Tässä ja nyt (K-11, Hrm/Sev, jatkis, 29/29 lukua + epilogi, VALMIS)

[Yacila]

Luku 14: Padottuja tunteita

Seuraava viikko talossa kulki omalla painollaan edellisen viikon tapaan. Hermione oli ensimmäisen viikon aikana luonut Kalkaroksen kanssa täysin uudenlaisen suhteen, kuin mihin hän oli kouluaikoinaan tottunut. Silti hänestä tuntui, että ilmassa leijui niin paljon epävarmuutta ja käsittelemättömiä asioita, että asiat heidän välillään eivät juuri edenneet, josko nyt eivät takapakkiakaan ottaneet. Molemmat tuntuivat varovan toistensa tunteita, kun tiivis yhdessäolo alkoi padota heidän sisälleen turhautumista ja oman tilan kaipuuta.

Hermionen vointi parani tasaisesti. Viikon lähestyessä loppua, hän pystyi jo liikkumaan sisätiloissa ilman jatkuvaa tukea ja kulkemaan portaatkin pienellä avustuksella. Ulkona liikkuminen oli edelleen haaste, mutta Hermione pysyi helpommin tasapainossa, kun sai kulkea jonkun kanssa ja pitää kevyesti käsivarresta kiinni. Hän oli helpottunut, ettei tarvinnut jokaisen askeleen ottamiseen enää tukea, mutta samalla häntä mietitytti, ajautuisiko hän kauemmas Kalkaroksesta, kun ei joutunut käytännön syistä olla koko ajan liimattuna mieheen. Ja oliko sillä hänelle loppu viimein edes merkitystä?

Syksyn aurinkoiset päivät houkuttelivat Kalkaroksen puutarhaan, jossa mies vietti tuntikausia sadonkorjuun parissa ja siirtyi sitten sisälle säilömään keräämäänsä satoa. Hermione, joka ei tiennyt puutarhanhoidosta juuri mitään, halusi auttaa niin paljon kuin pystyi. Toimettomana makoilu alkoi tuntua ahdistavalta. Vaikka Kalkaros ei koskaan pyytänyt apua, Hermione huomasi silloin tällöin häneen suunnatun vilkaisun ja miehen kasvoilla mielihyvästä kertovan tietyn ilmeen, kun he istuivat yhdessä puutarhassa silpomassa herneitä tai paloittelivat keittiössä kurpitsoja hillon keittoa varten. Ilme ei ollut hymy, vaan ennemminkin... paheksunnan puuttumista. Hermione tunsi ylpeyttä itsestään oppiessaan tulkitsemaan miehen synkän ja vakavan näköisiä ilmeitä paremmin, kun ensimmäisen viikon aikana mies oli tuntunut koko ajan niin uhkaavalta.

Tiistaina Ginny saapui lastensa kanssa kyläilemään. Hän vietti aikaa Hermionen seurana, auttoi sadonkorjuussa ja toi mukanaan lämmintä rupattelua yleensä varsin hiljaiseen taloon. Lily nukkui suurimman osan kyläilystä valvotettuaan vanhempiaan yön, mutta Artie hauskuutti aikuisia ideoillaan ja tempauksillaan. Hermione pani merkille, että Kalkaros tiesi jatkuvasti, missä poika meni ja suhtautui lapseen uskomattomalla kärsivällisyydellä. Hermione ei voinut olla miettimättä sitä suurta kontrastia, joka miehen käytöksessä oli omia oppilaitaan kohtaan. Millainen mies olisi omaa lastaan kohtaan?

Keskiviikkona Hermione ja Kalkaros vierailivat Pyhässä Mungossa tarkastuksessa. Parantajien mukaan Hermionen fyysinen tila parani odotetusti. Muistinmenetyksestä tai siitä, ettei Hermione uskaltanut olla yksinään, parantajat eivät kuitenkaan osanneet antaa selvää vastausta. Hän sai kokeiltavakseen muutamia rohtoja ja taikaliemiä, mutta yhä uudelleen parantajat totesivat onnettomuudesta olevan niin lyhyt aika, että todennäköisesti asiat palautuisivat pikkuhiljaa normaaliksi muun parantumisen myötä. Kalkaros pysytteli taka-alalla tarkastuksen ajan, mutta Hermione huomasi jonkinlaista ärtymystä tai kärsimättömyyttä miehen eleissä. Hän mietti, mistä se johtui. Oliko mies kärsimätön sen vuoksi, että parantajilla ei ollut vastauksia, ärtynyt siksi että Hermione oli edelleen huonossa kunnossa vai oliko tämä vain yksinkertaisesti kyllästynyt toimimaan seuraneitinä? Hermione ei unelmoinutkaan uskaltavansa kysyä asiaa mieheltä.

Torstai-iltana Sarah tuli tuttuun tapaansa kysymään Hermionea lenkkiseuraksi. Vaikka Hermione ei vielä pystynyt pitkiin kävelyihin, he kiertelivät rauhallisesti puutarhassa jutellen. Hermione oli huomannut, että liikkuminen vähensi kipuja hänen kehossaan ja varmisti Sarahin tulevan viimeistään taas seuraavana torstaina.

Viikon aikana Hermione oli myös viestitellyt monien vanhojen koulutovereidensa kanssa pöllöpostein. Päivän Profeetta oli maanantaina julkaissut artikkelin räjähdyksestä ja Hermionen loukkaantumisesta. Uutisen myötä velhomaailman tuttavat, sekä läheiset että kaukaisemmat, ottivat yhteyttä kysellen hänen vointiaan ja ehdotellen syitä, mikä olisi voinut olla räjähdykseen syynä. Lehdessä kun oli kerrottu, etteivät aurorit olleet pystyneet selvittämään sitä. Hermione oli ilahtunut, että niin moni oli pysynyt hänen kanssaan yhteyksissä koulun jälkeenkin, vaikka Kalkaros huomautti happamasti, että suurin osa halusi todennäköisesti vain kiillottaa omaa sädekehäänsä.

Lisäksi Hermionen esimies Piers Hannogan oli lähettänyt pöllöpostia pahoitellen, ettei töistä ollut oltu aiemmin yhteydessä. Mies kyseli Hermionen vointia ja harmitteli sitä, että Päivän Profeetta oli saanut vihiä onnettomuudesta ja julkaissut artikkelin Hermionesta. Esimies ehdotti tapaamista seuraavan viikon tiistaille Hermionen kotona, mihin Hermione oli suostunut. Hermione mietti, voisiko ikinä palata työhönsä, jos muisti ei palautuisi. Ehkä hän voisi aloittaa alusta ja kouluttautua oppisopimuksella uudelleen, ellei mikään muu auttaisi.

Vaikka viikko oli sujunut ilman suuria konflikteja Hermionen ja Kalkaroksen välillä, jatkuva toistensa seurassa oleminen alkoi väkisinkin rasittaa molempia. Kalkaros arvosti omaa tilaansa ja Hermionelle oli selvää, että mies olisi kovasti kaivannut yksityisyyttä. Tosin mies ei koskaan sanonut asiaa ääneen, mikä tuntui jotenkin työntävän kiilaa heidän välilleen. Hermione puolestaan yritti parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi, mutta huomasi silti turhautuvansa omasta riippuvuudestaan. Oli niin vähän, mitä hän pystyi tehdä, kun hän ei voinut edes poistua huoneesta, jossa Kalkaros oli.

*****

Perjantaiaamu koitti kirpeän viileänä ja aurinkoisena. Hermione ja Kalkaros istuivat keittiössä aamiaisella, hiljaisuus vallitsi heidän välillään. He olivat jakaneet aiemmin saapuneen Päivän Profeetan kahteen osaan ja keskittyivät molemmat asioihin, jotka tapahtuivat heidän kotinsa ulkopuolella. Rauhallisen aamun keskeytti ikkunasta kuuluva kevyt naputus. Kalkaros nousi avaamaan ikkunan ja kookas, tummasulkainen pöllö lehahti sisään kirje mukanaan.

Ennen kuin mies ehti mitään muuta, ikkunasta syöksyi kolme muuta pöllöä, jotka kaikki kantoivat mukanaan suuria pakkauksia pergamenttikääröjä. Yksi pöllöistä onnistui kolhaisemaan kurpitsamehukannua laskeutuessaan pöydälle ja Hermione kiirehti siirtämään sen kauemmas vahingon välttämiseksi.

"Mitä ihmettä nämä kaikki ovat?" Hermione kysyi samalla, kun hän ja Kalkaros alkoivat vapauttaa pöllöjä niiden taakoista. Kalkaros pysyi hiljaa ja keskittyi varmistamaan, että pöllöt saivat ansaitsemansa palkkion ennen kuin lähetti ne takaisin matkoihinsa ja sulki ikkunan.

Kun viimeinenkin pöllö oli lähtenyt, Kalkaros istuutui takaisin tuolilleen ja tarttui ensimmäisen pöllön tuomaan kirjeeseen. Hän avasi sen ja silmäili sen sisältöä kulmat kurtussa. Hermione seurasi hänen ilmeitään tarkasti.

"Löytyykö kirjeestä selitys näille pergamenttikääröille?" hän tiedusteli lopulta.

Kalkaros laski kirjeen pöydälle ja siirsi katseensa Hermioneen. Nainen ei oikein osannut tulkita tämän ilmettä. "Kyllä. Rehtori ei ole onnistunut löytämään minulle sijaista yrityksistään huolimatta. Muut opettajat ovat tuuranneet minua näiden kahden viikon aikana parhaansa mukaan, mutta järjestely alkaa olla liikaa kaikille. Minerva pyytää, että palaisin töihin maanantaina."

Miehen ääni oli tasainen, mutta Hermione kuuli siinä hienoista ärtymystä. "Ja nämä”, Kalkaros osoitti pergamenttikääröjä, "ovat oppilaiden palauttamia aineita, jotka minun odotetaan korjaavan ennen kuin palaan maanantaina takaisin luokkaan."

Hermione puristi huomaamattaan kahvikuppiaan. "Mutta... entä minä?" hän kysyi hiljaa. Hän tiesi kuulostavansa itsekkäältä olettaessaan miehen pysyvän poissa töistä loputtomasti. Paniikki oli kuitenkin alkanut nostaa päätään jo pelkästä ajatuksesta, että Kalkaros palaisi töihin. "Severus, minä... en voi olla yksin. Tiedät, mitä tapahtuu, jos joudun olemaan yksin." Hermionen ääni kuulosti suorastaan anelevalta.

Kalkaros tiesi jo, mitä oli tapahtumassa, tunnisti merkit. Mies nousi seisomaan ja veti Hermionen syliinsä. ”Shh, kaikki on hyvin. Sinä et jää yksin, vannon sen. Me keksimme kyllä ratkaisun. Niin kauan kuin et voi jäädä yksin, sinun ei tarvitse jäädä yksin. Minä lupaan, vaikka minun täytyisi sen takia irtisanoutua töistä.”

Hermione vetäytyi halauksesta, joka oli saanut häntä jo rauhoittumaan. Hän katsoi miestä järkyttyneenä. ”Et voi tarkoittaa sitä”, Hermione kuiskasi. ”Sinun täytyy elää omaakin elämääsi.”

”Minä lupasin vuosi sitten pysyä rinnallasi niin myötä- kuin vastamäessä. En olisi sanani mittainen, jos luovuttaisin ensimmäisen vastamäen alkaessa. Minä taistelen puolestamme niin kauan kuin annat.”

”Mutta minä en ole edes se sama Hermione, jolle annoit valasi”, Hermione sanoi mykistyneenä. Hän ei ikinä voisi pyytää sellaista antautumista.

”Minun valani pitää.”

Kalkaroksen sanat saivat kyyneleet nousemaan Hermionen silmiin ja hän painautui uudelleen tämän syliin. Alitajuisesti hän oli koko ajan odottanut, että mies ilmoittaisi kaiken olevan liikaa ja että Hermione voisi pakata tavaransa ja lähteä etsimään muistiaan muualta.

”Anteeksi”, Hermione kuiskasi kyynelten ehdyttyä.

”Mitä?”

”Etten ole antautunut tälle kaikelle niin täysin kuin sinä.”

Kalkaros nosti kädellään Hermionen leukaa niin, että heidän katseensa kohtasivat. ”Minä pyysin yhtä kuukautta aikaa. Siitä on kulunut alle kaksi viikkoa. Sinä olet ollut tässä parisuhteessa vasta alle kaksi viikkoa. Olisi epäuskottavaa, jos väittäisit olevasi yhtä sitoutunut suhteeseemme kuin minä. Minä en odota sinun olevan.”

Ne olivat Hermionelle kuin jotkin taikasanat. Kaikki se oman pään sisäinen painostus, jota hän oli itselleen luonut siitä, miten hänen pitäisi olla tietynlainen, käyttäytyä tietyllä lailla, tuntea tietyllä tavalla Kalkarosta kohtaan, katosi. Sitä ei vain enää ollut.

”Suutele minua”, hän kuiskasi.

”Sinä et –”, Kalkaros aloitti, mutta Hermione keskeytti protestin vetämällä miehen huulet omilleen.

Se oli heidän ensimmäinen suudelmansa, jonka Hermione muisti. Sitä ei oikeastaan voinut kuvata hyväksi suudelmaksi, sillä se oli ladattu niin täyteen erilaisia tunteita, joita oli kahden viikon aikana kerääntynyt heidän välilleen. He olivat kuin kaksi hukkuvaa, jotka viime hetkellä saivat otteen toisistaan toivoen pelastusta. Hermione saattoi aistia sen tunteiden hyökyaallon, jonka alle Kalkaros oli joutunut. Tämä ei pystynyt suojautumaan siltä sen enempää kuin kattilan kansi olisi suojannut tsunamilta.

Kun suudelma päättyi, he hautasivat kasvonsa toistensa kaulaan ja yrittivät löytää sisäisen tasapainonsa tunteiden myrskyn keskeltä. Pystymättä vieläkään täysin rauhoittumaan, Hermione vetäytyi uudelleen kauemmas miehen sylistä. Tilanteessa ei ollut sanoja, jotka olisivat tuntuneet oikeilta. Jotenkin he vain ryhtyivät siistimään aamiaisen jälkiä kuin yhteisestä sopimuksesta pystymättä kohtaamaan toistensa katsetta.

[Yacila]

A/N: Severus-paran sietokyky ylittyy jälleen kerran. Kommenttia ficistä? Anyone? Ihanaa ystävänpäivää kaikille lukijoille. 💖💖💖

***


Luku 15: Pato murtuu

Aamiainen oli siivottu pois ja olohuoneessa vallitsi hiljaisuus. Kalkaros kantoi ensimmäisen pergamenttikääröpakkauksen olohuoneen sohvapöydälle, istui nojatuoliin ja alkoi keskittyneesti avata paketin solmuja. Hermione istuutui sohvalle ja seurasi miehen tekemisiä samalla, kun molempien mielet askartelivat suudelman synnyttämien tunteiden parissa. Siitä ei ollut puhuttu vielä sanaakaan.

Kun solmut eivät ottaneet auetakseen, Hermione huomasi Kalkaroksen leuan jännittyvän. Normaalisti mies olisi vain puolihuolimattomasti viitannut solmuihin taikasauvallaan, mutta nyt mies näytti uskosta yrittävän solmuja sormin auki.

”Severus, miksi olet tässä? Miksi et vie töitäsi työhuoneeseen?” Hermione kysyi varovasti.

Kalkaros ei vastannut heti, vaan jatkoi itsepintaisesti solmun parissa. Lopulta hän murahti: ”Työhuoneeni on yhä kaaoksen vallassa.”

Hermione tiesi heti, mitä mies tarkoitti. Sairaalassa sanotut sanat palasivat väkisin hänen mieleensä. Ne olivat olleet julmia ja pahansuopia, pelosta käsin lausuttuja. Hän nousi nojatuolista ja laskeutui polvilleen nojatuolin ja sohvapöydän väliin niin, että miehen oli pakko katsoa naista edessään. Hän jäi siihen, tuijottaen ylöspäin Kalkaroksen kasvoja.

”Severus, minä olen pahoillani jokaisesta ilkeästä sanasta, jonka sanoin sinusta. Ne eivät ole totta, minä tiedän sen nyt.”

”Eivätkö todella?” mies kysyi tylysti.

Hermione veti syvään henkeä ja vastasi: ”Eivät sillä tavalla, kuin ne vanhemmilleni sanoin.”

Kalkaroksen suupieli nytkähti, mutta se ei ollut hymyn alku. ”Ei kyse ole siitä, että olisit nimitellyt minua. Olet sanonut kymmenen kertaa pahempiakin asioita minusta. Joista suurin osa on vielä aivan totta.”

Hermione avasi suunsa vastatakseen, mutta Kalkaros jatkoi: ”Mitä sanoitkaan minusta? Anteeksiantamaton, ilkeä ja säälimätön? Enkö minä ollut kaikkea sitä sinulle koulussa? Ruma ja vanha? Minä olen lähes 20 vuotta sinua vanhempi ja puolisokea hämykeijukin näkee, ettei minua voi komeaksi sanoa.”

Hermione ei tiennyt, mitä sanoa. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, koska hän tiesi miehen olevan oikeassa.

Kalkaros naurahti kuivasti. ”Niinpä. Et voi oikein väittää vastaan totuudelle.”

”Oli silti minulta väärin sanoa se”, Hermione kuiskasi.

”Ei kyse ole siitä. On minua loukattu ennenkin, eikä sellainen saa minua tuhoamaan kotiani.”

”Mitä sitten?”

Kalkaroksen ilme muuttui kivettyneeksi ja hän katsoi jonnekin Hermionen ohi. ”Teidän keskustelunne. Se vain... alleviivasi kaikki pelkoni sinun menettämisestäsi... Kun räjähdys tapahtui, parantajat eivät olleet kovin optimistisia selviämisesi suhteen. Minä ehdin jo valmistautua siihen, että tulet kuolemaan. Kuitenkin sinä sinnittelit tunnin toisensa perään ja aloitkin vahvistua kaikkien odotusten vastaisesti. Tiesin, että minulle oli annettu ihme. Kun sitten heräsit muistisi menettäneenä ja kauhuissasi ajatuksesta, että joudut viettämään yhtäkään hetkeä kanssani... yrittäen kaikin keinoin välttää joutumasta palaamaan kotiin minun kanssani... Tunsin menettäväni sinut uudelleen. Sinun ja vanhempiesi keskustelu oli vain viimeinen pisara. Minun täytyi purkaa se kaikki jotenkin, että pystyin kohtaamaan sinut seuraavana aamuna tietäen, että voit milloin tahansa valita lähteä elämästäni. Hävitys työhuoneessani…” Kalkaros hiljeni hetkeksi näyttäen siltä, että yritti pitää itsensä kasassa. ”Se vain lyö kaiken sen pelon ja epävarmuuden vasten kasvojani… En pysty kohtaamaan sitä.”

”Voi Severus”, Hermione henkäisi liikuttuneena, kyyneleet silmissään. Mutta Kalkaros ei antanut hänen sanoa enempää.

”Sinä et ole sanonut mitään näiden kahden viikon aikana. Annat minun pidellä sinua selviytyäksesi paniikkikohtauksistasi. Vietät aikaa kanssani, koska et pysty olla yksin. Miksi? Miksi, Hermione? Mitä sinä ajattelet? Mitä sinä tunnet? Onko meillä pienintäkään mahdollisuutta?” Kalkaroksen ääni oli oudon särkynyt.

Hermione nielaisi, tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. ”Minä suutelin sinua juuri”, hän kuiskasi.

”Mitä sekin tarkoittaa?!” Kalkaros karjahti turhautuneena, ponkaisi seisomaan ja marssi keittiöön. Hän tarttui lasiin ja kaatoi siihen vettä, mutta lasi lipsahti hänen tärisevistä käsistään ja särkyi lattialle.

Kalkaros nojasi keittiötasoon, hartiat kumarassa. ”Minä olen kuin kerjäläinen, joka ottaa jokaisen saamansa armopalan vastaan ilman mitään takeita siitä, että seuraavaa palaa on tulossa. Minä sanoin, että en ole lähdössä mihinkään ja tarkoitan sitä, mutta tätä menoa...”

Hermione seurasi miestä, mutta pysähtyi muutaman askeleen päähän.

”Katso minua, Severus”, Hermione pyysi hiljaa. Kesti hetken, ennen kuin mies totteli pyyntöä. Sittenkin tämä käänsi vain päätään hieman.

”Olet oikeassa, etten ole kertonut sinulle, mitä tunnen. On totta, etten ole juuri osannut ottaa huomioon sinua tai tunteitasi, kun olen yrittänyt selvitä... tästä. Ja minä pyydän anteeksi. Todella. Kun heräsin sairaalassa alle kaksi viikkoa sitten (siitä tuntuu olevan ikuisuus), myönnän, etten tuntenut minkäänlaisia positiivisia tunteita sinua kohtaan. Negatiivisia tunteita oli sitäkin enemmän ja olisin ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa, että minun ei olisi tarvinnut seurata sinua tänne.”

Kalkaros nousi seisomaan kunnolla, risti kätensä rinnalleen kuin suojakseen ja hymähti ilottomasti. ”Sen verran on selvää.”

”Mutta sinä olet yllättänyt minut”, Hermione jatkoi pehmeästi. ”Lukemattomia kertoja. Kun olen odottanut pahinta, olen saanut sinulta enemmän kuin parhaan mahdollisen. Kun sinä pitelet minua sylissäsi, kaikki muu muuttuu epätärkeäksi. Minun täytyy olla rehellinen ja sanoa, että en vielä tiedä, mitkä tunteeni sinua kohtaan ovat. Mutta voin sanoa, että kukaan (sen mukaan kuin pystyn muistamaan) ei ole koskaan saanut minua tuntemaan niin kuin sinä ja se tuntuu hyvältä... Minä haluan selvittää ristiriidat välillämme. Minä haluan antaa meille mahdollisuuden.”

Hermione ojensi kätensä Kalkarokselle, joka seisoi paikoillaan kuin olisi juurtunut lattiaan. Hämmennys näkyi miehen kasvoilla ja tämän silmät pakenivat Hermionen katsetta uskaltamatta luottaa sanottuihin sanoihin. Hetken vaikutti siltä, että mies saattaisi astua taaksepäin tai kieltäytyä, mutta lopulta hänen jäykkä olemuksensa murtui. Kalkaros otti varovaisen askeleen eteenpäin, epäröivästi kuin peläten Hermionen muuttavan mielensä. Sitten hän ojensi omat kätensä ja kietoi ne varovasti Hermionen ympärille, aivan kuin tämä olisi hauras esine, joka voisi särkyä.

Kun heidän vartalonsa koskettivat toisiaan, Kalkaroksen hartiat rentoutuivat hieman, mutta vain hetkeksi. Hän painoi kasvonsa Hermionen hiuksiin ja hänen hengityksensä muuttui epätasaiseksi. Hermione tunsi, miten miehen koko keho värähti kuin sisäinen myrsky olisi päässyt valloilleen. Kalkaroksen tummanpuhuva olemus, joka oli aina tuntunut niin vahvalta ja hallitulta, oli nyt särkyneempi kuin Hermione olisi koskaan osannut kuvitella.

Kalkaroksen kädet puristuivat tiukemmin Hermionen selän ympärille ja hänen rintakehänsä liikkeestä Hermione saattoi tuntea hiljaisen nyyhkytyksen. Miehen ylpeys esti tätä antamasta tunteidensa purkautua ääneen, mutta ne paljastuivat kuitenkin. Hermione painoi kasvonsa miehen hartiaan ja sulki silmänsä.

”Merlin”, hän kuiskaili. ”Voi Merlin. Minä olen tässä. Minä olen tässä.”

Kun mies lopulta vetäytyi Hermionen sylistä, tämän kasvot olivat jälleen ilmeettömät eikä äskeisestä purkauksesta saattanut havaita merkkiäkään. Silti Hermione saattoi tuntea kostean kohdan kaavussaan siinä kohtaa, mihin Kalkaros oli juuri haudannut kasvonsa.

”Voit kuvitella minun kaikella kiintymykselläni kutsuvan sinua jollain äärettömän loukkaavalla nimellä”, Hermione sanoi hymyillen pienesti yrittäessään keventää tunnelmaa.

Kalkaros sulki silmänsä, kuin olisi todella toteuttanut kehotuksen, ja pieni surumielinen hymy nousi miehen kasvoille, kun hän avasi silmänsä.

”Minä rakastan sinua”, hän sanoi tukahtuneella äänellä.

”Jopa tällaisena?” Hermione kysyi.

”Jopa tällaisena.”

”Jonain päivänä minä vastaan sinulle vielä samoin”, Hermione lupasi. ”Minä en ole lähdössä mihinkään.”

Kalkaros sulki silmänsä ja nielaisi vaikeasti kuin yrittäen taistella uudelleen esille pyrkiviä tunteita vastaan.

”Veisitkö minut kävelylle puutarhaan?” Hermione ehdotti hiljaa. ”Tarvitsemme sitä kumpikin.”

[Yacila]

A/N: Tänään vähän lyhyempi luku. Olkaa hyvät.

***


Luku 16: Kaaoksen kesytystä

Kävelylenkki oli venähtänyt odotettua pidemmäksi. Raikas ulkoilma oli rauhoittanut heidän levottomia mieliään ja kumpikin tunsi olonsa kevyemmäksi kuin kävelylle lähtiessä. Hermione ja Kalkaros olivat valmistaneet yhdessä lounasta sen jälkeen ja istuivat nyt nauttimassa sen viimeisiä rippeitä. Hermionen kasvoilla oli rentoutunut ilme ja hänen silmänsä harhailivat välillä ulos ikkunasta, josta avautui näkymä heidän puutarhaansa. Kalkaros istui häntä vastapäätä. Tämänkin ilme oli ehkä rentoutunut, joskin joku ulkopuolinen olisi ehkä kuvannut sitä toisin.

"Severus", Hermione aloitti varovasti, rikkoen rauhallisen hiljaisuuden. "Ajattelin... olisiko sinulla jotain sitä vastaan, että järjestelisin ja siivoaisin työhuoneesi?"

Kalkaros kohotti kulmiaan hieman ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Mitä varten?" hänen äänensä oli viileä, mutta ilman purevuutta.

"Koska... silloin voisit ehkä käyttää sitä taas", Hermione vastasi äänessä häivähdys huolta.

Kalkaros jäi hetkeksi miettimään, kunnes lopulta nyökkäsi. "Hyvä on."

Kun he olivat siivonneet lounaan jäljet, Kalkaros käveli olohuoneeseen ja nappasi sieltä yhden pergamenttikääröpakkauksen mukaansa. Hermione meni jo edeltä keittiöstä työhuoneeseen johtavalle ovelle, mutta jäi odottamaan miestä, ennen kuin avasi oven.

Heidän eteensä avautuva sekasorto oli pysäyttävä. "Hyvä tavaton”, Hermione henkäisi ja astui sisään.

Ensimmäisenä päivänä ovelta nähty vilaus ei ollut paljastanut koko hävityksen laajuutta. Huone oli L-mallinen ja ovelta katsoen osa huoneesta jäi piiloon. Hävitys jatkui huoneen perälle saakka. Pöydät olivat täynnä rikkinäisiä pulloja, sotkeentuneita papereita ja kaatuneita tyhjiä mustepulloja, lattialla lojui liemipurkkeja ja kirjoja sikin sokin. Huoneen perällä sijaitseva kirjakaappi oli kaadettu ja sen sisältö levinnyt laajalle alueelle. Seinillä näkyi jälkiä kuin joku olisi heittänyt särkyviä tavaroita niitä kohti. Ilma tuntui raskaalta ja pistävän kemikaaliselta, vanhan pergamentin hajun sekoittuessa liemien kitkeriin aromeihin.

Sydän särkien Hermione kiiruhti kirjoituspöydän luo ja raivasi sille tilaa. Kalkaros seisoi hetken oviaukossa, ennen kuin astui sisään ja laski kantamuksensa juuri tyhjennettyyn kohtaan pöydälle. Hän nosti kaatuneen tuolin lattialta ja istuutui pöydän ääreen. Mies levitti ensimmäisen pergamenttikäärön eteensä kuin kieltäytyen rekisteröimästä ympäristöään. Hän otti sulkakynän käteensä ja alkoi tehdä pergamenttiin merkintöjä.

