(jatkuu edellisestä viestistä)
Vain sekunnin päästä mut vedettiin julmasti höyhensaarilta. Tai siltä se tuntui, mutta mökissä oli viileämpää ja valo oli vähentynyt pesän tulen hiivuttua. Olin kääntynyt ympäri niin, että näin Väänan silmät, jotka räpsähtivät auki samaan aikaan omieni kanssa, kun ulko-oveen hakattiin lujaa kolme kertaa.
Vääna katsoi mua pienen ikuisuuden. Niin läheltä näin, miten hänen silmänsä olivat todella tumman ruskeat, mutta oikeassa oli keltaisia pilkkuja lähellä iiristä ja luomet taipuivat kauniisti silmien päällä. Hänen nenällä oli hädin tuskin havaittavia pisamia. Hänen oikean kulmakarvan yläpuolella oli haalea arvelta näyttävä kuin painallus ihossa, melkein täydellisen puolikuun muotoinen. Hän vaikutti tutkivan mun silmiä ja kasvoja yhtä tarkkaan kuin mä häntä. Mutta sitten kuului kuinka ovi kiskottiin auki ja verannalta kuului raskaiden saappaiden askelia ja tytön ääni. Topi nousi pystyyn säikkynä.
”Vääna!” kiekaisi tyttö ja samalla hetkellä, kun hän repi verannalle johtavan oven auki, Vääna ponkaisi ylös pediltä. Oli edelleen pimeää, mutta tulijalla oli lyhty ja näin kaistaleen hänen kasvoistaan valtavan lakin ja leveän huivin alta. Tytön posket punoittivat ja hän huohotti.
”Aina! Mitä teet täällä?” Vääna kysyi ja peitti kädellään lyhdystä tulevaa valoa. Tyttö, Aina, laski lyhdyn lattialle, eikä ollut tainnut huomata mua vielä.
”On aattoaamu, eikä sinua ole näkynyt, kun lähdit eilen aamulla korjaamaan aitaa. Lempo oli huolissaan”, Aina huohotti ja laski huojentuneena kätensä Väänan käsivarsille. Silloin Topi hyppi hänen jalkoihinsa, juoksi takaisin luokseni ja taas Ainan luokse. Aina katsoi Topia ja sitten mua ja hänen suunsa loksahti auki. Hän käänsi katseensa Väänaan.
”Voin selittää...” Vääna aloitti samalla, kun nousin ylös. Oli hyvä olo, ei kipeä, vaikka vatsassa tuntui musta möykky.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Aina kysyi kimeällä äänellä.
”Hänellä oli hypotermia. En voinut jättää häntä ulos tuossa kunnossa”, Vääna selitti. Ainan valkoiset kulmat kohosivat. ”Hän oli aidan tällä puolella”, Vääna lisäsi ja Ainan kulmat katosivat hatun alle. Hän kiskaisi lakin päästään paljastaen vaaleat hiukset palmikolla, joka oli kierretty niskaan.
”Mitä?” hän älähti.
”Mä tästä menisin”, sanoin ja astuin Väänan ohi.
”Nikke, minne sinä olet menossa?” Vääna kysyi.
”Kuselle, jos sopii kaikille”, sanoin ja Aina räpytti silmiään hämillään.
”Ai, joo”, Vääna änkytti. ”Verannalla on ovi huussiin siinä oikealla”, hän neuvoi ja katsoin Ainaa, joka astui tieltäni räpytellen yhä silmiään.
Topi seurasi mua kai ajatellen pääsevänsä myös tarpeilleen ja päästin sen ulos. Pakkanen tuntui edelleen purevalta, kun raotin ovea Topille. Huussi oli myös kylmä, mutta sentään kusi ei jäätynyt ilmaan. Siellä oli jopa hökötys, joka toimitti käsinpesuallasta. Metallinen sanko oli kiinnitetty seinään ja sen pohjassa oli hanamainen putki, jonka kahvasta vääntämällä vesi laski metalliseen altaaseen. Vesi siinä oli hyytävän kylmää.
Kuulin matalia ääniä huussiin saakka ja Vääna ja Aina selvästi eivät halunneet, että kuulen heitä. Ei mua oikeastaan huvittanutkaan kuulla. Astuin huussista takaisin verannalle ja näin Ainan vaaleat hiukset ikkunasta. Pieni toivon poikanen, jonka illan keskustelu oli herättänyt, tukahtui, kun päivä oli vaihtunut ja todellisuus iskenyt päin naamaa. Verannan seinässä roikkui haasta mun takki ja hyllyllä oli hanskat, hattu ja lattialla kuivuivat kengät. Mulla oli yhä Väänan antamat vaatteet, mutta hän oli sanonut joka tapauksessa lainaavansa ulkovaatteita. Kuollut puhelin oli jäänyt saunan lattialle. En välittänyt. Kuikuilin ikkunasta ja Vääna vaikutti keskustelevan kiivaasti, eikä huomannut, kun nopeasti vilahdin ikkunan ohi. Kiskoin vaatteet päälleni, nappasin Topin hihnan ja niin hiljaa kuin pystyin, avasin ulko-oven ja livahdin ulos.
Oli helvetin kylmä. Ilma tuntui jopa kylmemmältä kuin eilen, mutta erottaako sitä kun on 25 astetta tai 30 astetta pakkasta. Purin hammasta ja vedin hupun pipon päälle. Topi tuli mua vastaan innoissaan. Oli edelleen pimeää, joten aamu tuskin oli pitkällä. Laitoin hihnan kiinni Topin pantaan ja kävelin alas portaat mökin ovelta. Lumessa oli Ainan tekemät jalanjäljet ja Topin jättämiä polkuja, samoin erinäisiä astuttuja reittejä suoraan eteenpäin mökiltä, sen taakse halkopinolle ja vastakkaiseen suuntaan ulko-ovesta. En tiennyt, missä päin kylä olisi. En tiennyt, mistä olin tullut. En välittänyt.
Yritin olla nopea, mutta hanki ei kantanut edelleenkään. Topi näytti jotenkin hämmentyneeltä tai sitten kuvittelin vain. Jalkojani alkoi pistellä nopeasti, kuin eilen jäätynyt iho muistuttaisi, että tämä oli tapahtunut juuri äsken, eikä halunnut kokea sitä uudelleen. Sormia kihelmöi ja korvissa kuin soi kylmyys. Tarvoin hammasta purren eteenpäin sokeasti. Minne vain, kunhan pääsisin pois turhasta toiveesta.
Ensin kuulin nimeni huhuilun ja vasta sitten askeleet, jotka luminen metsä vaimensi. En reagoinut, jatkoin vain hidasta kävelyä. Vasta, kun Vääna tarrasi ranteestani kiinni, pysähdyin, koska mulla vain ei ollut energiaa taistella häntä vastaan saati juosta pakoon. Hän kiersi eteeni ja laski kätensä olkapäilleni.
”Nikke, minne olet menossa? Kylä on ihan toisella suunnalla”, Vääna huohotti. Tällä oli ulkovaatteet hädin tuskin päällään, takki auki, lakki juuri ja juuri vedetty korville.
”Miten niin kylä?” nyyhkäisin, vaikka en oikeasti itkenyt.
”Joulupukin kylä. Se on tuohon suuntaan”, Vääna sanoi ja osoitti selkäni taakse. Pureskelin kieltäni.
”Mutta...eikö se tyttö…” en osannut lopettaa lausettani.
”Aina on tonttu ja ystäväni. Sanoin, että et voi mennä kotiin ja hän uskoo minua”, Vääna sanoi itsestäänselvästi. Nieleskelin kyyneliä, joita en aikonut itkeä. ”Älä huoli, en kertonut mitään tarkemmin. Vain sen, että et voi mennä kotiin.” Nyökkäsin.
