja ja ripaus fantasiaa | jatkotarina, 3/x - 5.4.  (Luettu 1464 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 249
Nimi: Syöksykierre
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, fantasia, sateenkaarevia hahmoja
Yhteenveto: Ilmalaivoja, lentäjäkadetteja, muodonmuuttajia ja laitonta nahkakauppaa.

A/N: Hellurei, olen taas olevinani aktiivinen kirjoittaja nyt kun olen aika loppuunpalanut piirtämiseen. Tätä tarinaa aloin kirjottaa joululomalla ilman sen kummempaa ideaa, ja tästä on nopeasti tullut sydämeni number one projekti. Olen kierrättänyt tähän tarinaan paljon asioita vanhoista originaalitarinoistani, hahmonimiä, kohtauksia, sekä tietenkin eläinmuodonmuuttajat, joihin olin lievästi obsessoitunut vuosia sitten. Katsotaan millainen sekametelisoppa tästä oikein tulee vai onko tullakseen :D Iloisia lukuhetkiä!




SYÖKSYKIERRE


1.

Tuuli puhalsi napakkana Perämereltä. Se tarttui kirkkaanoranssiin laskuvarjoon humahtaen. Vittu mitä paskaa, Jooa rallatti mielessään, kun jalat irtosivat ponttoonilaiturista. Valjaat kiristyivät kainaloiden ja haarusten ympärille epämukavasti. Varakypärä hölskyi päässä. Hän oli unohtanut omansa kasarmille, vaikka oli sitonut laastarin pikkurillin ympärille muistukkeeksi. Kylmä vastatuuli pihisi huonosti sulkeutuneen visiirin reunoista sisään. Happinaamarin irrallaan roikkuva letku lepatti hervottomana. Ilmavirta sentään tuuletti pois lohkeilevaan pehmustukseen pinttynyttä hikisten päiden hajua.

Jooa kohosi ja kohosi ja kohosi, kunnes hinausköysi veti kipakasti vastaan. Tältä pakoon yrittävistä koirista mahtoi tuntua remmissä.

Irrota köysi”, ryhmänjohtaja Lehtelän ääni käskytti kypärän kuulokkeissa. Jooa tuhahti. Kyllä hän tiesi, mitä tehdä. Hän oli tehnyt tämän monet kerrat aiemminkin. Hän hapuili hinausköyden sulkurengasta, mutta hänen sormiaan oli paleltanut jo alhaalla, eikä hän saanut sitä heti auki.

Kiipari, teidän pitää irrottaa köysi”, Lehtelä käski uudestaan, ”ajavat kohta rannalle, jos et–”.

”No perkele, enkö mä tässä koko ajan vittu yritä!” Jooa kivahti.

Kiipari! Muutkin kuuntelee tätä kanavaa”, Lehtelä torui hillityn kiukkuisesti. Se oli naisen hienovaraisin tapa käskeä häntä pitämään turpansa kiinni tai he molemmat joutuisivat vaikeuksiin. Esimiehet valvoivat harjoituksia radiolinjoja pitkin. Sirpakin saattoi olla kuulolla.

Jaahas”, Jooa kuuli Martikaisen kommentoivan, ”taas näitä päiviä.

Kiukku-Kiipari”, Tumppu vitsaili.

Jörö-Jooa”, Rutonen meni mukaan.

”Mä kuulen teidät koko ajan!” Jooa karjui mikrofoniin. Muut kadetit vaikeroivat korviaan.

Kiipari, tämä on nyt viimeinen kerta kun teitä varoitan!” Lehtelä kivahti kadettiylikersantin auktoriteetilla. Jooa näki parhaimmakseen pistää suunsa kiinni.

Haka aukesi viimein. Huutavanpunainen hinausköysi putosi veteen kuin hengiltä päästetty käärme. Rannikkovartioston vene kelasi sen takaisin kyytiin, ennen kuin kiihdytti pois alta. Rannat olivat jo sulat, mutta merenselkä oli vielä jäässä. Tuuli oli tarpeeksi kova, jotta Jooa joutui hiukan miettimään, mihin suuntaan itseään ohjasi. Hän ei halunnut lässähtää jäälle. Tarpeeksi lähellä tummansinistä vettä hän tiputti keltaisen hätäpakkauksen ja risti nilkkansa. Kova loiskahdus, ja hetken ympärillä oli vain mustaa vettä.

Oli kylmä, meripuvusta huolimatta. Pelastusliivit pompauttivat hänet takaisin pintaan kuin miehenkokoisen kumiankan. Jääkylmää vettä tihkui sisään visiirin raoista. Hän irrotti valjaat ja kauhoi pakoon, ennen kuin oranssi laskuvarjo peitteli hänet. Rutonen oli jäänyt varjon alle ensimmäisenä vuonna ja he kuittailivat asiasta edelleen. Hätäpakkaus kellui lähellä.

Rutonen istui jo luodon paljaalla kalliolla, kun Jooa ui rantaan. Miehen vihertävänruskea lentopuku valutti vettä lätäköksi tämän perseen alle ja kädet yrittivät turhaan pyyhkiä visiiriä märillä hanskoilla. Tämä näytti peukkua, kun Jooa kampesi itsensä kuivalle maalle. Jooa ei jaksanut eleeseen vastata, vaan lysähti selälleen kalliolle. Taivas oli ankeanharmaa. Edelleen oli kylmä, vaikka liikkuessa lihasten pitikin teoriassa lämmittää. Kypärän sisälle päässyt vesi valui ohimoita pitkin korviin.

