Tässä ja nyt (K-11, Hrm/Sev, jatkis, 29/29 lukua + epilogi, VALMIS)

[Yacila]

Ficin nimi: Tässä ja nyt
Kirjoittaja: Yacila
Genre: Romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Severus
Disclaimer: Kaikki Harry Potter -universumin hahmot, paikat ja nimet kuuluvat J.K. Rowlingille ja hänelle kuuluu kaikki kunnia niiden käyttämisestä. Muut oikeudet kuuluvat Bloomsbury Booksille, Scholastic Booksille, Raincoast Booksille, WarnerBrosille sekä Tammelle. Suomennetuista nimistä oikeudet omistaa Jaana Kapari-Jatta. Sivuston materiaaleilla ei tehdä rahaa. Julkaistut materiaalit itsessään kuuluvat tekijöilleen. J.K. Rowling on antanut luvan fanfictionin tuottamiseen.
Summary: Hermione herää sairaalassa menettäneenä viimeiset neljä vuotta muististaan. Hän saa kuulla menneensä tuona aikana naimisiin inhoamansa liemien opettajan Severus Kalkaroksen kanssa. Lisäksi parantajat ovat sitä mieltä, että muisti palautuisi parhaiten, kunhan Hermione vain palaisi kotiinsa aviomiehensä luokse...

A/N: Tämä ficci on saanut ideansa jo joskus vuooosia sitten ja joskus siitä on ficcihaastekin esitetty. Nyt se halusi päästä musta ulos, niin eipä siinä voinut kuin kirjoittaa. Tapahtumat ovat paikoin AU, eli Kalkaros ei kuollutkaan jne.
Toivottavasti nautitte lukemisesta yhtä paljon kuin minä kirjoittamisesta! Luvassa on 29 lukua + epilogi. Palautetta otan mielellään vastaan.
Julkaisu aloitettu 29.1.2025.


Luku 1: Havahtumisia

Hermione havahtui hiljalleen. Hän tunsi nenäänsä kihelmöivän tuoksun – yrttien ja antiseptisten loitsujen yhdistelmän. Sitten hän rekisteröi kehossaan jäytävät kivut. Niitä oli selvästi vaimennettu jollain loitsulla tai taikaliemellä, mutta siitä huolimatta kipu oli kova. Hän avasi silmänsä hitaasti, kuin silmäluomet olisivat painaneet monta kiloa. Hän tunsi ensimmäisenä valkoisen valon, joka tuntui kirvelevän silmissä, vaikka se oli säädetty himmeäksi yöaikaan. Missä hän oli ja mitä oli tapahtunut?

Painaen käsiään lakanaa vasten Hermione yritti kohottautua, mutta keho protestoi liikettä vastaan. Tuskainen parahdus karkasi hänen huuliltaan. Ääni sai aikaan kahinaa jossain hänen vuoteensa vasemmalla puolella ja hän vilkaisi huoneen seinustalle.

Tuolissa häntä katsellen istui mies, jonka Hermione tunnisti heti. Mustat rasvaiset hiukset valuivat hieman silmille ja syvät juonteet silmien ja suun ympärillä kertoivat omaa tarinaansa miehen menneisyydestä. Miehen sylissä lepäsi avonainen kirja, jota tämä oli ilmeisesti ollut lukemassa. Tummien silmien katse oli nauliutunut häneen. Hermione yritti puhua, mutta suusta pääsi vain käheä kuiskaus.

”Hermione. Ei tarvitse puhua heti”, Severus Kalkaroksen ääni oli matala, samettinen ja samalla täynnä käskevää sävyä, joka sai Hermionen jähmettymään hetkeksi. Jokin ei täsmännyt. Mitä ihmettä professori Kalkaros teki hänen vuoteensa vierellä? Ja miksi tämä oli kutsunut häntä etunimellä?

Hermionen mietti, mitä olisi voinut tapahtua. Hän muisti syksyn, Tylypahkan, iltapäivän hämärän laskeutumassa linnan ylle. Professori Kalkaroksen ankara katse, kun tämä oli ojentanut häntä oppitunnilla. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaasti. Hän oli ollut koulussa... mutta miksi hän oli nyt kivuissaan tässä vuoteessa? Oliko hän sairaalasiivessä?

Hänen mielensä yritti keksiä vastauksia kysymyksiin. Ehkä kouluun oli hyökätty. Ehkä professori Kalkaros oli määrätty suojelemaan häntä. Mutta keneltä?

”Mitä…” Hermione aloitti, mutta yskä keskeytti lauseen. Mies nousi nopeasti tuolistaan, auttoi hänet varovasti istumaan ja ojensi juomalasin yöpöydältä. Nopealla sauvanheilautuksella lasi täyttyi vedellä.