Hermione ryhtyi järjestämään tavaroita. Hän käytti korjausloitsuja rikki menneiden pullojen paikkaamiseen ja kasasi kirjoja siisteihin pinoihin. Hän oli poimimassa yhteen kasaan ehjänä säilyneitä tavaroita, kun pysähtyi miettimään jotain.

"Tiedätkö", hän sanoi mietteliäästi, "olen kehitellyt erästä siivoustaikaa. Tyttöjen makuusali oli usein aikamoisessa kaaoksessa, enkä halunnut vaivata kotitonttuja... En tiennyt, minne kaikki tavarat kuuluivat, mutta taian avulla ne löysivät yleensä paikoilleen. Mutta en koskaan ehtinyt hioa muutoksia aivan valmiiksi."

Kalkaros nosti katseensa työstään ja hymyili kuivasti. "Odota hetki”, hän sanoi ja nousi tuolistaan. Hän suuntasi olohuoneeseen ja Hermione seurasi miestä oviaukkoon. Kalkaros etsi hetken kirjahyllyä ennen kuin veti sieltä esiin uudennäköisen kirjan. Hän selasi sivuja nopeasti ja pysähtyi, silmäillen erästä kohtaa. Kävellessään takaisin työhuoneeseen, hän ojensi kirjan Hermionelle.

Hermione otti kirjan vastaan uteliaana ja huomasi, että kyseessä oli siivousloitsuja käsittelevä teos. Hänen katseensa kiinnittyi sivun ylälaidassa olevan loitsun nimeen. Sen alla komeili nimi: Hermione Granger. Hämmästys levisi hänen kasvoilleen.

"Sinulla riitti ideoita kouluaikana", Kalkaros totesi avaten seuraavan pergamenttirullan. "En tiedä, mistä löysit aikaa kaikkien eteenpäin viemiseen."

"Minäkö sain loitsun valmiiksi ja se julkaistiin?" Hermione kysyi yllättyneenä.

"Pari vuotta sitten", Kalkaros myönsi.

Hermione hymyili pienesti ja luki tarkkaan kirjan ohjeet, ennen kuin alkoi käyttää loitsua tavaroiden järjestämiseen. Huone alkoi hiljalleen muotoutua aiempaa siistimmäksi. Kuurausloitsua hyödyntäen hän häivytti jälkiä lattiasta ja seinistä. Oven viereen ilmestyi säkki, joka oli täynnä kaikkea korjauskelvotonta. Laboratorion puoli huoneesta alkoi loistaa jälleen puhtaana ja järjestyksessä. Seinillä olevat hyllyt, joilla säilytettiin liemiainesosia, saivat jälleen kantamuksensa siististi järjestettyinä (vaikka huomattava osa niistä nyt puuttuikin) ja kirjoituspöydällä oli enää vain Kalkaroksen sen hetkinen projekti.

Kalkaros oli juuri saanut viimeisen pergamenttikäärön korjattua ja rullasi sen kiinni, kun Hermione laski seuraavan kääröpakkauksen hänen eteensä.

"Tarvitsetko apua?" Hermione kysyi lempeästi.

"En”, Kalkaros vastasi tyynesti ja avasi seuraavan pakkauksen solmut taikomalla. Hermione nosti yhden korjatuista pergamenteista pöydältä ja alkoi silmäillä sitä. Aine käsitteli täyden kuun vaikutusta liemiainesten keräämisessä.

Kalkaros käänsi katseensa häneen. "Et voi lukea oppilaiden töitä ilman lupaa."

"Niinhän se on”, Hermione vastasi huolettomasti, silti jatkaen lukemista. Hetken päästä hän sanoi varovasti: "Tiedän, että olet jo korjannut tämän, mutta saanko silti huomauttaa yhdestä kohdasta?"

Kalkaros kohotti kulmiaan ja viittasi kädellään, antaen luvan.

"En halua kyseenalaistaa työtäsi", Hermione lisäsi nopeasti.

Kalkaros hymähti kuivasti. "Olen tottunut siihen, että kyseenalaistat työtäni, Hermione. Jatka vain."

Pieni hymy kohosi Hermionen huulille ja hän osoitti kohtaa pergamentista. "Oikea ainesosa hiustenkasvatusliemeen olisi kantakuoriaisen kuorijauhe, mutta tähän on kirjoitettu lantakuoriaisen."
Kalkaros otti pergamentin käteensä ja tarkasteli kohtaa. "Olet oikeassa. On suorastaan ihme, että Turngate onnistui edes kirjoittamaan oman nimensä tähän oikein." Hän huokaisi raskaasti ja jatkoi, "Keskittymiseni ei taida olla parhaimmillaan aamun jäljiltä." Mies hieroi kasvojaan.

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi, kunnes Hermione kysyi varovasti: "Severus, olenko koskaan ennen nähnyt sinun murtuvan niin kuin tänä aamuna?"

Kalkaros käänsi katseensa hitaasti häneen. "Et", hän sanoi lopulta. "Ei edes Dumbledoren kuoleman jälkeen. Silloin se oli lähellä, mutta tämän aamuinen... se oli ensimmäinen kerta."

Hermione ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa pehmeni. Hän nyökkäsi hiljaa palaten siivoustöihinsä. Kalkaros avasi uuden pergamenttirullan ja alkoi taas kirjoittaa, mutta hänen eleissään oli jotain rauhallisempaa kuin aiemmin.

[Yacila]

Luku 17: Suunnitelmia

Lauantaiaamun aurinko loi olohuoneen ikkunoiden läpi pitkiä varjoja ruokapöydälle lasketuille tavaroille. Hermione väänteli sormiaan tuijottaen vastapäätä istuvaa miestä. Kalkaros oli juuri lopettanut aamuteensä ja katsahti häneen kulmiaan kurtistaen.

”Mistä on kyse?” Kalkaros kysyi matalalla äänellä, siirtäen tyhjän teekuppinsa syrjään.

Hermione räpäytti silmiään ja avasi suunsa vastatakseen, mutta epäröi. ”En tiedä… Ajatus ensi viikosta vain... tuntuu oudolta.”

”Mitä tarkoitat?”

”Kun ajattelen, että... lähtisin Ginnyn tai Sarahin luo – en ole käynyt heillä kertaakaan – niin ajatus hermostuttaa minua jostain syystä... Ajatus talosta lähtemisestä tuntuu melkein ylivoimaiselta.”

Kalkaros nojasi tuolin selkämykseen, tarkastellen häntä arvioivasti. ”Ymmärrän, että onnettomuuden jälkeen kaikki voi tuntua hieman uhkaavalta. Mutta en aio antaa sinun jäädä tänne minkään tekosyyn varjolla pysyvästi. Kotiin linnoittautuminen ei auta.”

Hermione kurtisti kulmiaan. ”Eikö sinun pitäisi olla myötätuntoisempi?” hän mutisi.

”Ehkä”, Kalkaros sanoi kuivasti. ”Mutta myötätunto ei tule muuttamaan tätä tilannetta. Miksi emme aloittaisi jo tänään? Mennään käymään Viistokujalla. Minä olen kanssasi koko ajan.”

”Viistokujalle?” Hermione toisti epävarmana. ”En ole varma…”

”Päätös on sinun”, Kalkaros totesi äänessään sävy, joka kertoi miehen jo tehneen päätöksen. ”Mutta jos et aio edes yrittää, meillä on edessämme paljon enemmän ongelmia.”

Hermione veti syvään henkeä, taistellen sisäistä ristiriitaansa vastaan. Lopulta hän nyökkäsi epäröiden. ”Hyvä on. Mennään tänään. Yhdessä.”

Lounaan jälkeen Kalkaros vaihtoi ylleen koulusta tutut mustat kaapunsa ja liehuvan viittansa. Hermione ei kysynyt asiasta, vaikka sen merkille panikin. Hän tunsi itsensä jotenkin etuoikeutetuksi saadessaan nähdä Kalkaroksen ilman tämän haarniskaa, johon mies tuntui verhoutuvan aina ollessaan julkisella paikalla.

Vuotava noidankattila oli täynnä asiakkaita ja Hermione pyysi, että he jatkaisivat matkaansa nopeasti eteenpäin Viistokujalle. Ihmispaljous sai hänen olonsa hermostuneeksi. Päästyään majatalon takapihalle, Hermione veti syvään henkeä ja valmistautui astumaan Viistokujalle. Näky velhojen vilkkaasta pääkadusta paljastui heidän eteensä, kun aukko tiilimuuriin aukesi.

”Haluatko ensin Säilään & Imupaperiin vai apoteekkarille?” Kalkaros kysyi. ”Vai oliko sinulla jotain muuta mielessä?”

Hermionen katse pyyhki pitkin vilkasta katua ja pysähtyi kirjakauppaan, jonka oven päällä tuttu nimikyltti keikkui. ” Säilä & Imupaperi kuulostaa hyvältä alulta.”

He viettivät tovin Säilän & Imupaperin rauhallisessa ilmapiirissä. Toisin kuin kesäloman viimeisten päivien oppilastungos, kirjakauppa oli hiljainen syksyisenä lauantai-iltapäivänä. Hermione uppoutui nopeasti tutkimaan mielenkiintoisia opuksia ja Kalkaros tyytyi tarkkailemaan asiakkaita, joiden joukossa oli muutama tuttu kasvo. Yksi entinen oppilas yritti kohteliaasti nyökätä, mutta Kalkaros ei vastannut eleeseen. Sen sijaan Kalkaroksen ja Hermionen katseet aina silloin tällöin etsivät toisensa ja saivat aikaan kokemuksen yhteydestä.

”Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, Hermione sanoi lopulta, pidellen kirjaa, jonka kansi kimmelsi kevyesti.

”Toivottavasti siitä ei tule seuraavaa kirjaa, joka odottaa kirjahyllyssämme lukemattomana”, Kalkaros totesi. Hermione tuhahti kevyesti, mutta alkoi jo oppia, etteivät miehen happamat kommentit olleet tarkoitettu loukkauksiksi.

Seuraavaksi he poikkesivat apoteekkarille, jossa Kalkaros vietti pitkiä hetkiä vertaillen erilaisia purkkeja ja purnukoita keskenään. Hermionesta oli mielenkiintoista nähdä, miten Tylypahkan liemimestari valitsi itselleen tarvitsemiaan liemien aineksia korvatakseen työhuoneen hävityksessä tuhoutuneet.

Illan tullen he palasivat kotiin mukanaan useampi pussillinen ostoksia. Hermione oli innostunut vierailemaan vielä parissa muussakin liikkeessä ja tunsi nyt olonsa yllättävän tyyneksi. Vaikka reissu oli ollut hermostuttava, oli se ollut myös virkistävä.

Sunnuntaina Hermione ja Kalkaros jatkoivat ennen Viistokujalla käyntiään aloittamaansa suunnitelmaa tulevasta viikosta. Hermione oli laittanut tekstiviestiä Sarahille sekä vanhemmilleen ja lähettänyt pöllön Ginnylle ja kaikki olivat vastanneet.

He suunnittelivat, että Hermione viettäisi maanantain Pottereiden luona ja tiistaina Hermionen isä pitäisi vapaapäivän ja tulisi heille, kun Hermionen esimies oli tulossa käymään. Loppuviikko jäi vielä auki, mutta Sarah oli luvannut, että Hermione voisi tulla heille vaikka joka päivä tai hän Kalkaroksille. Kun suunnitelmat oli tehty, Kalkaros suuntasi Hermione perässään työhuoneeseen ja keskittyi loppupäivän ajan tulevien tuntisuunnitelmien tekemiseen. Hermione käytti muodonmuutosloitsua ja muutti työhuoneesta löytämänsä jakkaran mukavaksi nojatuoliksi, ennen kuin syventyi lukemaan edellisenä päivänä ostamaansa kirjaa.

Illalla Hermione asettui vuoteen toiselle laidalle makuulle, veti peiton ylös leukansa alle ja tuijotti kattoa, johon ulkona loistava kuu loi epämääräisiä varjoja. Hän ojensi toisen kätensä keskelle vuodetta, missä Kalkaroksen käsi tapasi sen. Se oli ollut heidän tapansa ensimmäisestä yöstä lähtien Hermionen sairaalasta tulon jälkeen. Hermione tunsi edelleen eleen vahvan rauhoittavan vaikutuksen kehossaan.

Kalkaros haki parempaa asentoa sängyn toisella laidalla, mutta ei sanonut mitään. Hetken päästä Hermione avasi suunsa.

”Severus”, hän aloitti epäröivästi.

”Mitä?”

”Saisinko tulla… sinun kainaloosi?” Hermione kysyi ja tunsi poskiensa punehtuvan. Kalkaros ei sanonut heti mitään, mutta hän tunsi miehen sormien puristavan kevyesti hänen kättään.

”Jos haluat”, Kalkaros vastasi lopulta. Hän korjasi asentoaan hieman ja nosti kätensä ylemmäs tehden tilaa Hermionelle.

Hermione siirtyi varovasti miehen viereen, asettaen päänsä Kalkaroksen olkapäälle ja käden tämän rinnan päälle. Kalkaros käänsi päätään aavistuksen hänen suuntaansa ja Hermione tunsi tämän sydämensä lyönnit vakaana ja rytmikkäänä.

”Jännittääkö huominen?” Kalkaros kysyi.

Hermione nyökkäsi, mutta tajusi sitten, ettei Kalkaros voisi nähdä elettä. ”Kyllä. En tiedä miksi, mutta ajatus… ensi viikosta... kaikesta uudesta… tuntuu vähän pelottavalta.”

”Anna itsellesi aikaa, äläkä yritä liikaa. Muutokset tuntuvat aina etukäteen epämiellyttäviltä”, Kalkaros sanoi matalalla äänellään.

Hermione jäi hetkeksi hiljaiseksi, kuunnellen Kalkaroksen hengitystä. Sitten hän nosti katseensa tämän kasvoihin. ”Severus, oletko koskaan kertonut minulle… omasta menneisyydestäsi?”

Kalkaros ei vastannut heti. Hermione jatkoi nopeasti selittäen itseään: ”Tarkoitan kaikkea… pahaa, mitä olet tehnyt. Minä tiedän, että olet tehnyt paljon hyvää, mutta myös… paljon pahaa. Kuolonsyöjänä ja sitten esittäessäsi sellaista, vaikka olitkin Dumbledoren puolella.”

Kalkaros oli pitkään hiljaa. Hermione oli jo sanomassa, ettei miehen tarvitsisi vastata, kun tämä vihdoin avasi suunsa harkiten.

”Kerroin minä sinulle. Ennen häitämme. Mielestäni ansaitsit tietää, millaiseen mieheen olit sitoutumassa. Sinä et kuitenkaan nyt ole valmis kuulemaan siitä. Ne asiat ajaisivat meidät vain kauemmaksi toisistamme.”

Hermione jäi hetkeksi miettimään miehen sanoja. Vaikka hän ymmärsi Kalkaroksen eläneen aiemmin varsin rankkaa elämää, mies ei enää pelottanut häntä, vaikka olisi ehkä voinut.

”Kerroitko siitä ennen häitä välttääksesi naimisiin menemisen?” Ajatus oli juuri putkahtanut Hermionen mieleen.

”En”, Kalkaros vastasi välittömästä. ”Tai... Ehkä minä testasin jälleen kerran, miten paljon siedät minulta. Saisiko menneisyyteni sinut jättämään minut? Sinä olet oppinut tuntemaan minut hyvin, Hermione. En ollut tajunnut asiaa edes itse aiemmin”, Kalkaros sanoi ja veti Hermionea lähemmäs itseään kuin halatakseen.

”Sinä yllätät minut jatkuvasti sillä, miten halukas olet katsomaan omien tekojesi vaikuttimia ja oppimaan niistä. Koulusta muistan, ettet sietänyt minkäänlaista kyseenalaistamistasi.”

Kalkaros naurahti pimeydessä. Ääni kuulosti lähes katkeralta. ”Hermione, älä yritä tehdä minusta mitään pyhimystä.”

”En minä tarkoittanut sitä niin”, Hermione sanoi ja läpsäisi miestä kevyesti rintaan.

”Olet oikeassa siitä, että aiemmassa elämässäni kaikki kyseenalaistamiseni piti kostaa ja rangaista. En voinut näyttää minkäänlaista heikkouden merkkiä, kun pimeyden lordi oli yhä elossa. Vakoojana minua suojasi lähinnä vain maineeni”, Kalkaros sanoi ja jatkoi sitten pehmeämmällä äänellä. ”Mutta sillä tavalla ei rakenneta toimivaa parisuhdetta. Minulta meni kauan ymmärtää se. Me emme olisi tässä, jos en olisi sisäistänyt Harryn sanoja silloin eräänä iltana ja päättänyt ottaa opikseni. Minä harjoittelen yhä, tuskin tulen koskaan kovin hyväksi...”

”Sinä riität sellaisena kuin olet”, Hermione kuiskasi jonkin tunteen kuristaessa hänen kurkkuaan.

”Minä en tiedä, miten voit sanoa niin näin keskeneräisestä ihmisestä”, Kalkaros sanoi hiljaa ja tuntui kääntyvän hieman pois Hermionesta päin.

Hermione ei välittänyt miehen synkistelystä, sillä hänen olonsa oli liian hyvä siinä lämpimässä kainalossa.

”Kuka täydellistä miestä jaksaisi?” hän kysyi tuhahtaen. ”Kerro, miten minä reagoin, kun kerroit menneisyydestäsi.”

Kalkaros tuntui tarvitsevan hetken aikaa itsensä kokoamiseen, ennen kuin alkoi puhua. ”Annoit minun kertoa ja kuuntelit. Et sanonut paljoakaan. Sitten… mietit asiaa viikon. Et suostunut puhumaan asiasta. Viikon jälkeen kerroit, että olit päättänyt hyväksyä menneisyyteni, koska et sitä voi muuttaakaan.”

”Kuulostaa järkevältä.”

”Mutta varoitit minua myös, että jos joskus edes kuvittelen ryhtyväni vielä samankaltaisiin asioihin… nylkisit minut elävältä ja hirttäisit munista Viistokujalle, että kaikki todella näkisivät, millainen sisimmiltäni olen.”

Hermione vetäytyi järkyttyneenä hieman kauemmas miehestä kuin nähdäkseen tämän paremmin pimeässä. ”Minä sanoin mitä?”

Kalkaros hymähti matalasti, puoliksi huvittuneena, puoliksi haikeana. ”Se oli epäilemättä mieleenpainuvin uhkaus, jonka olen koskaan vastaanottanut.”

Hermione painoi kasvonsa vasten miehen rintaa tuntien itsensä noloksi. ”Miten minä… miten me puhuimme toisillemme noin? Se tuntuu niin vieraalta.”

”Se toimi meille. Se sopi meidän molempien huumorintajuun ja shokeerasi sopivasti ulkopuolisia, mistä taisimme molemmat salaa vähän nauttia”, Kalkaros naurahti. ”Kaipaan kanssasi sanailua”, hän jatkoi haikeasti ja miehen äänestä kuuluva tunne nosti palan Hermionen kurkkuun.

”Toivon niin kovasti, että jonain päivänä muistan kaiken. Tai edes osan”, hän huokaisi.

Kalkaros ei vastannut, mutta hän puristi kevyesti Hermionen olkapäätä. Hetken kuluttua Hermione kuiskasi: ”Hyvää yötä, Severus.”

”Hyvää yötä, Hermione”, Kalkaros vastasi matalalla äänellä.




A/N: Nyt kuulkaa, mä haluan jotain kommenttia teiltä lukijoilta tähän ficciin. Oli se sitten risuja tai ruusuja. Näen, että lukijoita on ja ymmärrän, että Finin kommentointikulttuuri on aika hiipunutta, mutta nyt ryhtiliike. Tarina on jo yli puolen välin ja kahden ihanan kommentoijan viestejä olen saanut lukea. Mutta mä tiedän, että teitä lukijoita on muitakin. ❤ Jään odottamaan. 🙏🏼

[Paquette]

Mä olen ollut tällä viikolla tosi vähän koneella, ja viestien kirjoittaminen puhelimella on työlästä, mutta olen kyllä lukenut tätä ilmestymistahdissa. Tässä onkin jo tullut monta lukua välissä, enkä taida enää muistaa kaikkea, mitä lukiessa on tullut mieleen, mutta raapustelen nyt joitain hajanaisia ajatuksia. Jännästi sympatiat menevät entistä vahvemmin Severuksen suuntaan, kun alussa Hermionen tilanne oli niin kamala, että huomio oli lähes täysin hänessä. Toki hänellä on vieläkin vaikeaa, mutta Severuksen fiilikset ovat päässeet myös hyvin esiin ja tulevat iholle. Mielenkiintoista, joskaan ei sinänsä yllättävää, oli kuulla ettei Hermione ole ennen nähnyt Severuksen murtuvan. Ilmeisesti hän ei siis avioliitossakaan ole pystynyt luopumaan täysin suojakuorestaan. Ehkä tämä tilanne sitten kuitenkin tuo jotain hyvää, kenties lisää läheisyyttä ja avoimuutta. Muisti ei kuitenkaan näytä osoittavan mitään palautumisen merkkejä, onpa mystinen tilanne sen suhteen. Toivottavasti juttu selviää! Yhteinen huumori olisi kyllä tärkeä saada takaisin, muuten menee vaikeaksi. Rouva Bonnet oli kiva tavata, ja mua kiinnostaisi se Ron-spinoff myös.

[Yacila]

Paquette: Kiitos sun kommentista. Niitä on mukava aina lukea. 💖💖💖 Mä tein itse kans huomion, että jännästi tässä tarinassa Hermione on päähenkilö, mutta oudosti se Severuksen käymä matka nousee tärkeämmäksi. Odotahan vain.  Tässä seuraava luku.

***


Luku 18: Vauvauutisia

Seuraavana aamuna he tekivät aamutoimet yhdessä totuttuun tapaan ennen kuin siirtyivät keittiöön syömään aamiaista. Hermione söi hiljaisuudessa paahtoleipää ja siemaili kahvia, kun Kalkaros pakkasi tavaroita, joita ottaisi mukaansa Tylypahkaan. Suuren pergamenttikääröpakkauksen oppilaiden aineita mies kutisti ja sijoitti laukkuunsa.

Kun kaikki oli valmista, Kalkaros siirtyi takan eteen. Hän oli pukeutunut jälleen mustaan liehuvaan kaapuunsa. Päivät kotona Kalkaros oli viettänyt paljon yksinkertaisimmissa asuissa ja Hermionesta oli outoa nähdä mies niin pian uudelleen puvussa, joka aiemmin oli ollut niin tuttu. Kalkaros poimi takan reunalta hormipulveripurkin valmistautuen lähtöön.

"Severus”, Hermione sanoi varovasti vetäessään viittaa ylleen. Kalkaros käänsi ilmeettömän katseensa häneen.

"Kaikki valmista?" hän kysyi yksinkertaisesti.

"Kyllä", Hermione vastasi, mutta epäröi. "Tai haluaisin... Voisitko halata minua vielä ennen kuin lähdemme?"

Kalkaroksen kulmat kohosivat aavistuksen, mutta hän ei sanonut mitään. Mies laski laukkunsa lattialle ja hormipulveripurkin takaisin paikoilleen. Hän astui Hermionen eteen ja kohotti kätensä niin, että nainen saattoi astua hänen syleilyynsä. Hermionen poski painautui vasten Kalkaroksen rintakehää ja hän sulki hetkeksi silmänsä valmistautuen muutokseen heidän pienessä kuplassaan.

"Kaikki menee hyvin", Kalkaros sanoi hiljaa aistien Hermionen huolen.

Hermione astahti taaksepäin ja katsoi häntä kasvoihin. "Onko sinulla kiire koululle? Haluaisin vielä kysyä jotain."

"Kunhan et esitä mitään elämää suurempia kysymyksiä. En taida haluta mitään suuria mielen myllerryksiä näin ensimmäisen työpäivän alkuun", Kalkaros vastasi kuivasti.

Hermione nielaisi ja epäröi. "Miten suhtautuisit siihen, jos kertoisin Ginnylle vauvasta? Emme ole oikeastaan puhuneet koko asiasta."

Kalkaroksen kasvoille piirtyi varjo ja hän katsoi hetken poispäin Hermionesta. "En ole ottanut asiaa esille, koska reaktiosi uutiseen sairaalassa oli niin... intensiivinen."

Hermione laski katseensa maahan muistaessaan rajun reaktionsa sairaalassa. Hänen sormensa hakeutuivat nyppimään kaavun hihansuuta. "Olen pahoillani siitä, mitä sairaalassa tapahtui. En... en halunnut uskoa, mitä olit minulle kertonut. Että asumme yhdessä, että olemme naimisissa. Yritin vakuuttaa itselleni, että jos kertomuksesi olisikin totta, niin en ainakaan ikinä olisi suostunut... seksiin kanssasi. Mutta uutinen vauvasta... se teki kaikesta niin todellista. Murskasi viimeisenkin suojakseni kuvittelemani muurin. En kyennyt käsittelemään sitä."

Kalkaroksen ilme pehmeni aavistuksen, mutta hän piti etäisyytensä sanoissaan. "Ymmärrän. Jouduit kohtaamaan liikaa uusia asioita liian nopeasti."

”Olimmeko me toivoneet lasta?” Hermione kysyi hiljaa uskaltamatta vieläkään katsoa mieheen.

Kalkaros odotti hiljaisuudessa, kunnes Hermione vihdoin kohotti katseensa häneen. Miehen ilme oli pehmennyt. ”Sovimme häiden jälkeen, että lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Tiedostimme kuitenkin, että koska minä olin kotona Tylypahkasta vain viikonloppuisi ja sinun kiertosi hyvin epäsäännöllinen, raskaaksi tulemiseen voisi mennä aikaa. Emme tienneet raskaudesta ennen onnettomuutta, tai ainakaan minä en tiennyt.”

”Olisinko salannut sinulta jotain sellaista?”

”Olisit ehkä halunnut odottaa viikonloppuun, jos asia oli juuri selvinnyt sinulle. Mutta et välttämättä tiennyt vielä itsekään. Ilmeisesti pitkä kesälomani oli auttanut asiaa”, Kalkaros sanoi kuivasti hymyillen. ”Mitä ajattelet raskaudesta nyt?”

Hermione veti syvään henkeä ja vastasi epäröiden. "Yritin olla ajattelematta sitä ensin, mutta viime aikoina se on alkanut nousta mieleeni tämän tästä. Ginnyllä on kaksi lasta ja ajattelin, että voisin keskustella hänen kanssaan... selvittää ajatuksiani."

Kalkaros nyökkäsi. "Jos uskot, että keskustelu auttaa, kerro hänelle. Mutta meidänkin pitäisi puhua asiasta paremmin. Tänä iltana?"

Hermione nyökkäsi ja hymyili miehelle kiitollisena. "Kiitos, Severus."

”Mitä minä sanoin? ’Ei suuria mielen myllerryksiä.’ Ja sinä haluat keskustella raskaudestasi”, mies totesi happamasti ja tarttui hormipulveripurkkiin uudelleen. Hermione hymyili pienesti miehen kommentille ja poimi hyppysellisen purkista.

Kohta Hermione ja Kalkaros ilmestyivät Potterien olohuoneeseen vihreiden liekkien leimahtaessa takassa. Huone oli lämmin ja kodikas, täynnä persoonallisia yksityiskohtia. Seinillä riippui valokuvia, joissa perhe ja ystävät liikkuivat ja nauroivat. Pienen pöydän alla sohvan vieressä oli puoliksi rakennettu lelujunanrata (jonka veturi oli Tylypahkan pikajunan näköinen) ja lattialla lojui sekalaisia leluja.

Hermione vilkaisi ympärilleen ja hänen mieleensä tuli Kotikolo. Tuttuuden ja vierauden yhdistelmä tuntui hämmentävältä. Kalkaros haroi kaapunsa hihaa siistiksi välinpitämättömän oloisena.