Hyvää työtä, Kiipari”, Lehtelä kehui niin pirteästi että sen täytyi olla vittuilua, ”Martikainen on seuraava.

He hyppivät mereen jo kolmatta päivää. Jooa vihasi meripelastautumisharjoituksia. Hän oli vihannut niitä jo kadettikoulun ensimmäisenä vuonna ja hän vihasi niitä edelleen. Toisto tuntui pelkältä muodollisuudelta: heittoistuin vetäisi hänet kanveesiin tai murtaisi niskan ennemmin kuin hän ehtisi ajatella meripelastautumisen alkeita. Niin oli käynyt viime vuonna Suomenlinnassa. Kiiturin moottori oli kesken taitolentoesityksen posahtanut ja konetta lentänyt kapteeni oli joutunut pelastautumaan heittoistuimella. Taju pois, selkä paskana, alaraajahalvaus. Jooa mieluummin hukkuisi kuin jatkaisi elämää sellaisen jälkeen.

Häpeä kouraisi kurkusta, kun hän tajusi, mitä ajatteli.

Silloin Rutonen painoi hänen visiirinsä auki. ”Kato, sillit tais jo lopettaa”, tämä sanoi ja osoitti selkämerelle. Jooa nousi vatsalihakset täristen istumaan, märät varusteet painoivat raskaina vastaan. Merisotakoulun ohjuslaiva oli paluumatkalla Vaasan sotasatamaan. Sillien omat jääpelastusharjoitukset olivat tainneet jo tulla päätökseen. He eivät enää jäisi yöksi, vaan lähtisivät takaisin etelärannikolle ennen auringonlaskua.

”Ukko ylijumalalle kiitos”, Jooa tokaisi ja kellahti takaisin maaten. Kolme päivää samassa tuvassa merikadettien kanssa oli ollut jo tarpeeksi.

”Mun alapunkas nukkunut silli piereskeli koko yön”, Rutonen sanoi. Jooa ei nähnyt Rutosen kasvoja, mutta kuuli kyllä leveän virneen tämän sanoista.

Ja lämmin ilma kohoaa ylös?” Tumppu kommentoi kuulokkeissa. Yllättyneestä huudahduksesta ja mikrofonin paukahtelusta päätellen joku läimi tätä kypärään.

Hyi vittu”, Martikainen kirosi, ”mikä siinä on, että aikuisten miesten pitää aina –”. Naisen soimaus peittyi Rutosen räkäiseen nauruun, joka tuli niin syvältä keuhkoista että sai miehen yskimään. Hän kyyristyi nelinkontin yökkimään limaa kalliolle. Linjalla muidenkin parvien kadetit naureskelivat. Joku niiden ryhmänjohtajista yritti hyssytellä.

Edelleen!” Lehtelä huusi jo toivottoman kuuloisena. ”Me puhutaan yleisellä kanavalla!

Jooa veti visiirin alas ja painoi radiolinjan kiinni. Hän ei ollut nyt tällä tuulella.

*

Lehtelä jakoi heille termospullosta kuumaa kahvia, kun kaikki olivat vaihtaneet märistä varusteista kuivempiin. Hän piti Jooan katseesta tiukasti kiinni tämän kuppia täyttäessään. Punaisesta letistä oli irronnut hiuksia kehystämään hänen kiukunkireää ilmettään. Hän ei sanonut mitään. Lehtelä oli aina ollut tahdikas ryhmänjohtajana, ei koskaan antanut moitteita muiden edessä ellei ollut aivan pakko. Jooa oli kuitenkin varma, että saisi kuulla käytöksestään ennemmin kuin myöhemmin.

He istuivat tuulelta suojassa maasturin takana. Rannikkovartioston vene hinasi jo Palojoen parven ensimmäistä kadettia ilmaan. Jooan lumeen tiputtaman varakypärän kuulokkeista kuului läpi vaimeaa puhetta, jonka sanoista ei saanut selvää. Tuulenpuuska varisti pulleita vesipisaroita puiden oksilta Jooan takille ja hikisille hiuksille. Hanki oli ohut ja täynnä tippuvan sulaveden kovertamia reikiä. Se muistutti Jooaa ampumaharjoitusten maalitauluista. Aina välillä heidän takanaan metsässä tippui nuoskalunta maahan.

Kahvi oli liian kuumaa. Daniela heitti ensimmäisen kupillisensa olan yli kuusen juureen, uhri metsänhengille. Se sulatti kuopan lumeen. Martikainen pyöritteli silmiään ja mutisi jotain hyvän kahvin tuhlaamisesta. Lehtelä vaihteli painoa jalalta toiselle ja vilkuili vähän väliä piippariaan.

”Istu nyt kiireemmäksi aikaa”, Tumppu sanoi Lehtelälle ja pyyhki märät lumet puunrungolta, ennen kuin taputti paikkaa vieressään. Jooa hymähti pahvimukiin. Oikea herrasmies. Tumppu oli aina kieltänyt olevansa ihastunut, mutta kyllä he kaikki tiesivät, miten perso tämä oli punapäille. Tämä siisti vaivihkaa kypärän alla litistyneitä hiuksiaan, kun Lehtelä istuutui.

”Teidän pitäisi mennä parturiin”, Lehtelä kommentoi hieman kulmiaan rypistäen. ”Ihme, ettei kukaan ole teitä jo komentanut.”

Tumppu punastui.