”Olet Pyhässä Mungossa”, Kalkaros vastasi tyynesti. ”Olet ollut tajuttomana kolme päivää. On suoranainen ihme, että olet yhä elossa.”

Kolme päivää? Hermione laski lasin vapisevin käsin pöydälle ja kohtasi hänen katseensa. "Mitä... mitä tapahtui?”

Kalkaros hieraisi leukaansa. ”Työskentelit laboratoriossasi perjantaina. Jokin meni ilmeisesti pieleen, sillä siellä räjähti. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä tapahtui.”

”Laboratoriossani?” Hermione toisti hämmentyneenä. Hän tuijotti Kalkarosta, eikä voinut peittää hämmennystään. ”En... mitä laboratoriota tarkoitat, professori? Olen ollut oppitunnilla... olin... siis... oletan, että olin koulussa.”

Mies katsoi häntä terävästi. "Professori? Oppitunnilla? Missä koulussa?”

”Tylypahkassa, tietenkin”, Hermione vastasi, ääni hieman epävarmana ihmetellen, mikseivät hänen sanansa olleet itsestäänselvyys.

Kalkaroksen ilme jähmettyi ja hiljaisuus huoneessa tiheni. ”Mikä on viimeinen muistikuvasi? Tiedätkö, mikä vuosi nyt on?”

Hermione nielaisi. ”Tämä on seitsemäs vuoteni Tylypahkassa. On syksy, vaikka... en ole aivan varma päivästä... Marraskuun alkupuolella, luulisin. Olin... odotin kokeita ja...” Hän vaikeni, kun liemien opettajan kasvoilla välähti jotain, mitä hän ei aivan ymmärtänyt – järkytystä ja surua yhtä aikaa.

Kalkaros istahti takaisin tuolilleen ja hänen ilmeensä muuttui entistä varautuneemmaksi. "Hermione”, hän aloitti hitaasti, valiten sanansa huolellisesti, ”on kulunut neljä vuotta siitä, kun olit seitsemännellä luokalla.”

Hermione tuijotti miestä. Neljä vuotta. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Kohta Kalkaros jatkoi äänessään yllättävää pehmeyttä: ”Sen vuoksi sinulla on laboratorio – työsi vuoksi. Olet tehnyt tutkimusta ja kehittänyt uusia taikajuomia työksesi.”

Hermione yritti hahmottaa miehen sanoja, mutta ne tuntuivat täysin epätodellisilta. "Mutta... miten minä... en ymmärrä. Tämä ei... Äh, miksi sinä olet sitten täällä, professori?”

Kalkaros nojasi eteenpäin, hänen ilmeensä muuttui varovaiseksi. ”Niin, tuota... Sinun on syytä tietää, että näiden neljän vuoden aikana, olet mennyt naimisiin.”

Hermione jähmettyi ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. ”Mitä? Kenen kanssa?”

Kalkaros ei vastannut kysymykseen, vaan hiljaa katsellen hän antoi Hermionelle aikaa ymmärtää asian itse.

"Sinun kanssasi?" Hermione lopulta kysyi järkyttyneenä.

Miehen nyökkäys sai tunteiden kirjon tanssimaan Hermionen kasvoilla, mutta yksikään niistä ei varsinaisesti ollut positiivinen tunne. Epäuskoa, vihaa, inhoa... Näky sai miehen laskemaan huokaisten katseensa syliinsä.

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Hermionen mielessä pyöri loputtomasti kysymyksiä, mutta sanat eivät suostuneet muodostumaan. Hän vain tuijotti professoriaan odottaen, että tämä jatkaisi, että tämä selittäisi enemmän.

”Mitä… miten…” Hermione aloitti lopulta, mutta sanat katkesivat hänen huulillaan. Hän ei tiennyt, mitä kysyä ensin, tai miten käsitellä sitä, että kaikki hänen tuntemansa oli kääntynyt ylösalaisin.
Kalkaros nojasi taaksepäin tuolissaan, hänen ilmeensä oli sulkeutunut, mutta silti jotenkin haavoittuvainen. ”Yritä levätä, Hermione. Voimme puhua lisää huomenna.”

[Yacila]

A/N: Tässä tulee nyt saman tien vielä toinenkin luku. 😁

Luku 2: Unohdettu taival

Hermione makasi vuoteellaan hiljaisuudessa, lakanat kiedottuina tiukasti ympärilleen kuin suojamuuri. Miehen sanat kaikuivat hänen mielessään. Hän oli naimisissa Kalkaroksen kanssa!