”Severus-setä!” Artien iloinen huudahdus sai Hermionen hämmentyneen ajatuksenvirran katkeamaan. Pikkuinen poika juosta taapersi Kalkaroksen luokse ja kietoi kätensä miehen pitkän kaavun helman ympärille. Kalkaros vilkaisi alas ja vastasi pojan halaukseen hämmentävän lämpimästi pörröttäen pojan tukkaa.

Hermione hymyili näylle ihmetellen, kuinka luonnollisesti Kalkaros suhtautui pieneen lapseen. Kyykistyen alas Hermione ojensi kätensä ja Artie kääntyi ilahtuneena häntä kohti. ”Hei, Artie! Hauska nähdä taas”, hän sanoi halaten poikaa lämpimästi.

Ginny astui olohuoneeseen kantaen mukanaan nukkea, jonka oli ilmeisesti poiminut lattialta. ”Huomenta! Kiva nähdä teitä”, hän tervehti aurinkoisesti. ”Severus, jäätkö teelle? Vai onko sinulla jo kiire töihin?”

Kalkaros nyökkäsi lyhyesti. ”Velvollisuudet kutsuvat. Minun täytyy kävellä vielä kylästä Tylypahkaan”, hän vastasi kuivaan sävyyn. Hän katsoi Hermionea, joka nousi hitaasti lattialta. ”Palaan illalla. Oletko kunnossa?”

Hermione nyökkäsi ja astui lähemmäs kietoen kätensä hetkeksi Kalkaroksen ympärille. ”Kiitos, Severus. Hyvää työpäivää.”

Kalkaros ei vastannut, mutta nyökkäsi jäykästi, ennen kuin kaikkoontui sanomatta enää muuta. Ginny jäi katselemaan tyhjää paikkaa, jossa Kalkaros oli juuri seissyt.

”Hänestä tulee yhä ihmismäisempi vuosi vuodelta”, Ginny totesi leikillään, saaden Hermionen naurahtamaan hermostuneesti. ”Harry on jo töissä ja Lily nukkuu. Tyttö on päivisin kuin enkeli, mutta yöllä...” Ginny pyöritti silmiään.

Hermione ja Ginny viettivät aamun ja aamupäivän lasten kanssa. Artie esitteli heille ylpeänä viimeisintä rakennelmaansa, jonka hän oli tehnyt isänsä kanssa, ja naiset seurasivat pojan touhuja hymyillen. He kävivät ulkoilemassa aurinkoisessa, mutta kirpeässä syyssäässä ennen kuin palasivat sisään valmistamaan lounaan yhdessä.

Lounaan jälkeen, kun molemmat lapset olivat päiväunilla, Ginny kaatoi teetä heidän molempien kuppeihin ja istahti pöydän ääreen. ”Meillä on nyt hyvällä tuurilla pari tuntia rauhallista aikaa”, hän sanoi hymyillen. ”Miten sinun aamusi sujui?"

”Minulla on ollut mukavaa, vaikka vielä aamulla minua arvelutti tulla tänne. Onnettomuuden jälkeen kaikki on tuntunut niin... isolta ja pelottavalta”, Hermione vastasi totuudenmukaisesti. Sitten hän epäröi hetken, ennen kuin jatkoi. ”Itse asiassa Ginny… on yksi asia, josta haluaisin puhua kanssasi.”

Ginny nyökkäsi ja siemaisi vain teetään. Hän antoi Hermionen etsiä rauhassa oikeita sanoja. Hermione epäröi, sormet puristautuneina teekupin ympärille. Lopulta hän laski kuppinsa lautaselle ja hengähti syvään.

"Haluaisin kertoa sinulle jotain, mutta en oikein tiedä, miten aloittaisin."

Ginny laski omankin teekuppinsa ja nojautui tarttumaan Hermionea kädestä. "Hermione, voit kertoa minulle mitä tahansa."

Hermione nyökkäsi kiitollisena. "Olen raskaana."

Ginny henkäisi ja vei kädet kasvoilleen yllättyneenä, mutta hänen kasvoilleen levisi nopeasti lämmin hymy. "Sehän on ihanaa, Hermione! Oletko onnellinen?" hän kysyi varovasti.

Hermione veti syvään henkeä, katsoen alas teekuppiinsa. "Rehellisesti? En tiedä vielä. Aluksi olin kauhuissani. Kun parantaja sairaalassa kertoi meille, Severuskaan ei tiennyt, että odotan lasta. Reaktioni ei ollut... paras mahdollinen. Olin niin hämmentynyt kaikesta ja niin varma, ettei tämä elämä ole minun." Hän vilkaisi Ginnyä, jonka katse oli myötätuntoinen. "Mutta nyt, kun olen ehtinyt miettiä asiaa... Se ei enää tunnu yhtä pelottavalta, mutta en silti oikein tiedä, mitä ajatella."

Ginny hymyili rohkaisevasti. "Se on luonnollista, Hermione. Sinulla on ollut niin paljon käsiteltävää. Mutta tiedän, että tulet olemaan upea äiti."

Hermione nyökkäsi hitaasti. "Severus kertoi, että olimme toivoneet vauvaa jo hetken."

Ginny hymyili lempeästi. "Jos minun pitäisi kuvitella professori Kalkaros isäksi, olisin kauhuissani ja pelkäisin hänen potkivan lasta kuin Norriskaa kerrassaan. Mutta sinä olet näyttänyt meille erilaisen Severuksen. Kun katson häntä Artien kanssa, olen varma, että hänestä tulee hyvä isä lapsellenne. Ja hän rakastaa sinua. Sen näkee kaukaa."

Hermione pyyhkäisi hiussuortuvan kasvoiltaan. "Sekin on niin outoa, miten näiden neljän vuoden aikana ihmisten käsitys hänestä on muuttunut aivan täysin. Kun viikko sitten kävin vanhempieni luona, hekin puhuivat Severuksesta niin arvostavaan sävyyn. Äiti sanoi, että ei tietenkään ollut odottanut, että naisin miehen, joka on alle kymmenen vuotta heitä nuorempi. Mutta sitten hän oli nähnyt, miten Severus kohteli minua ja hän oli tullut siihen tulokseen, etten olisi voinut paremmin valita.” Ennen kuin Ginny ehti vastata, Hermione jatkoi edelleen: ”Ja sitten toisaalta Severus – ja Sarah myös, hän on naapurimme – sanoo, että me puhuimme toisillemme aivan hirvittävän rumasti koko ajan. Sarah kysyi, mitä vanhalle hapannaamalle kuuluu, enkä voinut käsittää, että minä kutsuisin Severusta niin.”

Hermionen viimeinen lause sai Ginnyn nauramaan ääneen. ”Teillä tosiaan oli omalaatuinen tapa puhua toisillenne todella rumasti ja sitten tuijotella toisianne rakastuneina silmiin. En minäkään sitä koskaan ymmärtänyt, mutta totuin siihen. Se toimi teille. Teistä kumpikaan tuskin on sitä lajia, että esittäisitte toisillenne mitään siirappisia rakkaudentunnustuksia ja pumpulisia söpöilyjä ääneen. Sellaisiksi minä teidän puheenne kuitenkin tulkitsin.”

”Kun sanot sen noin... ehkä siinä on jotenkin enemmän järkeä. Nyt kun en muista aiempia tapojamme, Severus on pari kertaa sanonut, että rakastaa minua”, Hermione mutisi ja kynsi teekuppinsa reunaa hämmentyneenä.

”Tämä on ollut teille molemmille varmasti vaikeaa. Olette molemmat olleet aivan uuden edessä. Mutta näin, miten te aamulla halasitte toisianne hyvästiksi. Olen varma, että kaikki järjestyy vielä, saat sinä muistisi takaisin tai et”, Ginny sanoi hellästi. ”Ja nyt teille on tulossa vauva. Se on jotain uutta teille molemmille, mihin te voitte kasvaa yhdessä.”

”Se on kyllä totta. Se ei ole jotain sellaista, mitä olen unohtanut. Emme ole kumpikaan vielä kokeneet sitä”, Hermione sanoi hymyillen uudelle ajatukselle. ”Ginny, pyydän, ettet kerro tästä vielä kenellekään. Ei edes Harrylle."

Ginny nyökkäsi. "Tietysti. Tämä on sinun ja teidän asianne, eikä kenenkään muun tarvitse tietää, ennen kuin olette valmiita kertomaan. Vaikka minä olen kyllä superiloinen puolestanne", Ginny ei voinut olla lisäämättä.

Hermione hymyili pienesti. "Kiitos, Ginny. Tuntuu hyvältä, että voin puhua tästä jonkun kanssa."

Ginny ojensi kätensä pöydän yli uudelleen ja puristi Hermionen kättä. "Minä olen aina täällä sinua varten, Hermione."

Hermione tunsi olonsa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiukan kevyemmäksi. Ginny oli osannut valita juuri oikeat sanat. Hänestä tuntui, että hänellä oli uusi liittolainen tässä uudessa ja hämmentävässä elämässä.

*****

Hermione istui olohuoneen sohvalla ja piteli Lilyä sylissään, kun Harry saapui töistä. Ginny istui nojatuolissa lukemassa Artielle kirjaa. Olohuoneeseen kantautui ääniä, kun ulko-ovi avautui ja sulkeutui ja pian Harryn tuttu, iloinen ääni täytti huoneen.

”Olen kotona! Missä kaikki ovat?” hän kutsui ja astui sisään viittaansa riisuen.

”Isi!” Artie huudahti ja ryntäsi halaamaan.

Harry rutisti poikaansa takaisin ja kääntyi sitten Hermionea kohti. ”Hei, Hermione! Mukava nähdä sinua taas.” Harry hymyili leveästi ja astui lähemmäs, kumartuen halaamaan Hermionea.

”Hei, Harry. Kiva nähdä sinua”, Hermione vastasi lämpimästi. Harry vilkaisi Lilyä, joka nukkui hänen sylissään. Tytön tulenpunaiset hiukset olivat selvästi äidin peruja, mutta ne näyttivät kihartuvan samanlaiseen pörröön kuin isällään.

”Nukkuu kuin enkeli, vai?” Harry sanoi hymyillen. ”Tiedämmekin sitten, mitä yöllä on taas odotettavissa.”

”Ginny kertoi, että Lily on käsittänyt päivän ja yön aktiviteetit vähän väärinpäin.”

Harry oli juuri kumartunut antamaan suukkoa vaimolleen, kun liekit leimahtivat takassa ja Ron astui olohuoneeseen. ”Minä kuulinkin, että sinä olet täällä”, Ron tervehti ja astui lähemmäs.

”Hei, Ron”, Hermione tervehti. ”Mistä tiesit, että olen täällä?”

”Ginny oli kertonut äidille ja äiti oli maininnut asiasta Charlielle, jonka kanssa olin yhteyksissä erääseen työasiaan liittyen ja hän kertoi minulle. Ajattelin tulla poikkeamaan”, Ron vastasi hymyillen.

Aluksi keskustelu olohuoneessa oli kevyttä ystävysten kesken rupattelua, mutta pian Ron vei sen tietoisesti henkilökohtaisempaan suuntaan. Hän risti kätensä ja katsoi Hermionea tarkasti. ”Kuule Hermione, sinähän tiedät, että olen sitä mieltä, että tämä Kalkaros-juttu ei välttämättä ole oikein hyvä ratkaisu?”

Hermione kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Mitä tarkoitat?”

”No, minä en ensinkään ymmärrä, mitä näet siinä limanuljaskassa. Mutta nyt kun et edes muista miksi hänen kanssaan olet yhdessä, niin en voi käsittää, miksi jatkat tätä teatteria.”

”Ron!” Hermione henkäisi yllättyneenä. Hän ei ollut osannut odottaa, että Ron ottaisi asian niin suoraan puheeksi.

”Ajattele nyt. Jos kerran muistat, millainen kusipää hän oli meille kouluaikana ja olet unohtanut kaiken sen aivopesun, mitä jouduit kokemaan seiskaluokan keväällä, niin juokse nyt hyvä ihminen, ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt olisi täydellinen hetki muuttaa suuntaa. Aloittaa alusta”, Ron sanoi suoraan.

Hermione vilkaisi Ginnyä, joka tuli ottamaan Lilyn, kun hän nousi. ”Ron, oletko tosissasi?” Ginny kysyi.

”Tietenkin olen. Hermione ansaitsee parempaa kuin sen limaisen ylikasvaneen lepakon”, Ron puolustautui.

Hermione tiesi, että tulossa oli riita. Jotenkin ajatus kaikesta siitä hälinästä sai hänet ahdistuneeksi ja haluamaan vain pois koko tilanteesta. Hän yritti kuitenkin vastata rauhallisesti: ”Ron, ymmärrän, että sinä… et ehkä pidä Severuksesta. Mutta minä…” Hän pysähtyi hetken kootakseen itsensä. ”Tämä ei ole sinun päätöksesi.”

”No, ehkä ei, mutta olen ollut ystäväsi vuosia ja minulla on oikeus ilmaista mielipiteeni”, Ron vastasi kiivaasti.

Harry asettui seisomaan Hermionen viereen kuin ilmaisten olevansa samaa mieltä naisen kanssa. ”Ron, nyt on jo aika lopettaa”, hän sanoi tiukasti. ”Hermione on tarpeeksi fiksu tietämään, mitä hän tekee.”

Ginny nyökkäsi. ”Hänellä on ollut tarpeeksi käsiteltävää viime aikoina ilman, että sinä lisäät sitä”, hän sanoi tiukasti veljelleen. ”Hermione tarvitsee nyt tukea, ei moralisointia.”

Ron katsoi ympärilleen ja hänen itsevarmuutensa horjui. Rohkaistuneena ystäviensä kannustuksesta Hermione astui askeleen kohti Ronia. ”Ron, en halua keskustella tästä aiheesta enää koskaan kanssasi. Onko selvä? Sinulla on mielipiteesi ja minä tiedän sen nyt. Minä teen silti omat päätökseni. Haluan yhä kutsua sinua ystäväkseni, mutta minä en aio kuunnella enää yhtään sitä, että haukut Severusta. Hän on hyvä mies, joka on tukenut minua valtavasti tänä aikana, kun olen ollut huonossa kunnossa. En halua keskustella tästä kanssasi enää koskaan. Ymmärrätkö?”

Ron näytti syylliseltä ja mutisi jotain epämääräistä anteeksipyynnön kaltaista. Tunnelma oli jännittynyt, kun ulko-ovelta kuului napakka koputus.

[Yacila]

Luku 19: Takaisin kotiin

”Minä käyn”, Harry sanoi ja suuntasi ovelle. Hetkeä myöhemmin Kalkaros astui sisään olohuoneeseen Harryn jäljessä. Miehen kasvot olivat tavalliseen tapaan ilmeettömät, mutta hän vilkaisi Hermionea nopeasti kuin varmistaakseen tämän olevan kunnossa.

”Severus”, Hermione sanoi hiljaa ja käveli miehen luo. ”Hyvä, että olet täällä.”

Harry katsoi Hermionea ja Kalkarosta. ”Jäättekö illalliselle? Ginny ja minä syömme illallisen usein jo tähän aikaan.”

Kalkaros kohotti kulmiaan Hermionelle, kuin kysyen hänen mielipidettään, joten Hermione vastasi: ”Olisi mukava syödä yhdessä, mutta lähdemme heti sen jälkeen.”

Illallispöydässä tunnelma oli aluksi hieman kireä, mutta rentoutui vähitellen. Harry kertoili työpäivästään taikalainvalvontaosastolla ja Ron intoutui selittämään omasta työpäivästään taikavälineiden testausvirastossa, missä hän oli päässyt testaamaan uuden luudan prototyyppiä. Ginny ja Hermione jakoivat päivän tapahtumia ja Artie keskeytti silloin tällöin innokkailla kommenteillaan. Kalkaros pysyi hiljaa suurimman osan illasta, vaikka vastasikin kysymyksiin lyhyesti. Hänen kuiva, sarkastinen huumorinsa sai Ginnyn naurahtamaan useamman kerran, mutta Hermione huomasi Ronin katselevan Kalkarosta alta kulmain.

Kun illallinen oli ohi, Hermione ja Kalkaros kiittivät kaikesta ja valmistautuivat lähtemään.

”Kiitos, että sain olla täällä”, Hermione sanoi vielä, kun he vetivät viittojaan ylleen takan edessä. ”Oli mukava päivä.”

”Olet aina tervetullut”, Harry sanoi. Ginny nyökkäsi lämpimästi.

Hetkeä myöhemmin liekit nielaisivat Hermionen ja Kalkaroksen, eivätkä he kuulleet enää sanaharkkaa, joka olohuoneessa seurasi heidän lähtöään.

He astuivat olohuoneensa peräjälkeen. Hermione katseli olohuoneen hämyisiä varjoja ja tunsi olonsa uupuneeksi päivän tapahtumien jälkeen. Kalkaros ei sanonut mitään, vaan harppoi suoraan keittiöön sytytellen valoja matkalla. Hermione vei heidän viittansa eteiseen ja palasi keittiöön. Hän katseli, kun mies kaatoi vettä teepannuun.

”Keitän meille teetä”, Kalkaros sanoi kuin rikkoakseen hiljaisuuden.

Hermione istuutui saarekkeen ääreen ja nojasi leukansa käsiinsä. ”Kiitos”, hän vastasi hiljaa. ”Voinko auttaa jotenkin?”

”Enköhän minä saa tämän tehtyä”, mies murahti.

Kun tee oli valmis, Kalkaros kantoi kupit olohuoneeseen ja asetti ne sohvapöydälle. Hermione seurasi häntä ja istahti sohvalle. Ennen kuin mies ehti istua nojatuoliinsa, Hermione tarttui häntä kädestä. ”Severus, tule istumaan viereeni. Olen kaivannut sinua tänään.”

Kalkaros kohotti kulmiaan happaman näköisenä. ”Etkö saanut Pottereiden luona tarpeeksi sosialisointia?” hän kysyi, mutta istui kuitenkin Hermionen viereen ja kaatoi heille kupilliset teetä pannusta.

Hermione hymähti. ”Ei se ole sama asia.” Hän nojautui varovasti Kalkaroksen kylkeä vasten ja miehen käsi kiertyi hänen harteilleen. Toisella kädellään tämä tarjosi teekuppia naiselle.

”Kerro päivästäsi. Et sanonut mitään illallispöydässä”, Hermione pyysi.

Kalkaros huokaisi syvään. ”Mitä sanottavaa siitä on? Oppilaat ovat yhtä typeriä kuin aina. Ensimmäisen vuoden oppilas onnistui räjäyttämään yksinkertaisen paisutusliemen, vaikka olin toistuvasti käskenyt olemaan tarkka ainesosien kanssa. Jotenkin hän onnistui kaatamaan pataansa sylkeä – luultavasti omaansa. Onko olemassa mitään rajaa ihmisten typeryydelle?”

Hermione purskahti nauruun ja peitti suunsa kädellään. ”Severus, oletko ikinä ajatellut, että oppilaasi saattavat pelätä sinua niin paljon, että he tekevät virheitä sen vuoksi?”

Kalkaros käänsi päänsä hitaasti ja tuijotti häntä silmät kapeina. ”Mitä yrität sanoa?”

”Että ehkä vähempi sarkasmi auttaisi”, Hermione ehdotti, mutta hymyili edelleen. ”Vaikka toisaalta… ehkä yksi tärkeä etappi oppilaiden matkalla aikuisuuteen taitaa olla selviäminen liemitunneistasi.”

”Olet suorastaan myötätunnon perikuva”, Kalkaros totesi kuivasti ja sai Hermionen naurahtamaan jälleen. Jossain kohtaa viimeisen kahden viikon aikana hän oli oppinut pitämään miehen sarkastisesta huumorista.

”Entä sinä? Miten päiväsi sujui Ginnyn kanssa?” Kalkaros kysyi.

Hermione vaihtoi asentoaan sohvalla. ”Se oli mukavaa. Kävimme lasten kanssa ulkoilemassa ja joimme paljon teetä. Mutta sitten Ron tuli…”

Kalkaroksen kulmat kohosivat. ”Tietysti hän tuli. Hän ilmaantuu aina paikalle, kun häntä vähiten kaivataan. Mitä sankarillista Weasley teki tällä kertaa?”

”Hän yritti jälleen suostutella minut jättämään sinut. Sanoin hänelle lopulta suorat sanat aiheesta. Toivottavasti ne menivät perille.”

Kalkaros huokaisi. ”Siihen kalloon ei uppoa mikään. Olet sanonut hänelle asiasta varsin monta kertaa ilman mainittavaa vaikutusta.”

Hermione pyöräytti silmiään. ”Ron on muuten hyvä tyyppi. Hyvä ystävä. En halua kuulla sinun haukkuvan häntä yhtään sen enempää kuin hänen sinua.”

”Niinpä me olemme tainneet sopia. Entä saitko puhuttua Ginnyn kanssa raskaudesta?”

”Sain minä”, Hermione vastasi hiljaa. Aiheesta oli edelleen vaikea puhua.

”Ja mitä hän sanoi?”

”Hän oli onnellinen puolestamme. Sanoi rohkaisevia sanoja.” Hermione kosketti hajamielisesti vatsaansa. ”Se tuntui hyvältä. En tiedä, miksi pelkäsin kertoa hänelle.”

Kalkaros nyökkäsi hitaasti. ”Hyvä, että saitte juteltua. Selvensikö se ajatuksiasi? Sovimme aamulla, että puhuisimme vauva-asiasta kunnolla nyt illalla.”

Hermione pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse ja piti tauon, pohtien tarkkaan sanojaan. ”Kun sain tietää olevani raskaana… se oli kuin joku olisi työntänyt minut jäiseen veteen. En ollut valmis, enkä tiennyt, mitä ajatella. Mutta nyt… nyt se ei enää tunnu niin pelottavalta. Ja Ginny sai minut tajuamaan, että tämä on jotain uutta meille molemmille, ei pelkästään minulle. Se tuntui jotenkin hyvältä ajatukselta.”

Kalkaros oli hetken vaiti, ennen kuin avasi suunsa. ”Kun sait kuulla raskaudesta sairaalassa, reaktiosi oli varsin paljon puhuva ja nyt et ole ottanut koko asiaa puheeksi ennen kuin tänään”, Kalkaros sanoi lopulta, hänen äänensä hiljainen. ”Mietin, haluatko eroon vauvasta.”

”Severus, ei!”, Hermione kiisti jyrkästi. ”Se kaikki oli vain liikaa yhdellä kertaa. Anteeksi, etten sanonut sinulle mitään. Tämä vauva… hän on meidän. Meidän perheemme alku. Enkä minä halua luopua siitä enkä meistä.”

[Yacila]

Luku 20: Terveisiä töistä

Seuraavana aamuna Hermione seisoi kahvikuppinsa kanssa katsellen ikkunasta etupihalle ja odotti isäänsä. Tämä oli luvannut saapua seitsemään mennessä ja kello oli viittä vaille. Kalkaros kulautti juuri viimeiset aamuteestään ja leijutti kupin keittiön tiskialtaaseen.

"Severus. Missä me oikeastaan asumme? Tai siis... miten kaukaa isäni joutuu ajamaan tänne?"

Kalkaros käänsi katseensa laukusta, jota oli pakkaamassa, Hermioneen. "Tämä on Yorkin aluetta. Käsittääkseni vanhemmiltasi on yleensä kestänyt reilu kaksi tuntia ajaa meille. Jästit ja heidän tapansa kuluttaa loputtomasti aikaa matkustamiseen..." Hän heilautti kättään halveksivasti.

Hermionen silmät suurenivat järkytyksestä. "Kaksi tuntia? Mutta sehän tarkoittaa, että hän on joutunut lähtemään liikkeelle ennen aamunkoittoa! Miksen tajunnut –"

"Koska et kysynyt”, Kalkaros keskeytti kuivasti. Hänen äänessään oli ohut häivähdys sarkasmia, mutta hänen katseensa pehmeni aavistuksen, kun Hermione näytti aidosti harmistuneelta. "Hänen päätöksensä. Sinä et ole vastuussa hänen aikataulustaan."

Hermione puri huultaan, mutta ennen kuin hän ehti vastata, pihaan kaartavan auton ääni keskeytti heidän keskustelunsa. Hermione ryntäsi eteiseen isäänsä vastaan. Kalkaros seurasi häntä hakeakseen viittansa eteisen naulakosta ja alkoi pukea sitä ylleen. Ennen kuin herra Granger ehti koputtaa, Hermione oli jo avannut oven ja viittoi isänsä sisään hyvän huomenen toivotusten saattelemana. Miehen kasvoilla oli lempeä hymy, joka sulatti osan Hermionen huolesta.

Hermionen isä tervehti Kalkarosta kohteliaasti ennen kuin ryhtyi riisumaan takkiaan. Kalkaros teki heille tilaa ja siirtyi itse olohuoneeseen keräten tavaransa käsiinsä. Hermione tuli eteisestä isänsä perässään ja kääntyi kohti Kalkarosta. "Sinun pitäisi pyytää rehtorilta poikkeuslupaa liittää henkilökohtaisten tilojesi takka Tylypahkassa ulkopuoliseen hormiverkkoon, ettei sinun tarvitsisi kävellä Tylyahosta saakka linnaan joka päivä."

Kalkaros kiinnitti viittansa soljen paikoilleen ja loi Hermioneen ilmeen, joka oli jotain huvittuneen ja ärtyneen väliltä. "Rehtori tuskin arvostaisi, jos menisin kinuamaan lisää poikkeuksia itselleni. Venytän jo nyt rajoja, kun tulen joka ilta kotiin ja jätän valvontatyöt muille opettajille. Sille on syynsä, miksei linnan takkoja voi liittää hormiverkkoon, sinun pitäisi tietää se." Hän murahti ja katosi poksahdusäänen saattelemana hyvästelemättä sen enempää.

Hermione jäi tuijottamaan paikkaa, jossa mies oli vielä hetkeä aiemmin seisonut. ”Tiedänhän minä”, hän huokaisi, ennen kuin kääntyi isänsä puoleen. ”Aamiaista! Tajusin vasta, että sinun oli täytynyt lähteä ajamaan keskellä yötä. Sano vain, jos haluat ottaa torkut.”

*****

Olohuoneen pöydälle oli asetettu velhoshakkilauta. Hermione oli jo joskus kouluaikanaan tuonut pelin perheen yhteiseen lautapeli-iltaan, vaikka peli ei hänen vahvuuksiaan ollutkaan. Hänen isänsä kuitenkin nautti siitä, vaikka vaikuttikin hieman järkyttyneeltä aina, kun pelinappulat ryhtyivät erityisen väkivaltaisiksi toisiaan kohtaan.

”Shakki matti, kultaseni”, Hermionen isä sanoi hymyillen käskettyään kuningatartaan siirtymään pelilaudalla.

”Tämä ei todellakaan ole minun pelini” Hermione vastasi nauraen. Samassa ulko-ovelta kuului koputus. Hermione ei ollut tajunnut, että kello oli jo niin paljon.

”Minä menen”, Hermione sanoi ja nousi ripeästi. Kun hän avasi oven, sen takana seisoi pitkä ja solakka mies, jonka tummat hiukset ja tummanvioletti viitta saivat tämä vaikuttamaan huolitellulta. Hermione arvioi miehen lähestyvän kuuttakymmentään, mutta toisaalta velhojen ikää oli vaikea arvioida.

”Piers Hannogan”, mies esitteli itsensä ja ojensi kätensä. ”On ilo nähdä teidät taas, rouva Kalkaros.”

Hermione epäröi hetken ennen kuin tarttui käteen. ”Herra Hannogan, tervetuloa. Anteeksi, mutta… muistinmenetykseni vuoksi en…”

”Ei tarvitse selitellä. Olen ollut esimiehesi viimeiset kolme vuotta siitä lähtien, kun tulit taloon”, mies sanoi hymyillen. ”Voimmeko keskustella hetken?”

”Tottakai! Tule sisään. Viitan voi jättää tähän eteiseen. Haluaisitko teetä?” Hermione kysyi johdattaessaan miestä peremmälle.

”Kiitos, se kuulostaa erinomaiselta”, Hannogan vastasi ja istuutui ruokapöydän ääreen. Sillä aikaa, kun Hermione laittoi veden kiehumaan, hän vilkuili miestä sivusilmällä. Hannogan vaikutti hillityltä ja täsmälliseltä ja hänen olemuksessaan oli jotain, mikä huokui auktoriteettia. Miehen ystävällinen hymy ovella oli kuitenkin pehmittänyt Hermionen varautuneisuutta.