Lehtelä katseli vielä hetken piipparin pimeänä pysyttelevää näyttöä, ennen kuin tunki sen taskuunsa. Toisesta taskusta hän kaivoi pieneksi taitellun paperin. ”Olettehan nyt kaikki pakanneet? Tässä ei ole enää kauheasti aikaa”, hän sanoi ja ravisti paperin auki. Jooa tunnisti sen pakkauslistaksi pitkänä venyvistä sarakkeista.

”Voi kuule”, Rutonen sanoi kieli ilkikurisesti hammasraossa vilkkuen, ”me pakattiin heti samana iltana, kun tiedettiin rouva ylikessun tykkäävän reippaista kadeteista.”

”Hyvä, hyvä”, Lehtelä sanoi, mutta hajamielisestä äänestä ja pakkauslistalla edestakaisin sahaavasta katseesta päätellen hän ei vittuilua kuullut. ”Kävittekö koko listan läpi?”

”Jep”, Jooa nyökytteli muiden mukana.

”Eikä siitä puuttunut mitään?”

Jooa ja Rutonen vaihtoivat katseita. Oliko se kompakysymys? Lehtelän lista oli ollut niin kaikenkattava, että siinä oli käsketty pakkaamaan vara-alusvaatekerrastollekin omat varavaatteet. Jooaa ihan ärsytti, miten Lehtelä heitä kohteli, kuin he olisivat olleet uusavuttomia lapsia. He olivat kaikki sentään samaa vuosikurssia, Lehtelä itse asiassa heistä kaikista nuorin, jos ikää katsoi. Mutta ehkä kadettiylikersantin ylimääräinen kaluuna hihassa painoi niin paljon että ihan vanhensi.

”Se on sitten ihan teidän oma mokanne, jos unohdatte jotain”, Lehtelä sanoi ja katsoi merkitsevästi vain Jooaa. Jooa nyrpisti nenäänsä, mutta vasta sen jälkeen kun Lehtelä katsoi pois.

”No, nopeastihan sitä rynkyllä pääsee hakemaan, jos jotain unohtuu”, Rutonen vitsaili. Jooa vähän naurahti. Lehtelä sen sijaan pyöritteli silmiään, kuin lasten seurassa. Oli se ylimääräinen kaluuna hihassa tainnut myös viedä kaiken huumorintajunkin.

Puhe kääntyi Turussa talven yli huollossa olleisiin rynnäkkölentokoneisiin. Jooa antoi keskustelun mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta saman tien ulos. He olivat käyneet koneiden noudon logistiikan niin moneen otteeseen läpi että Jooa näki siitä jo unia. Hän nyppi pikkurillin laastaria. Olo ei ollut hyvä. Tuntui kuin märät lentovarusteet olisivat vieläkin roikkuneet päällä. Ajatukset poukkoilivat pääkopassa eikä niistä saanut millään otetta. Kahvikin oli pahanmakuista, Lehtelä keitti aina liian laihaa.

”Mä taidan mennä tupakalle”, Jooa ilmoitti ja melkein kompastui jaloissa lojuvaan varakypärään noustessaan. Hän piti katseensa visusti reikälumessa maasturin taakse kävellessään. Hän ei halunnut tietää, saiko sääliviä katseita peräänsä.

Rannassa tuuli oli kova ja kylmä. Jooasta tuntui, että se oli yltynyt heidän kahvitellessaan. Hän käänsi tuulelle selkänsä ja painoi turkislakin paremmin korvien päälle. Sormet jo punoittivat, kun hän riisui hanskat ja etsi tulitikut povitaskusta. Rannikkovartioston paatti putputti edestakaisin rantaviivaa pitkin.

Tupakka oli jo puolillaan, kun märässä lumessa lotisevat askeleet lähestyivät takaa. Niissä oli tietynlaista terhakasta ylpeyttä, jota vain Martikaisen ja Lehtelän askelissa oli. Ja koska Martikainen ei koskaan vapaasta tahdostaan puhunut heistä kennekään kanssa kahden, Jooa arvioi tulijan Lehteläksi.

”Vähänevalta tulee varmasti palautetta”, Lehtelä sanoi hänen rinnalleen astuessaan. Äänessä oli syyllistävä sävy. Tuuli heilutti villisti punaisia hiussuortuvia. Tämän paljaat korvanlehdet olivat yhtä punaiset.

Jooa tuhahti ja potkaisi lunta sulaan rantaveteen.

”En yrittänyt tuolla hönkiä sun niskaasi”, Lehtelä sanoi. Jooa näki silmäkulmastaan, miten kovasti tämä yritti tavoittaa hänen katsettaan. Jooa ei suostunut kääntämään päätään. Häntä ärsytti, että Lehtelä oli jättänyt teitittelyn ja yritti puhua pelkkänä tiimikaverina.

”Ohjaaminen kuuluu mun tehtävänkuvaan”, Lehtelä jatkoi ja tuijotti jo avoimen tuimasti Jooaa. ”Otit nyt ihan turhaan siitä itseesi.”

Jooa piti katseensa itsepintaisesti Rannikkovartioston veneessä. Lehtelä lopulta antoi periksi ja kääntyi katselemaan itsekin merelle päin.

”Jos Vähäneva kysyy, sano, että annoin sanallisen varoituksen epäasiallisesta käytöksestä.”

Jooa poltti tupakan loppuun. Palojoen seuraava kadetti hinattiin ilmaan.

”Onko… sulla kaikki hyvin?” Lehtelä tapaili varovaisesti uuden keskustelun aloitusta. ”Ihan noin muuten.”