”Lupasin puhua pukille, enkä riko lupaustani”, Vääna sanoi ja hänen huulensa taipuivat pieneen hymyyn.
”Mä...aattelin...että kun…” änkytin ja poskeni kostuivat estelyistä huolimatta.
”Että kun on uusi päivä ja joku tulee väittämään minulle vastaan, rikkoisin lupaukseni?” Vääna täydensi ja laskin katseeni jalkoihini, joita en oikein nähnyt lumelta.
”Niin”, mutisin takin kaulukseen.
”Niin ei käy”, Vääna sanoi ja veti mut halaukseen. Vastasin siihen hitaasti ja kuten edelliselläkin kerralla, kyyneleeni kastelivat Väänan olkapään.
”Mutta ensin kunnon vaatteita. Sinne kävelee ainakin tunnin”, Vääna sanoi.
Mökillä yritin piilottaa punaisia ja märkiä kasvojani Ainalta, joka hymyili nyt mulle, eikä näyttänyt yhtään hämmentyneeltä.
”Voi olla, että pukki ei ehdi tänään jutella kanssasi”, Aina sanoi, kun Vääna kaivoi mulle pilkkihaalareita verannan penkkiin piilotetusta säilytyslaatikosta.
”Voi olla. Oliko sinulla kiire?” Vääna kysyi Ainalta.
”Lempo sanoi, että mieluummin etsin sinut”, Aina vastasi.
Kunnolla vaatetta päälläni lähdimme mökiltä. Vääna kulki edessäni reppu selässään, Aina hänen edessään ja Topi hyppelehti ympärillämme ilman hihnaa.
”Sanothan, jos sinua alkaa heikottaa”, Vääna vannotti edeltäni.
”Joo, joo”, sanoin. Mulla oli edelleen kylmä, mutta kun päälläni oli paksut haalarit, kaulassa villainen huivi ja takin alla villapaita, olo oli paljon parempi. Iho ei tuntunut kipeältä, kuten se oli äsken tuntunut, kun lähdin pakoon.
”Sori, että sillei...lähdin”, pakottauduin sanomaan.
”Ei se mitään. Olihan se varmaan aika pelottavaa, nähdä Aina äkkiä”, Vääna sanoi. ”Enkä itsekään totta puhuen ollut ihan varma, miten hän suhtautuisi.”
”Olen loukkaantunut”, Aina huikkasi edestä. Vääna naurahti lämpimästi. Musta möykky painoi vähän taas vatsassa.
”Kylässä on kauhea vilske”, Vääna sanoi. ”Käydään juttelemassa Lempolle ensin, mutta luulen, että enempää emme voi tehdä tänään. Joudut odottamaan kylässä sen aikaa. Voit käyttää huonettani.” Musta möykky painoi vähemmän. Askeleeni tuntuivat pikkuisen kevyemmiltä.
”Mutta”, Vääna sanoi hetkisen kuluttua, ”Lempo ehkä haluaa, että ilmoitamme vanhemmillesi. Jotenkin, jotain. Olet alaikäinen.”
”Ai ilmoittaa, että olen Joulupukin kylässä, enkä tule varmaan takaisin kotiin?” puuskahdin.
”Öö”, Vääna epäröi. ”Varoitan vain. En usko, että tällaista on koskaan sattunut. En tiedä, mitä muut haluavat tehdä. Mutta sitä varten”, Vääna katsoi olkansa yli mua, ”sinun pitää ehkä kertoa tarkemmin. Ei ehkä Lempolle. Ehkä pukille.”
Pukille. Melkein astuin harhaan eteeni raivatulla tiellä. Ihan kuin aamu alkaisi vaalentua, vaikka ei se ollut mahdollista, kello oli hädin tuskin seitsemän. Askeleet eivät painaneet yhtään. Mua melkein nauratti.
”Vääna?” aloitin arasti ja vilkaisin Ainaa, toivoen, että tämä ei kuulisi. ”Oonko mä oikeasti menossa juttelemaan Joulupukille?”
Vääna pysähtyi hetkeksi ja katsoi mua taas olkansa ylitse. ”Joo, olet”, hän hymyili. Puristin huuleni viivaksi, että en nauraisi.
Hangen läpi tarpominen hidasti matkan tekoa, mutta ennen kylään vielä saapumistakin alkoi näkyä merkkejä, että erämaa jäi taakse. Erotin metsässä matkan aikana kaksi pientä mökkiä, samankaltaista kuin, missä olin viettänyt viime yön. Puihin oli rakennettu linnunpesiä, punaisia ja valkoisia, siistejä ja käsintehtyjä. Tallattuja polkuja näkyi enemmän ja kävely helpottui, kun pääsimme reitille, jota oli selvästi käytetty viime aikoina ja paljon. Pimeydestä alkoi näkyä hohdetta, kuin kaupungin valot, jotka heijastuvat taivaalle. Vääna kehotti nyt kytkemään Topin hihnan ja tottelin. Meitä vastaan tuli poro, joka katseli meitä parin puun päästä pelkäämättä. Puusto vähentyi hiljalleen. Sitten näin ison punaisen talon.
”Tästä alkaa kylä, olemme länsireunalla”, Vääna kertoi, kun kiersimme talon ympäri. Se ei ollut pikkuinen mökki, vaan pitkulainen talo, punainen ja korkea. Se oli pimeänä, mutta sen ulko-oven edessä olevat portaat oli harjattu lumesta ja sen luota lähti aurattu polku seuraavalle talolle. Ja siitä seuraavalle. Kävelimme niiden välistä pujotellen. Tuntui, että taloja oli rakennettu sinne tänne aina, kun tarvitsi, miettimättä tarkemmin, mihin kohtaan talo sopisi. Jotkut talot olivat pienempiä, jotkut isoja, mutta rakennukset selvästi suurenivat, mitä lähemmäs tulimme kylän keskustaa. Osan ikkunoissa näkyi valoja ja kuulin ääniä edestä päin. Pääni pyöri ympyrää, kun yritin nähdä kaiken. Sitten yhden talon ovet paukahtivat auki ja sieltä juoksi joku ulos. Tonttu, ajattelin ja hymyilin hurjasti. Hänellä oli korillinen paketteja ja hän lähti juoksemaan ohitsemme kunnolla katsomatta.
”Lempo on pajalla”, Aina sanoi. ”Odotetaanko, että kaikki tulevat saliin?” hän kysyi, enkä ymmärtänyt yhtään, mistä hän puhui ja se tuntui jännittävältä. Talosta taloon kulki johtoja, jotka loppuivat lamppuihin sekä vanhanaikaisiin kaiuttimiin. Osa lampuista oli pimeänä, mutta mitä pidemmälle kävelimme, sitä useammin ne hohtivat keltaista valoa lumelle. Näin ikkunasta pieniä lapsen kokoisia tonttuja pöydän ääressä. Toisen ikkunan takana vanhempi nainen lakaisi lattiaa. Meidät ohitti kaksi tonttua, toisella kartta käsissään, eivätkä he jääneet katsomaan meitä. Ohitsemme riensi kolme pikkuisempaa tonttua, sukset mukanaan. Heillä oli harmaita lakkeja, ruskeita nuttuja ja sinisiä tumppuja.
”Mennään suoraan pajalle”, Vääna sanoi ja katsahti muhun. ”Oletko ihan kunnossa?” hän kysyi.
”Joo”, sanoin hajamielisesti. Äänet kovenivat. Käännyimme kulmasta ja vasemmalla oleva talo oli varmasti suurempi kuin mikään siihen mennessä näkemistäni. Kävelin sen sivua ja näin jo kaukaa, että talon edessä oli aukea. Siellä oli väkeä ja ääniä. Porojen pärinää, lumen siirtelyä, puhetta, pikaisia askeleita. Käännyimme jälleen kulmasta ja olimme aukealla.