Kun tee oli valmista, he asettuivat pöydän ääreen. Hermionen isä siirtyi esittelyiden jälkeen ja teekupin haettuaan lukemaan sanomalehteä olohuoneeseen antaen heille yksityisyyttä.

”Pahoittelen, ettei meiltä ole oltu enempää yhteydessä”, Hannogan aloitti. ”Kaikki on ollut vähän sekaisin onnettomuuden jälkeen. Onnettomuustutkinnassa ei selvinnyt oikein mitään ja korjaustyöt ovat heittäneet meidät kaikki normaalin arjen ulkopuolelle.”

”Olen pahoillani siitä vaivasta –”, Hermione aloitti, mutta Hannogan keskeytti.

”Ei mitään sellaista. Olet työntekijämme ja meidän pitäisi huolehtia, ettei tällaista pääse sattumaan.”

Hermione nojautui hieman eteenpäin. ”Kiitos. Severus kertoi räjähdyksestä, mutta... en muista mitään.”

”Valmistuttuasi Tylypahkasta, aloitit meillä oppisopimuskoulutuksessa alkemistina. Sait opinnot valmiiksi ennätysajassa ja työsi tulokset ovat olleet… vaikuttavia. Vaikka Cain Flubbercomb saikin nyt ylennyksen, josta te molemmat kisasitte, olemme olleet hyvin tyytyväisiä työhösi. Emme missään nimessä syytä sinua onnettomuudesta, rouva Kalkaros.”

Hermione nyökkäsi vaivautuneena. ”Se... on hyvä kuulla. Olen miettinyt töihin paluuta. Tai siis, että miten voisin jatkaa, jos muistini ei palaa.”

Hannogan hymyili rohkaisevasti. ”Olet aina tervetullut takaisin töihin. Ehkä haluaisit siinä tapauksessa aloittaa oppisopimuskoulutuksesi alusta? Joka tapauksessa yhtiö tukee sinua sataprosenttisesti.”

”Sitä minäkin olen ajatellut”, Hermione myönsi. Herra Hannoganin ystävällisyys ja tuki tuntui hänestä helpottavalta. Hän oli ollut mielessään huolissaan siitä, miten työpaikalla oli suhtauduttu tapahtuneeseen.

”Mitä olet mieltä, haluaisitko ja pystyisitkö tulla torstaina käymään töissä? Työkaverisi haluaisivat varmasti kovasti nähdä sinua ja ehkä käynti auttaisi myös muistiasi palautumaan.”

”Minä en tiedä...” Hermione empi.

”En tahdo tietenkään painostaa, jos ajatus ei tunnu sinusta hyvältä.”

”Ehkä jos Severus pystyisi tulla kanssani...”

”Tottakai. Jos se tuntuu sillä tavalla helpommalta. Tylypahkan liemimestari on aina tervetullut meille muutenkin, joten olisi ilo nähdä teitä molempia.”

”Minä tarkistan, onnistuisiko se Severukselle ja palaan asiaan, herra Hannogan”, Hermione lupasi.

Hannogan nyökkäsi tyytyväisenä ja nousi. ”Kiitos ajastasi, rouva Kalkaros. Toivon sinulle hyvää vointia ja pikaista toipumista.”

Herra Hannoganin poistuttua Hermionen mieli oli huomattavasti rauhallisempi. Vaikka työpaikalle vierailusta sopiminen oli aiheuttanut epämukavaa oloa, Hannoganin kohteliaisuus ja kiinnostus Hermionen vointia kohtaan olivat olleet jotain muuta, kuin nainen oli odottanut. Mielessään Hermione oli potenut huonoa omaatuntoa aiheutettuaan työnantajalleen vahinkoa, joten oli ollut helpottavaa kuulla, että häntä ei syytetty tapahtuneesta.

Hermionen isä sulki sanomalehden ja vilkaisi kelloa. “Miten olisi lounas, kultaseni?” hän ehdotti lempeästi.

“Tottakai, isä”, Hermione vastasi hymyillen.

He laittoivat yhdessä yksinkertaisen aterian. Hermione totesi, että velhokeittiössä jästin oli vaikea tehdä montaa asiaa, kun oletuksena oli taikuuden käyttäminen. Jotain muutoksia täytyisi tehdä lapsen kasvaessa, kun tämä ei vielä pystyisi taikomaan. Hermione huomasi myös, että hänen isänsä katse viivähti hänessä ajoittain, kuin varmistaakseen, että kaikki oli hyvin.

“Oletko varma, että jaksat tätä kaikkea, Hermione?” mies kysyi lopulta.

Hermione pysähtyi hetkeksi. “En tiedä, isä. Mutta ainakin yritän. Kaikki tuntuu edelleen niin… vieraalta. On lohdullista, että sinä olet täällä.”

He viettivät päivän leppoisasti, jutellen vanhoista ajoista ja pelaten lautapeliä, jonka isä oli tuonut kotoa. Molemmat ottivat lyhyet torkut päiväteen jälkeen ja kun iltapäivä alkoi hämärtyä, he palasivat keittiöön valmistamaan päivällistä.

Kalkaros saapui juuri, kun päivällinen alkoi olla valmis. Hän tuli eteisestä viittansa liepeiden heilahtaessa dramaattisesti. Hän tervehti Hermionea ja tämän isää lyhyesti ennen kuin katosi yläkertaan vaihtamaan vaatteita.

”Severus, ruoka on valmis”, Hermione huikkasi hetken päästä.

Mies saapui alakertaan ja istuutui pöytään muiden seuraan. Vaikka Hermione keskusteli vilkkaasti isänsä kanssa, Kalkaros ei juuri osallistunut keskusteluun. Aterian päätteeksi Hermionen isä nousi pöydästä. “Minun on aika lähteä, kultaseni. Huomenna on työpäivä ja minun pitää ajaa vielä kotiin.”

“Voi, isä! Kiitos kaikesta. Anteeksi, että jouduit matkustamaan niin kaukaa. Oletko varma, että jaksat ajaa?” Hermionen ääni oli huolestunut, mutta hänen isänsä vain hymyili ja halasi tytärtään hyvästiksi.

“Hermione, olen minä tehnyt pidempiäkin matkoja. Keskity nyt vain toipumiseesi.”

”Teen niin. Kerro äidille terveisiä.”

Kun herra Granger lähti, Hermione sulki oven ja nojasi siihen hetken. Eteisen ikkunasta hän näki isänsä auton valojen häviävän hämärään.

“Severus”, hän kutsui, kun kääntyi takaisin sisälle. Kalkaros oli jo menossa kohti työhuonettaan.

“Minun täytyy saada valmiiksi muutama liemipohja huomiseksi ja suunnitella tulevaa kuutosluokkalaisten koetta tämä ilta”, Kalkaros sanoi, mutta pysähtyi, kun Hermione seurasi häntä.

“Herra Hannogan kävi täällä tänään”, Hermione aloitti.

“Aivan totta. Miten tapaaminen sujui?” Kalkaros kysyi kuivasti, aivan kuin ei olisi todellisuudessa vähääkään välittänyt.

“Hän pahoitteli, ettei ole ollut enemmän tukena. Ja ehdotti, että voisin mennä torstaina käymään työpaikallani. Minä mietin... Tai voisitko... Olisitko halukas tulemaan kanssani?” Hermione takelteli miehen välinpitämättömyyden edessä.

“Tottakai tulen, jos niin haluat. Sopiiko heti aamusta? Minulla on ensimmäinen tunti torstaina vasta lounaan jälkeen”, Kalkaros vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Hermione nyökkäsi ja hymyili helpottuneena. Kalkaros ei sanonut enempää, vaan kääntyi ja suuntasi työhuoneeseensa. Hermione seurasi vaivaantuneena perässä, vaikka tunsi, että mies olisi ehkä halunnut olla yksin.

Hän kävi hakemassa kirjoitusvälineet ja istuutui nojatuoliin kirjoittamaan pöllöpostia esimiehelleen ja vahvisti tapaamisen. Sitten hän vaihtoi muutaman tekstiviestin Sarahin kanssa ja sopi menevänsä tämän luo keskiviikoksi. Lopuksi hän kirjoitti vielä Ginnylle, voisiko tämä ja lapset tulla torstaina lounaalle ja iltapäiväksi heille. Saatuaan kaiken yhteydenpidon tehtyä, Hermione otti kirjan käteensä ja jäi odottamaan, että Kalkaros saisi omat työnsä tehtyä.

Ilta venyi pitkäksi. Kalkaros pysytteli työhuoneessaan uppoutuneena töihinsä ja kiitti vain hajamielisesti, kun Hermione toi hänelle kupin teetä. Mies oli jo edellisenä iltana palannut töidensä ääreen illan teehetken jälkeen, mutta nyt töitä tuntui jatkuvan loputtomiin. Hermione nojasi päätään nojatuolin selkänojaan kirja sylissään. Vaikka hänen silmänsä lupsuivat, hän ei pystynyt menemään vuoteeseen yksin. Hän odotti Kalkarosta, kuten oli odottanut myös edellisenä iltana.

[Yacila]

A/N: Päivän lukua pukkaa. Jokin selittämätön juopa jatkaa kasvamistaan Hermionen ja Severuksen välillä... Kommenttia otetaan mielellään vastaan. 🙏🏼

***


Luku 21: Epäilyksen varjo

Keskiviikkopäivä soljui ohitse omalla painollaan. Kalkaros saatteli Hermionen aamulla Sarahin luo naapuriin ja naiset viettivät mukavan päivän yhdessä tutustellen uudelleen toisiinsa ja ottaen osaa Sarahin 5-vuotiaan tyttären leikkeihin. Kalkaros palasi hakemaan Hermionen työpäivänsä päätteeksi ja he kulkivat kotiin hiljaisuuden saattelemana. Hermionen mielessä häivähti hieman katkera ajatus, että hän oli kuin lapsi, joka jätettiin naapuriin päivähoitoon vanhempien työpäivän ajaksi.

Kotiin päästyään Kalkaros katosi tuttuun tapaansa työhuoneeseensa. Hermione seisoi epävarmana keittiössä, mutta kun työhuoneen ovi oli jätetty selälleen auki, hän huomasi, että paniikki ei iskenyt täysillä päälle, vaikka se hänen selkärankansa juuressa kipristelikin. Käyttäen tilaisuutensa, hän uskaltautui aloittamaan illallisen valmistamisen. Kun ruoka oli valmista, Hermione kattoi pöydän huolellisesti ja kutsui Kalkaroksen syömään.

Pöydän ääressä mies oli kuin toisessa maailmassa. Hän vilkaisi pari kertaa Hermionen suuntaan, mutta suurimman osan ajasta hän luki edessään lepäävää pergamenttia. ”Severus”, Hermione yritti, mutta mies vain murahti vastaukseksi nostamatta katsettaan. ”Miten sinun päiväsi sujui?”

”Tavanomaisesti”, Kalkaros vastasi, mutta jatkoi heti lukemista kuin keskustelunavaus olisi ollut pelkkää ärsyttävää taustakohinaa. Hermione puri hampaansa yhteen ja tyytyi syömään hiljaisuudessa. Kun päivällinen oli ohi, Kalkaros nousi paikaltaan ja suuntasi takaisin työhuoneeseensa. Hermione seurasi hänen kulkuaan katseellaan tuntien itsensä äkkiä täysin vieraantuneeksi miehestä. Mitä oikein oli tapahtunut? Mihin oli kadonnut se läheisyys, jonka he olivat luoneet kahden ensimmäisen viikon aikana?

*****

Torstaiaamu valkeni harmaana. Hermione liikkui ympäri taloa epämääräisessä rauhattomuuden tilassa, kun taas Kalkaros yritti valmistautua lähtöön metodisella tarkkuudella. Miehen etäinen kasvojen ilme kertoi keskittyneisyydestä, mikä muistutti Hermionea siitä, miten vähän he olivat oikeastaan keskustelleet viime päivinä. Se ja tuleva vierailu hänen työpaikalleen saivat Hermionen rauhattomaksi. Kun he viimein olivat valmiita, Kalkaros ojensi kätensä Hermionelle.

Ilmiintyminen yrityksen pihaan ei nostanut Hermionelle minkäänlaisia muistikuvia, että hän olisi ollut paikalla aiemmin. Alkemian Anomalian punatiilinen julkisivu kohosi heidän edessään ja suuret ikkunat heijastivat syystaivaan harmaita pilviä. Metallisessa kyltissä luki "Alkemian Anomalia". Tehtaan tammiset ulko-ovet kohosivat jykevinä Hermionen edessä, kun he lähestyivät rakennusta. Ilma oli viileää ja sen terävä purevuus sai Hermionen vetämään viittaansa tiukemmin ympärilleen.

Kalkaros vilkaisi Hermionea sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään. Hermionen askel hidastui ja hän pysähtyi muutama metri ennen ovea. Kädet hikoilivat hansikkaiden sisällä ja hengitys muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi. Paniikki alkoi hiipiä häneen.

Kalkaros pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä, kulmat hienoisesti kurtussa. ”Hermione, oletko kunnossa?” hän kysyi matalalla, hillityllä äänellään. Se ei ollut ylitsevuotavan huolestunut, mutta selvästi mies havainnoi tarkasti Hermionen jokaisen eleen.

”Minä… Minä olen kunnossa”, Hermione vastasi nopeasti, vaikka ääni värisikin hieman. Hän veti syvään henkeä ja pyyhki kasvojaan hansikkaan selällä, vaikka siellä ei ollut mitään pyyhittävää.
Kalkaros kohotti kulmiaan kevyesti. ”Jos et pysty jatkamaan, voimme palata myöhemmin.”

Hermione pudisti päätään ja katsoi häneen lujasti, vaikka joutui taistelemaan esiin pyrkiviä kyyneleitä vastaan. ”Ei, minä haluan… mutta… voinko pitää sinusta kiinni?” Hän näytti siltä, kuin odottaisi Kalkaroksen kieltäytyvän.

Kalkaroksen suupieli värähti hänen nielaistessaan kommentin, joka olisi luultavasti ollut sarkastinen. Hän nyökäytti lopulta päätään pienesti. "Jos se on tarpeen."

Hermione tarttui Kalkaroksen käsivarteen. Kosketus oli hänelle rauhoittava, mutta Kalkaroksen jännittynyt käsivarsi viesti, ettei mies ollut aivan kotonaan tilanteessa. Tämä ei kuitenkaan vetänyt kättään pois.

”Hyvä. Mennään sitten.” Kalkaros laski kätensä ovenkahvalle ja avasi raskaan, narisevan oven. Sisältä tulvahti vastaan tuoksu, jonka Hermione yhdisti Tylypahkan liemien luokkaan.

Piers Hannogan oli odottamassa heitä sisällä tummansinisessä hopeakirjaillussa velhonkaavussa. ”Rouva Kalkaros! Professori Kalkaros! Tervetuloa.” Miehen ääni oli sävytetty lämpimällä ammattimaisuuden naamiolla.

”Herra Hannogan”, Kalkaros nyökkäsi muodollisesti ja vetäytyi puoli askelta Hermionen viereen, jättäen tilaa Hermionelle reagoida. Mutta kun Hannoganin katse kohdistui Hermioneen, hän näki heti naisessa epämukavuuden merkit. Hannogan vilkaisi Kalkarosta ja sitten takaisin Hermioneen, ymmärtäen nopeasti tilanteen.

”Tulkaa istumaan hetkeksi. Minä pyydän sihteeriä tuomaan teille jotain lämmittävää juotavaa”, Hannogan sanoi ja viittoi heidät toimistoonsa.

Hermione vilkaisi Kalkarosta, joka vain nyökkäsi hienoisesti ja ohjasi hänet istumaan pienehköön, mutta siistiin toimistoon. Seinillä oli pääasiassa yritykseen liittyviä kehystettyjä sertifikaatteja ja muutama liemiin ja alkemian alaan liittyvä kaavio.

”Kiitos, herra Hannogan”, Hermione kuiskasi istuutuessaan pehmeästi narisevaan tuoliin. Hänen sormensa värähtelivät hermostuneina.

”Ei mitään, ei mitään”, Hannogan vakuutti, kun sihteeri saapui tarjottimen kanssa. ”Tässä, tee auttaa aina.”

Hermione nyökkäsi kiitollisena ja tarttui kuppiin, nauttien sen tuomasta pienestä lämmöntunteesta. Kalkaros istui hänen viereensä äänettömänä ja asettui siihen liikkumattomana kuin patsas, mutta hänen läsnäolonsa tuntui pitävän Hermionen koossa. Hannogan istuutui vastapäätä ja ryhtyi jutustelemaan kevyesti, yrittäen pitää tunnelman rauhallisena. Kun mies ehdotti, että he siirtyisivät tiloihin, joissa Hermione oli työskennellyt ennen muistinmenetystään, kaikki teetä hörppiessä saavutettu tyyneys katosi Hermionen mielestä kuin taiottuna.

”En voi…” Hermione henkäisi, ennen kuin purskahti itkuun. ”Anteeksi, anteeksi. Minä… en vain pysty.”

Hannogan näytti yllättyneeltä, mutta hänen äänensä säilyi rauhallisena. ”Ei ole mitään anteeksipyydettävää, rouva Kalkaros. Tämä on varmasti raskasta. Ehkä voimme yrittää uudelleen toisena päivänä?”

Kalkaros nousi seisomaan ja laski kätensä kevyesti Hermionen olkapäälle. ”Jos haluat poistua, me lähdemme heti.”

Hermione nyökäytti päätään nopeasti ja pyyhki kyyneleitään, mutta ei pystynyt katsomaan Hannogania silmiin. ”Ehkei… ehkei tänään. Ehkä huomenna. Voimmeko yrittää silloin?"

Kalkaros käänsi katseensa Hannoganiin. "Minulle sopii päivän päätteeksi kello neljä."

Hannogan nyökkäsi hyväksyvästi. "Sovitaan niin. Pitäkää itsestänne huolta."

Kalkaros nousi ja ojensi kätensä Hermionelle auttaakseen tämän jaloilleen. Hermione tarttui siihen empimättä ja puristi sitä lujasti, kun he kaikkoontuivat toimistosta.

Kun he ilmiintyivät kotiin, Kalkaros ei sanonut sanaakaan, mutta johdatti Hermionen suoraan olohuoneeseen ja auttoi tämän istumaan sohvalle. Hermione veti jalkansa eteensä ja halasi polviaan, tuijottaen eteensä ahdistuneena. Kalkaros istuutui viereen ja pysähtyi hetkeksi katsomaan häntä. Vaikka miehen kasvoilla ei juuri näkynyt myötätuntoa, hänen äänensä oli hieman pehmeämpi kuin tavallisesti.

"Olet turvassa ja kotona. Kaikki on hyvin”, hän sanoi ja kietoi käsivarren Hermionen ympäri. Hermione nyökkäsi ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Vain Hermionen kiihtynyt epätasainen hengitys rikkoi sen.

"Minä... nolasin itseni täysin”, Hermione mumisi lopulta kyyneleiden noustessa taas silmiin, hänen poskensa punoittaen. "Miten kehtaan palata sinne huomenna? Tai ikinä?" Hänen äänensä oli täynnä itseinhoa.

Kalkaros kurtisti kulmiaan, hänen tummat silmänsä tutkailivat Hermionea arvioivasti. "Herra Hannogan vaikutti ottavan asian merkittävän tyynesti”, hän totesi kuivasti. "Olen varma, että olet kaukana ensimmäisestä naisesta, joka on itkenyt hänen edessään. Hänellä oli selvästi harjoitusta."

Hermione vilkaisi Kalkarokseen ja yritti tukahduttaa naurahduksen, mutta se karkasi hänen huuliltaan. Kyyneleet valuivat yhä hänen poskiaan pitkin, mutta hän nauroi hiljaa niiden läpi. Kalkaros nojautui hieman taaksepäin, aavistuksen verran tyytyväisenä siitä, että oli onnistunut kääntämään tilanteen painopistettä.

"Ottaisitko uuden kupin teetä?" Kalkaros kysyi hetken kuluttua. Tarjous oli suoraviivainen, mutta hänen äänensä sävyssä oli jotain epätavallisen lempeää.

"Kyllä, kiitos”, Hermione vastasi hiljaa. Tosin hänen täytyisi kohta juosta vessaan lipitettyään sinä aamuna teetä jo monta kupillista. Hän pyyhki silmiään ja seurasi katseellaan, kun Kalkaros nousi ja käveli keittiöön.

Kun Kalkaros palasi teekuppien kanssa, hän asetti ne olohuoneen pöydälle. "Koska palasimme näin aikaisin, Ginny ei varmastikaan ole vielä tulossa”, hän totesi katsellen Hermionea. "Voisin viedä sinut Pottereille, jos sinulle sopii. Pääsisin sittenkin ajoissa töihin."

Hermione epäröi, katsoen ensin Kalkarosta ja sitten syliinsä. Hänen mielessään pyöri ajatus siitä, että Kalkaros halusi hänestä eroon, vaikka hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Lopulta hän nyökkäsi. "Mitä vain katsot parhaaksi."

He ilmiintyivät Pottereiden pihaan jokin aika myöhemmin. Ginny avasi oven Artie roikkuen hänen jalastaan ja Lily itkien hänen olkapäällään. ”Hermione! Ja Severus. Mitä te täällä?” hän huudahti. ”Aioin juuri alkaa valmistautua lähtöön teille. Tulkaa sisälle sieltä kylmästä.”

Hermione vietti loppupäivän Pottereilla leikkien Artien kanssa ja auttaen Ginnyä vauvan hoidossa. Hän mietti, että taidoista olisi kohta hyötyä, kun vauva hänen vatsassaan kasvaisi. Hän kertoi Ginnylle käynnistä työpaikallaan ja sai naiselta lohtua enemmän kuin Kalkaroksen kylmästä ja etäisestä käytöksestä. Päivän mittaan Hermione huomasi kuitenkin useasti ajattelevansa miestä ja tämän outoa käytöstä, mutta ei osannut mainita asiasta ystävälleen. Kun Kalkaros palasi hakemaan Hermionea, Ginny ehdotti, että he jäisivät taas illalliselle. Hermione oli mielissään kutsusta, koska se tarkoitti, että hän joutuisi viettämään vähän vähemmän aikaa hiljaisuudessa Kalkaroksen kanssa kotona. Kalkaros oli omissa ajatuksissaan koko aterian ajan, vastaten vain lyhyesti, kun joku puhutteli häntä. Hermione yritti olla kiinnittämättä liikaa huomiota miehen etäiseen käytökseen.

Kun he palasivat kotiin, Kalkaros suuntasi välittömästi työhuoneeseensa. Hermione katseli hetken etääntyvää selkää tuntien kuilun heidän välillään kasvavan. Hän ei tiennyt, mikä sen aiheutti, mutta ei osannut ottaa sitä oikein puheeksikaan.

Sarahin ilmestyminen ovelle hieman myöhemmin lenkkikaveria vailla oli tervetullut keskeytys illan hiljaisuuteen.

[Yacila]

A/N: Ficci alkaa kääntyä loppupuolelle ja aletaan solmia langanpäitä yhteen. Juoni siis sakenee. 

***


Luku 22: Seinä vastassa

Aamu valkeni harmaana ja hiljaisena. Hermionen mieli oli raskas, kun hän istui keittiön pöydän ääressä pyöritellen lusikkaa puoliksi juodussa teekupissaan. Kalkaros nojasi tiskipöytään kädet ristittyinä rinnalleen ja katseli häntä äänettömänä. Hiljaisuus heidän välillään oli painostava.

"Toivon vain, että asiat olisivat... normaalimpia”, Hermione sanoi lopulta. Hän katsoi ylös teekupistaan ja hänen silmänsä kohtasivat Kalkaroksen ilmeettömät kasvot. "Että voisin mennä jonnekin, minne tahansa, ilman, että jonkun täytyy tulla mukaan. Että voisin vain... olla oma itseni."

Kalkaros ei vastannut heti. Hänen suunsa kävi hienoisesti tiukemmaksi ja hän laski katseensa hetkeksi lattiaan. "Normaalius”, hän sanoi lopulta kuivasti, "on harvoin niin ihanteellista kuin kuvitellaan."

Hermione huokaisi ja laski katseensa. Hän ei halunnut väitellä, mutta hänen sisällään velloi levottomuus, joka ei antanut rauhaa. "Olen valmis”, hän sanoi hiljaa ja nousi seisomaan.
Kalkaros nyökkäsi ja suoristi ryhtinsä. "Hyvä. Lähdetään."

He pukivat viitat ylleen hiljaisuudessa ja ilmiintyivät Hermionen vanhempien puutarhaan. Kalkaros saatteli Hermionen ovelle, missä rouva Granger jo odotti heitä. Nainen avasi oven ja tervehti Hermionea ja Kalkarosta lämpimästi.

Kalkaros nyökkäsi lyhyesti. "Rouva Granger. Hermione, tulen hakemaan sinut ennen neljää." Hän vilkaisi Hermionea, joka nyökkäsi pienesti. Sitten Kalkaros käveli takaisin puutarhan suojaiseen osaan ja kaikkoontui ilman hyvästejä.

Hermione seurasi äitiään sisään ja tunsi olonsa välittömästi hieman kevyemmäksi. Talossa oli kodikas lapsuudenkodin tuoksu ja olohuoneessa sohvapöydällä odotti keksejä ja höyryävää kahvia.
Rouva Granger katsoi Hermionea tarkasti, kun he istuutuivat. "Kulta, näytät väsyneeltä. Onko kaikki hyvin?"

Hermione epäröi, mutta lopulta hän pudisti päätään. "En tiedä”, hän vastasi kädet ristittyinä syliinsä. "Severus... hän on ollut niin etäinen. En ymmärrä, mitä tein väärin. En edes tiedä, mitä meillä on ollut ennen. Mutta nyt... tuntuu kuin hän ei haluaisi edes olla samassa huoneessa kanssani."

Hermionen äiti hymyili rauhoittavasti ja ojensi kätensä koskettamaan Hermionen kättä kevyesti. "Hermione-rakas, tämä on ollut sinulle iso muutos elämässä. Ja Severus... tässä on varmasti paljon käsiteltävää hänellekin. Koska muistikuvasi päättyvät ennen kuin olet ollut kertaakaan pitkässä parisuhteessa, kaikki tällainen voi tuntua siksikin niin oudolta. Vaikka olettekin yhdessä ja rakastaisitte toisianne, niin silti tulee aikoja, jolloin toisesta vain haluaa vähän etäisyyttä. On stressiä, kiirettä töissä, muita asioita mielessä... joskus toisen naama alkaa vain ärsyttämään ilman sen kummempaa syytä. Ja yleensä se menee kyllä ohi. Te olette olleet niin tiiviisti yhdessä onnettomuutesi jälkeen, että on varmasti aivan luonnollista, jos Severus kaipaa hieman omaa tilaa. Oletko sanonut hänelle ääneen, miltä sinusta tuntuu?"

Hermione huokaisi ja hieroi ohimoaan. "Hän ei ole... sellainen ihminen, jonka kanssa voi puhua tällaisista asioista. Hän vain... sulkeutuu. En tiedä, mitä tehdä. Olen ajatellut... ehkä minun pitäisi tulla tänne asumaan vähäksi aikaa. Ehkä... se antaisi meille molemmille tilaa."

Hermionen äiti näytti yllättyneeltä, eikä hetkeen vastannut. "Se on iso päätös”, hän sanoi lopulta. "Ja haluan, että keskustelet tästä myös isäsi kanssa ennen sellaisen tekemistä. Toivon, että yrität ensin kuitenkin selvittää asiat Severuksen kanssa. Oletko saanut yhtään kiinni niistä tunteista, joita sinulla oli Severusta kohtaan ennen onnettomuutta? Tiedän, että pidit häntä melko vastenmielisenä ihmisenä kouluaikana."