”Joo on”, Jooa vastasi liian nopeasti ja kohautti toista olkaansa, yritti näyttää huolettomalta. Hän oli kyllä osannut varautua kysymykseen jo Lehtelän askeleet kuullessaan, mutta valheen vääntäminen tuntui silti vaikealta.

”Näytät väsyneeltä”, Lehtelä sanoi.

”Koska mä olen”, Jooa naurahti katkerana, ”perkeleen silli mun yläpunkassa väänteli ja käänteli koko yön. Ei siinä kitinässä saanut nukuttua. Ja kehtasi kuittailla mun silmäpusseistani aamulla!”

Lehtelä ei noteerannut hänen kertomustaan millään tavalla. Tämän silmien katseessa oli jotain samaa kuin Sirpalla aina silloin, kun tämä mietti, mistä valheesta läksyttäisi Jooaa ensimmäisenä.

”Mutta mieluummin se kuin joku piereskelemässä alapunkassa”, Jooa lisäsi nopeasti ja väänsi suun väkisin hymyyn.

Lehtelän koko naama rypistyi. ”Iljettävää.”

”Rutonen sen otti esiin ensimmäisenä”, Jooa puolusteli.

”Ja sun on aivan pakko sanoa perässä? Jos Rutonen hyppää sillalta, hyppäätö säkin?”

”No en mä sillalta. Heittoistuimella kyllä. Jos on ihan pakko.”

Lehtelä ei ollut nauravaista sorttia, mutta kommentti ansaitsi häneltä silti nopean hymynkareen.

Silloin tämän taskussa piippasi. Lehtelä kaivoi piipparin niin nopeasti että se melkein tippui hänen käsistään hankeen. Jooa katsoi, miten naisen ilme valahti ammatillisen vakavasta synkäksi. Ilme rutisti Jooaa inhottavasti vatsasta. Lehtelä pisti piipparin takaisin taskuunsa.

”Kaikki hyvin?” Jooa kysyi.

”Joo on”, Lehtelä vastasi, liian nopeasti kuulostaakseen totuudenmukaiselta. Hän vältteli Jooan katsetta. ”No. Parempi mennä takaisin. Ennen kuin Daniela kaataa kaikki kahvit menninkäisille.”


« Viimeksi muokattu: 05.04.2025 20:15:19 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 249
2.

Rutonen tuli illalliselle myöhässä, kuten aina.

Ruokala oli jo hiljentynyt. Alempien vuosikurssien kadetit olivat hajaantuneet viettämään viimeisiä vapaatuntejaan ennen valojen sammutusta. Jooa istui oman parvensa kanssa kantapöydässä ikkunoiden vieressä ja kaapi kalakeiton rippeitä lautaseltaan. Palojoen parvi viivytteli heidän kanssaan sopivan välimatkan päässä omassa pöydässään. Mäkisen parvi oli jo lähtenyt, varmaankin reippaalle iltalenkille, ylisuorittajia kun olivat.

”Jotain on meneillään”, Rutonen ilmoitti kovalla äänellä ja kun kukaan ei kääntynyt katsomaan, läimäytti tarjottimen pöytään. Laihaa piimää läikkyi lasin reunojen yli. Rutosen mukana tullut tupakanhaju peitti hetkeksi kalan tuoksun alleen. Jooa nyppi Oltermanni-viipaleen kuivuneita reunoja, ennen kuin puri ruisleipään. Hän kohotti laiskasti katsettaan. Ehkä Rutonen syyttäisi taas jonkun käyneen tämän tupakka-askilla. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tämän matikkapää pettäisi savukkeita laskiessa.

”Sotapoliisi tuli pihaan”, Rutonen sanoi. ”Susijengi, kaiken lisäks.”

Se havahdutti muutkin ajatuksistaan. Jopa Martikainen nosti katseensa hetkeksi keittolautaselta.

”Vai että ihan Susijengi”, Tumppu kommentoi kädet rinnalleen ristien. Hän vilkuili ruokalan ikkunoista ulos, vaikka ne eivät antaneetkaan etupihan puolelle. ”Mitähän spollet täällä?”

”No en mennyt kysymään”, Rutonen sanoi, ”näyttivät pahantuulisilta. Että voisivat vaikka purra.” Hän virnisti omalle vitsilleen.

Jooa pyöritti silmiään. ”Ehkä nekin on tulossa Helsinkiin”, hän ehdotti.

”Voi peijakas”, Tumppu kirosi. ”Ylikessujahan ei ole näkynyt koko iltana. Niillä on varmaan ylimääräinen käskynjako. Ei vittu! Mitä jos me joudutaan jakamaan hytit spollejen kanssa?”

”Älä sano”, Jooa irvisti, ”kiroat meidät vielä.”

”Niin, Totti”, Daniela moitti, otsa rypyssä ja silmät sirrissä kuin kärttyisällä äidillä. ”Mieti, mitä puhut. Sanoissa on väkeä.”

Tumppu pudisteli päätään. “Te ootte ihan liian taikauskoisia.”

”Mitä me edes jollain koirakomppanialla Helsingissä?” Rutonen toimitti ja huiskautti vähätellen kädellään. ”Ei, ei. Kyllä niiden täytyy nyt olla jollain ihan muulla asialla. Joku on varmaan kärähtänyt huumeista.”

”Ei kukaan ole niin idiootti että toisi tänne huumeita”, Jooa sanoi. ”Joku on varmaan karussa.”

”Mä kuulin, että yksi ekan vuoden kadeteista ei palannut kotilomilta”, Tumppu huudahti ja kumartui sitten lähemmäs pöytää. Hän jatkoi matalammalla äänellä:

”Mutta ei se karussa ole. Suomaa sanoi, että se tyttö oli ketunnahkainen.”