Tontut aurasivat pihaa ahkerasti. Aukion vastakkaisella puolella oli aitta, jonka luona oli kymmenkunta tonttua. Muutama pitkäkarvainen koira hyöri heidän ympärillään ja mun piti kiskoa Topia, ettei se lähtisi niiden luokse. Ihan ison talon valtavien ovien eteen oli vedetty jättimäinen reki, jonka päällä oli juuttikankainen säkki. Säkki oli valtava, mutta näytti tyhjältä, vaikka sitä lastattiin koko ajan. Ison talon kaksoisovilta kulki jono, joka kuljetti tontulta toiselle lahjoja, jotka työnnettiin säkkiin, joka ei näyttänyt suurenevan lainkaan. Yhdellä pitkäpartaisella tontulla oli metrin pituinen liuska kädessään, johon hän merkitsi jotain aina, kun lahja laskettiin säkkiin. Pari tonttua väkersi reen ohjasten luona, missä näin vilkkuvia valoja. Kuulin talon sisältä vieläkin enemmän vipinää.
”Aina!”
Käänsin päätäni äänen suuntaan ja näin tytön juoksevan meitä kohti jonon takaa. Hän törmäsi jonon läpi ja joku pui hänen peräänsä nyrkkiä.
”Mielitty!” Aina huudahti ja juoksi tyttöä vastaan ja halasi tätä.
”Vääna”, Mielitty sanoi ja heittäytyi seuraavaksi Väänan kaulaan. Sitten hän huomasi mut ja hänen suunsa meni pyöreäksi.
”Meidän pitää löytää Lempo”, Vääna päräytti ennen kuin Mielitty ehti sanoa mitään.
”Pajalla”, Mielitty vastasi katsellen yhä mua.
”Menkää te”, Aina sanoi Väänalle ja otti ystävänsä käsivarresta kiinni. ”Mikä se ongelma kovaäänisten kanssa oli?” hän kysyi Mielityltä viedäkseen tämän huomion muualle. Vääna työnsi mut jonon ohitse sisälle.
”Se on tässä”, Vääna ohjasi mut parioville heti sisällä. Ehdin vain silmätä isoa eteistä, missä riensi tonttuja kuljettaen lahjoja ulos. Osalla oli ruoka-astioita käsissään, osa paimensi lapsia, yksi huolsi suksikasaa eteisen nurkassa. Eteisen pariovien takana oleva paja oli valtava, pitkä ja korkea, kerrokset kulkien seinän viertä, jättäen keskelle kattoon asti ulottuvan aukon, jonka tilaa vei metallinen laite, joka puski lahjapaperia, nauhaa ja nimilappuja kaikissa väreissä. Pajan ylimmät kerrokset, joihin kulki portaat seinää myöten, olivat melkein tyhjät, mutta päätellen siitä, miten sieltä kuljetettiin lahjoja alas, näin heti, miten paja oli taatusti vielä eilen ollut kattoon asti täynnä paketteja. Tonttuja oli satoja. En voinut kuin tuijottaa silmät ja suu auki. Pitelin lujaa kiinni Topin hihnasta. Se olisi kadonnut ihmismereen ellen olisi kiskonut sitä tiukasti reittäni vasten ja luulen, että olisin itsekin mennyt sekaisin, ellei mulla olisi ollut sen hihnaa puristettavana sormieni välissä.
”Vääna, siinähän sinä. Olimme huolissamme”, kuulin vanhan miehen äänen ja käännyin katsomaan sen suuntaan. Kohtasin miehen silmät ja nuo silmät suurenivat saman kokoisiksi kuin munkin.
”Lempo, minulla on pyyntö, eikä sinulla ole aikaa koko tarinaan”, Vääna sanoi nopeasti. Lempolla oli noin kilometrin mittainen liuska kädessään, jota hän tarkasteli, kun lahjoja vietiin pajalta ulos. Mutta hän unohti sen katsomisen täysin tuijottaessaan mua. Pari tonttua jämähti Lempon eteen kai odottaen, että hän kuittaisi lahjojen viemisen.
”Mitä ihmettä?” Lempo haukkoi henkeään tuijottaen mua. Muutkin ovensuuhun jumahtaneet tontut tarkastelivat mua ja kuulin supatusta. Oli vaikea välittää siitä. Lempolla oli pitkä harmaa parta, joka oli solmittu punaisella lahjapaperinauhalla vatsan kohdalta. Hänellä oli henkselit, pyöreät silmälasit, iso maha, punaiset tossut ja punaiset posket. Hän näytti juuri sellaiselta tontulta, joita satukirjoissa kuvattiin.
Lempo tuijotti mua aikansa, kunnes huusi paikalle jonkun tontun. Tämän vanhan tontun parta oli palmikoitu siististi ja hänen kuomuisella nenällään oli kapeat lukulasit ja Lempo ojensi tälle listansa. Astuimme eteiseen, jonka nurkassa Vääna supatti Lempolle mahdollisimman lyhyesti tilanteen. Samalla mä vaan tuijotin rientäviä tonttuja hymy korvissa.
”Nikke, mennään”, kuulin Väänan sanovan äkisti ja hän lähti johdattamaan mua käytävää pitkin. Vieri vieressä oli puisia ovia, täsmäten käytävän lattiaan ja seinään. Seinille oli ripustettu ryijyjä kuvaten poroja, revontulia, ruoanlaittoa, tunturimaisemaa, kaikkea mahdollista. Huomasin, että katon reunassa riippui johtoja ja siellä täällä oli kaiuttimia.
”Tänne”, Vääna sanoi ja työnsi mut yhdestä ovesta käytävän varrella. Seinä piti äänet poissa ja oli äkkiä ihan hiljaista. Huone oli pieni, selvästi yhdelle hengelle tarkoitettu. Siellä oli pieni valkoinen kamiina, matala kirjoituspöytä, jonka edessä oli lattiatyyny. Peräseinällä oli sänky, joka oli koko huoneen leveyden mittainen. Katosta riippui himmeli ja Vääna napsautti valot päälle katon lamppuun ja näin ikkunalaudalla puusta koverrettuja eläimiä, oravan, ketun ja hiiren.
”Onko tää sun huone?” kysyin pystymättä edelleenkään riisumaan hymyäni. Topi kävi nuuhkimaan sänkyä ja lattiatyynyä.
”On ja Lempo suostui siihen, että pystyt täällä, kunnes voimme jutella pukille”, Vääna selitti, huokaisi syvään ja heitti repun lattialle kamiinan viereen. ”Minun pitää mennä töihin”, hän sanoi vetäen repusta vaatteita.
”Enkö mä voi tulla mukaan? Voin auttaa”, ehdotin innoissani.
”Et voi, Nikke, olen pahoillani”, Vääna sanoi ja ripusti kamiinan eteen riippumaan tumppuparin ja villasukat. ”Näit, miten Lempo reagoi. Tämä päivä on tärkeä”, hän muistutti ja se lopultakin tiputti hymyn huuliltani. ”Tulen käymään mahdollisimman pian. Voisit ehkä päästä lounaalle saliin, mutta en lupaa mitään”, hän sanoi, taputti mua olalle ja livahti ulos ovesta.