Hermione nyökkäsi hitaasti, vaikka hänen sydämensä tuntui painavan raskaasti. "Ehkä”, hän sanoi epävarmasti. "On niin vaikea tietää, mitä tunnen. On niin vaikea tuntea Severusta! Sen tiedän, etten tunne häntä kohtaan enää niin kuin tunsin kouluaikana, mutta hänen käytöksensä tämän viikon aikana... En tiedä, miten kauan voin jatkaa näin."

He viettivät päivän yhdessä rauhallisesti. Hermionen äiti teki kaikkensa saadakseen Hermionen tuntemaan olonsa kevyemmäksi, mutta huoli painoi tämän sydäntä. Kellon lähestyessä neljää, Kalkaros saapui täsmällisesti hakemaan Hermionea. Hän ei tullut sisälle, vaan odotti ulkona kädet viittansa taskuissa.

Hermione halasi äitiään ennen kuin suuntasi ovelle. "Kiitos, äiti”, hän sanoi hiljaa.

Hermionen äiti hymyili rohkaisevasti. "Muista, että olemme täällä, jos tarvitset meitä."

Kalkaros seisoi portailla, eikä sanonut mitään, kun Hermione astui ulos. Ilmassa oli syksyn viileyttä ja Hermione veti viittaansa tiukemmin ympärilleen. He eivät puhuneet mitään kulkiessaan puutarhan suojaan, eikä vielä silloinkaan, kun Kalkaros ilmiintyi Hermione mukanaan Alkemian Anomalian eteen. Rakennus kohosi heidän edessään ja sai Hermionessa saman levottoman olon aikaan kuin edellisenä päivänä.

Hän pysähtyi oven edessä sydämen hakatessa kiivaammin. Kalkaros käänsi päätään katsomaan häntä ja hänen kulmansa kurtistuivat. ”Oletko kunnossa?”

Hermione nyökkäsi nopeasti, mutta hänen kasvonsa olivat kalvenneet. ”Voinko… pitää kädestäsi taas kiinni?” hän kysyi melkein kuiskaten.

Kalkaroksen ilme synkistyi, mutta hän ojensi kätensä. ”Jos se auttaa sinua pysymään pystyssä, niin olkoon”, hän sanoi kuivasti.

Hermione tarttui miehen käteen mielensä hieman pahoittaneena tylystä vastauksesta, mutta piti kädestä kiinni kuin se olisi ollut hänen ainoa ankkurinsa pois paniikista. Kalkaros johdatti hänet sisään, missä herra Hannogan odotti heitä hymyillen rauhoittavasti.

”Rouva Kalkaros. Professori Kalkaros”, Hannogan tervehti. ”Hienoa, että pääsitte tulemaan uudelleen. Tulkaa, menemme suoraan laboratorion puolelle.”

Hermione puristi Kalkaroksen kättä lujemmin, mutta nyökkäsi. He seurasivat Hannogania ja Hermionen sydän hakkasi rintakehää vasten. Kun he astuivat laboratoriotilojen puolelle, muutama Hermionen työkaveri lähestyi heitä.

Ensimmäisenä tuli pitkä ja laihanpuoleinen velho, jonka silmälasit heijastivat valoa niin, että tämän silmiä oli vaikea nähdä. ”Ian Wimple”, mies esitteli itsensä. ”Mukava nähdä sinua taas Hermione. Miten olet voinut?” hän kysyi ystävällisesti hymyillen.

Hermione avasi suunsa, mutta hänen sanansa takertuivat. ”Min… Min…” hän sopersi ja vilkaisi Kalkarosta, joka astui aavistuksen lähemmäs.

”Hän toipuu”, Kalkaros vastasi kylmästi. Wimple ei näyttänyt huomaavan miehen torjuvaa sävyä, vaan nyökkäsi lämpimästi.

Toinen työkaveri, pyöreäkasvoinen ja hieman kiireisen oloinen noita, nyökkäsi Hermionelle. ”Hei Hermione. Minä olen Mary-Anne Brisby. Kuulimme muistinmenetyksestäsi ja olemme kaikki olleet niin huolissamme sinusta. On ihana nähdä sinua.”

Hermione yritti hymyillä, mutta se tuntui teennäiseltä. Hän ei muistanut heitä lainkaan.

Sitten heidän eteensä ilmestyi leveästi hymyillen velho, joka oli näyttävästi pukeutunut. ”Hermione! Cain Flubbercomb”, hän huudahti teatraalisesti. ”On todellinen helpotus nähdä sinut taas jaloillasi. Olen pahoillani kaikesta, mitä sinulle tapahtui.”

Hermione ei kyennyt vastaamaan. Miehen maneereista tuli etäisesti mieleen Gilderoy Lockhart.

”Olen tehnyt parhaani jatkaakseni työtäsi”, Flubbercomb jatkoi leveästi hymyillen. ”Sinun saappaidesi täyttäminen ei tietenkään ole ollut helppoa, vaikka olemmehan toki molemmat samaa mieltä siitä, että ylennys meni oikeaan osoitteeseen.”

”Meidän täytyy jatkaa, herra Flubbercomb”, Hannogan keskeytti, kun hän näki Hermionen kasvojen kalpenevan. Flubbercomb nyökkäsi liioitellun nöyrästi ja astui syrjään.

Seuraavaksi Hannogan pysähtyi erään oven eteen. ”Tämä on se laboratorio, jossa onnettomuus sattui”, hän sanoi rauhallisesti avaten oven. ”Mutta voin vakuuttaa, että kaikki jäljet on nyt korjattu.”

Hermione pysähtyi kuin seinään. Hänen hengityksensä kiihtyi ja hän tarttui Kalkaroksen käsivarteen kaksin käsin. ”En voi…” hän kuiskasi. Hermione tunsi itsensä pahoinvoivaksi, kun tila hänen ympärillään alkoi keinua.

Kalkaros arvioi tilanteen nopeasti. Hän astui Hermionen eteen ja veti tämän tiukkaan syleilyyn. ”Kaikki on hyvin. Sinä hallitset tämän. Hengitä. Katso minua, Hermione”, mies puhui matalalla äänellä.

Hermione katsoi häntä epätoivoisesti, yrittäen löytää rauhan mieleensä miehen katseesta. Hetken näytti siltä, että hän pystyisi rauhoittumaan. Kuitenkin kun hän kääntyi vilkaisemaan avointa laboratorion ovea, paniikki hyökyi hänen ylitseen täysin hallitsemattomana.

Hermione kääntyi poispäin ovesta ja lyyhistyi polvilleen oksentaen hallitsemattomasti. Mustat pisteet tanssivat hänen näkökenttänsä reunoilla. Hannogan astui vaistomaisesti taaksepäin, mutta Kalkaros laskeutui heti Hermionen viereen.

”Me lähdemme”, Kalkaros sanoi jyrkästi. Hän laski kätensä Hermionen selälle, hänen kasvoillaan oli harvinainen avoimen huolestunut ilme. ”Pyhään Mungoon heti.”

Hermione kohotti kätensä heikosti ja kuiskasi: ”Ei… Kotiin. Kotiin.”

Muuhun hän ei kyennyt, ennen kuin maailma tuntui keikahtavan ympäri ja pimeys valtasi hänen mielensä. Hermione oli pyörtynyt.

*****

”Herpaannu!”

Hermione havahtui hitaasti, ensin vain siristäen silmiään olohuoneen himmeässä valossa. Hän tunsi pehmeän sohvan allaan ja tutun tuoksun ympärillään – sen lämpimän, rauhoittavan sekoituksen, joka oli kotia, takkatulta ja Severusta. Hänen katseensa tarkentui ja ensimmäisenä hän näki Kalkaroksen vakavat kasvot aivan vieressään. Mies oli polvistunut sohvan viereen taikasauva kädessään. Miehen intensiivinen katse tarkkaili häntä.

”Olet kotona”, Kalkaros totesi yksinkertaisesti ja ojensi lasin vettä, joka oli odottanut valmiina sohvapöydällä.

Hermione nielaisi kuivaa kurkkuaan ja otti lasin kiitollisena. Hän siemaisi hitaasti, yrittäen jäsentää ajatuksiaan. ”Mitä tapahtui?” hän kysyi käheästi.

Kalkaros istahti lattialle polvilleen ja pyyhkäisi otsaltaan pitkän, mustan hiussuortuvan. ”Oksensit ja pyörryit nähdessäsi laboratorion.”

Hermione huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän tunsi koko kehonsa olevan yhä heikko, mutta paniikki oli poissa. ”Olen pahoillani, Severus. En… En tiedä, mikä minuun meni.”

”Lepää nyt. Lääkärikäynti olisi varmasti paikallaan. Tuollainen ei ole varmasti tavallinen reaktio.”

Hermione pudisti päätään hitaasti. ”Ei Pyhään Mungoon”, hän kuiskasi. ”Haluan vain olla kotona.”

Kalkaros katsoi häntä pitkään, mutta nyökkäsi lopulta. ”Hyvä on. Mutta liiku vain, jos tunnet olosi tarpeeksi hyväksi. En suostu kantelemaan sinua uudelleen tänään.”

Hän peitteli Hermionen huovalla ja nousi sitten hakemaan jotain kirjahyllystä. Miehen liikkeet olivat hitaita ja harkittuja, mutta ne muistuttivat Hermionea jotenkin siitä tavasta, jolla mies oli liikkunut onnettomuuden jälkeen. Oliko se huolta? Kalkaros istahti viereiseen nojatuoliin ja avasi kirjan, mutta Hermione ei voinut olla huomaamatta, kuinka usein miehen katse nousi tekstistä hänen suuntaansa.

”Etkö tee tänään töitä?” Hermione kysyi unisella äänellä.

Kalkaros murahti. ”En tapaa tehdä töitä viikonloppuisin.”

Hermione hymyili hennosti ja sulki silmänsä. Tieto siitä, että Kalkaros oli lähellä ja keskittyi vaihteeksi muuhun kuin töihin, oli lohdullinen. Hän vaipui hetkeksi uneen.

Kun Hermione heräsi seuraavan kerran, huoneessa tuoksui tee ja tuore leipä. Kalkaros oli laskenut teetarjottimen sohvapöydälle ja siirtyi takaisin nojatuoliinsa. Hermione kohottautui hitaasti istumaan ja Kalkaros siirsi lautasellisen teeleipiä lähemmäksi häntä.

”Sinun on syötävä jotain”, Kalkaros sanoi äänensävyllä, joka ei jättänyt varaa vastaväitteille.

Hermione tarttui teekuppiin ja hymyili varovasti. ”Kiitos, Severus.” Hän siemaisi lämmintä teetä ja otti teeleivän, maistaen siinä voin täyteläisen maun.

Kalkaros oli avannut kirjansa uudelleen ja näytti uppoutuneen tekstiin, mutta Hermione ei voinut olla tuntematta, että mies odotti hänen sanovan jotain. Hän veti syvään henkeä.

”Severus”, Hermione aloitti, äänessään arkuutta. ”Haluatko sinä ottaa etäisyyttä minuun?”

Kalkaros nosti hitaasti katseensa kirjasta. Miehen katseesta ei voinut tulkita mitään. ”Miten niin?”

Hermione laski teekuppinsa varovasti pöydälle. ”En tarkoita syyttää sinua. Mutta… kun olin sairaalassa ja ensipäivät kotona, olit koko ajan lähelläni. Se oli tukahduttavaakin aluksi. Tuntui kuin… kuin minulla ei olisi ollut tilaa hengittää. Mutta totuin siihen. Ja nyt kun palasit töihin ja olemme olleet enemmän erillään, huomasin kaipaavani sinua pitkin päivää. Sitten… aloin ajatella, että välttelet minua iltaisin, kun halusit vain keskittyä töihisi.”

Kalkaroksen kulmat kurtistuivat ja hän sulki kirjansa. ”Jos työskentelen iltaisin, pystyn pitämään viikonloput vapaana.”

”Ymmärrän sen”, Hermione sanoi nopeasti. ”Mutta… et ole ottanut kiinni yhdestäkään keskustelunavauksestani edes päivällispöydässä.”

Kalkaros nojasi tuolissaan taaksepäin, mutta Hermione ei osannut arvioida, mitä miehen mielessä liikkui. ”Pyydän anteeksi”, mies sanoi kankeasti.

Hermione puri huultaan hetken ja keräsi rohkeutensa. ”Pelkään… että et enää halua olla kanssani”, hän kuiskasi.

Kalkaros nosti kätensä hieromaan ohimoaan ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Haluan olla kanssasi”, hän vastasi lopulta äänessään ehkä väsynyt sävy. ”Minulla on ollut vain paljon mielessäni tällä viikolla. Viikonloppuna… meillä on enemmän aikaa olla yhdessä.”

Hermione nyökkäsi tietäen, ettei mies kertoisi enempää. Lupaus riitti hänelle nyt ja hän palasi hiljaisuudessa teensä nauttimiseen.

[Yacila]

A/N: Laitan vielä toisen luvun heti perään, kun en oo ihan varma, ehdinkö viikonloppuna laittaa jatkoa. (Toivottavasti!) Luvassa vähän lyhyempi luku, mutta ihan täyttä tunteiden vuoristorataa.  😍 Olkaahan hyvät! Ja kuten sanottu, niin mielelläni otan kommentteja vastaan. ❤

***


Luku 23: Väärinkäsityksiä

Kalkaros istuutui sängyn reunalle ja asetti taikasauvansa yöpöydälle. Hermione huomasi, ettei mies ollut sammuttanut valoja huoneesta, vaikka yleensä se kuului miehen rutiiniin. Hermione seurasi Kalkarosta hetkeä myöhemmin, veti peiton päälleen ja asettui selälleen omalle puolelleen vuodetta. Kuten he tekivät joka ilta, Hermione tarttui Kalkaroksen käteen peiton alla. Miehen käsi oli lämmin ja kovettunut ja antoi Hermionelle turvallisuuden tunnetta.

Hetken aikaa huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta Hermione odotti, että Kalkaros sanoisi jotain. Lopulta Kalkaros avasikin suunsa. Hänen äänensä oli matala ja aavistuksen karhea, aivan kuin sanat olisivat olleet pitkään mietittyjä. "Sinä sanoit maanantaina jotain, mikä on... mietityttänyt minua."

Hermione käänsi päätään ja kohtasi miehen vakavat kasvot. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi, eikä voinut keksiä, mihin mies viittasi.

"Mainitsit, että kun sait tietää olevasi raskaana... että ajatus meistä kahdesta – seksuaalisessa mielessä – sai sinut oksentamaan." Kalkaroksen sanat tulivat hitaasti ja hänen ilmeensä oli varautunut.

Hermione sulki silmänsä hetkeksi ja puristi miehen kättä. "Onko se vaivannut sinua koko viikon?"

"Ei”, Kalkaros vastasi nopeasti. ”Minulla on ollut paljon mielessä työasioita ja – ”, hän jatkoi, mutta kurtisti sitten kulmiaan. "Miksi minä valehtelen sinulle? Kyllä, se on ollut mielessäni useamman kerran tällä viikolla."

"Olen pahoillani”, Hermione sanoi hiljaa.

"Älä ole”, Kalkaros sanoi yhtä hiljaa, mutta hänen äänensä oli tyynen käskevä. "Haluan vain tietää, vieläkö tunnet samoin."

Hermione epäröi, sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa. Kalkaros huomasi tämän ja lisäsi: "En halua, että otat tämän painostuksena mihinkään."

"En ottanutkaan sitä niin”, Hermione vastasi ja siirtyi lähemmäs, painautuen Kalkaroksen kainaloon. "Tulisinko tähän, jos vielä ajattelisin samoin?" hän kysyi pehmeästi.

Kalkaroksen keho jännittyi, mutta hän ei vastannut. Hän vain tuijotti intensiivisesti Hermionea, kuin yrittäisi lukea naisen ajatukset. Hermione keräsi rohkeutensa ja nousi hitaasti istumaan sängylle. Sitten hän nosti toisen jalkansa Kalkaroksen yli ja istui hajareisin Kalkaroksen lantion päälle. Hän nojautui niin lähelle, että hänen hiuksensa hipaisivat miehen kasvoja. "Suutelisinko sinua näin –" hän aloitti, mutta keskeytti painaakseen huulensa Kalkaroksen omille. "– jos vielä ajattelisin sinusta samoin?"

Kalkaros katsoi häntä tiiviisti, hänen ilmeensä oli yhtä aikaa odottava ja varuillaan. "Mitä sinä teet?"

Hymy nousi Hermionen kasvoille. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta tunsi kyynelten nousevan äkkiä silmiinsä ja joutui hetken kokoamaan itseään kattoon tuijottaen. Kun hän tunsi pysyvänsä kasassa, hän katsoi jälleen miestä, joka ei ollut liikahtanutkaan hänen allaan. "Rakastaisinko sinua näin –" hän kuiskasi, mutta hänen äänensä murtui tunteiden noustessa pintaan ja kyynelten vuotaessa yli. Hermione veti syvään henkeä ja jatkoi: "– jos vielä ajattelisin sinusta samoin?"

Jokin Kalkaroksen ilmeessä muuttui. Aivan kuin toivon kipinä olisi syttynyt miehen silmien taakse. "Sinä... rakastat?" hän kysyi hämmästyneenä ja kurkotti koskettamaan Hermionen poskea.
Hermione nyökkäsi kyyneleet valuen poskia pitkin, mutta hänen hymynsä oli kirkas. Hän nosti oman kätensä miehen käden päälle poskelleen. "En ymmärrä, miten niin on voinut tapahtua. Miten kolmessa viikossa voi..." Hän nauroi hiljaa kyynelten keskeltä, yrittäen selittää sitä, mitä ei voinut pukea sanoiksi.

He tuijottivat vain toisiaan löytämättä oikeita sanoja tilanteeseen. Hiljaisuus venyi hetkeksi, mutta Hermionen sisällä se ei tuntunut kiusalliselta. Hän huomasi sydämensä lyövän nopeammin kuin olisi osannut odottaa.

Hermione veti syvään henkeä. ”Minä… aluksi…” hän aloitti, mutta epäröi. ”Aluksi yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki tuntemani oli vain…” Hermione pysähtyi ja pudisti kevyesti päätään. ”Että kaikki johtui siitä, että olin niin riippuvainen sinusta. Uskottelin itselleni, että koska olit ainoa pysyvä asia luonani, kun koko elämäni oli muuttunut yhdessä yössä, en olisi muuta voinutkaan kuin takertua sinuun.”

Kalkaroksen kasvoille piirtyi varovainen ilme, mutta hän ei vieläkään sanonut mitään.

”Tällä viikolla olen huomannut kaipaavani sinua, kun et ole paikalla. Vaikka olen viettänyt mukavia päiviä ilman sinua… huomaan miettiväni sinua jatkuvasti.” Hän hengitti syvään ja pieni, itseironinen hymy kohosi hänen huulilleen. ”Kyllä, minä rakastan sinua. Pyysit minua antamaan sinulle kuukauden. Onnistuit kolmessa viikossa.”

Hermione näki Kalkaroksen kasvoilla tunteiden kirjon, jota mies ei pystynyt peittämään. Tämä ei ollut mies, joka jakoi tunteensa kevyesti, mutta sillä hetkellä hänen kasvoiltaan paistoi hämmennys ja jonkinlainen varovainen haavoittuvuus.

”Voitko todella…” Kalkaros aloitti, mutta pysähtyi. Hän sulki hetkeksi silmänsä, ikään kuin keräten itseään. ”Voitko todella tarkoittaa sitä? Koko tämän viikon...”

”Sinä olet miettinyt, että pidän sinua oksettavana ja mahdottomana rakastaa?” Hermione täydensi miehen lauseen.

”En vain saanut sanojasi pois mielestäni. Tiedän, ettei ulkoisessa olemuksessani ole kehumista ja kun luonteessani ja käytöksessänikin saattaisi olla parantamisen varaa... Päädyin siihen, ettet mitenkään voisi ikinä enää rakastua minuun”, Kalkaros tunnusti tukahtuneella äänellä.

Hermionea liikutti miehen kipuilu. ”Älä aliarvioi vetovoimaasi. Sinä pyysit minua antamaan sinulle neljä viikkoa. Annoit itse minulle alle kaksi, ennen kuin luovutit suhteeni. Minä olen rakastunut sinuun jo kerran aiemminkin. Miksi en olisi rakastunut nytkin?”

”En vain voi ymmärtää...”

”Ei rakkautta voikaan ymmärtää”, Hermione vastasi hiljaa.

”Suutele minua”, Kalkaros vastasi ja veti Hermionen päälleen suudelmaan. Hermione latasi siihen kaikki salaamansa tunteet haluten saada miehen uskomaan.

Lopulta Kalkaros liikahti kuin vaivaantuneena Hermionen alla. Hermione nousi uudelleen istumaan ja tuijotti miestä tiiviisti. Hän oli kyllä tuntenut tämän kovettuvan allaan.

”Haluat ehkä siirtyä”, Kalkaros sanoi hiljaa. Ääni kuulosti lähes uhkaavalta ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Hermionen selkärankaa.

”Miksi?” nainen kysyi näytellen viatonta.

”Koska minä – Tai sinun ei pitäisi – Tarkoitan...”

”Minä haluan sinua”, Hermione sanoi matalalla äänellä ja yllättyi, miten paljon sitä todella tarkoitti.

Kalkaroksen silmät levisivät yllätyksestä. ”Et voi tarkoittaa, että –”, hän yritti estellä uskaltamatta uskoa Hermionen sanoja.

”Voinpas. Minä haluan sinut”, Hermione toisti. ”Mutta...”

”Niin?” Kalkaros kysyi, epäilys nousi välittömästi hänen katseeseensa.

”Vaikka minä olen raskaana, minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että olisin koskaan edennyt suutelua pidemmälle”, Hermione myönsi suoraan. ”Minä vain... Ei se varsinaisesti pelota minua, mutta en vain tiedä... mitä tehdä. Näyttäisitkö minulle?”

”Sinä haluat –?” Kalkaros aloitti tukahtuneella äänellä, mutta sulki silmänsä hallitakseen oman tunnekuohunsa.

”Jos vain yhä huolit minut. Minä tiedän, etten ole se sama Hermione, johon rakastuit”, Hermione sanoi äkkiä epäröiden.

”Jos vain –”, Kalkaros toisti, mutta veti sitten Hermionen suudelmaan, joka tuntui kuohuvan yli tukahdutetuista tunteista.

Kalkaros vaihtoi asentoaan ja käänsi heidät niin, että hän vuorostaan makasi Hermionen päällä. Hermionen katse oli nälkäinen ja vastasi miehen katsetta.

”Minä rakastan ja haluan sinua, vaikka olisit millainen”, Kalkaros sanoi ennen kuin kumartui suutelemaan Hermione uudelleen ja antoi vihdoin käsiensä vaeltaa naisen vartalolla.

[Yacila]

Luku 24: Mielihaluja

Auringonsäteet siivilöityivät verhojen raosta, valaisivat huonetta pehmeästi ja loivat kullansävyisiä juovia lattialle. Hermione heräsi hiljaa tuntien tyyneyttä, jota hän ei ollut kokenut viikkoihin. Hän oli painautunut Severuksen kainaloon ja hänen päänsä lepäsi miehen rintakehää vasten. Miehen tasainen hengitys ja rintakehän nousu ja lasku olivat kuin kehtolaulu, joka oli kannatellut häntä unessa.

Hermione ei voinut olla hymyilemättä, kun edellinen ilta kellui hänen mieleensä. Hän ei ollut edes tiennyt haluavansa Severusta ennen kuin oli sanonut sen ääneen. Ja miten mies ei vain ollut voinut uskoa hänen tarkoittavan sitä. Ja seksi... Hermione ei muistanut kouluaikoinaan suuremmalti unelmoineensa siitä. Tottahan se oli joskus mielessä käynyt, mutta opiskelut olivat jättäneet vain vähän tilaa päiväunille. Edellinen ilta ja yö olivat jotain, mitä Hermione ei ollut osannut ikinä edes kuvitella. Severus oli näyttänyt hänelle täysin uuden maailman, eikä Hermione ollut tuntunut saavan siitä tarpeekseen. Tunne siitä, miten he olivat olleet niin auki toisilleen, oli ollut jotain huumaavaa.

Hermione kohotti päätään ja kurkotti suutelemaan Severusta. Kevyt kosketus sai miehen silmäluomet värähtämään ja pian tumma katse kohdistui Hermioneen. Hymy, joka kohosi Severuksen huulille, oli niin harvinainen, että Hermione pysähtyi hetkeksi vain ihailemaan sitä.

”Hyvää huomenta”, Hermione sanoi hymyillen.

”Hyvää huomenta”, Severus vastasi, äänessä vielä unen karheutta. Hänen katseensa oli pehmeä, mutta tutkiva. ”Miten voit?”

”Hyvin”, Hermione vastasi rehellisesti. ”Todella hyvin.”

Severuksen katse tarkasteli naisen kasvoja kuin varmistuakseen tämän puhuvan totta. ”En voi vieläkään uskoa, mitä tapahtui”, hän sanoi hiljaa sulkien silmänsä. Pieni hymynkare suupielessä kertoi, että mies muisteli edellistä iltaa.

Hermione ei vastannut, vaan painoi pienen suukon hänen poskelleen ja nousi istumaan jättäen miehen muistoihinsa. Hän tunsi itsensä energiseksi ja kaipasi jotain tekemistä. Hän potkaisi peiton syrjään ja nousi vuoteesta alasti. Hermione oli hyvin tietoinen miehen katseesta, kun Severus seurasi hänen liikkeitään, kun hän asteli verhojen luo ja avasi ne kokonaan. Valo tulvahti huoneeseen ja Hermione katseli hymyillen edessään avautuvaa näkyä. Makuuhuoneen ikkuna antoi itään, missä taivas oli värjäytynyt kauniilla vaaleanpunaisen ja oranssin sävyillä.

”Kaunista”, hän mutisi itsekseen. Sängyn suunnalta kuului myöntävä murahdus.

Severus nousi hitaasti sängystä, venytteli verkalleen ja suuntasi vaatehuoneeseen heittäen aamutakin alastoman vartalonsa peitoksi. Hermione seurasi häntä ja he alkoivat valita vaatteita päivää varten. Severus poimi mustan, koristeettoman arkikaavun, jonka helma oli aavistuksen rispaantunut, mutta Hermione pysäytti hänet.

”Ei mustaa tänään”, hän ehdotti pehmeästi ja ojensi sen sijaan miehelle tummanvihreän villasekoitusta olevan yksinkertaisen kaavun. ”Kotipäivää varten.”

Severus kohotti kulmiaan, mutta otti vaatteen vastaan. ”Sinähän vaikutat päättäväiseltä tänä aamuna.”

”Minulla on vain niin ihana olo”, Hermione vastasi ja antoi nopean suukon Severuksen huulille. Miten yksinkertaista se olikaan tänä aamuna. Severus katseli häntä ilmeettömästi, mutta Hermione ei saattanut aistia paheksuntaa miehessä.

Vaatteet sylissään he siirtyivät yhdessä kylpyhuoneeseen. Severus katsoi häntä skeptisesti, kun Hermione ehdotti yhteistä suihkua. ”Jos ajattelet sitä, mitä luulen, niin minun täytyy muistuttaa, että olen vanha mies sinuun verrattuna. En minäkään loputtomasti jaksa, varsinkaan eilisen jälkeen”, hän vastasi happamasti kuin Hermione olisi ehdottanut jotain vastenmielistä. Vastaus sai Hermionen naurahtamaan. ”Sinäkö vanha?” hän tuhahti hymyillen laskiessaan vaatteensa tarkoituksella lattialle Severuksen edessä seisten. Kun hän nousi, mies veti hänet syliinsä. ”Tule tänne”, tämä murahti vetäen Hermionen suudelmaan.

Kävi ilmi, että suihku yhdessä vei yllättävän paljon enemmän aikaa kuin kaksi peräkkäistä suihkua yksinään. Suihkun jälkeen he pukeutuivat ja suuntasivat alakertaan. Hermione tunsi olonsa onnelliseksi, kun he valmistivat aamiaista yhdessä. Hänen kätensä hipaisi toisinaan Severuksen kättä tai kylkeä ja se tuntui yllättävän luonnolliselta, mutta samaan aikaan jännittävältä.