”Voi paska”, Rutonen kuiskasi ja painoi käden suulleen. ”Onkohan se nyljetty?”

”Puhutaan jostain muusta!” Daniela kirkaisi ja pisti sormet korviin. Palojoen parven pöydästä vilkuiltiin kummastellen heidän suuntaansa.

Jooa pureskeli pikkurillin laastarin repsottavaa reunaa. ”Ne on kuitenkin vaan tulleet tänne harjoittelemaan”, hän naurahti ohuesti, yritti laukaista keskustelun aiheuttamaa levotonta jännitettä, joka oli jäänyt kiristämään vatsaan. ”Harjoittelevat varmaan pommien etsintää tai jotain.”

”No mitä varten ne sellaisen takia meidän ryhmänjohtajien kanssa palaveeraisi?” Tumppu kyseenalaisti. ”Kyllä ne osaa omat harjoitukset järjestää ilman meidänkin väkeä.”

”Joku on kuollut”, Lintuvaara totesi tyynen välinpitämättömästi.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan tätä. Daniela henkäisi ja nosti käden suulleen. Lintuvaara ryysti keittoa lusikasta kuin ei olisi mitään sanonutkaan. Vaaleanruskeat mursuviikset uivat liemessä.

”Eikä ole”, Rutonen sanoi hätäisesti ja yritti syrkätä Lintuvaaraa nyrkillään, mutta ei yltänyt pöydän yli. ”Lopeta pelottelu. Dani vielä itkee.”
”En minä mitään pelottele”, Lintuvaara totesi tyynesti. ”Ihan samalla tavalla tuli auto sotapoliisista ja ryhmänjohtajat kutsuttiin koolle, ennen kuin meille kerrottiin, mitä Kiiparin äidille kävi Santahaminassa.”

”Mikä vittu sua vaivaa!” Rutonen kivahti ja potkaisi Lintuvaaraa pöydän alla sääreen. Koko pöytä hypähti, kun Lintuvaara vaistomaisesti peruutti ja löi polvensa pöydän reunaan. Lintuvaara kiroili, lusikat kilisivät keittolautasilla, laihaa piimää loiskui taas Rutosen mukin laitojen yli. Rutonen vilkaisi Jooaa, sitten muita. Parvi kävi silmillään sanattoman sananvaihdon, johon Jooaa ei otettu osalliseksi.

Syntyi kiivas sananvaihto. Jooa tippui siitä heti. Korvissa humisi, sormenpäät kihelmöivät, pulssi sykki silmissä asti. Muisto vyöryi hänen ylitseen kuin rynnäkkötankki, hän oli peura sen ajovaloissa. Hän seisomassa everstiluutnantin toimistossa, hän taistelemassa henkensä edestä pitääkseen ilmeettömän asennon esimiesten edessä, joku nimetön kapteeni Sotapoliisista kertomassa kuin kauppalistaa, että on sattunut onnettomuus, että hänen äitinsä on viety sairaalaan, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin heti, että äiti ei luultavasti–

Jooa havahtui, kun Rutonen nousi penkki rymisten seisomaan. Hän tarrasi vaistomaisesti Rutosen hihaan juuri, kun tämä oli nostamassa polvensa pöydänreunalle.

”Älä”, Tumppu kielsi Rutosen toiselta puolelta, hänenkin sormensa tiukasti tämän käsivarressa kiinni. Rutosen nyrkit vapisivat. Jooa piteli kiinni tiukemmin. Rutosen ei kannattanut haastaa Lintuvaaran kanssa riitaa. Lintuvaara oli heistä pisin ja harteikkain ja löisi varmasti kaksi kertaa kovempaa takaisin, jos siihen pisteeseen päädyttäisiin. Lintuvaara katseli tyynesti Rutosta kulmiensa ali. Sitten hän käänsi katseensa takaisin keittolautaseen.

Rutonen istui puuskuttaen alas. ”Mä niin hakkaan sut joku päivä”, hän uhosi väärä virne huulillaan ja osoitteli Lintuvaaraa etusormellaan. ”Ukko sua auta, kun jäädään joskus kahden, niin mä vannon –”

”No niin, no niin”, Daniela toppuutteli, kuten tavallisesti, kun keskustelut uhkasivat käydä liian kuumiksi. ”Ei tässä nyt tapella kannata. Sotapoliisikin on täällä. Vievät sut vielä mennessään.”

”Älä sinäkin nyt ala mulle –!”

Rutonen!” Tumppu karjaisi syvältä rinnasta.

Kuuntele äitiäsi, Jooa lisäsi mielessään eikä voinut olla vähän virnistämättä. Hän pyyhki hymyn nopeasti kasvoiltaan, kun Rutonen mulkaisi häntä. Palojärven pöydästä olivat lentäjäkadetit kääntyneet nyt heitä kunnolla tuijottamaan.

”Kauhea meuhkaaminen”, kadetti Suomaa päivitteli tarkoituksellisen kovaäänisesti.

Rutonen kiristeli hampaitaan. ”Pitäkää te vaan huoli omista –!” Tämän silmät osuivat ruokalan parioviin ja sanat sammuivat heti kielelle. Jooakin kääntyi katsomaan.

”Nyt ne tulivat teitä hakemaan”, Lintuvaara mutisi lusikkaan.

Susijengi.
Vainukoirat.
Koirakomppania.