Riisuin osan ulkovaatteista ja asettelin saappaani ja haalarit miten kuten kamiinan eteen kuivumaan. Se ei tosin ollut sytytetty, joten en tajunnut, mitä Vääna ajatteli saavuttavansa kuivattamalla vaatteita sen edessä. Mieleni teki tutkia huonetta, mutta lopulta istuin lattiatyynylle katselemaan ulos. Topi asettui puoliksi syliini ja silitin sitä hajamielisesti. Ei ollut ihan niin pimeää kuin mökillä, mutta se johtui eniten vain lyhdyistä ja muista valoista, mitä pihalle oli ripoteltu. Mitenhän kauan lounaaseen oli? Samassa vatsani murisi ja tajusin, että en ollut syönyt mitään ennen kuin lähdimme mökiltä.
Sysäsin häveliäisyyden syrjään ja etsin huoneesta välipalakätköä, mutta sellaista ei ollut. Ei piparin piparia. Kello oli vähän yli yhdeksän ja huonolla tuurilla lounas olisi vasta tuntien päästä. Vääna oli puhunut salista, se varmasti olisi tässä samassa rakennuksessa. Vaikutti, että tämä oli päätalo, paja ja asuintilat, päättelin. Nälkä raapien koko ajan enemmän vatsassani nyt kuin muistin sen, kiskoin takin ja lakin uudelleen päälleni sekä saappaat jalkaani, raotin ovea ja suorin ulos.
Käytävä oli edelleen täynnä väkeä ja Topia pidätellen yritin päästä vaivihkaa pois ihmispaljoudesta. Tonttupaljoudesta, kikatin mielessäni taistellessani virtaa vastaan. Se alkoi vähentyä, mitä pidemmälle pääsin ja näin edessä häämöttävän uudet isot pariovet, jotka olivat auki. Kaikki muut ovet olivat yksittäisiä, joten toiveikkaasti pujottelin tonttujen ohitse piilotellen kasvojani lakin alla ja kurkistin ovista sisään.
Se oli sali, suuri sellainen ja siellä oli kolme pitkulaista pöytää. Seinustalla oli takkoja, joiden ympärillä oli nojatuoleja, tyynyjä ja peitteitä. Pöydät olivat lähes tyhjät, siellä täällä oli leipäkoreja, joissa oli kuivahtaneita kannikoita. Muutamia tyhjiä keraamisia mukeja makasi pöydillä. Salin toisessa päässä kohosi jättimäinen joulukuusi, jota ei ollut vielä koristeltu. Koristeet odottivat laatikoissa kuusen ympärillä. Kuusen takaa lähti kaksi oviaukkoa, joista lehahteli ruoan tuoksu. Vesi herahti kielelleni ja seurasin tuoksua.
Keittiössä oli vilskettä, mutta paljon vähemmän kuin käytävällä. Tontut naureskelivat keskenään, veitsi nakutti lautaa vasten, padat porisivat ja puut poksuivat uuneissa. Suurin osa kokeista oli naisia ja kun kurkistin oviaukosta, yksi heistä huomasi mut.
”Tervehdys. Eikö puuro riittänyt?” nainen naurahti, harmaantuvat hiukset koottuna siistille nutturalle pään päälle, vihreä esiliina päällään. Hän nyökkäsi tulemaan lähemmäs. ”Saitko hommasi hoidetuksi?” hän kysyi ja otti tottuneesti korista ruisleipää, voiteli pari palaa ja ojensi ne lautasella. Jalalla hän avasi pienen kylmäkaapin, josta kaivoi juustoa, valmiiksi pilkottuja kasviksia ja paksuja kinkunsuikaleita. Ne hän latasi kapealle tasolle, jonka alta veti korkean jakkaran, jota taputti. ”No, hei”, hän sanoi huomattuaan vielä Topin ja laski lattialle matalan lautasen, jolle pilkkoi kinkkua.
”Mut käskettiin pois jaloista”, sain sanottua, enkä valehdellut, kuten ymmärsin tyytyväisenä. Istuin varovasti jakkaralle ja otin leipälautasen hitaasti lähemmäs. Nainen hymähti ja palasi sekoittamaan padassa hautuvaa ruokaa.
”Kuulostaa Joutsilta”, nainen naurahti. ”Eikö, Nuppu?” hän huikkasi selkänsä taakse leveän keittiötason suuntaan. Sen takaa pomppasi toinen nainen, jonka ruskeat hiukset oli kerätty jonkinlaisen hattumaisen asusteen alle.
”Joka aatto, sama juttu”, Nuppu hörähti. ”Sitä luulisi, kun on rapiat viisisataa vuotta, hermoilisi vähemmän tätä päivää.”
”Minäkin säikähdin vielä viime vuonna, olinko laittanut mantelin puuroon”, sanoi vanhempi mies, parta monimutkaisilla palmikoilla leukaa vasten pois ruoanlaiton tieltä. Hän raastoi porkkanaa jo korkeaan pinoon.
”Se on tärkeää. Joutsi huolehti eilen illalla riittääkö suolaa päätalon takarapuille, jos niille tulee tarve”, leipää mulle tarjonnut nainen tyrskähti, ”koska tarvetta on ollut tasan nolla kertaa viimeisen sadan vuoden aikana.” Naurahdin suu täynnä ruisleipää, joka maistui hetki sitten paistetulta. Topi nuoli kuppinsa pohjaa tyhjäksi kinkunpalasista. Kuuntelin kokkaajien höpötyksiä ja aloin rentoutua. Huomasin jossain vaiheessa, että nainen teki mulle uuden leivän aina, kun olin edellisen tuhonnut, joten kiitin lopulta hiljaisella äänellä.
”Täällä tarvitaan kömpelöitäkin käsiä, jos tahdot tekemistä”, nainen sanoi ja pienen hetken auoin suutani, kun takaani kuului uusi ääni.
”Sinua etsinkin.” Käännyin ympäri. Se oli tuntematon nainen, vanhempi kuin muut keittiössä puuhaavat ja hän pyyhki käsiään vaaleanpunaiseen essuun. Hän hymyili ja katsoi mua ystävällisesti, jolloin oli vaikea pelätä, miksi hän oli etsinyt mua.
”Kaikki aikataulussa?” hän kysyi muilta.
”On, muori”, Nuppu ilmoitti ja en pystynyt estämään suutani loksahtamasta auki.
”Tulehan sitten”, muori sanoi ja nyökki päällään salin suuntaan. Nielaisin, otin Topin mukaan ja lähdin kulkemaan muorin perässä pää painuksissa. Hymyilin pienesti keittiön väelle, joista ruisleipiä tehnyt nainen katsoi muhun kummastuneena. Käänsin pääni.
Menimme käytävälle, jonne muori pysähtyi saman tien, kunhan olimme ohi salin avoimista ovista. Hän hymyili yhä, jopa kuin pidättelisi naurua. Hänen harmaat kiharat oli koottu pään taakse nutturalle ja rinnalla lepäsi ketjussa kapeat lukulasit. Essun alla oli punainen mekko. En voinut kuvitella joulumuorin näyttävän muunlaiselta.
”Taisivat olla kiireisiä, kun eivät tunnistaneet sinua”, muori hymähti. En sanonut siihen mitään, kiskoin Topia hihnasta, ettei se hyökkäisi muorin kimppuun.
”Et ole pulassa”, muori sanoi. ”Mutta kuulisin mielelläni, miten olet päätynyt tänne saakka. Niin kuulisi myös pukki.”
”Sori”, sanoin lyhyesti.
”Kuten sanoin, et ole pulassa”, muori rahoitteli. Hän hymyili niin lempeää hymyä, että hänen rauhoitteluaan oli pakko uskoa.
”Mä eksyin. Aidassa oli joku aukko ja siksi päädyin sen tälle puolelle”, aloitin miettien, mitä sanoa Väänasta tai Ainasta.
”Aita, aivan. Se oli vaurioitunut”, muori siristi silmiään mietteliäästi. Eli varmaan oli turha peitellä.