Kun Hermione istuutui aamiaispöytään ja otti siemauksen kahvistaan, hän mietti, miten ihmeelliseltä aamu tuntuikaan. Severus luki otsa keskittyneessä rypyssä postipöllön tuomaa Päivän Profeettaa, mutta laski lehteä aina välillä alas vilkaistakseen Hermionea. Miehen tutkimaton katse tuntui kuumottavan Hermionen poskia, mutta se ei ollut epämukavaa. Se sai hänet tuntemaan itsensä nähdyksi.

Kun Severus lehden luettuaan taitteli sitä pois, hän käänsi taas katseensa Hermioneen. ”Huvittaisiko sinua lähteä kävelylle aamiaisen jälkeen? En usko, että siellä sataa ennen iltapäivää.”

Hermione laski mukinsa pöydälle ja kohotti kulmiaan. "Se olisi ihanaa. Oikeastaan kaipaisinkin ulkoilmaa. Itseasiassa..."

”Niin?”

”Kun olin pieni, äiti tapasi tehdä aina sunnuntaiaamuisin crumpeteja – kyllä, tiedän että nyt on lauantai – ja minulle iski valtava mielihalu niihin. Voisin tehdä taikinan nousemaan siksi aikaa, kun olemme ulkona.”

”Onko tämä niitä kuuluisia raskaushimoja?” mies kysyi kuivasti.

Hermione naurahti kysymykselle, mutta pysähtyikin sitten miettimään. ”Nyt kun sanot, niin ehkä”, hän vastasi nauraen. ”Siivoatko aamiaisen pois sillä välin, kun teen taikinan?”

Kun taikina oli valmis ja peitetty liinalla kohoamaan, Hermione pyyhki kätensä ja kääntyi Severuksen puoleen. "Valmista. Mennäänkö?"

He pukivat lämpimät viitat ylleen, eikä kumpikaan uhrannut ajatustakaan sille, miltä he saattaisivat näyttää jonkun ohi kulkevan jästin silmissä. Sarah oli kertonut, että kyläläisillä oli mielenkiintoisia teorioita, miksi Kalkaroksen talossa asuva pariskunta tapasi pukeutua niin kummallisesti, mutta kukaan ei olisi voinut unelmoidakaan asian kysymisestä.

He kävelivät reipasta vauhtia pitkin maaseudun hiekkateitä, kunnes Severus johdatti heidät polulle, joka kulki alas kohti jokea. Syyskuun lopun ilma oli viileä, mutta raikas ja ympärillä olevat maisemat hohtivat alkavan syksyn väreissä. Vaahterat, tammet ja lehmukset olivat alkaneet verhoutua kullankeltaiseen, oranssiin ja syvänpunaiseen. Joen pinta kimmelsi aamuauringossa ja veden solina oli rauhoittavaa.

Kun he tulivat joen rantaan, Hermione pysähtyi ihailemaan maisemaa. Hän kääntyi katsomaan Severusta ja kysyi: "Severus, onko tämä se paikka, jossa kerroit kosineesi minua?"

Severus vilkaisi häntä lyhyesti ennen kuin hänen katseensa siirtyi jokeen. "Ei aivan”, hän vastasi ja hänen äänensä oli tasainen. "Se on hieman edempänä. Tule."

Hän johdatti Hermionen kävelypolkua pitkin vielä parisataa jaardia. Polku kulki pienen niityn läpi, jonka kohdalla joki oli kaivertanut suojaisan poukaman. Pensaiden ja puiden lomasta pilkisti villikukkia, jotka kukoistivat syksyn saapumisesta huolimatta ja joen toisella puolella levisi syksyn väreissä hehkuva metsä.

Severus pysähtyi ja kääntyi Hermionen puoleen. "Tässä”, hän sanoi hiljaa.

Hermione katsoi ympärilleen ja tunsi sisällään kummallisen lämmön. Hän ei muistanut hetkeä, mutta maiseman kauneus sai hänet ymmärtämään, miksi Severus oli valinnut tämän paikan. "Se on kaunis”, Hermione sanoi pehmeästi.

Severus nyökkäsi hitaasti ja piti katseensa hänessä. "En tiedä, muistaisitko siitä mitään, vaikka kertoisin yksityiskohdat”, hän sanoi matalalla äänellään. "Mutta muistan, miten tärisit kylmästä, koska olit unohtanut hansikkaasi. Sinulla oli jokin työasia mielessä, mikä sai sinut hajamieliseksi."

Hermione naurahti kevyesti. "Voin vain kuvitella, jos olin kerran edellisenä päivänä joutunut yllätystöihin yötä myöten."

"Minä..." Severus aloitti, mutta hänen sanansa takertuivat hetkeksi kurkkuun. "Minä en silloin ollut varma, hyväksyisitkö kosintani. Vaikka tiesin sinun rakastavan minua, olin valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, että sanoisit kyllä."

Hermione tunsi pienen piston rinnassaan siitä, ettei voinut muistaa hetkeä. Hän astui lähemmäs ja tarttui Severuksen käsiin. "Ja sanoisin yhä kyllä”, hän kuiskasi hymyillen.

Severuksen ilme pehmeni ja hän puristi Hermionen käsiä kevyesti. "Sinä sanoit silloin, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. En itse saattanut uskoa onneani. Sellaista ei vain tapahdu, ei minulle. Ja sinä olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin osasin milloinkaan odottaa."

Hermione vain hymyili. Hän ei kyennyt vastaamaan mitään, sillä tämän hiljaisen ja vakavan miehen avautuminen oli koskettanut häntä syvältä. Kyyneleet uhkasivat nousta jälleen silmiin (Hermione oli alkanut syyttää itkuisuudestaan raskaushormoneita), joten hän veti Severuksen tiukkaan halaukseen. Siinä hetkessä Hermione tunsi, ettei sillä olisi lopulta väliä, saisiko hän muistiaan ikinä takaisin. He selviäisivät joka tapauksessa.

Kylmä tuulenpuuska palautti heidät lopulta todellisuuteen. Hermione kohotti katseensa Severuksen kasvoihin. ”Meidän pitäisi palata. Crumpetit odottavat.”

[Yacila]

Luku 25: Uusia mahdollisuuksia

Paluumatkalla syyskuun kolea viima tuntui pureutuvan viittojen läpi, mutta Severus ja Hermione eivät antaneet sen häiritä. Hermione nojasi kevyesti Severuksen käsivarteen, kun he kulkivat hiekkatietä pitkin. Hermione oli hiljaa, mutta hänen mielessään pyörivät sanat, jotka Severus oli sanonut joen rannassa. Miehestä tuntui useinkin huokuvan se, ettei tämä odottanut ansaitsevansa, tai ainakaan saavansa, mitään hyvää elämässä. Se sai jonkin surumielisen kielen värähtelemään Hermionen sisällä ja siinä kulkiessaan hän päätti, että voisi ainakin omalta osaltaan yrittää osoittaa Severuksen uskomuksen epätodeksi.

Kun he astuivat kotiovesta sisään, Severus sulki oven huolellisesti takanaan. He riisuivat viittansa ja Severus heilautti sauvaansa sytyttäen valot ja tulen takkaan.

”Menen valmistamaan crumpetit”, Hermione sanoi kevyesti hymyillen ja suuntasi keittiöön.

Severus mutisi jotain, mitä Hermione ei täysin kuullut, ja suuntasi olohuoneeseen. Kohta Severus istui nojatuolissaan tavanomainen, synkkä ilme kasvoillaan ja suuri, mustaselkäinen kirja sylissään. Hermione kävi töihin keittiössä.

Kun crumpetit olivat valmiit, Hermione järjesti ne huolellisesti tarjottimelle voin ja teen kanssa ja kantoi tarjottimen olohuoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi Severuksen selän taakse ja vilkaisi tämän olkapään yli kirjan sivua. Siinä oli monimutkaisia taikakaavioita ja tekstiä, joka käsitteli muistiloitsujen mekaniikkaa.

”Muistiloitsuja?” Hermione kysyi laskiessaan tarjottimen pöydälle.

Severus nosti hitaasti katseensa kirjasta ja katsoi Hermionea arvioiden, ikään kuin pohtien, kuinka paljon hänen pitäisi sanoa. Lopulta hän sulki kirjan ja laski sen pöydälle, otti teen ja crumpetin käteensä ja nojautui takaisin nojatuoliinsa huokaisten.

”Epäilen, että muistinmenetyksesi ei ole vain seurausta fyysisestä vammasta tai traumasta”, Severus sanoi hitaasti. ”Muutamakin asia puhuu sen puolesta, että kyseessä voisi olla muistiloitsu.”

”Eikö tuo ole toinen niistä kirjoista, jotka ostit Viistokujalta kaksi viikkoa sitten, kun kävin tapaamassa vanhempiani? Miten kauan olet asiaa miettinyt.”

”Asia kävi heti silloin alussa mielessäni ja ostin pari teosta. Mikään onnettomuustutkinnassa ei kuitenkaan viitannut siihen, että paikalla olisi ollut joku luvatta, joten jätin asian. Vierailtuamme työpaikallasi, aloin miettiä asiaa uudelleen”, Severus vastasi.

Hermione kohotti kulmiaan ja siemaisi teetä. ”Hyvä on. Miksi epäilet muistiloitsua?” hän kysyi vakavasti.

Severus puraisi crumpetiaan ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on hyvää. Et ole tainnut leipoa minulle näitä aiemmin.” Hermione oli mielissään kehuista ja Severus palasi alkuperäiseen kysymykseen: ”Ensinnäkin muistisi menetyksen rajaus. Se kattaa koko sen ajan, kun olet ollut tekemisissä Alkemian Anomalian kanssa. Otit heihin yhteyttä pian sen jälkeen, kun mihin viimeiset muistikuvasi päättyvät. Jos se ei ole tarkoituksellista, se on aikamoinen sattuma. Toiseksi: kykenemättömyytesi kohdata onnettomuuspaikkaa. Se ei vaikuta pelkältä traumaperäiseltä reaktiolta, se oli niin voimakas. Minusta vaikutti enemmän siltä kuin jokin mielessäsi yrittäisi estää sinua muistamasta. Kolmanneksi: pelkosi jäädä yksin. Voihan se toki liittyä siihen, että olit yksin onnettomuushetkellä, mutta myös tuntemattomien ihmisten ja paikkojen kohtaaminen saa sinussa samankaltaisen reaktion. Pohdin, hyökkäsikö joku kimppuusi, kun olit yksin, ja nyt alitajuntasi yrittää suojella sinua niin, ettei samaa pääsisi tapahtumaan uudelleen. Ja neljänneksi: muistinmenetyksesi absoluuttisuus. Et muista yhtään mitään viimeisestä lähes neljästä vuodesta. Mitään ei ole palannut, vaikka olet ollut useamman viikon tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten kanssa, eikä vielä työpaikallasikaan vieraileminen palauttanut mitään. Aivan kuin kaikki olisi vain pyyhitty pois”, Severus sanoi kuin olisi kerrannut taikaliemen kaavaa Hermionelle.

Hermione tunsi tutun levottomuuden nousevan sisällään. Keskustelun saama suunta sai hänet hermostuneeksi, mutta nyt hän saattoi tehdä huomion, miten reaktio tuli aivan kuin suojaamaan häntä asian penkomiselta.

Severus laski crumpetin kädestään ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Jos teoriani on totta, tämä muuttaa kaiken, mitä olemme ’onnettomuudestasi’ ajatelleet”, hän sanoi vakavasti.

Hermione jäi miettimään, mutta jokin hänessä vastusti. ”Miksi kukaan olisi halunnut hyökätä kimppuuni? Tehdä niin pitkäkestoisen muistiloitsun? Sellainenhan on vaarallista”, hän melkein kuiskasi.

Severus kohautti olkapäitään synkästi. ”Aina löytyy joku, jolla on syy. Aina ne syyt eivät ole edes kovin ymmärrettäviä. Viha, kateus, raha, rakkaus... Minä en osaa vastata kysymykseesi vielä.”
Hermione puristi teekuppiaan tiukemmin. ”Miten voimme selvittää, onko se totta?”

”Pyhässä Mungossa on parantajia, jotka ovat erikoistuneet muistiloitsujen diagnosointiin”, Severus ehdotti, mutta jo ennen kuin sanat olivat ehtineet kunnolla ulos hänen suustaan, Hermione pudisti kiivaasti päätään.

”Ei. En mene takaisin sinne. Mieluummin jätän asian vaikka selvittämättä”, hän sanoi päättäväisesti. ”Mutta me voimme tehdä tämän itse. Me olemme – sinä olet – tarpeeksi taitava.”

Severus ei vastannut heti, vaan katsoi Hermionea pitkään. Lopulta hän totesi hitaasti: ”Minun täytyisi tutkia asiaa vielä enemmän, mutta muistiloitsun purkamiseksi minun olisi murtauduttava lukilitiksella mieleesi. Purettava muistiloitsun luomat lukot. Se ei ole vaaratonta.”

Hermione nyökkäsi. ”Minä suostun siihen, jos sinä teet sen”, hän sanoi hiljaa.

”Hermione, en tiedä, ymmärrätkö tällaiseen taikuuteen liittyviä vaaroja. Kyllä, minä olen varsin lahjakas lukilitiksessa, mutta muistiloitsut ovat arvaamattomia. Jotain meni todennäköisesti vielä vikaan, kun sitä luotiin, koska laboratoriosi räjähti. Mielesi ja muistisi sorkkiminen ylipäätään. Saattaisin saada aikaan pysyvää vahinkoa”, Severus sanoi tiukan näköisenä.

”Minä en välitä”, Hermione vastasi kohottaen leukaansa.

”Hermione”, Severus yritti uudelleen, tällä kertaa lempeämmin. ”Saattaisin tuhota muistisi vaikka kokonaan. Tai saattaisit menettää järkesi. Muistiloitsut, varsinkin näin isot, ovat vaarallisia. Minä – minun ei olisi pitänyt ottaa koko asiaa puheeksi.”

”Mutta sinä otit ja minun täytyy saada tietää. En voi vain elää loppu elämääni ajatellen, että joku ehkä hyökkäsi kimppuuni ja teki tämän kaiken tahallaan. En voi elää loppu elämääni tarviten joka hetki jonkun olemaan kanssani”, Hermione yritti saada Severuksen ymmärtämään. ”Voitko yrittää minun vuokseni? En syytä sinua, jos jokin menee vikaan.”

Severus naurahti katkeran oloisesti. ”Minä syyttäisin itse itseäni, jos tuhoaisin mielesi.”

”En voi elää näin”, Hermione kuiskasi. ”Severus, minä pyydän.”

Hermione saattoi nähdä liikutusta miehen silmissä, ennen kuin tämä verhosi katseensa tutkimattomaksi. Severus sulki silmänsä kuin varautuen sanomaan jotain, minkä tiesi olevan väärin.

”Minä lupaan miettiä asiaa”, hän lopulta myöntyi.

Kiitollinen hymy valaisi Hermionen kasvot. ”Kiitos. En luottaisi kehenkään muuhun tekemään sitä.” Sitten hän osoitti kirjaa, jota Severus oli lukenut. ”Onko sinulla muita kirjoja, joista voisin lukea tästä enemmän?”

Severus naurahti kuivasti äkilliselle aiheen vaihdokselle ja Hermionen tarpeelle saada oppia lisää. ”Yllättävää, että haluat lukea asiasta.” Hän kääntyi osoittamaan kirjahyllyssä olevaa tummanruskeaa nahkakantista kirjaa. ”’Unohduksen käsikirja’. Siinä oli varsin kattavasti muistiloitsuista ja syventävämmin kuin Tylypahkan oppimäärä vaatii.”

Hermione nousi hakemaan kirjaa ja istui takaisin sohvalle. Vetäen viltin syliinsä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea. Tee ja crumpetit katosivat huomaamatta molempien keskittyessä yhteiseen tutkimukseen. Hermionen mielessä pyöri jatkuvasti kysymys, voisiko hän todella saada muistinsa takaisin.

[Paquette]

Tässähän alkaa uhkaavasti loppu häämöttää! Mukavaa, että vauva-asiasta päästiin nyt kunnolla keskustelemaan. Luin tuon luvun ekalla kerralla vissiin vähän huolimattomasti, kun en jotenkin rekisteröinyt Hermionen kertomaa, että ajatus seksistä Severuksen kanssa oli saanut hänet oksentamaan. Varsin ymmärrettävää, että Severusta se kommentti oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan, mutta onneksi asia lopulta selvisi, vieläpä niin hyvin että fyysinenkin läheisyys palasi heidän välilleen. Kiva yksityiskohta, että Kalkaros vaihtui tekstissä Severukseen tuon jälkeen.

Epäilin jo heti alkuun, että onnettomuuteen liittyy jotain hämärää ja käynnit työpaikalla (hauska nimi tuo Alkemian Anomalia!) vahvistivat ajatusta. Muistiloitsua en kylläkään tullut ajatelleeksi, mutta se kuulostaa loogiselta mahdollisuudelta. Syyllisestäkin on tiettyjä epäilyksiä, mutta saapi nähdä, liittyykö siihen vielä jokin isompi ylläri. Kaiken kaikkiaan tää on nyt jännässä vaiheessa! Miellyttävää vastapainoa juonen etenemiselle toivat nuo leppoisat lautapeli-, tee- ja ruokailuhetket, crumpeteista en ollut kuullutkaan, piti googlata.

[Yacila]

Paquette: Kiitos jälleen ihan valtavasti sun kommentista. ❤ Kuulostaa siltä, että olin onnistunut kirjoittamaan Hermionen kommentin seksiasiaan just oikealla tavalla, että ei herätä lukijassa suurempia tunteita, mutta sitten pikkutarkka Severus ei muuta kuulekaan. (Koko viikolla.)  Mulle oli tärkeää, että he löytävät fyysisenkin läheisyyden takaisin ennen loppurätinöitä. Crumpetit on tosiaan aika nannaa. Asuin aikoinani englantilaisessa perheessä melkein vuoden, niin tätä ficciä kirjoittaessa niistä pienistä englantilaisista arjen yksityiskohdista on ollut yllättävää hyötyä. 

***


Luku 26: Siltä varalta, että...

”Tarvitsemme lisää tietoa”, Hermione sanoi turhautuneena sulkien kirjan sylissään. ”Meidän täytyy mennä Viistokujalle.”

Hermione oli käynyt läpi Severuksen osoittaman ’Unohduksen käsikirjan’ ja etsinyt sen jälkeen heidän kotinsa kirjahyllystä kaksi muutakin kirjaa, joissa oli kerrottu jotain muistiloitsuista. Hänen edessään sohvapöydällä oli sulkakynä ja pergamentti, mihin hän oli tehnyt muistiinpanoja lukemansa pohjalta.

Severus nosti katseensa kirjastaan ja tuijotti häntä pitkään. ”Vaikka tehokkuutesi on toki ihailtavaa, malttamattomuutesi alkaa häiritä”, mies lopulta sanoi muotoillen sanansa yllättävän kohteliaasti. Hermione saattoi kuitenkin nähdä miehen jännittyneen leuan, mikä kertoi omaa tarinaansa. Hermione oli koko aamun ahdistellut miestä kärttämällä lupausta siitä, että tämä yrittäisi muistiloitsun purkua ja mieluiten vielä heti seuraavana aamuna. ”Meidän pitäisi syödä jotain.”

”Voimme syödä Viistokujalla. Tule nyt”, Hermione sanoi katosi eteiseen hakemaan heidän viittojansa.

Severus nousi huokaisten seisomaan. ”Hyvä on. Mutta muistutan, että minä kävin jo kaksi viikkoa sitten etsimässä kirjoja aiheesta ja tarjonta oli varsin epätyydyttävää. Suurin osa teoksista käsittelee aihetta hyvin ympäripyöreästi tai jopa virheellisesti. Uusimpia kirjoja ei juuri tunneta perinpohjaisesta tutkimuksesta.”

”Kaikki tieto on hyödyllistä, kun sen osaa seuloa”, Hermione vastasi ojentaen Severuksen viittaa.

”Kuvittelitko minun lähtevän tämän näköisenä Viistokujalle? Muutaman jästin ohittaminen kävelyllä voineen hyväksyä, mutta Viistokujalle lähteminen on asia erikseen.”

Hermione katsoi lattiaan salatakseen hymynsä, mutta mies huomasi silti.

”Sinua huvittaa se, että välitän siitä, miten ihmiset näkevät minut.” Se ei ollut kysymys, vaan sanat oli esitetty ärtyneesti, suorastaan haastavasti.

”Ehkä enemmänkin yllätti. Tarkoitukseni ei ollut loukata”, Hermione vastasi sovittelevasti. ”Tule, käydään vaihtamassa vaatteita ensin.”

Viistokujalla he pysähtyivät ensitöikseen syömään lounasta pieneen viehättävään kahvilaan. Se ei ollut ehkä Severus Kalkaroksen tyylinen, mutta molemmat olivat sitä mieltä, että koska se oli ensimmäinen, jonka ohi he kulkivat, se sai kelvata. Lounaan jälkeen Hermione ja Severus kiertelivät kirjakauppoja ja antikvariaatteja Viistokujalla ja sen ympäristössä. Severus seurasi Hermionen perässä synkkänä varjona, silloin tällöin mutisten jotain kirjojen laadusta. Hermione valitsi silti useita teoksia, kunnes Severus viimein veti hänet sivuun.

”Riittää. Sinä hoputat minua toimimaan jo huomenna, mutta ostat kirjoja kuin aikoisit käyttää seuraavan kuukauden asiaan perehtymiseen.”

Hermione nieli vastaväitteensä ja he palasivat kotiin. Koko loppupäivä kului kirjojen tutkimiseen, muistiinpanojen tekemiseen ja suunniteluun. Hermione painosti Severusta ryhtymään yritykseen ja ennen nukkumaanmenoa mies antoi lopulta periksi. Hermione tiesi olevansa epäreilu, mutta nyt kun vihdoin oli jotain, mihin tarttua hänen muistinsa palauttamiseksi, hän halusi toimia.

Illalla, kun molemmat makasivat omilla puolillaan vuodetta, tunnelma tuntui kireältä ja odottavalta. Edellisiltainen läheisyys tuntui kaukaiselta asialta. Hermione pohti, oliko painostuksellaan rikkonut jotain heidän välillään. Severus kuitenkin kääntyi Hermionen puoleen. ”Tule tänne”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Jos huomenna tapahtuu jotain peruuttamatonta... Jos tämä on viimeinen yömme yhdessä, haluan sinut tähän.” Ehkä asiat eivät olleet peruuttamattomasti rikki, Hermione huokaisi helpottuneena kietoessaan käden Severuksen ympärille.

Aamulla Hermione heräsi varhain, jo ennen auringon nousua. Severus nukkui rauhallisesti omalla puolellaan vuodetta. Hermione nousi varovasti, ettei sänky narisisi ja kietoi ylleen pehmeän aamutakin suojaksi aamun viileydeltä. Taikasauvan liikkeellä hän kutsui kirjoitusvälineet luokseen, istuutui makuuhuoneen lukunurkkaukseen ja sytytti kynttilän. Hän aloitti kirjoittamisen.

Rakkaat äiti ja isä,

Kiitos kaikesta avustanne näiden viime viikkojen aikana. Tiedän, että olette olleet huolissanne minusta. Severus on tehnyt kaikkensa auttaakseen minua ja on ollut aivan uskomaton tuki.

Muistini ei ole palautunut yhtään koko tänä aikana ja siksi ajattelimme Severuksen kanssa, että muistoni on voitu poistaa tarkoituksellisesti.

Jos luette tätä kirjettä, jotain meni pieleen, kun yritimme poistaa muistiloitsun vaikutuksia minusta. Jos en ole enää oma itseni, tietäkää, että se ei ollut Severuksen syytä. Minä olen painostanut häntä, koska uskon, että totuus on sen arvoinen. Älkää syyttäkö häntä, jos jotain meni pieleen. Rakastan häntä. Hän tarvitsee kaiken avun ja tuen, jonka voitte hänelle antaa.

Kaikki tekemäni päätökset ovat omiani. Rakastan teitä.

Hermione

***

Harry,
Kiitos sinulle ja Ginnylle kaikesta tuesta, mitä olen saanut teiltä näinä viime viikkoina. Olette olleet korvaamattomia.

Kirjoitan sinulle, koska aiomme Severuksen kanssa tänään yrittää lukilitiksella palauttaa muistoni. Uskomme, että ennen räjähdystä, joku pyyhki muistini tarkoituksella.

Jos luet tätä, jokin on ilmeisesti mennyt vikaan. Haluan, että tiedät: Severus ei ole vastuussa. Minä halusin tätä ja minä painostin hänet suostumaan tähän. Ymmärrän, että yrityksellämme voi olla kohtalokkaat seuraukset minulle. Koen kuitenkin, etten voi enää elää näin nyt, kun tiedän, että saattaa olla mahdollisuus palauttaa muistoni.

Pyydän sydämestäni sinua suojelemaan Severusta, jos tästä seuraa hänelle ongelmia. Ja jos hän tämän yrityksemme vuoksi on menettänyt minut, pyydän sinua auttamaan ja tukemaan häntä. Pelkään hänen puolestaan.

Olen tehnyt tämän päätöksen itse. Rakastan teitä kaikkia.

Hermione

***

Hermione,

Jos luet tämän kirjeen, jokin on mennyt pieleen. Kolme viikkoa sitten tapahtui räjähdys, joka pyyhki muististani viimeiset neljä vuotta. Uskon, että joku langetti minuun muistiloitsun ja teki kaiken tämän tahallaan.

Riippuen siitä, missä kunnossa olet nyt, saatat olla myös menettänyt muistisi. Haluan kertoa sinulle muutaman asian. Olet naimisissa Severus Kalkaroksen kanssa. Tiedän, järkyttävää. Eikö olekin? Ja ennen kuin alat miettiä selityksiä ja tekosyitä, haluan kertoa, että sinä rakastat häntä. Minä rakastan Severusta. Me aloimme seurustella yli kolme vuotta sitten ja rakastuimme. (Kyllä, luit oikein.) Vuosi sitten menimme naimisiin. Minä en tietenkään muista tästä mitään muistinmenetyksestä johtuen.

Saatat ajatella, että ehkä mitään rakastumista ei koskaan oikeasti sitten tapahtunutkaan, kun en voi muistaa sitä. Uskon, että se tapahtui. Kolme viikkoa sitten, kun palasin tajuihini onnettomuuden jälkeen, olin kauhuissani kuullessani nämä asiat, joista olen tässä kirjoittanut. Severus auttoi minua toipumaan, teki kaikkensa, että tuntisin oloni turvalliseksi. Ja minä rakastuin häneen uudelleen. Luet tätä kirjettä, koska et todennäköisesti muista sitä enää itse.

Mutta haluan sanoa sinulle, että voit luottaa Severukseen. Anna hänen voittaa rakkautesi uudelleen. Et voisi löytää häntä parempaa miestä.

Minä ja Severus yritämme tänään pyörtää muistiloitsun vaikutukset. Se on vaarallista minulle ja siksi kirjoitan tämän kirjeen. Siltä varalta, että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Älä syytä Severusta tapahtuneesta. Hän tekee tämän, koska hän rakastaa minua ja minä painostin hänet tähän.

Haluan sinun muistavan, että olet voimakas, rohkea ja päättäväinen nainen. Selviät tästäkin elämän kolhusta. Tein tämän päätöksen siksi, etten voi enää elää tässä epätietoisuudessa ja riippuvuudessa muista ihmisistä. En enää, kun tiedän, että on vaihtoehto.

Rakkaudella,
Hermione

Hermione sulki kirjeet kuoriin ja sujautti kuoret aamutakkinsa taskuun. Sitten hän pujottautui ulos aamutakistaan ja sukelsi vielä takaisin peiton alle.

[Yacila]

A/N: Se olis sitten lopputaistelun aika.

***


Luku 27: Taistelu muistojen puolesta

Olohuoneessa leijui raskas jännitys. Hermione makasi sohvalla kasvot hikisinä ja kalpeina. Severus istui hänen vieressään matalalla jakkaralla, taikasauva lepäsi hänen sylissään. Miehen ilme oli vakava, jopa hänen tavanomaisiin synkkiin standardeihinsa verrattuna.