Oikeita sotakoiria sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Sotapoliisin K9-erikoisjoukoilla oli monta lempinimeä ja kaikki aivan yhtä pilkkaavia, vaikka sudennahkaisia hiljaa kunnioitettiinkin. Jooa ei yrittänyt piilottaa tuijotustaan sen paremmin kuin kukaan toinenkaan. Susijengi käveli ruokalan heiluriovista sisään kuin olisivat omistaneet koko puljun. Selät suorina, leuat pystyssä, kaikilla käsi asevyöllä leväten. He näyttivät uhkaavilta yönharmaissa haalareissaan ja täydessä taisteluvarustuksessa. Punarajaiset susisymbolit karjuivat Sotapoliisin hihamerkin yläpuolella. Vain rynnäkkökiväärit puuttuivat.

Sotilaiden vaaleat silmät skannasivat ruokalaa hiljaisina ja pysähtyivät hetkeksi heistä jokaiseen. Jooa vääntelehti penkillä, kun tuli hänen vuoronsa. Katse nosti hien pintaan, kuin olisi tullut petoeläimen vainoamaksi. Tapa, jolla sotapoliisit ottivat ruokalan haltuunsa pelkällä hiljaisella läsnäolollaan, oli kaikin puolin röyhkeä. Jooa ei voinut olla vähän ihailematta.

”Vuh”, Rutonen haukahti Jooan korvaan.

Jooa irvisti ja murjoi kyynärpäänsä Rutosen kylkeen. Hän painoi katseensa, kun yhden sotilaan kyllästyneet silmät palasivat heidän pöytäänsä kuin sanoakseen: “Vuh? Ihan oikeasti?”

”Vitun pässi”, Jooa sähisi Rutosen suuntaan.

Sotapoliisit katselivat vielä hetken ruokalaa ja poistuivat sitten mitään sanomatta. Hiljaisuus, jonka he jättivät jälkeensä, värisi pingottuneena. Kaikki vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan ensimmäisenä.

”Mitä mä sanoin”, Rutonen viimein sanoi. ”Ihan sen näkösiä, että purisivat.” Hän oli sanonut sen tarpeeksi kovaa, jotta veti naurunröhähdyksen naapuriparven kadetti Suomaastakin.

Martikainen, jonka pinna oli näinkin pitkään kestänyt, sai viimein tarpeekseen ja nousi. ”Olisivat saaneet viedä tuollaisen idiootin mennessään”, hän sylkäisi ja läksi viemään tarjotintaan.

”Äläs nyt. Luulin sua sitä paitsi kissaihmiseks”, Rutonen vittuili perään.

Jooa hieroi kasvojaan. Koko keho vapisi jännityksen lauetessa. Ruokalan ovet pysyivät kiinni. Hän saattoi hengittää vapaammin, kun oli varma, ettei kukaan tulisi häntä hakemaan taas everstiluutnantin toimistoon.

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 249
3.

Säätornin huoltotasanteella oli pimeää. Ainoa valo tuli Jooan otsalampusta ja senkin hän napsautti pois päältä, kun sai tupakan syttymään. Tähtiä tai kuuta ei näkynyt, taivas oli paksussa pilvessä. Lentotukikohdan kiitoteiden valoja ei pidetty öisin päällä ja hallien ulkolamputkin oli sammutettu. Silmien yli liukui outoja varjoja niiden yrittäessä tottua pimeään. Tuntui kuin maailma ympäriltä olisi lakannut kokonaan olemasta. Tai kuin joku olisi taas lukinnut hänet ilmalaivan kanttiinin kylmähuoneeseen.

Tuvassa valot oli sammutettu tunteja sitten. Jooa ei ollut saanut unta, mutta se ei ollut mitään uutta. Hän oli luovuttanut unensaannin suhteen jo monta viikkoa sitten. Illat olivat vaikeita, silloin ei ollut mitään muuta tekemistä kuin maata yksin äidin ja Santahaminan ympärillä pyörivien ajatusten kanssa.

Hän ei ollut juuri yrittänyt pitää matalaa profiilia käytävillä hiljaisuuden jälkeen hiiviskellessään. Yövahti oli osunut paikalle, kun hän oli ollut avaamassa paloportaiden ovea, mutta mies ei ollut sanonut mitään. Kääntänyt vain katseensa ja jatkanut käytävää eteenpäin. Tätä nykyä moni katsoi hänen toimiaan läpi sormien, jopa kapiaiset. He varmasti ajattelivat sillä tavalla osoittavansa hänelle myötätuntonsa. Jooaa erityiskohtelu vain ärsytti. Hän ei kaivannut kenenkään sympatioita; hän halusi olla taas näkymätön. Tai niin näkymätön kuin Kiiparina saattoi olla.

Jooa poltti tupakan loppuun ja heitti jämät tuulelle. Hän aikoi sytyttää askin viimeisen, kun painava käsi tarttui hänen hartiaansa ja kova ääni huusi:

”Joonatan Kaiho Kiipari!”

”Perkele!” Jooa kiroili korvaansa pidellen ja melkein tiputti tulitikut kaiteen yli.

”Sua on niin helppo jäynäyttää”, Rutonen hykersi. Jooa joutui siristellä silmiään tämän otsalampun valossa.

”Luulin sua Sirpaksi”, hän puuskahti. Vain Sirpa kutsui häntä koko syntymänimellä.

Rutonen kumartui poimimaan hänen suupielestä tippuneen tupakan ja ojensi sen takaisin. Jooa pisti sätkän povitaskuun, Rutonen kuitenkin pyytäisi polttaa puolet, jos hän sytyttäisi sen. ”Miten pääsit yövahdin ohi?”