”Vääna löysi mut. Sanoi, että mulla oli hypotermia ja nukuin viime yön sellasessa rajamökissä”, selitin pikaisesti.
”Siksi häntä ei kuulunut”, muori nyökkäsi.
”Sori”, sanoin taas. Muori oli avaamassa suunsa, mutta huokaisi sitten.
”Tule”, hän sanoi ja viittoi seuraamaan.
Kävelimme pidemmälle käytävää. Ohitimme yhä tonttuja ja monet tervehtivät tuttavallisesti muoria, joka tervehti takaisin. Jotkut pysähtyivät kysymään neuvoa, mielipidettä tai apua ja muori jäi opastamaan joka kerta hetkeksi. Olimme varmasti kävelleet ainakin parisataa metriä, kun pääsimme käytävän päähän, mutta se ei loppunutkaan vaan kääntyi kulmasta, mutta muori ei suunnannut sinne vaan ovelle aivan kulmauksen nurkassa. Ovi juuri avautui ja ulos tuli harmaahapsinen tonttu pitkä lista kädessään.
”Ah, muori”, mies sanoi harmaat viikset väpättäen, ”pukki juuri sanoikin, että haluaa puhua sinulle.”
”Selvä, kiitos, Kaipio”, muori sanoi tontulle, joka riensi tiehensä listaa tuijottaen. Muori avasi oven koputtelematta ja viittoi päällään mua mukaansa. Nielaisin ja seurasin.
Se oli iso työhuone ja leveä, kallistettu työpöytä hallitsi huonetta ikkunaa vasten. Pöydän edessä oli puinen, pyörivä tuoli, jonka juuressa oli lattiatyyny sekä sen vieressä toinen, pienempi tuoli. Paksukarvainen matto peitti melkein koko lattian. Seiniä ei nähnyt, kun niitä verhosi kattoon asti ulottuvia lipastoja, pienine laatikostoineen, joista osa oli auki ja niistä pursusi lappusia. Hyllyllä ikkunan vieressä oli puusta kaiverrettuja poroja, jäniksiä ja karhuja. Katosta roikkui himmeli. Ikkunalla oli neljä kynttilää. Nurkassa lattialla oli selkeä koiranpeti ja sen vieressä oli ovi pois työhuoneesta. Työtuolissa istui mies, harmaa liivi punaisen paidan päällä ja punaiset villasukat jalassaan. Tämän hiukset olivat harmaat, melkein valkoiset ja hän nakutti kynällä kallistetun pöydän pintaa. En tiennyt, mitä tuntea.
”Kahvinkeitto jäi valitettavasti kesken”, muori sanoi suljettuaan oven.
”Ei se mitään, luulen, että juon sen mieluumminkin lounaalla rauhassa”, mies sanoi ja pyörähti tuolissaan. Katseemme kohtasivat ja Topi haukahti.
”Jaha”, Joulupukki sanoi. Sormeni olivat turrat, joten Topi luikahti otteestani ja meni tervehtimään pukkia. ”No, tervehdys”, pukki narurahti ja alkoi rapsuttaa Topin korvantaustaa. ”Tervehdys sinullekin, Niklas”, hän sanoi katsellen mua.
”Nikke”, korjasin automaattisesti ja tunsin värin valahtavan kasvoiltani puhuttuani ääneen.
”Aivan, anteeksi. Nikke”, pukki sanoi kuitenkin muitta mutkitta. ”Pahoitteluni, jotkut asiat eivät niin hyvin pysy enää tässä päässä”, hän naurahti ja suki valkoista partaansa. Pudistin päätäni saamatta sanaa suustani.
Pukki silitti Topia hetken aikaa, kunnes nousi ylös.
”Olen istunut tässä aamuviidestä. Eiköhän mennä jaloittelemaan. Jos löytyisi sitä kahvia kuitenkin”, hän sanoi ja otti henkseleistä kiinni niiden nitkuessa hänen ison vatsansa ympärillä. Katsoin häntä silmät suurena.
”Oliko sinulla minulle jotain asiaa?” muori kysyi vielä.
”Joo, sääkartoista”, pukki murahti, ”Mielo pyysi paremmat silmät tarkistamaan sen kylmän rintaman, että pysyyköhän se sittenkään Jäämeren puolella.” Muori nyökkäsi, hymyili mulle pikaisesti ja katosi huoneesta.
”Jaloittelemaan sitten”, pukki sanoi ja avasi mulle oven. Astuin siitä turtana. Topi tuli mun vierelle, vaikka enää en olisi osannut ohjata sitä. Sen sijaan, että pukki olisi lähtenyt takaisin keittiötä kohti, hän avasi käytävällä oven kulmauksesta ja olimme äkkiä ulkona. Kaipasin heti haalareitani. Työnsin kädet takin taskuihin ja seurasin mykkänä pukkia.
”Mörkö kun on kylmä”, pukki sanoi ja tajusin, että hänellä ei ollut sen paremmin ulkovaatteita. ”Saisi astrologia joko siirtyä päätalolle tai sitten tähän matkan varrelle pitää rakentaa seinät ja katto”, hän hytisi ja viittilöi lähellä olevaan rakennukseen, korkeaan ja pitkulaiseen.
”Huomenia!” pukki tervehti, kun pääsimme vihdoin sisätiloihin lämpöön. Edessäni oli jonkinlainen tutkimushuone. Pitkät seinät olivat mustat ja niihin oli heijastettu pohjoinen ja eteläinen taivas ja niiden tähdet. Tontut tutkivat niitä papereita kädessään ja yksi tiirasi karttaa jokin metallinen, pikkuiselta kaukoputkelta näyttävä vekotin silmäänsä tungettuna.
”Pukki, huomenta”, sanoi yksi maassa istuva tonttu, lasit vinossa nenällään ja tuuhea, valkoinen tukka juuri ja juuri nauhalla kiinnitettynä niskassa. Hän katsahti muhun nopeasti, samoin Topiin, josta tajusin jälleen pidellä kiinni.
”Kahvia?” pukki kysyi lyhyesti.
”Iha vei ylös pannullisen”, maassa istuva tonttu sanoi ja pukki nyökkäsi.
Kuljimme kapeita ja jyrkkiä tikkaita ylempään kerrokseen. Siellä oli valtava teleskooppi, jonka kautta taivasta tutkaili vanha tonttu parta tyrkättynä olkapäälle pois tieltä.
”Hän taitaa olla aika liimautuneena hommaansa”, pukki kuiskasi mulle ja nyökkäsi siirtymään kauemmas alta valaistuille pöydille leviteltyjen tähtikarttojen luokse. Yhden kartan päällä oli kuuma pannu sekä epämääräinen lajitelma kuppeja. Pukki kaatoi kahvia kahteen niistä ja ojensi toisen mulle. Otin sen mykkänä vastaan. Mietin hetken, että haluaisin kauheasti sen kanssa maitoa, kun äkkiä pukki kaatoi sitä kuppiini metallisesta tonkasta, jonka tämä oli kiskaissut kuin tyhjästä.
”Iha tekee hyvää kahvia”, pukki sanoi hörpittyään juomaansa hetken aikaa. ”Ja onhan hän myös aika hyvä tulkitsemaan näitä. Niin hyvä, että en tuhlaa enää puolta yötä pohtimalla olenko Tyynenmeren vai Atlantin yllä.”
”Uusi karttapallo on muuten jo reessä”, sanoi tonttu teleskoopin luota liikkumatta piiruakaan.
”Hyvä, kiitos”, pukki sanoi.
”Suunnistatko karttapallolla?” kysyin ennen kuin sain kieleni kiinni.
”No, sitä vain kutsutaan sellaiseksi”, pukki kertoi. ”Se näyttää tähdet ja reitin niiden avulla. Siten että jopa minä osaan tulkita niitä.”