Hän ei voinut ymmärtää sitä. Järki käski häntä nukkumaan, mutta ajatukset syöksähtelivät hänen mielessään kuin riivattuina. Miten oli mahdollista, että Hermione Granger, loistava oppilas, rohkea pimeyden voimien vastustaja ja lujatahtoinen itsenäinen nuori nainen, olisi valinnut aviomiehekseen kaikista maailman miehistä Severus Kalkaroksen? Ajatus oli täysin absurdi.

”Et saa unta”, Kalkaroksen matala ääni kuului jostain pimeyden keskeltä. Hermione kääntyi särkevää kehoaan varoen katsomaan häntä. Mies istui yhä tuolissaan, kirja oli taas avoinna tämän sylissä.

”En”, Hermione myönsi lopulta. ”Voitko… kertoa minulle, mitä näiden neljän vuoden aikana on tapahtunut, professori?”

Viimeinen sana sai miehen sulkemaan silmänsä ja rypistämään otsaansa. Huoli häilähti Hermionen sisällä. Oliko hän suututtanut miehen?

”Sanoinko jotain väärin, professori? Tarkoitukseni ei –”

”Professori. Olet kutsunut minua Severukseksi yli neljä vuotta. Hermione, minä en ole enää opettajasi.”

”Niin... Aivan. Tuota, minusta vain kuulostaisi sopimattomalta kutsua sinua etunimellä”, Hermione mutisi pää painuksissa. Hän ei tulisi ikinä kutsumaan tuota miestä etunimellä!

Kalkaros epäröi, mutta nyökkäsi hitaasti. ”Ehkä sillä ei ole väliä juuri nyt.” Hän suoristi ryhtiään ja kietoi pitkät sormensa yhteen, kuin valmistautuakseen kertomaan pitkän ja monimutkaisen tarinan.

”Kysyit, mitä neljässä vuodessa on tapahtunut. Aloitan siitä, mikä lienee kaikkein helpoin asia ymmärtää”, hän sanoi. ”Voldemort tuhottiin syksyllä sen jälkeen, kun valmistuit Tylypahkasta. Taistelut olivat ankaria ja moni menetti henkensä. Harry johti vastarintaa ja lopulta hän onnistui murskaamaan Voldemortin viimeisenkin hirnyrkin. Se oli alkusoittoa sodan loppumiselle, mutta suuri hinta jouduttiin maksamaan vielä ennen kuin velhomaailma sai pimeyden lordin kannattajat tilille teoistaan ja päästiin jälleenrakennukseen. Kaikki oli revitty hajalle; perheet, yhteiskunta, rakennukset... Taikamaailma on päässyt toipumisen alkuun, vaikka vielä on paljon tehtävää.”

Hermione nyökkäsi hitaasti, yritti sulattaa tiedon. Voldemort oli tuhottu. Se kuulosti järkevältä, mutta samalla se tuntui etäiseltä. Kuin se liittyisi jonkun muun elämään. Hän ei muistanut sodan loppumisesta tai jälleenrakennuksesta mitään.

Kalkaros jatkoi: ”Viimeisen kouluvuotesi aikana sinulla oli idea, joka liittyi Luuran-Koko -nimiseen liemeen. Liemi on tunnetun valmistajan, Alkemian Anomalian, tuote. He markkinoivat sitä murtuneiden luiden parantamiseen ja uusien luiden kasvattamiseen. Sinä keksit, että sitä voitaisiin parantaa huomattavasti tekemällä tiettyjä muutoksia valmistusprosessiin. Liemestä tuli monikäyttöinen – se toimi yhä luille, mutta samalla se nopeutti kaikenlaisten muidenkin kudosten uudistumista ja oli elintärkeä sodan viime kuukausina.”

Hermione rypisti kulmiaan. ”Minä keksin sen?”

Kalkaros nyökkäsi. ”Sinä lähetit joulun alla viestin yritykselle ja ehdotit muutoksia. He vastasivat kohteliaasti, mutta välinpitämättömästi, että voisit kehittää ideaa itse, jos haluaisit.”

Hermione käänsi katseensa Kalkaroksesta lakanan reunaan, jota hän nyhti sormiensa välissä. ”Entä sinä? Miten sinä olet mukana, professori?”

”Sinä pyysit apuani liemen kanssa” Kalkaros sanoi ja katsoi tiiviisti, millaisen reaktion hänen sanansa saivat Hermionessa aikaan. ”Teimme tutkimusta ja työskentelimme liemen parissa koko kevätlukukauden ajan. Pyysit minulta apua, sillä halusit täydellisyyttä, ja minä… no, suostuin, koska teoriasi vaikutti mielenkiintoiselta, etkä ollut aivan toivoton liemissä kouluaikanasi."