”Sanoin, että etsin sua”, Rutonen vastasi ja nojasi kaiteeseen. Jooa tuhahti pakkasilman huurretta tämän suuntaan. Rutonen painoi otsalamppunsa kiinni. Pimeä nielaisi heidät.

”Etkö saa unta?” Rutonen kysyi.

Jooan mielestä vastaus oli ilmiselvä, eikä hän siksi vaivautunut sanomaan mitään. Hiljaisuus venyi. Tuuli puri nenää. Jooa tunsi Rutosen tiiviin tuijotuksen niskassaan. Lopulta Rutonen rikkoi hiljaisuuden.

”Onko sulla kaikki hyvin?”

Jooa kiroili takin kaulukseen. Hän yritti astua Rutosen ohi, mutta huoltotasanne oli liian kapea eikä toisesta suunnasta päässyt pakoon, kaide ja äkkitiputus tulivat vastaan. Hän käänsi Rutoselle selkänsä. Se oli hieman lapsellista, kyllä, mutta ei hänellä hirveästi muitakaan vaihtoehtoja ollut. Hänet oli ahdistettu nurkkaan. Se oli varmaan ollut Rutosen tarkoituskin tänne tullessaan, Jooa ajatteli katkerana.

”Sulla on ollut pinna kireellä viime aikoina”, Rutonen sanoi.

”Meidän ei tarvitse puhua siitä”, Jooa sanoi nopeasti ja toivoi, että kylmä äänensävy oli tarpeeksi hiljentämään Rutosen. Eihän se tietenkään ollut.

”Sua helpottais varmasti puhua jollekin.”

”Ei”, Jooa kielsi jyrkästi. Perkeleen Rutonen, aina puhumassa. Jooa syytti siitä tämän vanhempia: Rutosen äiti oli terapeutti ja isä sosiaalityöntekijä. Rutosilla varmasti keskusteltiin ruokapöydässä tunteista ja muista sen sortin kiusallisista aiheista. Jooan perheessä harvoin edes istuttiin saman pöydän ääreen – ellei sitten samassa käskynjaossa.

”Mä kyllä kuuntelisin”, Rutonen yritti jatkaa.

”Mä sanoin ei!” Jooa huusi. Kielto kaikui vihaisena kentän laakeasta pinnasta takaisin säätornille.

”Shh”, Rutonen hyssytti hätäisesti ja ravisti Jooaa käsivarsista. ”Ei puhuta, ei puhuta. Älä nyt perkele huuda.”

”No vittu kun sä et osaa antaa asioiden olla”, Jooa kivahti.

”Kyllä mä osaan”, Rutonen supatti hiljaisella äänellä, josta ilkikurinen virne oikein tihkui, ”mutta haluaminen on toinen juttu.”

Silloin kentän valot syttyivät. Jooa otti vaistomaisesti suojaa kaiteen takaa, samoin teki Rutonen, vaikka kuka tahansa olisi voinut nähdä heidät siellä kyyristelemässä rautatankojen takana.

”Kato nyt”, Rutonen syytteli hampaiden välistä. ”Oliko ihan pakko mylviä? Nyt saadaan varoitukset.”

Jooa ehti vain avata suunsa, kun kova pamaus kuului koilliselta taivaalta. He käänsivät päänsä äänen suuntaan. Kuului vaimeaa, matalaa jylinää, joka lähestyessään kasvoi ja kasvoi, kunnes se värisytti tärykalvoja ja säätornin kaidetta. Jooan sydän riehaantui, hän kyllä tunnisti äänen.

Pilvet roikkuivat niin matalalla että vasta kun kiituri oli jo laskeutumassa, Jooa erotti sen laskutelineissä vihreänä ja punaisena vilkkuvat valot. Sen ruskea runko oli näkymätön yön pimeässä ja näkyi vasta, kun kiitotien valot osuivat siihen oikeassa kulmassa. Nokkaan syttyi valo, kun se lähestyi kiitotietä. Kone liukui sulavasti pilvien läpi propellittomat siivet tuulta vasten kallistettuina, niiden pohjaan maalatut pyöreät maalimerkit toljottaen kuin kaksi silmää. Jooa nousi piilostaan katsomaan paremmin, kun renkaat koskettivat betonia. Perän lentojarruun maalattu Suomen lippu nousi pystyyn kuin iloisen kissan häntä koneen jarruttaessa, renkaiden kumi vinkui, moottorin kierrokset vähenivät. Etuvalo välkytti kuin silmänisku, kun kiituri kaarsi kohti ensimmäistä konehallia.

Silloin Jooa näki myös hallin nurkilla liikettä.

”Kuka tänne lentää tähän aikaan yöstä?” Rutonen supatti silmät tiiviisti kiituria seuraten. ”Ja kiiturilla, kaiken lisäks! Voiko se olla sun isäs?”

”Ei se tulisi tänne mulle ilmoittamatta”, hän kielsi heti. Pelkkä mahdollisuus sai vatsan vääntelehtimään.

Kiituri pysähtyi lentokonehallin oville. Kaksi nurkalla odottanutta hahmoa lähtivät kuromaan välimatkaa reippaasti jalan kiinni samalla, kun kiiturin etuvalo sammui. Jooan vatsanpohjalle tipahti kylmä kivi, kun hän katsoi hallilla odottaneita tarkemmin.

”Sirpa!” Jooa kähisi varoituksen ja painui takaisin kaiteen taakse.