Join kahvia. Se oli todella hyvää. Se lämmitti jännittynyttä kehoani. Topi kiehnäsi jaloissani ilmeisesti haistaen käsissäni jotain mielenkiintoista.
”Ettehän te ole nälissänne?” pukki kysyi äkisti.
”Vääna antoi ruokaa”, sanoin ajattelematta.
”Ah, Vääna, niin tietenkin”, hän sanoi ja pyöräytti kättään ilmassa. ”Se selittää, miksi häntä ei kuulunut takaisin.”
”Ja söin keittiössäkin”, sanoin lisäksi, en oikein tiennyt miksi.
”Päivän ruisleipää on vaikea vastustaa”, pukki sanoi.
Katselin tähtikarttoja jotain katsellakseni ja join kahvia. Musta tuntui, että pukki odotti mun selittävän ja halusinkin selittää. Toivoin, että Vääna olisi ollut paikalla. Hän oli sanonut, että puhuisi itse pukille. Naurahdin ääneen ja säikkynä puristin huuleni viivaksi. Katsoin pukkiin ja hän katsoi mua kysyvästi.
”Mä vaan nauroin... Vääna sanoi, että puhuu pukille”, selitin kasvoja kuumottaen typerä vitsi. Mutta pukki nauroikin niin, että hänen vatsansa oikein ponnahteli.
”Vääna on varmaan pajalla, voimme hakea hänet, jos haluat”, pukki sanoi naurunpuuskan laannuttua.
”Ei tarvitse”, sanoin. ”Mä voin kertoa.”
Jokin Joulupukissa kiskoi irti ensin, miten olin tavannut Väänan ja minkä takia ja mitä Vääna oli sanonut mulle kylään jäämisestä. Puhuin äidistä ja isästä ja joulusta ja mökistä ja lopulta nikotellen mummista, kunnes lopulta laskin kahvikupin pöydälle, kun pelkäsin sen lipeävän tärisevistä käsistäni. Topi tuli puskemaan jalkojani vasten ja uikutti myötätunnosta.
”Olen niin kovin pahoillani, Nikke”, pukki sanoi laskettuaan itsekin kupin pöydälle. En enää huomioinut Ihaa selkäni takana. ”Olet joutunut kestämään kovia.”
”Voinko mä sitten jäädä? Mä autan, mä teen töitä, mitä vaan”, katselin ympärilleni, ”mä, mä voin hoitaa koiria, mä oon kouluttanut Topin ihan itse. Ja kyllä mä opettelen tekemään lahjoja ja kaikkea. Mä teen mitä vaan.” Pukki hymyili mulle surullisesti. Se tuntui pelottavasti samalta, kuin miten mummi oli hymyillyt mulle aina, kun oli lähdössä vierailun jälkeen pois.
”Sinä voit jäädä”, pukki aloitti ja tiesin siihen tulevan mutta, vaikka ehdin hikata innostuksesta, ”kun olet täyttänyt 18.”
Vatsaltani putosi pohja. Altani putosi pohja. Makasin kylmässä hangessa taas ja kuolin sinne.
”Mutta…” änkytin ja tunsin silmieni kostuvan.
”Nikke”, pukki sanoi painokkaasti ja äänensävyä oli mahdoton keskeyttää. ”Minä tahdon auttaa sinua ja autankin. Kunhan täytät 18, voit palata tänne, jos vielä silloin olet varma, että haluat jäädä.”
”Oon varma nyt”, sanoin.
”Uskon sen. Tarkoitan”, pukki huokaisi, ”että tee päätös rauhassa ja siten, että voit aidosti jättää kaiken taaksesi. Polta sillat, jos haluat. Jätä ne sillat ehjiksi, jotka näet tulevaisuudessa tarpeelliseksi. Mutta tee se oikeasti. Sano vanhemmillesi, miksi lähdet, etkä palaa, älä vain katoa pimeyteen. Ota mukaasi asioita, joita tarvitset. Käy lukio loppuun, koska jos tosissaan haluat tehdä täällä töitä”, pukki virnisti, ”tarvitset matikkaa ynnä muuta hyödyllistä.”
Tunsin olevani täysin kylmä. Silmieni kosteus valui poskilleni. Pukki laski lämpimän kämmenen olalleni.
”Jää tänne jouluksi ja palaa sitten. Olet tervetullut takaisin”, hän sanoi.
”Siihen on yli vuosi”, nyyhkäisin.
”Minä tiedän, että pystyt siihen”, pukki sanoi. ”Tuntuuko sinusta, että olisit täällä onnellisempi?” pukki kysyi ja nyökkäsin tarmokkaasti. ”Sitten sinäkin tiedät, että pystyt siihen”, hän sanoi.
Pyyhin kyyneliä hihaani. Topi uikutti lisää.
”Mä tulen takaisin”, mutisin hihaani.
”Ihan varmasti”, pukki sanoi ja mun teki mieli halata häntä. Halata Joulupukkia, ajattelin, enkä sitten enää ajatellut vaan syöksyin pukin syliin.
Joimme kahvimme loppuun ja pukki saattoi mut takaisin keittiöön ja kertoi siellä, että tulisin avuksi sen verran kun osasin. Se tuntui hyvältä, vaikka halusinkin hirveästi etsiä Väänan. Mutta tiesin, miten pilkotaan vihanneksia tai laitetaan mausteita, en mä varmaan oikeasti osaisi auttaa porojen tai lahjojen kanssa. Nuppu, sekä muut keittiöläiset, Päivä, Ottava, Auva ja Vilja auttoivat mut alkuun ja vaikka olin hidas, kysyin koko ajan neuvoa ja jäin nappailemaan kinkun palasia, he eivät välittäneet. Päästin Topin ulos keittiön takaovesta hetkeksi ulos juoksemaan ja sekin vaikutti tyytyväiseltä palatessaan. Keittiössä tuoksui hyvältä koko ajan, siellä oli himmeleitä ja kynttilöitä luomassa tunnelmaa ja sitten kun salia tultiin koristelemaan pöytäliinoilla, olkipukeilla, kyntteliköillä, aloin unohtaa, mitä tuleman piti. Mun oli kevyempi olla, parempi olla. En muistanut, milloin viimeksi mulla oli ollut niin hyvä olo jouluaattona.
Vääna ilmaantui keittiön oville lähempänä puoltapäivää, kun sali alkoi täyttyä lounaalle saapuvista tontuista.
”Muori sanoi, että -”
”Vääna!” huudahdin ja olin tipauttaa lautaspinon, jota olin viemässä salin perälle puurokattilan seuraksi. Vääna tuli avuksi ja otti puolet pinosta.
”Sinä et ollut huoneessani”, Vääna sanoi, kun kuljetimme lautaset salin puolelle.
”Tuli nälkä”, virnistin.
”Ja saman tien keittiöön?” Vääna kohotti kulmaansa.
”Joo, ensin, mutta oli siinä pari mutkaakin”, sanoin ja virne tipahti kasvoiltani. Vääna huomasi sen.
”Muori sanoi, että puhuit pukille”, hän sanoi laskettuamme lautaset pöydälle.
”En voi jäädä”, sanoin lyhyesti ja suuntasin hakemaan lisää lautasia.
”Mitä?” Vääna älähti ja tarttui mua ranteesta.
”Joo, mutta -” aloitin, mutta Vääna keskeytti mut.
”Minä puhun pukille. Ei hän voi hylätä sinua -”
”Vääna”, keskeytin vuorostani hänet. ”Mä saan palata, kun oon täysi-ikäinen.”
”Ai”, Vääna sanoi. ”Siihen on yli vuosi”, hän sanoi epäillen.