"Aivan toivoton? Minä sain kaikista liemien kokeistani täydet pisteet", Hermione sanoi hieman järkyttyneenä miehen vähättelystä. Saattoiko Kalkaros vitsailla? Toisaalta huumori ja hänen synkkä liemien opettajansa eivät tuntuneet kuuluvan yhteen.

Kalkaros vastasi vinolla hymyllä ja kuivalla naurahduksella.

"Se oli puhtaasti tutkimusprojekti, ainakin aluksi. Totta puhuakseni, emme voineet juuri sietää toisiamme. Mutta liemien tutkiminen on hidasta puuhaa ja meillä riitti aikaa puhua odotellessamme keitoksen kulloisenkin vaiheen valmistumista. Ensin tiukasti vain liemestä. Sitten saatoimme sivuta koulunkäyntiisi liittyviä aiheita. Lopulta aloimme tutustua, hitaasti mutta varmasti.”

Hermione vilkaisi häntä terävästi. "Tutustua? Kuulostaa siltä, että se oli enemmän kuin vain tutustumista.”

Kalkaros pysyi tyynenä, mutta tämän sylissä lepäävät kädet liikahtivat paljastaen miehen sisäisen levottomuuden.

”Tunteet kehittyivät aluksi salaa meiltä kummaltakin. Minä kieltäydyin myöntämästä edes itselleni, että voisin tuntea jotain oppilastani kohtaan ja sinua repi ristiriita omien salattujen tunteidesi ja koulutoveriesi minua kohtaan tunteman inhon välillä. Mitään ei lopulta tapahtunut ennen kuin olit valmistunut. Vasta sen jälkeen annoimme asioiden edetä.”

Hermione tunsi vatsassaan solmun. ”Annoimme asioiden edetä? Mitä se tarkoittaa?”

Kalkaros huokaisi ja hänen suunsa liikkui hetken aivan kuin hän olisi miettinyt tarkkaa muotoilua. "Kesäksi siirsimme projektimme minun kotiini, jossa oli tarvittavat tilat sille. Sinä asuit vanhempiesi luona, mutta tulit päivittäin jatkamaan aloittamaamme työtä. Olimme siinä vaiheessa jo ystäviä. Ensin aloit jäämään yöksi vain, koska päivämme venyivät pitkiksi ja jatkoimme varhain. Sinä olit tajunnut tunteesi ennen minua ja aloit niin sanotusti kokeilla kepillä jäätä. En voinut aluksi uskoa, että todella tarkoitit sitä, mutta lopulta kaikki vain eteni omalla painollaan. Kun projektimme valmistui ja esittelit sen Alkemian Anomalialle, sinut palkattiin heille oppisopimuksella ja aloit luoda uraasi yrityksessä.”

”Kerroinko minä heille sinun osuudestasi tutkimuksessa?”

Kalkaros naurahti kuivasti. ”Olet aivan liian rehellinen pitääksesi kaiken kunnian itselläsi. Mutta koska minä olin tyytyväinen työhöni, he halusivat ehdottomasti sinut. Sitten jokin aika ennen pimeyden lordin kukistumista sinä muutit luokseni virallisesti. Vuoden kuluttua kosin ja häät pidettiin reilu vuosi sitten. Sodasta huolimatta sinä olit… onnellinen. Me olimme.”

”Onnellinen?” Hermione toisti ja ääneen sekoittui kiistämätön sarkasmi. Hän tuijotti miestä, joka väitti olevansa hänen aviomiehensä. Ruma, vanha, ilkeä Severus Kalkaros. Kuinka joku miehen kaltainen olisi voinut houkutella hänet avioliittoon? Hermione tunsi voivansa pahoin pelkästä ajatuksesta. ”Sinun täytyy ymmärtää, että tämä kuulostaa… epäuskottavalta.”

Kalkaroksen kasvoille nousi varjo, mutta hän ei vastannut heti. Lopulta hän sanoi hiljaa: ”Voin vain kuvitella. Anna itsellesi aikaa ymmärtää. Ja muistaa.”

Hermione ei sanonut mitään, vaan kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei halunnut katsoa liemien opettajaansa, tai ilmeisesti ex-liemien opettajaansa. Ei halunnut kuulla enempää. Hänen ajatuksensa olivat sekavat, eikä uni tullut pitkään aikaan.

[Yacila]

A/N: Ja kolmatta lukua pukkaa.