Hermione räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan Severusta. "Mitä löysit?" hän kysyi ääni käheänä.

Severus huokaisi syvään ja otti hetken kootakseen ajatuksensa. "Mielessäsi on käytetty äärimmäisen vahvaa muistiloitsua”, hän sanoi matalalla äänellä. "Pieninkin yritys päästä käsiksi neljän viime vuoden muistoihin kohtasi voimakasta vastarintaa."

Hermione henkäisi ja hänen sormensa puristuivat tiukasti sohvan reunaan. Hänen silmissään välkähti pelonsekainen toivo. "Se tarkoittaa, että olit oikeassa”, hän kuiskasi. "Mutta me voimme murtaa sen, eikö niin? Sinä pystyt siihen?"

Severus katsoi häntä pitkään, hänen kulmansa kurtistuivat syvään uurteeseen. "Hermione, ymmärräthän, mitä siitä voisi seurata? Tämäntyyppisen loitsun murtaminen voi aiheuttaa vakavaa vahinkoa mielellesi – tai pahempaa." Hänen äänensä särähti lopussa, mutta hän peitti tunteensa nopeasti, kuten aina.

Hermione nousi hieman ylemmäs. "Haluan muistini takaisin”, hän sanoi vakaasti. "Minun täytyy saada tietää, mitä tapahtui. Päästää irti."

Severus ei vastannut heti. Hän nousi istumaan suorempana ja tuijotti Hermionen kalpeita kasvoja, kuin punniten sanojaan. Hermione näki miehen käyvän jotain sisäistä kamppailua.

"Hermione”, hän aloitti hitaasti, yrittäen vakuuttaa naista, "sinun täytyy ymmärtää, että loitsun murtaminen ei ole uhka vain mielellesi, vaan kehollesi myös. Sydämesi ei ehkä kestä sitä rasitusta. Loitsun vapautuminen voi myös paljastaa asioita, joita et halua tietää. Jotkut muistot... eivät välttämättä palaa kauniina."

Hermione nielaisi ja hänen katseensa heilahti ikkunaan. Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla. "Minä ymmärrän”, hän sanoi hiljaa, mutta vakaasti. "Minun täytyy saada tietää. Olen valmis ottamaan riskin."

Severuksen kurkusta purkautui vaimea äännähdys, joka kuulosti lähes naurahdukselta, vaikka siinä ei ollut iloa. "Sinä olet itsepäisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut”, hän totesi kuivasti, mutta hänen katseensa pehmeni hetkeksi. "Ja silti... se on piirre, jota niin paljon sinussa arvostan."

Vaikka Hermione ei vastannut, hän oli yllättynyt miehen tunnustuksesta. Hän ojensi kätensä koskettaakseen Severusta kasvoihin, mutta veti sen takaisin epäröiden, kun mies nousi seisomaan. Tämän musta kaapu hulmahti kevyesti liikkeen mukana.

"Jos päätät jatkaa”, Severus sanoi, kääntyen häneen päin, "sinun on ymmärrettävä, että voimme menettää enemmän kuin muistosi. Tämä voi tuhota mielesi. Ja jos niin käy..." Hän ei viimeistellyt lausetta, mutta Hermionen oli helppo arvata loppu. Hänen kasvoillaan värähti syyllisyys.

Hermione nousi kunnolla istumaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Severus, minä luotan sinuun. Sinä olet ainoa, johon luotan tässä asiassa. Jos joku voi tehdä tämän, se olet sinä."

Hermione näki, miten miehen hartiat jännittyivät. Oli harvinaista nähdä Severuksen empivän – ja juuri siksi Hermione tiesi, kuinka paljon tämä merkitsi. Lopulta Severus nyökkäsi hitaasti, kuin olisi vastentahtoisesti hyväksynyt sen, ettei paluuta enää ollut.

"Hyvä on”, hän sanoi lopulta. "Mutta tämä ei tule olemaan helppoa, ei sinulle eikä minulle. Valmistaudu." Hänen sanansa olivat yksinkertaiset, mutta niiden takana kaikui syvä huoli.

Hermione hymyili heikosti, mutta hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Kiitos, Severus. Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi, ääni murtuen hieman. Hänen sydämensä täytti pelon ja toivon välinen ristiriita, mutta hän tiesi, ettei olisi voinut valita toisin. Tämä oli ainoa tie eteenpäin.

Hermione kävi takaisin makuulle, sulki silmänsä ja Severus asettui takaisin istumaan jakkaralleen. Mies laski sauvansa varoen Hermionen ohimolle. ”Olen valmis”, Hermione sanoi hiljaa, vaikka pelko värisi hänen äänessään. Severus ei vastannut, mutta hänen kulmansa vetäytyivät entistä syvempään uurteeseen ja hänen katseensa oli sulkeutunut.

”Rakastan sinua”, mies kuiskasi. Sitten: ”Lukilitis”, kuului matala, selkeä ääni. Hetkessä maailma Hermionen ympäriltä katosi ja hän huomasi olevansa oman mielensä syvyyksissä. Viime viikkojen muistot virtasivat hänen ympärillään.

Hermionen tietoinen mieli yritti valmistautua siihen, mitä tuleman piti. Hän toivotti Severuksen läsnäolon tervetulleeksi, mutta pelko kipinöi hänen ajatuksissaan. Severus huomasi sen varmasti.

Severuksen läsnäolo Hermionen mielessä tuntui vahvalta ja ankkuroivalta, mutta samalla siitä huokui varovaisuus. Mies ei työntynyt eteenpäin voimalla, vaan liikkui kuin kirurgi, joka yritti välttää jokaista hermoa ja suonta.

Severus kohtasi vastarintaa heti, kun hän yritti lähestyä neljän viime vuoden muistoja. Muistiloitsu, joka suojasi noita lukittuja osia, tuntui kuin elävältä olennolta, joka reagoi raivoisasti jokaiseen yritykseen murtaa se. Loitsu käytti Hermionen omia pelkoja hänen mieltään vastaan ja hyökkäsi Severusta kohti painostavalla voimalla.

Ensimmäinen aalto tuntui kuin tuhannelta veitsen iskulta. Hermionen mieli jähmettyi kivusta, kun loitsu yritti työntää Severuksen pois. Severus vastasi jääräpäisesti, vahvistaen otettaan Hermionen ajatuksista, mutta jokainen sekunti tuntui kestävän ikuisuuden. ”Päästä läpi. Päästä läpi”, Hermione yritti mielessään hokea, mutta hänen tietoisen mielensä ääni kuulosti heikolta ja etäiseltä.


Severus tiesi, että hän ei voinut antaa epäilylle sijaa siinä hetkessä. Hän tiesi, että luovuttaisi, jos alkaisi epäillä. Hermione oli pyytänyt häntä antamaan kaikkensa ja sen hän aikoi myös tehdä. Seurasi siitä mitä hyvänsä. Hän lähetti äänettömän anteeksipyynnön Hermionelle ja jatkoi taistelua.

Hän upotti mielensä syvemmälle Hermionen ajatusten verkkoon, etsien paikkaa, josta muistiloitsun voima juonsi juurensa. Loitsu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan lähetti uusia, voimakkaita vastaiskuja. Jokainen aalto tuntui polttavana kipuna Hermionen mielessä ja Severus tunsi oman mielensä kuormittuvan jatkuvasta puolustautumisesta. Hän ei pystynyt vastaamaan voimaan samalla voimalla, vaan lähetti loitsua kohti pieniä, terävästi kohdistettuja purskeita etsien loitsun heikkoja kohtia. ”Älä taistele minua vastaan, Hermione”, Severus mutisi, vaikka tiesi, ettei nainen voinut kuulla.

Loitsu vaikutti alkavan murtua hitaasti, mutta samalla Hermionen mieli alkoi väristä epävakaasti. Se tuntui kuin maanjäristykseltä mielessä. Severus tunsi, kuinka Hermionen muistoja alkoi virrata esiin, mutta ne olivat pirstaleisia, sekavia. Näkyjä onnellisista hetkistä – häätanssi, yhteinen ilta – ja sydäntä raastavista hetkistä – riita, paniikinomainen pelko. Muistot olivat yhtä sekavaa myllerrystä. Kaikkien takana piileskeli yksi valtava musta aukko, joka esti heitä pääsemästä loitsun ytimeen.

”Murru”, Severus sihisi ajatuksissaan, kun hän iski koko mielensä voimalla loitsun ytimeen. Se oli tiiviisti, lähes erottamattomasti, kietoutunut Hermionen onnettomuuteen. Hetkellisesti Severus näki jotain – hämärän kuvan huoneesta, useamman ihmisen huutoja ja sokaisevan valon – ennen kuin loitsu hyökkäsi takaisin raivokkaasti. Kuin se olisi ollut ohjelmoitu suojaamaan jotain erityisen arvokasta – tai vaarallista.

Hermione tunsi kaiken nielevän tuskan iskevän mieltään ja Severus melkein horjahti takaisin fyysiseen kehoonsa. ”Ei nyt”, hän mutisi ja jatkoi taistelua.

Hermionen hengitys oli raskaampaa ja hänen sydämensä takoi kuin rumpu. Hänen tietoisuutensa alkoi hajaantua, mutta hän yritti pitää kiinni Severuksen mielen läsnäolosta. ”Älä luovuta”, hän lähetti sekavan ajatuksen Severukselle tietämättä, kuuliko mies häntä. ”Älä anna minun menettää tätä mahdollisuutta.”

Viimeinen aalto iski kuin pyörremyrsky. Severus keskittyi kaikkensa siihen yhteen hetkeen, tuohon yhteen ratkaisevaan iskuun, jolla muistiloitsun ydin murtui. Loitsu antoi periksi äkillisesti, kuin sen voima olisi yhtäkkisesti vain lopahtanut. Muistot ryöpsähtivät esiin sekavana, mutta kirkkaana virtana. Ne vyöryivät Hermionen mieleen, liian nopeasti ja liian voimakkaasti. Kuin vesimassa, joka vyöryy esiin padon murruttua.

Severus tunsi Hermionen tietoisuuden hämärtyvän, kun tämän mieli alkoi luisua pois hänen ulottuviltaan vähän kerrallaan. Hänen sisintään kouraisi kauhu. Hän oli murtanut muistiloitsun, mutta millä hinnalla? Voimansa kuluttaneena Severus ei pystynyt enää auttamaan Hermionea. Kaikkensa vastustaen hän palasi voimattomana kehoonsa. Hän häälyi hetken tajunnan rajamailla ajatellen etäisesti, että heidän olisi pitänyt pyytää joku avuksi. Sitten hän romahti lattialle kaiken pimetessä.

[Yacila]

A/N: Tämä oli niin lyhyt luku, että laitan tämän tähän heti perään. Tämän jälkeen onkin sitten enää yksi luku + epilogi jäljellä. 😬 Vähiin käy ennen kuin loppuu.

***

Luku 28: Hämärää

Ensimmäinen aistihavainto oli kohina. Hänen aivonsa rekisteröivät sen hitaasti sateeksi, joka ropisi ikkunaan tasaisena virtana. Seuraavaksi iski kipu. Vasenta puolta päästä repi tuska, kuin joku olisi yrittänyt kiskoa hänen korvaansa irti. Se tuntui kiduttavalta todistukselta siitä, että hän oli edelleen elossa.

Hän yritti avata silmiään, mutta maailma pysyi hämäränä ja epäselvänä. Hän makasi vatsallaan olohuoneen matolla, kasvot painautuneina sen karkeaan pintaan. Kosteus maton pinnalla tuntui inhottavalta vasten hänen poskeaan ja hän tiesi heti, ettei se ollut vettä. Kuivuva veri liimasi hänen poskensa mattoon.

Hetken ajan hän aisti hiljaisuutta ympärillään. Takan tuli oli sammunut, huoneessa ei näkynyt sen hohdetta. Ulkoa ei tullut juurikaan valoa. Tuntui, kuin koko maailma olisi hävinnyt jonnekin kauas sateen harmaan verhon taakse.

Kipu sivalsi hänen poskeaan, kun hän varovasti liikutti kättään. Jokainen lihas tuntui olevan kuin lyijystä valettu, mutta lopulta hän sai kohotettua kätensä. Sormet kohtasivat rikkoutuneen ihon ja kuivuvan veren reunan. Haava oli syvä, mutta verenvuoto oli jo tyrehtymässä. "Mitä helvettiä…?" hän kuiskasi, mutta sanat hukkuivat sateen yksitoikkoiseen meluun.

Hän yritti kääntyä selälleen, mutta liike nosti mustia pisteitä hänen näkökenttäänsä. Hän hengitti syvään, odotti keinumisen laantuvan ja pakotti itsensä sitten kontilleen. Hänen katseensa osui sohvalla makaavaan liikkumattomaan hahmoon. Hermionen ruskeat kiharat olivat hajallaan tyynyllä ja naisen käsi roikkui velttona sohvan reunalta. Severuksen sisällä heräsi kylmä pelko.

Muistot iskeytyivät häneen kuin myrskyaalto. Muistiloitsu. Taistelu sen suojauksia vastaan. Hetki, jolloin hän oli tuntenut muurin murtuvan. Ja sitten… Hermione katoamassa kauemmas. Hän itse löi kasvonsa sohvapöydän reunaan kaatuessaan tajuttomaksi lattialle... Nyt Hermione makasi hänen edessään, liikkumatta.

Severus yritti nousta pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Hän rojahti takaisin polvilleen ja veti itseään hitaasti sohvaa kohti. Jokainen liike tuntui mahdottomalta, mutta hän ei voinut pysähtyä. Jos Hermione… ei, naisen täytyi olla hengissä. Kaiken täytyi olla kunnossa.

Viimein Severus kohottautui sohvan viereen. Hänen kätensä tärisivät ponnistuksesta, kun hän hapuili Hermionen kaulaa. Hän tunsi viileän ihon, mutta siellä, juuri ja juuri tunnistettavissa, tuntui elämää ylläpitävä heikko syke. Hermione oli hengissä.

”Pysy… kanssani”, Severus kuiskasi, mutta hänen äänensä sortui. Hän nojasi hetkeksi otsansa sohvan reunaan, koettaen koota voimiaan. Mutta vastustelusta huolimatta maailma pimeni ja hän vaipui takaisin lattialle tajuttomana.

[Yacila]

Luku 29: Salaisuus

Hermione havahtui hiljalleen tietämättä, missä oikein oli. Sateen tasainen kohina kuului ikkunaa vasten. Hän tunsi itsensä voipuneeksi, mutta ei erityisen sairaaksi tai kipeäksi. Kaikki oli vain... hidasta. Hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt mitään.

Olenko tullut sokeaksi? ajatus iski häneen kylmäävänä. Hermione kohottautui käsivarsiensa varaan ja yritti katsoa ympärilleen pimeydessä. Hän ei ollut varma, mutta saattoi ehkä erottaa ikkunan aavistuksen verran vaaleamman alueen pimeyden keskeltä. Hermione liikutteli käsiään ja yritti hapuillen tulkita ympäristöään. Pehmeää kangasta. Sohvan nahkainen pinta. Lopulta hänen oikea kätensä osui ensin pöydänreunaan ja sitten johonkin tuttuun sen päällä. Taikasauva.

”Valois”, Hermione sanoi karheasti ja sauvan päähän syttyi kirkas valo. Se oli niin kirkas, että hän joutui sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kun hän viimein raotti silmiään, tuttu olohuone alkoi hahmottua himmeän valon loisteessa.

Hermione nosti sauvaansa korkeammalle nähdäkseen paremmin. Se oli heidän olohuoneensa. Miksi hän nukkui sohvalla? Takkatuli oli sammunut ja ilma oli viileä. Hermione kohotti sauvaansa ja mumisi: ”Sytyjo.” Tuli roihahti takkaan ja pian huoneessa oli taas pehmeää lämpöä ja valoa.

”Lumos maxima”, Hermione lisäsi ja valaistus voimistui, kun lyhtyihin ja kynttilöihin syttyi valo. Valon lisääntyminen sai aikaan myös epämääräisen äänen jostain läheltä. Hermione kääntyi katsomaan sohvan eteen lattialle ja huomasi siinä makaavan hahmon. Severus. Hän sammutti valon taikasauvastaan ja kurkotti sillä kohti miestä. Mitä me oikein olemme tehneet, kun nukumme molemmat olohuoneessa? Hermione mietti huvittuneena.

Hermione tökkäsi sauvallaan miestä kevyesti takapuoleen. ”Hei, vanha lepakko. Mitä tapahtui?” hän kysyi ääni karheana.

Hermionen kysymys sai Severuksen äännähtämään uudelleen ja pyrkimään ylös lattialta. Miehen kasvoilta paljastui verinen yllätys, kun tämä kohottautui istumaan ja hieroi ohimoaan.

”Näytät kamalammalta kuin normaalisti”, Hermione totesi tuijottaessaan Severuksen veristä poskea. Veri oli kuivunut kerrokseksi miehen kalpeille kasvoille ja mustat hiukset näyttivät sotkeutuneen siihen.

Severus käännähti katsomaan Hermionea kulmat kurtussa. ”Mitä sinä sanoit?”

”Sanoin, että hevoskotkan raatelema fletkumatokin näyttäisi paremmalta kuin sinä nyt. Mitä sinulle tapahtui?”

Severuksen ilme pehmeni hetkessä. ”Hermione!” hän sai sanottua tukahtuneella äänellä ennen kuin suorastaan kaatui Hermionen päälle ja halasi naista tiukasti. Hermione hämmästyi miehen käytöstä niin, ettei hetkeen osannut kuin räpsytellä silmiään yllättyneenä.

”Hermione?” hän toisti lopulta. ”Olenko minä joku satunnainen tuttavuus nykyään?” Hermione kysyi, mutta Severus ei vastannut. Mies painoi kasvonsa Hermionen hiuksiin ja tärisi.

”Hei, hei. Rumilus, sinä pelotat minua? Mikä nyt on?” Hermione kysyi hiljaa ja nosti varovasti kättään silittääkseen miehen selkää rauhoittavasti.

Severus ei vastannut heti, hän vain päästi aina välillä tukahtuneita ääniä painautuneena Hermionea vasten. Kun hän viimein irrotti otteensa ja vajosi takaisin istumaan sohvan laidalle Hermionen viereen, kyyneleet, jotka olivat jättäneet juovat hänen verisille kasvoilleen, kimalsivat hetken takkatulen valossa. Mies ei vaivautunut pyyhkimään niitä pois. Hän vain istui kädet sylissään, hiljaa keräten itseään. Hermionekin nousi paremmin sohvalle istumaan ja veti jalat alleen odottaessaan miehen rauhoittumista.

Kun Severus vihdoin puhui, hänen äänensä oli matala ja pehmeä. Tunteet oli taas kerran verhottu. ”Mitä sinä muistat?”

Hermione hämmentyi hetkeksi Severuksen kysymyksestä, mutta sitten hänen mielensä alkoi raksuttaa. Mitä hän todellakin muisti? Hänen katseensa viipyi Severuksen tummissa silmissä ja hänen silmänsä suurenivat sitä mukaa, kun muistojen palapeli loksahteli kohdilleen. Hänen kasvoilleen levisi sekava ilme: hämmästys, oivallus ja kasautuva kauhu.

Severus ei sanonut mitään, mutta nojautui istumaan sohvan selkänojaa vasten. Hänen katseensa oli tavanomaista synkempi, mutta siihen oli sekoittunut varovainen odotus. Hän ei tahtonut painostaa Hermionea sanoihin – muistojen kerääminen olisi tarpeeksi hämmentävää itsessään.

Hiljaisuus venyi minuutti minuutilta. Severus pystyi suorastaan näkemään, kuinka Hermionen mieli työskenteli, yksi muiston sirpale kerrallaan. Kun Hermione vihdoin puhui, hänen äänensä oli hiljainen kuiskaus.

”Se oli Flubbercomb”, hän sanoi tukahtuneesti, ikään kuin olisi ollut vaikeaa sanoa nimeä ääneen.

Severus nyökkäsi synkkänä. Hänen kasvojensa ilme koveni. ”Minä näin hänet myös. Oliko hän koko hyökkäyksen takana?”

Hermione nyökkäsi hitaasti ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. ”Hän tuli laboratorioon. Kaikki luulivat hänen jo lähteneen kotiin. Hän puhui… ylennyksestä. Hän oli aluksi ystävällinen, tai ainakin esitti sellaista. Kysyi, aionko tavoitella ylennystä. Kun sanoin, että tietenkin aion, hän… muuttui.”

Severus kurtisti kulmiaan. ”Muuttui?”

”Hän oli… vihaisempi kuin osasin odottaa. Hän yritti painostaa minua vetämään oman hakemukseni pois. Sanoi, että ylennys kuului hänelle, koska hän oli ollut yrityksessä paljon pidempään. Kun sanoin, että yrittäisin silti, hän…” Vaikka muistiloitsu oli poistettu, asiasta oli silti vaikea puhua.

”Hän hyökkäsi?” Severus täsmensi, äänensä terävänä.

Hermione nyökkäsi. ”Hän kävi kimppuuni taioin. En osannut odottaa sellaista. Laboratoriossa särkyi laitteistoa. Ja…” Hermionen ilme muuttui tuskaiseksi. ”Hän teki muistiloitsun. Olin niin yllättynyt, etten tajunnut edes puolustautua.”

Severuksen kasvot synkkenivät vieläkin enemmän, mutta mies vain nyökkäsi kannustaen Hermionea jatkamaan.

”Loitsu… oli liian voimakas. Se iski minut pöytään. Flubbercomb pakeni sen jälkeen. En ehtinyt nähdä, minne hän meni, koska putosin lattialle aika tokkurassa. Mutta sitten…” Hermionen katse vaelsi hämärässä. ”Kemikaalit. Ne olivat kai kaatuneet kuin osuin pöytään. Muistan vain paineaallon, joka iski minuun.”

”Sinä selvisit räjähdyksestä vain, koska työkaverisi tulivat heti auttamaan. Joku heistä veti sinut ulos ajoissa, ennen kuin koko laboratorio oli tulessa, ja he toimittivat sinut Pyhään Mungoon. Olit niin pahoin palanut ja satuttanut itsesi räjähdyksessä, että parantajat eivät juuri elätelleet toiveita selviämisestäsi. Sinä kuitenkin taistelit”, Severus kertoi hiljaa. ”Muutako et muista?”

Hermione pudisti päätään. ”En. Mutta Flubbercomb… Minä tiedän, että se oli hän. Seuraava muistikuvani on, kun heräsin sairaalasta.”

Severus vilkaisi seinäkelloa. Oli aamuyö, mutta he molemmat tiesivät, että tieto pitäisi välittää auroreille mahdollisimman pian. ”Ilmoitamme auroreille aamulla”, hän päätti. ”Emme häviä mitään, vaikka nukkuisimme ensin.”

”Minun täytyy kyllä saada jotain syötävää ensin”, Hermione mutisi. ”Otatko sinä, jos laitan jotain?”

”Kiitos. Lähetän sillä välin pöllön rehtorille, etten tule töihin aamulla. Hän ei kyllä pidä siitä.”

Syötyään he kömpivät uupuneina yläkertaan kylpyhuoneeseen. Koska molemmat olivat Severuksen veressä, suihkussa oli pakko käydä. Hermione harjasi hampaansa sillä välin, kun Severus peseytyi. Hermione oli vielä suihkussa, kun mies vaelsi makuuhuoneeseen etsimään yövaatteita.

Saatuaan oman yöpaitansa päälle ja heitettyään vielä aamutakin hartioilleen, Severus poimi Hermionen omat käteensä viedäkseen ne naiselle. Kun mies tarttui Hermionen aamutakkiin, sen taskusta putosi yllättäen useampi kirjekuori lattialle. Kumartuessaan poimimaan niitä, Severus kuuli Hermionen äänen kylpyhuoneesta. Se kuulosti kauhistuneelta.

”Severus, tule tänne!”

Severus sieppasi kirjeet mukaansa ja ryntäsi kylpyhuoneeseen. Mikä Hermionella saattoi olla hätänä? Varoittamatta ajatus vauvasta putkahti hänen päähänsä. Oliko muistiloitsun purkaminen voinut vaikuttaa vauvaan? Hän kiiruhti viimeiset askeleet kylpyhuoneeseen ja löysi Hermionen seisomasta pyyhe ympärillään keskellä lattiaa kyyneleet silmissään.

”Mikä hätänä? Onko kaikki hyvin?” Severus kysyi tarttuessaan naista käsistä.

”On”, Hermione kuiskasi hymyillen. ”Tajuatko, mitä juuri tapahtui?”

”En. Mitä juuri tapahtui?” Severus kysyi ymmällään. Hänen oli vaikea irrottautua kuvittelemistaan kauhukuvista.

”Minä olin täällä yksin! Ymmärrätkö? Enkä minä edes tajunnut asiaa, ennen kuin tulin suihkusta ja se vain iski. Minua ei pelottanut. Voi onko se nyt ohi?” Hermione kysyi toivoa äänessään.

Hidas hymy hiipi Severuksen kasvoille, kun hänkin vihdoin ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän veti Hermionen suudelmaan juhlistaakseen hetkeä.

”Toin yöpaitasi”, mies tarjosi, kun he irtautuivat suudelmasta. ”Nämä tippuivat aamutakkisi taskusta”, hän jatkoi ojentaen kirjeitä Hermionelle.

”Oh, ne voi hävittää”, Hermione vastasi ja vetäisi yöpaidan ylleen. Torjuakseen aamuyön koleutta hän veti aamutakkinsakin ylleen. Ottaen kirjeet Severuksen kädestä hän tassutteli mies jäljessään makuuhuoneeseen.

”Hävittää? Mitä ne oikein ovat.”

Hermione istui sängyn laidalle ja katsoi hetken kirjeitä sylissään. ”Minä kirjoitin ne siltä varalta, että jotain menisi pieleen muistiloitsun purkamisessa”, hän vastasi lopulta.

”Mitä niissä sanotaan?” Severus ei voinut olla kysymättä.

”Ei mitään ihmeellistä. Haluatko lukea?” Hermione kysyi ojentaen kirjeitä.

”Oletko varma?”

Hermione nyökkäsi. ”Anna mennä. Ei meillä ole ollut tapana salailla asioita toisiltamme.”

Severus otti kirjeet käteensä, istuutui sängyn laidalle ja katsoi, kenelle ne oli osoitettu. ”Ei minulle lainkaan?” hän kysyi, mutta äänensävystä ei pystynyt päättelemään mitään.

”Ajattelin, että olin jo sanonut kaiken sinulle”, Hermione vastasi suoraan samalla, kun Severus avasi ensimmäisen, Hermionen vanhemmille osoitetun kirjeen. Miehen lukiessa Hermione istuutui sängylle, nojasi sängynpäätyyn ja odotti.

”Ei sinun olisi tarvinnut ottaa kaikkea vastuuta itsellesi”, Severus huomautti ryhtyessään avaamaan Harrylle osoitettua kuorta.

Luettuaan toisen kirjeen, Severus käänsi katseensa Hermioneen. ”Hän ei olisi voinut tehdä mitään. Jos sinä olisit kuollut yrityksessämme, olisin tappanut itseni.”

Hermione nyökkäsi tuntien miehensä. Jos hän olisi muistanut aamulla sen, minkä nyt muisti, hän ei olisi ikinä vaatinut Severusta ryhtymään loitsun purkuun. Hän tiesi, että mies tuskin haluaisi enää elää, jos menettäisi hänet, eikä epäillyt hetkeäkään, etteikö Severus olisi tarkoittanut sanojaan itsensä tappamisesta.

Hermione ojensi kätensä ja puristi Severusta olkapäästä. ”Onneksi niin ei käynyt”, hän kuiskasi.

Severus repi auki viimeisen kuoren ja taitteli auki pisimmän kirjeistä. Hermione ei nähnyt miehen kasvoja tämän istuessa sängyn reunalla lukemassa, mutta hartiat nytkähtivät aina välillä tämän tuhahtaessa lukemalleen. Lopulta Severus antoi kirjeen pudota kädestään lattialle ja kömpi sänkyyn peiton alle makaamaan sanomatta sanaakaan.