”Tasan viisitoista kuukautta”, korjasin ja rypistin otsaani. ”Etkö sä sanonut, että et tiedä musta muuta kun nimen?”
Vääna punehtui kasvoiltaan. ”Olin pajalla. Nimesi sattui silmiini”, hän mutisi ja suuntasi hakemaan lisää lautasia.
Kuusi koristeltiin samalla, kun laitoin puuroa keittiön tonttujen kanssa. Epäröiden istuin Väänan viereen yhden pöydän päähän ja ympärillemme asettui Väänan ja Ainan ystäviä, joiden joukossa oli myös Mielitty.
”Niklashan se oli?” Mielitty sanoi reippaasti istuttuaan mua vastapäätä. Sisälmykseni jäätyivät.
”Nikke”, Aina korjasi onneksi, kun en saanut sanaa suustani.
”Niin olikin, anteeksi”, Mielitty taputti päätään. ”On se kumma, kun en ole vieläkään läpäissyt vakoilutestejä”, hän nauroi. Nauroin kankeasti mukana, mutta Mielityn sanat jäivät kutkuttamaan.
”Ootko sä vakoilutonttu?” kysyin.
”Vielä joskus, toivottavasti”, Mielitty hymyili. ”Huima on ja Sallakin viittä vaille”, hän sanoi ja osoitti kahta tonttua jokusen istumapaikan päässä meistä. Katsoin heitä ja mua hymyilytti hirmuisesti.
”Voiko sitä tehdä kuka vaan?” kysyin.
”Pitää opiskella, mutta kyllä periaatteessa”, Vääna vastasi.
”Mutta kaikki eivät tykkää hiihtää edestakaisin läpi vuoden ja viettää pitkiä aikoja yksin”, Aina sanoi. ”Itse tykkään olla pajalla.”
”Ei se ole pelkästään sellaista”, väitti vastaan Huima.
”Ähh, ei taas, ei jouluaattona, jooko?” Mielitty huokaisi ja virnisti mulle ja katsoi näihin kahteen ystäväänsä merkitsevästi heidän huomaamattaan. Aina suipisti suutaan mielenosoituksellisesti ja Huima pyöritti ruskeaa, kapeaa letitettyä partaansa. Uskalsin virnistää takaisin Mielitylle.
”Minun pitää mennä ulos”, Vääna sanoi mulle, kun puuro oli syöty ja sali alkoi tyhjentyä noin tunnin kuluttua. ”Olen apuna lähdössä, mutta tulen heti sitten saliin syömään, eikä minulla ole tehtäviä illalla tai yöllä.”
”Okei. Mä varmaan jään tänne. Oon poissa jaloista”, viitoin keittiötä kohti.
”Nähdään muutaman tunnin päästä”, Vääna sanoi.
Illallisen valmistaminen vei koko päivän, enkä ehtinyt edes kaivata Väänaa, niin kiireisenä työ piti mut. Mutta en valittanut. Nuppu ohjeisti mua kalan leikkaamisessa, miten pilkkoa nopeasti ja siististi sipulia ja omenaa, miten testata kinkun kypsyyttä. Kaiken hän teki kärsivällisesti ja aloin heti pohtia, saisinko tulla töihin keittiöön, kun tulisin tänne takaisin reilun vuoden päästä. Ajatus sai sydämeni hohtamaan. Ajatus siitä, että voisin olla täällä, leipoa leipää, pilkkoa porkkanaa, keittää puuroa, vaan olla tässä paikassa, se teki mut niin onnelliseksi. Pukki oli oikeassa, mä pystyisin siihen.
En enää pelännyt istua Väänan ja Ainan ystävien kanssa. Jouluruoat tuotiin pöytiin, lapoin kaikkea lautaselleni, höpisin muiden kanssa ja tuntui, että en ollut viettänyt tällaista joulua ikuisuuksiin. En sen jälkeen, kun mummi oli kuollut. Kaikki kehuivat ruokaa Väänan vihjaistua, että olin auttamassa tekemään sitä, opin lisää Väänan ystävistä, heittelin kinkun palasia Topille, jonka kanssa innostuivat leikkimään muutkin, kunhan ruoka oli tyhjentynyt lautasilta. Mulla oli kerta kaikkisen lämmin ja hyvä olo ihan vain, kun istuin takan ääressä glögilasi kädessä ja katselin kuinka Tapio heitti jostain löytämäänsä tennispalloa läpi salin Topille haettavaksi. Ilta tuntui unelta. Saisin odottaa seuraavaa unta kauan.
”Laitan huoneeni lattialle pedin sinulle”, Vääna sanoi joskus puolen yön maissa, kun illallinen oli syöty, jälkiruoka ahdettu sen päälle ja glögiä litkitty monta tuntia isossa salissa, jossa juhlat taisivat jatkua läpi yön. Kaikkein nuorimmat tontut olivat menneet nukkumaan jo jokin aika sitten, mutta vaikutti siltä, että joulua juhlittiin Korvatunturilla valvomalla aaton jälkeinen yö olit sitten viisitoista- tai viisisataavuotias.
”Etkö sä halua jäädä kavereidesi kanssa juhlimaan?” kysyin. Mua kyllä väsytti miljoonasta eri syystä, mutta en halunnut repiä Väänaa pois joulun vietosta.
”Shh, käytän sinua tekosyynä, että pääsen näin ajoissa nukkumaan”, Vääna sanoi ja virnisti, enkä ollut varma, oliko hän miten tosissaan. Hän tarttui mua kädestä, heilutti ystävilleen, jotka lekottivat osa penkillä, osa lattialla taljoilla takan ääressä ja lähti johdattamaan mua käytävälle ja huoneeseensa.
Vääna haki varastosta käytävän varrella patjan, tyynyn sekä peitteitä. Levitimme ne hänen huoneensa lattialle. Kamiinaan oli sytytetty tuli päivän aikana. Topi käpertyi sen eteen huoneeseen tuodulle koiranpedille. Huoneessa oli lämmin ja Vääna riisui t-paitaa ja kevyitä pellavahousuja lukuunottamatta kaikki vaatteensa. Mulla ei ollut edelleenkään muuta kuin Väänan antamat vaatteet, mutta kiskoin villapaidan pitkähihaisen paidan päältä pois.
”Minulla on t-paitasi pestynä”, Vääna sanoi äkkiä kuin lukien ajatukseni ja kaivoi repustaan mun t-paitani. ”Samoin muut vaatteet, mutta nämä ovat vähän paksuja nukkumiseen”, hän sanoi ja laski lattialle petini viereen verkkarihousuni, hupparini ja sukkani.
”Joo”, sanoin ja hetken tuijotin t-paitaa, kunnes uskalsin kiskoa Väänan paidan päältäni ja vaihtaa se t-paitaan.
”Vääna”, sanoin, kun Vääna puhalsi kynttilöitä sammuksiin. Valkoinen maisema hohti sisälle valoa jopa lattialle, missä istuin peittojen päällä. ”Mä lähden huomenna.” Vääna pysähtyi. ”Mitä pidempään oon poissa, sitä vaikeempi on selittää.”
”Mitä aiot sanoa vanhemmillesi?” hän kysyi. Kohautin olkiani.
”Että tontun sijaan joku eräjorma pelasti mut ja toivuin sen luona”, sanoin.
”Uskovatko he sen?” Vääna kysyi ja polvistui eteeni lattialle.
”Ehkä ne epäilee, mutta ne unohtaa sen nopeasti. Ne on sellasia”, kohautin taas olkiani.
”Me näemme pian. Usko pois. Vuosi menee nopeasti”, Vääna vakuutti ja laski kätensä olkapäälleni.
”Viisitoista kuukautta”, korjasin.