Luku 3: Uusi aamu

Auringon ensimmäiset säteet hiipivät huoneeseen varovasti, kuin peläten herättävänsä siellä nukkuvat. Hermione havahtui unestaan ja käytti hetken sopeutuakseen taas kehoaan jäytäviin kipuihin. Kun hän avasi silmänsä, hän huomasi Kalkaroksen istuvan yhä vieressään hämärässä huoneessa. Miehen pää lepäsi vuoteen reunalla ja pitkä musta tukka oli valahtanut huolimattomasti kasvoille. Hiukset olivat pidemmät kuin hän muisti niiden olleen omana kouluaikanaan.

Kalkaroksen kasvonpiirteet, joita hän nyt saattoi tarkkailla läheltä, näyttivät yhtä ankarilta ja karkeilta kuin hän muisti, jopa miehen nukkuessa. Tämän nenä oli suuri ja hieman koukkuinen, ja iho miehen poskilla oli kalpea ja uurteinen kuin vanha pergamentti. Hermione mietti, kuinka paljon aikaa ja kärsimystä, erityisesti muiden, nuo piirteet kätkivät taakseen.
 
Hänen katseensa lipui miehen sormiin, jotka pitivät hellästi kiinni hänen kädestään. Hermionen hengitys salpautui. Häntä inhotti ajatus, että tämä mies – hänen entinen opettajansa – piti häntä kädestä niin... läheisesti, intiimisti.

Hiljaa ja varovasti Hermione veti kätensä pois. Kalkaros havahtui kuitenkin välittömästi ja kohottautui nopeasti istumaan, aivan kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä. Miehen silmissä välähti jokin tunnistamaton tunne ja hän vetäytyi kauemmas sängystä.

”Pyydän anteeksi”, Kalkaros mutisi matalalla äänellä. Hän ei enää katsonut Hermionea, vaan suuntasi katseensa lattiaan.

Hermione ei sanonut mitään, mutta huomasi, että lakana kohdasta, jossa miehen pää oli ollut, näytti märältä. Aivan kuin Kalkaros olisi itkenyt. Tämän kasvoilla ei kuitenkaan ollut merkkiäkään kyynelistä. Hermione käänsi katseensa pois, sillä näky tuntui jälleen liian intiimiltä.

Hiljaisuuden rikkoi ovi, joka päästi suhahtavan äänen auetessaan. Sisään astui hoikka nainen, jolla oli kirkkaanpunaiset hiukset, jotka heiluivat vapaasti hartioilla kuin liekit. Hänen liikkeensä olivat nopeat ja kevyet, ja hänen päällään oleva vaaleankeltainen parantajankaapu korosti hänen energistä olemustaan. Hän hymyili lämpimästi nähdessään Hermionen hereillä.

”Hyvää huomenta!” nainen toivotti iloisesti ja asetti kädessään kantamansa pienen loitsukirjan pöydälle. Kalkaros nousi seisomaan kätelläkseen parantajaa ja jäi siihen, kuin vahtiakseen tilannetta. ”Olen parantaja Sybil Brightweather. Aioin vain tulla tarkastamaan erään asian tiedoistasi, mutta on hienoa nähdä, että olet vihdoin hereillä.”

Hermione nyökkäsi varautuneesti. Brightweatherin reipas asenne tuntui lähes uhkaavalta hiljaisessa sairaalahuoneessa.

”Voisin tehdä omat tarkastukseni, nyt kun olet herännyt.”

Hän piteli sauvaansa kevyesti Hermionen keskivartalon yläpuolelle. Loitsun mukana sauvan kärjestä purkautui kellertävää valoa, saman väristä kuin parantajan kaapu. Brightweather mutisi hiljaisia sanoja, joita Hermione ei tunnistanut. Hetken kuluttua valo sammui ja Brightweather laski sauvansa.

”Vauvalla näyttää kaikki olevan edelleen hyvin.”

”Vauvalla?” Hermione kysyi terävästi. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä.

Kalkaros siirsi katseensa Hermionesta Brightweatheriin yhtä äkisti. Naisen kasvoille levisi hämmentynyt ilme. ”Etkö tiennyt olevasi raskaana?” parantaja kysyi hiljaa.

”R-raskaana?” Hermione toisti ja hänen äänessään oli kauhua.

Kalkaros ja Hermione vastasivat lähes yhtä aikaa, heidän ääntensä lomittuessa oudolla tavalla:
”Hermionella on hyvin epäsäännöllinen kierto.”
”Minulla on hyvin epäsäännöllinen kierto.”

He katsahtivat toisiinsa lyhyesti ja Kalkaros lisäsi: ”Emme tienneet asiasta.” Hänen tumma äänensä kuulosti suorastaan uhkaavalta.