Hermionekin laskeutui makuulle ja tarttui miestä kädestä peiton alla. Vaikka sellainen ei ennen onnettomuutta ollut ollutkaan heillä tapana, kolmessa viikossa siitä oli tullut tapa. Sitten Hermione vain odotti. Uni painoi silmäluomia kiinni, mutta nainen tiesi, ettei Severus ollut vielä valmis nukkumaan.

”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni sen, että rukouksiini vastattiin toistamiseen. Kaiken järjen mukaan sinun pitäisi olla kuollut, jos ei räjähdyksessä, niin viimeistään muistiloitsun purkautuessa. Mutta oletkin siinä”, Severus sanoi lopulta tukahtuneesti.

Hermione huoahti tyytyväisenä siitä, että mies oli saanut asiansa sanottua. Hän kääntyi ja käpertyi tämän kainaloon.

”Minä en tiedä, miten saisin vihdoin taottua paksuun kalloosi sen, että sinä olet hyvä mies. Tottakai ansaitset.”

Severus tuhahti halveksivasti. ”Vain aivoton rohkelikko voi väittää minua hyväksi mieheksi. Sinä tiedät, mitä olen tehnyt.”

”Sinä olet hyvä mies. En olisi tässä, jos se ei olisi totta. Sinä olet tehnyt huonoja valintoja ja pahoja tekoja elämäsi aikana, mutta olet myös maksanut ja oppinut niistä. Sitähän elämä on. Olet ansainnut kaiken sen hyvän, mikä elämällä on tarjota.”

”Minä en tarvitse kaikkea, vain sinut. Minulla ei koskaan tässä elämässä ole ollut mitään ennen sinua.”

”Ja muutaman kuukauden päästä meitä on kolme. Elämä siunaa sinua, jos et vain ole niin helvetin jääräpäinen ja otat sen vastaan.”

”Sinun on turha puhua jääräpäisyydestä mitään tämän päivän jälkeen”, Severus murisi.

Sanat saivat Hermionen nauramaan ääneen ja hän kurottautui suutelemaan miestä. ”Saat kiittää minun jääräpäisyyttäni, että olemme nyt tässä.”

”Etkö koe, että minä... huijasin sinua?”

”Miten niin?”

”Viimeiset kolme viikkoa... en minä ole oikeasti niin – huolehtivainen, toiset etusijalle asettava ja kohtelias.”

”Ai sitäkö sinä olit?”

”Niin. Mutta nyt muistat jälleen, millainen oikeasti olen. Meidän menneisyytemme. Etkö koe, että minä huijasin sinua viime viikkoina?”

Hermione nousi nojaamaan kyynärpäätään vasten. ”Miksi on niin, professori – ”, hän aloitti ja sai Severuksen irvistämään. ”– että minä kun olisin antanut suorituksestasi arvosanaksi upean tai vähintään odotukset ylittävän, niin sinä oletat saavasi hylätyn?”

”En minä tarkoittanut sitä niin”, Kalkaros suorastaan kivahti.

”En minä sekoittanut sinua, sanotaan vaikka... Neville Longbottomiin käytöksesi vuoksi näiden viime viikkojen aikana. Kyllä se olit hyvin paljon sinä, vaikka ehkä pyritkin pyöristelemään terävimpiä särmiäsi. Se mikä minulle merkitsi, oli se, että sinä olit siinä, kun minä tarvitsin sinua.”

”Tarkoittaako tämä sitä, että olisit rakastunut kehen tahansa, joka olisi viettänyt kanssasi nämä päivät?” Severus kysyi happamasti.

”Toki”, Hermione vastasi hymyillen ja kumartui suutelemaan miestä. ”Kunhan hän olisi ollut yhtä jännittävä, arvoituksellinen, vahva, haavoittuva, rehellinen ja... hänen ulkonäössään olisi ollut sitä jotain, mikä saa perhoset lepattamaan vatsanpohjassani.”

”Tarkoitat varmaan pahoinvoinnin vellomaan vatsassasi”, Severus totesi sarkastisesti. ”Minä en ole mitään noista.”

”Niin minä sinut koin”, Hermione sanoi laskien päänsä miehen rinnalle. ”Myönnän, että ehkä se oli hieman ruusuinen kuva, mutta ei se ole niin kaukana siitä, miten sinut nyt koen.”

Severus tuhahti ja hänen äänensä kuulosti siltä, kuin Hermione olisi sanonut jotain vastenmielistä. ”Sitten elät vielä höyrähtäneemmissä mielikuvitusmaailmoissa kuin Luna Lovekiva.”

Hermione lätkäisi kädellään miehen rintaa muka loukkaantuneena. ”Luna on ihan fiksu nuori nainen, kun häneen tutustuu. Mutta en voi uskoa, mitä minä olen laittanut sinut kestämään viimeisen kolmen viikon aikana”, Hermione jatkoi muuttaen keskustelun suuntaa.

”Ei se kaikki ollut huonoa”, Severus vastasi yllättävän pehmeästi pienen hiljaisuuden jälkeen.

Hermione tuhahti. ”Ei ollut huonoa? Olin aivan hermoheikko tuppisuu. Ja se seksi! Et voinut nauttia sellaisesta!”

Severus kääntyi katsomaan Hermionea silmiin ja rypisti kulmiaan. ”Tottakai minä nautin siitä.”

”Mutta ei se ollut yhtään meidän tapaistamme. Olin niin – avuton ja alistuva. Et sinä pidä sellaisesta.”

”Hermione”, mies sanoi äkkiä vakavasti.

”Älä kutsu minua noin!”

”Hermione”, Severus toisti, mutta nyt ääni oli aiempaa lempeämpi. ”Sinäkin saat olla joskus avuton ja tarvitseva. Minä pidin siitä, että sain pitää sinusta huolta.”

”Mutta... eihän se... Minä olen...”, Hermione ei osannut heti vastata yllättävään lausahdukseen. ”Mutta sinä pidät siitä, että minä olen itsenäinen, jääräpäinen ja komenteleva.”

”Niin pidänkin ja kaipasin sitä viime viikkoina. Vuosia ajattelin hyvin rumasti siitä, jos joku on heikompi ja tarvitsee apua. Mutta nyt minä huomasin, että pidin myös siitä, kun olit avuton ja tarvitsit minua. Siinä ei ollutkaan mitään häpeällistä. Autoit minua jälleen kasvamaan. Minä rakastan sinua ja pidän sinusta juuri sellaisena kuin kulloinkin olet.”

”Sinä et aiemmin tavannut sanoa tuota noin suoraan”, Hermione henkäisi.

”Ehkä sinun tarvitseva puolesi opetti sen minulle”, Severus vastasi ja kurkotti vetämään Hermionen yöpaidan pois tämän päältä. Hän ei tuntenut itseään äkkiä enää väsyneeksi vaan halusi tuntea vaimonsa vartalon itseään vasten.



A/N: Se olis sitten epilogi enää jäljellä...

[Yacila]

Varoitus: Tässä luvussa on synnytystä kuvailtu melko tarkasti. Joten jos se on jotain, mitä et halua lukea, niin luvun ensimmäinen puolisko kannattaa skipata. Mitään verta ja suolenpätkiä ei kuitenkaan ole tiedossa.

***

Epilogi

Puoli vuotta oli kulunut siitä, kun Cain Flubbercomb oli pidätetty. Mies oli oikeudenkäynnissä sittemmin todettu syylliseksi Hermionen murhayritykseen ja tuomittu 15 vuodeksi Azkabaniin. Hermione oli toipunut fyysisesti ja henkisesti yllättävänkin nopeasti, palannut työhönsä ja ottanut vastaan ylennyksen, jonka Flubbercomb oli yrittänyt häneltä varastaa.

Ron oli vihdoin, yli kolmen vuoden vastustamisen jälkeen, hyväksynyt Hermionen ja Severuksen suhteen. Kuultuaan raskausuutiset hän oli eräänä iltana Hermionen työpäivän jälkeen putkahtanut takasta yllätysvisiitille. Severus oli ollut Tylypahkassa ja ystävykset olivat puhuneet koko illan. Ron oli pyytänyt anteeksi käytöstään ja luvannut, ettei jatkaisi enää yritystään saada Hermione eromaan. Hän oli sanonut, ettei halunnut rikkoa lapsen perhettä. Mies oli myös tunnustanut sen, mitä Severus oli ounastellutkin. Hän oli ollut ihastunut Hermioneen kouluajoista saakka, eikä ollut osannut päästää asiasta irti. Sittemmin Ron oli alkanut tapailla erästä naista työpaikaltaan ja tunnelma yhteisissä kokoontumisissa oli ollut rennompi. Vaikka ei voinut sanoa, että Ron ja Severus olisivat ystävystyneet, miehet eivät olleet enää avoimen vihamielisiä toisiaan kohtaan. Ron oli jopa taipunut pyytämään anteeksi Severukselta.

Raskaus oli jatkunut kaikista tapahtumista huolimatta ilman suurempia ongelmia. Severus oli järjestänyt itselleen sijaisen lukuvuoden loppuun. Minerva oli hyväksynyt hänen isyyslomansa ilman vastaväitteitä, jopa iloisena siitä, että Severus saisi vihdoin kokea isyyden. Kollegoiden yllätysjuhlat toukokuun alussa olivat olleet Severukselle kiusalliset, mutta Hermione oli naureskellut, että tämä ansaitsi kerrankin olla huomion keskipisteenä.

Nyt toukokuu lähenteli puolta väliä. Hermione oli iltateen aikaan tuntenut ensimmäiset supistukset, mutta mennyt kätilöparantaja Westonin ohjeesta nukkumaan. Muutaman tunnin pätkittäisen unen jälkeen hän oli noussut ottamaan jatkuneita supistuksia vastaan pystyasentoon ja pyytänyt Severusta hakemaan hänen äitinsä. Miestä oli ollut merkittävän vaikea saada jättämään Hermionea yksin edes tuoksi pieneksi hetkeksi ja Hermionelle oli elävästi palautunut mieleen tuo parin viikon jakso syksyllä, kun he olivat olleet toistensa seurassa herkeämättä.

Kalkarosten olohuone oli muuttunut hetkellisesti synnytystuvaksi. Sohva, jolla Severus nyt aamuyön tunteina istui, oli peitetty suojaavilla pyyhkeillä ja lakanoilla. Lattialle sohvan eteen oli levitetty paksuja mattoja ja vanha patja. Olohuoneen toisella sohvalla hiljaa keskenään jutellen istuivat Hermionen äiti ja kätilöparantaja Weston, joka oli saapunut tuntia aiemmin. Weston oli lempeän ja äidillisen oloinen noita, jolla oli pyöreät kasvot, pehmeät ruskeat silmät ja hieman harmaantuvat kiharat hiukset, jotka oli sitaistu poninhännälle niskaan. Hänen äänensä oli matala ja rauhoittava ja hänen ympärillään leijui hento yrttien tuoksu.

Severus istui sohvan reunalla jäykästi selvästi ulkona mukavuusalueeltaan. Hermione roikkui hänen kaulastaan seisoen polvillaan lattialla sohvan edessä. Hänen kasvonsa olivat hiestä kiiltävät useamman tunnin intensiivisten supistusten jälkeen ja hänen hengityksensä oli raskasta.

”Minä… en… pysty…”, Hermione mutisi karhealla, uupuneella äänellä. ”En… halua… enää… jatkaa.”

Severus kurtisti kulmiaan, eikä hänen synkkä katseensa kätkenyt huolta. ”Rämäpää rohkelikko, olen nähnyt sinut uhmaamassa Voldemortia itseänsä. Et voi väittää, että pieni vauva voittaa sinut.”
Hermione kohotti katseensa hänen suuntaansa, mutta hänen ilmeensä oli kaikkea muuta kuin huvittunut. ”Voldemort ei – ”, hän veti pitkään henkeä ja hengitti ulos, kunnes supistus meni ohi. ”– tunkenut päätään sisälleni, luojan kiitos.”

Kätilöparantaja Weston hymähti hellästi ja astui Hermionen viereen. ”Hyvä Hermione, olet tehnyt upeaa työtä. Olet aivan loppusuoralla. Vauvan on hetken päästä aika syntyä ja sinä jaksat hienosti.” Hän katsahti Severukseen kuin arvioiden, oliko mies valmis kohtaamaan tulevan.

Severus liikahti vaivaantuneena, mutta hänen kätensä liukui Hermionen hiuksiin. Ele oli kömpelö, mutta siinä oli jotain lempeää.

Hermione työnsi otsaansa vasten Severuksen polvea, keskittyen hengittämään uuden supistuksen tehdessä tuloaan. Severus katsahti nopeasti Westonilta apua, mutta kätilö nyökkäsi vain kannustavasti.

”Ota supistus vastaan, Hermione. Olet valmis”, Weston sanoi lempeästi.

Hermione kiristi otettaan ja saattoi tuntea miehen niskahiusten takertuvan sormiinsa. Severus, jonka kasvot eivät paljastaneet muuta kuin pienen häivähdyksen jännitystä, kumartui hieman lähemmäs. ”Jos sinä pystyit sietämään minua seitsemän vuotta opettajanasi, pystyt kyllä tähän.”

Hermione ähkäisi naurahtaen. ”Minulla ei ollut vaihtoetoja.”

”Ei sinulla ole niitä nytkään”, mies vastasi kuivasti.

”Kuuntele kehoasi, rakas. Nosta toinen polvesi sivulle, jos se tuntuu paremmalta”, Weston kehotti lempeästi. ”Se voi auttaa vauvaa etenemään ja sinua tuntemaan olosi hieman helpommaksi.”
Hermione nyökkäsi. Severus kohensi asentoaan, jotta pystyi tukemaan kaulastaan roikkuvaa Hermionea paremmin. Sitten hän auttoi naista nostamaan toisen polven koholleen sivulle.

”Vedet saattavat mennä aivan kohta”, Weston jatkoi rauhoittavalla äänellä. ”Älä pelästy, jos niin tapahtuu.”

Hermione hädin tuskin ehti rekisteröidä sanat, kun kalvot puhkesivat. Äkillinen lämmön ja kosteuden tunne sai Hermionen värisemään. Patja, jonka he olivat asettaneet sohvan eteen lattialle, kastui hetkessä. Weston nosti sauvansa ja siivosi kaiken yhdellä nopealla heilautuksella, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

”Se tuntui…” Hermione aloitti, mutta keskeytti hengähtäessään. ”Oudolta.”

Seuraava supistus vyöryi jälleen päälle antamatta kunnolla aikaa edes hengähtää välissä. Kun se oli mennyt ohi, Hermione avasi suunsa jälleen.

”Minusta tuntuu aivan kuin iso… iso…”, Hermione sai henkäistyä, ”kakka olisi tulossa!”

Severuksen kasvoille kohosi epämukava varjo ja hän vilkuili Westonin suuntaan saadakseen jotain ohjeistusta. Weston sen sijaan nauroi hymyillen.

”Se on vain vauva, Hermione. Pää on todennäköisesti aivan lähellä”, Weston selitti. ”Kuuntele kehoasi. Jos tuntuu, että haluat vaihtaa asentoa, tee niin.”

Hermione teki juuri niin, nostaen toisenkin polvensa lattialta niin, että oli nyt syväkyykyssä. Hän roikkui edelleen Severuksen kaulasta ja nojasi vähän taaksepäin, etsien parasta mahdollista asentoa.

”Hienosti menee Hermione. Vaihda asentoa sitten, kun tuntuu, ettet jaksa enää roikkua.”

Hermione nyökkäsi nopeasti. Seuraava supistus tuli voimakkaana ja Hermionen keho alkoi ponnistaa vauvaa ulos. Naisen kurkusta nousi matala murina. Severus tarttui Hermionen käsivarsiin tukeakseen naista ja puristi silmänsä kiinni mykkänä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin avuttomaksi. Ei koskaan. Hän ei voinut kuin ihailla Hermionen voimaa.

”Se on siinä! Pää on ulkona. Tämähän etenee nopeasti”, Weston ilmoitti tyytyväisenä ja silitti Hermionen paljasta selkää. ”Hyvää työtä, Hermione. Hengitä hetki rauhassa ennen seuraavaa supistusta.”

Hermione veti hitaasti syvään henkeä. Kun hän avasi silmänsä, hän saattoi asennostaan nähdä vauvan pään. Pystymättä prosessoimaan outoa näkyä, hän sulki taas silmänsä ja keskittyi hengittämään. Severus pysyi hiljaa ja oli tyytyväinen, että Hermionen pää peitti näkymän alemmas.

Kun seuraava supistus vyöryi päälle, Hermione painoi leukansa alas ja tunsi, miten hänen kehonsa ponnisti vauvaa ulos. Kaikki tuntui tapahtuvan salamannopeasti. Vauva suorastaan sujahti ulos ja Weston ohjasi vauvan patjalle Hermionen eteen. Vauvan ensiparkaisut täyttivät huoneen.

”Hän syntyi!” Weston sanoi iloisesti. ”Teillä on ollut melkoinen yö!” Hän kääri vauvan nopeasti pehmeään pyyhkeeseen ja ojensi pienen nyytin Hermionelle.

Hermione laskeutui uupunein jaloin polvilleen ennen kuin otti vauvan vapisevin käsin ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. ”Katso, Severus. Hän syntyi!”

Severus tuijotti heitä sanattomana, hymyillen leveämmin kuin koskaan aikaisemmin. Hermionen äitikin tuli lähemmäksi hymyillen ja hänkin kyyneleitä pyyhkien.

”Hän on aivan isänsä näköinen”, Hermionen äiti sanoi lopulta, hymyillen Severukselle merkitsevästi.

Hermione katsahti pyyhettä vauvan ympärillä uteliaasti ja käänsi sitten katseensa Westonin suuntaan. ”Saanko katsoa, onko hän tyttö vai poika?”

Weston naurahti lempeästi. ”Vauva on sinun, Hermione. Saat tehdä aivan niin kuin haluat.”

Hermione avasi varovasti käärön ja kurkisti sisälle. Severuskin nojautui lähemmäksi.

”Kumpi hän on?” Severus kysyi lopulta, äänessä jotain, joka muistutti jännityksen ja pelon sekoitusta.

Hermione nosti katseensa Severukseen ja näytti vauvaa. Hän hymyili niin suurella lämmöllä, että Severus oli nähnyt sellaista vain harvoin. ”Sinulla on poika, joka kantaa nimeäsi. Katso häntä.”

Severus laskeutui lattialle Hermionen viereen ja katsoi pienokaista, joka ähisi ja tuhersi itkua äitinsä sylissä. Hetken hiljaisuus tuntui lähes pyhältä, kun he molemmat katsoivat uutta elämää, jonka olivat luoneet. Severus ojensi kätensä varovasti ja silitti pojan tummaa, kosteaa tukkaa.

”Hän on… aivan täydellinen”, Severus kuiskasi lopulta.

Hermione nyökkäsi ja kyyneleet valuivat edelleen. ”Hän on. Me teimme tämän.”

Weston, joka oli hiljaisuudessa tarkkaillut vauvaa, hymyili tyytyväisesti. ”Teitte erinomaista työtä, molemmat. Onnea uusille vanhemmille.”

Hermione puristi vauvaa rintaansa vasten ja nojasi Severusta vasten uupuneena. Weston kumartui lähemmäs ja vilkaisi Hermionea arvioivasti.

”Haluaisitko nousta sohvalle? Siinä voisi olla mukavampi. Voin auttaa sinut siihen, jos isä pitää vauvaa sen aikaa”, Weston ehdotti lempeästi. Hermione nyökkäsi välittömästi, mutta Severus näytti kauhistuneelta.

”Se ei ole…”, Severus alkoi estellä ja perääntyä kauemmas. ”Minä en...”

Hermione vilkaisi Severusta, kasvoillaan ilme, joka oli täynnä sekä hellyyttä että väsymystä. ”Sinun täytyy vain ottaa tämä siunaus vastaan ja se on sinun”, hän sanoi. Jokin Hermionen äänessä kertoi, että sanoihin sisältyi jokin suurempi merkitys. Severus pysähtyi ja tuijotti naista, ennen kuin hänen kasvoilleen levisi ilme, joka kertoi hänen muistavan tarkalleen, mistä Hermione puhui.

Severus ojensi epävarmasti kätensä ja Weston asetti nyytin hänen syliinsä huolellisesti. ”Varo napanuoraa, se on vielä kiinni”, Weston muistutti samalla, kun auttoi Hermionea ylös ja ohjasi tämän sohvalle. Severus ei sanonut mitään; hän katsoi syliinsä laskettua pienokaista mykistynyt ilme kasvoillaan.

Kun Hermione oli asettautunut sohvalle mukavasti, hän ojensi käsiään saadakseen vauvan takaisin. Severus ei kuitenkaan huomannut sitä, vaan tuijotti lastaan kuin ei voisi uskoa, mitä piteli sylissään. Hermione, Weston ja Hermionen äiti vilkaisivat toisiaan. He hymyilivät lämpimästi näylle ja odottivat hiljaa. Vasta kun Severus vihdoin kohotti katseensa Hermionen suuntaan, hän tuntui tajuavan tilanteen.

”Haluaisitko vauvan takaisin?” Severus kysyi hiljaa, aivan kuin pelkäisi, että liian kova ääni saattaisi häiritä jotain pyhää.

”Haluaisin”, Hermione vastasi niellen sarkastisen kommentin, joka oli hänen kielensä päällä, ja ojensi käsiään uudelleen. Severus luovutti vauvan hänelle vastahakoisesti, ikään kuin ei olisi halunnut päästää irti.

”Emme ole vielä valinneet nimeä”, Hermione huomautti katsoen miestään tutkivasti. ”Mitä ajattelet?”

”Sinä saat päättää”, Severus vastasi nopeasti, aivan kuin haluaisi siirtää vastuun kokonaan Hermionelle.

Hermionen väsyneille kasvoilleen levisi ilkikurinen ilme. ”Jos et osallistu nimikeskusteluun, kutsun häntä Severus Junioriksi.”

Severuksen ilme muuttui silmänräpäyksessä järkyttyneeksi. ”Se olisi julmaa pilaa viattomalle lapselle”, hän sanoi äänessään ripaus jopa todellista kauhua.

Hermione nauroi pehmeästi ja nojasi häntä vasten. ”No, sitten sinun on paras osallistua pohdintaan. Mutta ehkä ei tänä yönä. Tänään riittää, että olemme tässä.”

Katsoessaan, miten vauva hamusi suullaan etsien rintaa, Hermione nosti katseensa äkkiä Westoniin.

”Tunnen, että…” Hermione aloitti ja näytti äkkiä jännittyvän. ”Supistus. Tunnen supistuksen.”

Weston tuli heti lähemmäs ja katsoi Hermionea rauhallisesti. ”Kaikki on hyvin. Anna supistuksen tulla. Istukka on todennäköisesti syntymässä. Ponnista vain, jos siltä tuntuu.”

Hermione ponnisti hieman ja hetken kuluttua istukka oli ulkona. Severus katsoi näkyä kulmat kurtussa, mutta Weston hymähti rauhoittavasti. ”Kaikki on juuri niin kuin pitääkin.”

Kätilöparantaja vilkaisi vanhempia. ”Haluatteko katkaista napanuoran heti vai odottaa vielä?”

”Severus voi katkaista sen nyt, jos hän haluaa”, Hermione ehdotti ja sai miehen näyttämään epäluuloiselta. Weston selitti loitsun, jolla napanuora katkaistaisiin. Severus epäröi hetken, mutta nosti sitten sauvansa. ”Vitacordis rupturus.” Napanuora katkesi siististi läheltä vauvan napaa.

”Hienoa”, Weston sanoi tyytyväisesti. Hän otti istukan ja nousi seisomaan ystävällisesti hymyillen. ”Annan teille nyt aikaa tutustua vauvaanne ja tuon kohta suuhunpantavaa.” Hän vinkkasi Hermionen äidin mukaansa ja he poistuivat olohuoneesta jättäen tuoreet vanhemmat keskenään vauvan kanssa.

Hermione katsoi lumoutuneena, miten vauva hamusi rintaa suuhunsa. Muutaman holtittoman näköisen nokkaisun jälkeen nänni sujahti pieneen suuhun ja Hermione saattoi tuntea, miten vauva imi. Hetki oli pysäyttävä. Sydän pakahtuen hän nosti katseensa Severukseen, joka oli noussut sohvan reunalle istumaan.

Miehen ryhti oli jäykän sulkeutunut, mutta katse oli liimautunut vastasyntyneeseen lapseen. Hetken huoneessa kuului vain tulen hiljainen rätinä takassa ja vastasyntyneen satunnaiset imemisäänet ja tuhina.

"Et taida vieläkään uskoa, että tämä on totta, vai mitä, vanha jääräpää?" Hermione kysyi pehmeästi.

Severus ei vastannut heti. Vauvaa tuijottaen hän risti kätensä rinnalleen, aivan kuin yrittäisi suojautua omilta ajatuksiltaan. "Tottakai tämä on totta”, hän vastasi lopulta kireällä äänellä. "Mutta kuinka kauan?"

Hermione ymmärsi Severuksen menettämisen pelon nostavan jälleen päätään. Vastaamatta suoraan miehen synkistelyyn, hän kääntyikin puhumaan vauvalle. ”Kuulehan Severus Junior. Sinulla taitaa epäonneksesi olla tässä maailman surkein isä, joka aikoo hukata meidät jonnekin ensi tilaisuuden tullen. Onneksi sinulla on sentään äitinä joku täysjärkinen. En tiennyt hänet naidessani hänen havittelevan Punurmion pestiä tulevaisuuden ennustajana.”

Hermionen sanat saivat Severuksen ensin katsomaan vaimoaan epäuskoisena ja sitten korskahtamaan. Ääni kuulosti hieman paniikinsekaiselta ja hetken Hermione mietti, oliko mennyt liian pitkälle sanoissaan.

”Miksi minä edes yritän puhua sinulle?” mies kysyi karhealla äänellä.

”Koska tarvitset jonkun sanomaan, että kaikki tuo on hevonpaskaa. Kukaan muu ei uskalla.”

”Mitä tahansa voi tapahtua”, Severus yritti selittää.

Hermione kääntyi katsomaan miestä ja tarttui tätä kädestä lempeämpi ilme kasvoillaan. ”Tottakai voi. Tässä maailmassa ei ole muuta varmaa kuin muutos. Tänä yönäkin tapahtui suuri muutos, kun meistä tuli hänen vanhempiaan. Mutta ei ole mitään syytä odottaa, että se muutos olisi aina huono asia.”

”Minun mennyt elämäni ei vain lupaa hyvää minkään minulle rakkaan säilymisestä.”

”Menneisyys ei ole mikään tulevaisuuden mittari. Montako vuotta sinulla on jo ollut minut? Et sinä ole minuakaan kadottanut. Pitääkö minun pyytää Harry tänne taas takomaan järkeä päähäsi? ”

Severus laski kasvonsa käsiinsä ja hieroi niitä.

”Minä tiedän. Tämä kaikki tuntuu vain juuri nyt niin... ylivoimaiselta. Miten minulla voi olla poika?” mies sai sanottua tukahtuneesti.

Hermione katsoi vauvaa sylissään, joka oli päästänyt rinnasta irti ja vaikutti nukahtaneen. Varovasti hän ojensi lasta Severukselle.

”Katso häntä.”

Severus otti lapsen empien syliinsä.

”Murehtiiko hän huomisesta? Pitääkö hän kiinni menneisyyden haavoista? Sinä voit olla läsnä hänen elämässään vain, jos elät tässä samassa hetkessä kuin hänkin. Jos pidät kiinni menneisyytesi peloistasi tai elät kuvittelemiesi kauhujen tulevaisuudessa, et pysty olla tässä ja nyt. Poikasi kanssa.”

Kyyneleet kimalsivat Severuksen silmissä, vaikka eivät suostuneetkaan vuotaa yli. Mies katsoi poikaansa ja kumartui sitten suutelemaan tämän otsaa.

”Minä olen. Tässä ja nyt”, Severus lupasi kuiskaten.



A/N 2: Siinä se nyt on. Toivottavasti tämä on ollut teille lukijoille yhtä antoisa kokemus lukea kuin tämä oli mulle kirjoittaa. Muistakaa elää tässä ja nyt. 💙