”Okei, viisitoista kuukautta”, Vääna sanoi. ”Se menee nopeasti.” Hän nousi ylös, mutta ennen kuin ehdin avata suutani pyytääkseni häntä takaisin lähemmäs, hän sanoi: ”Ja siitä puheen ollen, haluatko joululahjasi?”
Suuni jäi auki. ”Lahjani?” toistin. Vääna ojensi ohutta pakettia. Se oli kääritty ruskeaan paperiin ja solmittu kultaisella nauhalla. Nauhassa oli lappu, jossa luki Nikke.
”Kiitti”, sanoin hymyillen. Vääna istui alas eteeni, kun avasin lahjan. Se oli kartta Savukoskesta.
”Kartta?” hämmennyin osaamatta olla kiitollinen.
”Katso tarkemmin”, Vääna sanoi ja levitti kartan väliimme. ”Tuossa on Tulppion keskusta ja tuossa on isäsi mökki”, hän osoitti vajaa kymmenen kilometriä Tulppion keskustasta pohjoiseen. ”Tuossa menee reitti, jota seuraamalla pääset kylään. Ilman tätä se ei onnistuisi”, Vääna suipisti suutaan, ”pukki teki sille jotain. Joudut kyllä kävelemään koko matkan, mutta aita ei estä sinua tulemasta kylään.”
Tuijotin punaisella merkittyä reittiä kartassa, joka johti keskeltä ei mitään keskelle ei mitään. Se ei vaikuttanut juuri miltään, mutta se sai oloni lohdulliseksi.
”Kiitos”, sanoin lopulta.
”Voit kiittää pukk -” Vääna aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, kun syöksyin suutelemaan häntä.
Koskin Väänan huulia noin puolen sekunnin ajan huulillani ja sen hetken kestäneen ikuisuuden aikana sulatin koko Korvatunturin lumet. Sitten vetäydyin Väänasta ja jälleen ikuisuudelta tuntuneen puolen sekunnin kuluttua katumus täytti joka sopukkani.
”Sori. Hemmetti, sori”, mutisin ja peruutin pois päin Väänasta. ”Mä meen nukkumaan käytävälle”, sanoin ja olin nousemassa ylös, kun Vääna tarttui ranteeseeni.
”Älä”, hän sanoi. ”Älä mene”, hän melkein kuiskasi. Laskeuduin takaisin alas.
Istuimme vaiti petini päällä, mä polvieni päällä, joita alkoi pistellä liikkumattomuus. Mutta Vääna ei sanonut tai tehnyt muuta. Hän piteli edelleen ranteestani kiinni ja katseli sitä kuin puntaroiden. Puntaroiden oliko tehnyt virheen, ajattelin peloissani.
”Oon nukkunut pahemmissakin paikoissa kuin käytävällä”, sanoin jotain sanoakseni ja Vääna kohotti ruskeat silmät omiini.
”Ei, ei”, Vääna sanoi pudistaen päätään. ”Minä vain mietin…että koska pelastin sinut käytännössä kuolemalta ja olet ollut aika tunnekuohussa viimeisen vuorokauden… Ettet luulisi minusta liikoja”, Vääna selitti.
”En luule”, sanoin. ”Kyllä mä edelleen osaan ajatella, vaikka oonkin ollut aika pyörityksessä. Oikeestaan”, laskin katseeni alas poskieni kuumottaessa, ”sä tunnut ainoalta varmalta asialta tässä kaikessa. Se, mitä mä tunnen sua kohtaan”, mutisin hiljaa, ”tuntuu ainoalta varmalta asialta.”
”Okei”, Vääna sanoi ja kohotin pääni. ”Koska tunteeni sinua kohtaan tuntuvat myös ainoalta varmalta asialta juuri nyt.” Kasvoilleni levisi helpottunut hymy ja Väänan käsi otti mun kädestä kunnolla kiinni.
”Viisitoista kuukautta”, sanoin.
”Viisitoista kuukautta”, Vääna sanoi ja kumartui suutelemaan mua.
*
16 kuukautta, kaksi viikkoa ja kuusi päivää myöhemmin
”Ole nyt hiljaa, mä tiedän mitä teen”, ärisin Topille, joka vinkui kuin epäillen kartanlukutaitojani. Ehkä siihen oli syytäkin. En ollut varma.
Otin askeleita suuntaan, joka oli kompassin mukaan pohjoinen, mutta joka tuntui väärältä. Väärältä suunnalta, vaikka mielestäni luin karttaa oikein ja mun piti jatkaa vielä pidemmälle pohjoiseen nyt. Mutta jokin tuntui olevan pielessä siinä suunnassa. Silloin kun tiesin meneväni oikeaan suuntaan, tuntui kuin keväinen ilma olisi puhaltanut lämpimämpänä, kuin sammal olisi näyttänyt puissa vihreämmältä tietyllä puolella, kuin askel olisi ollut keveämpi tietyllä kivellä. Niin oli tuntunut koko sen ajan, kun olin tarponut päättymättömältä tuntuvassa erämaassa usean tunnin ajan. Kuin kartta johdattaisi mua. Mutta samalla tiesin, että kyllä mun piti myös osata tulkita sitä edes vähän.
”Ihan kuin sä osaisit lukea tätä sen paremmin”, murahdin Topille, joka oli istahtanut kalliolle tajuttuaan, että en tiennyt, minne suunnata seuraavaksi. Mun mielestä piti mennä vielä pohjoiseen, mutta sitten taas ei oikeastaan. Oli niin erinäköistä. Ilma oli kuiva, vaikka maa olikin edelleen märkä hädin tuskin sulaneista lumista. Kuulin lintujen laulua, puiden juuri ilmestyneiden lehtien suhinaa tuulessa ja rapinaa, kun oravat etsivät piilojaan. Viime jouluna lahjaksi kinuamani vaellussaappaat tekivät myös kulkemisesta helpompaa, maan märkyys ei tullut kenkien läpi ja pitkähkö sateen kestävä takkini piti oloni sopivan lämpimänä Lapin keväässä. Topi oli virtaa täynnä, kun olimme vasta tunti sitten pysähtyneet syömään ja olin mäkin, vaikka tuuleeni alkoi vaikuttaa epäilys, että olinko sittenkin onnistunut eksymään.
”Tuu nyt”, tuskastuin, lähdin astelemaan pohjoisen suuntaan ja tungin kartan taskuuni.
Askeleet tuntuivat jonkin matkaa kuljettuani vähän varmemmilta. Tarkistin kompassin ja suuntasin edelleen suoraan pohjoiseen, siis oikeaan suuntaan. Ainakin vielä muutama kilometri tähän suuntaan. Toivottavasti, luullakseni.
Koska joka kerta, kun horjahdin märällä mättäällä, joka kerta, kun tuuli puhalsi villalakkini läpi lujaa, niin monena yönä odottaessani yli vuoden, varsinkin reilu kuukausi sitten paukautettuani entisen kotini oven takanani viimeisen kerran riideltyäni vanhempieni kanssa, aloin epäillä kaikkea. Olin nähnyt unta, kuvitellut hypotermiassa, sepittänyt itselleni tarinan. Ei voinut olla, eihän se voinut olla.
”Kuka siellä?”
Hyppäsin metrin ilmaan. Se oli tuttu ääni. Teki mieli nipistää itseäni. Teki mieli itkeä.
”Vääna?” kysyin pala kurkussa. Läheltä kuului suhinaa ja kuin tyhjästä Vääna ilmestyi siihen eteeni.
”Nikke?” hän kysyi samanlaisella vapisevalla äänellä. Pari askelta ja hän kaappasi mut syliinsä. En halunnutkaan itkeä. En ollut eksynyt. Olin päässyt kotiin.