Brightweather katsoi heitä molempia vuoron perään, nyökkäsi sitten. ”Ymmärrän. Pahoittelen, että möläytin asian näin yllättäen. Olet tosiaan noin seitsemännellä viikolla raskaana. Oletin, että parantaja Thornwell oli puhunut siitä tutkittuaan sinut herättyäsi.”

”Thornwell ei ole vielä käynyt. Hermione vasta heräsi”, Kalkaros vastasi, mutta Hermione oli hiljaa. Hän oli kalvennut ja tunsi vatsansa jännittyvän ikävästi. Hänen oli vaikea hengittää ja hänen näkökenttänsä sumeni. Lopulta hän mutisi: ”Voisinko saada… astian?”

Brightweather kiirehti hakemaan hyllyltä kulhon ja ojensi sen juuri ajoissa. Hermione kumartui oksentamaan rajusti, hänen kehonsa täristessä järkytyksen kourissa.

”Anteeksi”, Hermione sai lopulta sanottua ja lysähti takaisin tyynyjensä varaan. Brightweather asetti kulhon syrjään ja kääntyi kohti ovea. ”Pyydän kollegani tarkistamaan sinut”, hän sanoi vakavoituen. ”Odottakaa hetki.”

Ovi sulkeutui ja Kalkaros jäi seisomaan hiljaa Hermionen sängyn viereen. Hän näytti haluavan sanoa jotain, mutta ei pystynyt.

Pian huoneeseen astui toinen parantaja; pitkä, tummanpuhuva mies, jonka olemuksessa oli hiljaista arvovaltaa. Hänen lyhyet mustat hiuksensa olivat siististi kammatut ja hänellä oli yllään samanlainen parantajan kaapu kuin Brightweatherilla, väriltään vain tummansininen, mutta hän vaikutti vakavammalta. Hän esittäytyi kohteliaasti: ”Hyvää huomenta. Olen parantaja Alaric Thornwell ja tulin arvioimaan tilannettasi. Miten voit?”

Ensin Hermionen suusta kuului vain pieni inahdus, kun hän haki, mitä voisi sellaisessa tilanteessa vastata. Kalkaros ojensi vesilasin hänelle ja Hermione joi huuhdellakseen oksennuksen maun suustaan ja saadakseen aikaa miettiä, mitä vastaisi.

”Ymmärsin parantaja Brightweatherin sanoista, että järkytyit kovasti raskausuutisesta”, parantaja hoputti.

Hermione nyökkäsi hiljaa ja yritti estää itseään tärisemästä. Kalkaros otti kupin häneltä, ennen kuin loput vedet olisivat roiskuneet sängylle.

Thornwell veti esiin pienen hopeisen instrumentin, josta roikkui erilaisia pieniä erikoisen näköisiä härveleitä. Hän heilautti sitä Hermionen yläpuolella ja seurasi tarkasti sen reaktiota. Pieniä, kimaltelevia kipinöitä sinkoutui ilmaan, kun se liikkui Hermionen kehon yllä.

”Loukkaannuit räjähdyksessä vakavasti. Ainoa syy, miksi olet yhä hengissä, on se, että sinut saatiin hoitoon niin nopeasti. Kehossasi ei ollut montaakaan ehjää luuta ja sisäelimesi olivat kärsineet vakavia vaurioita. Onneksi muutama vuosi takaperin markkinoille tuli uusi liemi, jonka avulla olet viime päivinä parantunut merkittävistä kudosvaurioista.” Hermione vilkaisi alta kulmain Kalkarosta. Ilmeisesti parantaja ei tiennyt Hermionen kehittäneen kyseisen liemen. ”Nyt kaikki vaikuttaa siltä, että olet fyysisesti toipunut oikein hyvin. Olet vuodelevossa vielä viikon tai kaksi, kun kehosi kerää voimia ja ottaa omakseen kaiken uudelleen kasvattamasi. Kaikki vaikuttaa kuitenkin olevan niin hyvin, tai jopa peremmin, kuin tällaisen onnettomuuden jälkeen voi odottaa”, parantaja Thornwell totesi. Hän asetti instrumentin takaisin kaapunsa taskuun ja jatkoi vielä Hermionen tutkimista. Brightweather seisoi hänen vierellään ja teki muistiinpanoja.

”Onko sinulla kipuja tai oletteko huomanneet mitään epätavallista?”

”Olen... olen minä hyvin kipeä. Joka puolelle sattuu”, Hermione vastasi hiljaa.

”Se on odotettavaa. Hoitaja voi tuoda sinulle lientä, että olosi helpottuu.”