”Ai missä?” Rutonen kurotti kaulaansa ja kuikuili hallille päin kuin olisi halunnutkin tulla nähdyksi.

”Kyllä on”, Jooa ärähti ja veti Rutosenkin alas. Hän olisi unissaan tunnistanut täti-majurin tikkusuoran ryhdin ja kipakan kävelytyylin. Sirpan perässä hipsuttanut mies saattoi olla vain tämän uusi adjutantti, upseerikokelas Myyrä, jonka asento oli aina kumara ja anteeksipyytelevä.

”No niinpä näyttäis olevan”, Rutonen myötäili. ”Tekeekö se nykyään yövuoroja?”

”Ei vitussa tee.”

Jooan sydän hakkasi, kun kiiturin kupu nousi ylös. Ehkä Rutonen oli ollut oikeassa ja se olisikin isä. Ketä muutakaan Sirpa tulisi kentälle vastaan tähän aikaan yöstä? Ja minkä muun syyn takia kuin –?

Pitkä sotilas kiiturilentäjien solakammassa haalarissa ja uutuuttaan kiiltävässä kypärässä hyppäsi koneesta alas. Hän teki sen paljon ketterämmin mihin isä pystyi. Jooan hartiat laskeutuivat helpotuksesta alas. Lentäjä painoi kypärän visiirin auki ja otti asennon Sirpan eteen. Jooa siristi silmiään, kuin se olisi auttanut kuulemaan kentän laidalla käytävän keskustelun. Ei se auttanut, he olivat liian kaukana ja myötätuulessa. Sirpa ja lentäjä kättelivät.

”Kuka se on?” Rutonen kuiskutti ja yritti kurotella kaulallaan. ”Onko se Ässistä?”

”Väärän värinen kone. Siinä on koulutusmerkit siivissä.”

Rutonen läimäisi Jooaa selkään. ”No mutta perkele! Sittenhän se on meidän Kaitsu”, hän sanoi ja virnisti oikein leveästi, kieli vilkkui hammasraossa. ”Ehkä sille tuli meitä ikäväuh! Vittuako sä mua hakkaat?”

”Turpa kiinni tai käy niin kuin Daniela aina varoittelee”, Jooa ärisi ja syrkkäsi kyynärpäällään uudemman kerran.

”Lopeta, vitun pässi! Mä sanoillani mitään taio! Ei tarvitse olla noin taikauskonen…” Rutonen nurisi kylkeään hieroen. ”Ei mussa olis väkeä nimeksikään asti.”

”No ei sitä koskaan tiedä. Parempi, ettet puhu mitään.”

Sirpan kimakka huudahdus sai heidät kääntämään katseensa takaisin kentälle. Sanoista ei saanut selvää, mutta käskevästä sävystä kyllä. Kokelas Myyrä ja kiiturilla saapunut yökyöpeli kiiruhtivat Sirpan perässä kohti varuskunta-aluetta. He näyttivät kuuliaisilta koirilta tätiä seuratessaan. Jooa uskalsi hengittää vapaammin vasta, kun kolmikko oli kadonnut hallien väliin ja lentokentän valot sammuivat taas. Jooa räpytteli silmiään säkkipimeässä.

”Kylläpä tänään käy vieraita”, Rutonen sanoi ja kuului taputtelevan taskujaan. ”Äh, onks sulla tupakkaa? Unohdin askin tuvalle.”

Jooa siristi silmiään. Hyvänä lentäjäparina hän kuitenkin kaivoi viimeisen tupakkansa takintaskusta ja antoi sen sytytettyään Rutoselle ennen kuin itse otti henkosiakaan.

”Ensin spolleja ja nyt ihan ihka elävä kiiturilentäjä”, Rutonen jatkoi ja tarjosi tupakkaa takaisin.

”Kyllä meitä nyt hemmotellaan”, Jooa hymyili vinosti ja imi savua. Rinnassa kiristänyt solmu oli hellittänyt vähän. Sen tajutessaan väsymys painoi heti päälle.

”Mitä jos ne lentää kiiturin meidän mukana Helsinkiin?” Rutonen innostui. ”Ehkä me päästään kokeilemaan sitä!”

”Nyt kyllä elättelet vähän suuria toiveita”, Jooa toppuutteli. ”Ei Suomen armeija maksaisi sellaista lystiä. Polttoaine on kallista. Ja kallista on myös, jos joku meistä tiputtaisi sen mereen.”

”Mutta Lehtelä on lennättänyt meitä simulaattorissakin”, Rutonen intti. ”Ei sellaiset kuulu meidän opintosuunnitelmaan. Kyllä ne nyt vaan on antamassa meille kiiturilentoja! Uskotkos?”

”Runkku hei”, Jooa sanoi tympeänä. ”Harjoitukset on Sirpan komennuksessa. Se ei ikinä sallisi meille mitään niin hauskaa tekemistä.”

”Ei kai...” Rutonen mutisi, viimeinenkin toivonkipinä tallottuna.

”En yhtään ihmettelisi, vaikka se olisi suunnitellut meille kokonaisen viikon pelkkää perunoiden kuorintaa”, Jooa jatkoi.

”Äläs nyt”, Rutonen ärähti ja tuuppasi häntä käsivarteen. ”Kuka meitä nyt yrittää kirota?”

”Haista paska. Itse oot pahempi.”

”Ai mä vai! Ai mä vai!”

Hetken he tuuppivat toisiaan. Kun he kyllästyivät nahisteluun, polttivat he tupakan loppuun, jakaen tasapuolisesti lentäjän ja ampujan välillä.



"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"