”Vaikuttaa myös siltä, että Hermione on unohtanut viimeiset neljä vuotta elämästään”, Kalkaros puuttui puheeseen.

”Onko tämä totta?” parantaja tiedusteli kurtistaen kulmiaan.

”Kun heräsin, niin luulin olevani seitsemännellä luokalla Tylypahkassa. Ilmeisesti näin ei ole”, Hermione vastasi hiljaa. Jotenkin häntä hävetti kertoa itsestään mitään tälle tiukasti asialliselle miehelle.

”Aivan, tiedoissamme lukee, että olet... 21-vuotias. Tämäpä mielenkiintoista. Meidän täytyy toki tehdä lisää tutkimuksia, mutta tekemiemme tutkimusten mukaan en olisi odottanut tällaista. Ehkä kyse on siitä, että mieli yrittää blokata muiston traumaattisesta kokemuksesta, mutta neljän vuoden muistin häviäminen on melko erikoista. Tuntuvatko ajatuksesi ja muistisi muuten toimivan kunnolla?”

Hermione nyökkäsi hiljaa, mutta Kalkaros avasi suunsa. ”Hermione havahtui hetkeksi jo yöllä ja vaikutti keskustellessamme omalta itseltään pois lukien toki sen, ettei hän muista mitään.”

Thornwell kurtisti kulmiaan ja vaihtoi katseita Brightweatherin kanssa. Sitten mies istuutui tuolille Hermionen viereen. ”Voitko kertoa tarkemmin, mitä muistat?”

Hermione selitti, että hänen viimeiset muistonsa sijoittuivat kouluvuosiin, ennen hänen valmistumistaan. Thornwell kuunteli tarkasti, esitti muutaman tarkentavan kysymyksen ja pohti hiljaa kuulemaansa. ”On vaikea sanoa, onko kyse fyysisestä vammasta vai traumaperäisestä blokista”, hän totesi lopulta rauhallisesti.

Hermione ei kyennyt vastaamaan. Hän tunsi olonsa uupuneeksi ja hämmentyneeksi.

Thornwell ja Brightweather keskustelivat hetken hiljaa Kalkaroksen kanssa, ennen kuin poistuivat huoneesta jättäen Hermionen ja Kalkaroksen jälleen kahden. Hermionen mielessä pyöri liikaa ajatuksia, jotta hän olisi voinut sanoa mitään. Hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella itsensä takaisin siihen aikaan, jonka hän muisti, eikä tähän absurdiin kertomukseen tulevaisuuteen siirtymisestä.

[Yacila]

A/N: Kohti seuraavaa lukua. Mulla tuli tässä yllättävää vapaata muutama viikko, että saattaa olla, että saan viimeisteltyä lukuja odotettua nopeammin. Hyvin mielelläni ottaisin vastaan kommentteja ja kuulisin, mitä tästä ajattelette. Onko tämä edes löytänyt lukijoita itselleen? ❤



Luku 4: Yksi kuukausi

Kun parantajat olivat poistuneet huoneesta, Hermionen levoton olo voimistui. Parantajien läsnä ollessa hänen mielensä oli täyttynyt sekavista tuntemuksista, mutta nyt, kun hän jäi kahden Kalkaroksen kanssa, hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Sydän hakkasi rinnassa ja kylmä hiki kihelmöi otsalla. Yksinäisyyden tunne iski häneen yllättäen ja hän puristi peittoaan kuin yrittäen saada jonkinlaista otetta tilanteesta.

”Miksi sinä olet täällä?” Hermione kysyi lopulta, rikkoen huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. ”Tai siis, missä ovat… missä ovat minun vanhempani? Tai ystäväni? Harry ja Ron? Miksi he eivät ole täällä?”

Kalkaros, joka istui tuolissa vuoteen vieressä lukemassa kirjaansa, vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Sinä olet ollut tajuttomana viikonlopun ajan ja he ovat viettäneet suurimman osan siitä ajasta vuoteesi vierellä parantajien sallimissa rajoissa.” Hermione saattoi kuulla miehen äänessä hienoista paheksuntaa ja mietti mielessään, kuinka suuri joukko ihmisiä sairaalassa oli vieraillut viikonlopun aikana. ”Mutta nyt on varhainen maanantaiaamu. Kuvittelisin ystäviesi olevan kodeissaan valmistautumassa työ- ja koulupäiviinsä.”

Hermione nielaisi ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta. Hän ei osannut päättää, mitä ajatella. ”Entä minun vanhempani? Miksi he eivät ole täällä? Ovatko hekin menossa vain töihin? He… he tietävät, että tarvitsen heitä.”

”Vanhempasi yöpyvät lähistöllä hotellissa”, Kalkaros sanoi tyynesti. ”He tulevat viimeistään aamupäivän aikana tänne. Jos haluat, voin ottaa heihin yhteyttä ja pyytää heitä saapumaan aikaisemmin.”

Hermione epäröi. Hänen katseensa viipyi miehen synkissä kasvoissa. Miksi professori Kalkaros lupaisi tehdä mitään sellaista hänen puolestaan? Lopulta hän nyökkäsi hitaasti ja lähes kuiskasi: ”Haluan heidän tänne.”

”Tarvitsen puhelimesi. Sähkölaitteet eivät toimi täällä taikuuden vuoksi. Joudun menemään sairaalan ulkopuolelle.”

”Sinä... sinä osaat käyttää puhelinta, professori?” Hermione kysyi epäuskoisesti.

Kalkaros huokaisi kärsimättömän oloisena. ”Kyllä, sinä itse olet opettanut. Kykenen valmistamaan monimutkaisia taikajuomia, joten yksi jästien typerä vekotin tuskin on ylivoimainen haaste minulle.”

Hermione puri huultaan mielensä pahoittaneena miehen töykeästä vastauksesta. Harminsa piilottaakseen hän kääntyi etsimään puhelintaan yöpöydän vieressä olevasta käsilaukusta. Laukku edes oli tuttu. Hermione muisti ostaneensa sen kuudennen ja seitsemännen vuoden välisenä kesänä lomamatkaltaan vanhempiensa kanssa.

”Vanhempasi latasivat sen ystävällisesti ensimmäisenä yönä, kun olit täällä. He halusivat olla tavoitettavissa, kun heräät”, Kalkaros sanoi Hermionen selälle. ”Palaan pian”, hän jatkoi, kun sai puhelimen käteensä.

Kun mies poistui huoneesta, Hermione nojasi päätään tyynyyn ja huokaisi syvään. Aluksi hän tunsi helpotusta vastenmielisen miehen lähdettyä huoneesta, mutta tunne haihtui pian. Yksinäisyys ja hiljaisuus alkoivat kiertyä hänen ympärilleen kuin painava peitto. Ajatus yksinjäämisestä tuntui lähes sietämättömältä. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja yritti hengittää rauhallisesti, mutta pelko voimistui jokaisella sydämenlyönnillä.

Kun Kalkaros lopulta palasi huoneeseen ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, Hermionen kasvot olivat kalpeat ja hänen silmänsä suurina. Hän yritti koota itsensä, mutta hänen levottomuutensa oli ilmeistä.

”Vanhempasi tulevat niin pian kuin pystyvät. He ilahtuvat kuullessaan sinun heränneen”, Kalkaros sanoi sulkiessaan oven perässään. Hänen katseensa viipyi Hermionessa pitkään, aivan kuin hän olisi huomannut jotakin, mutta ei sanonut siitä mitään.

”Hyvä”, Hermione kuiskasi, mutta hänen äänensä värisi. Hänen kehonsa pysyi jännittyneenä, eikä helpotus tuntunut saavuttavan häntä.

Jonkin ajan kuluttua, kun hoitaja oli jo käynyt tuomassa taikalientä kipuihin, Hermionen vanhemmat saapuivat. Äidin silmiin nousi kyyneleet hänen nähdessä tyttärensä hereillä. ”Hermione, rakas! Me olimme niin huolissamme!” hän huudahti ja sulki Hermionen tiukasti syliinsä.

”Olen ihan kunnossa, äiti”, Hermione sanoi hiljaa, vaikka tiesi sanojensa olevan kaukana totuudesta. Hänen isänsä tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lohduttavasti.

”Pääasia on, että olet nyt turvassa. Muusta voimme huolehtia myöhemmin”, isä sanoi vakaalla äänellä.

Hermione vilkaisi häntä epäröiden ja kysyi hiljaa: ”Kertoiko professori Kalkaros teille, että… minä olen menettänyt muistini?”

Hänen vanhempansa katsoivat toisiaan hetken ennen kuin nyökkäsivät. ”Kyllä, rakas”, hänen äitinsä sanoi pehmeästi. ”Mutta älä huoli. Me selvitämme kaiken ajan kanssa. Täällä sairaalassa on taitavia parantajia, jotka varmasti osaavat auttaa tässäkin asiassa.”

Hermione nyökkäsi hitaasti, mutta hänen sisällään velloi ristiriitaisia tunteita. Hänen vanhempiensa rakkaus ja läheisyys oli lohdullista, mutta samalla se muistutti häntä kaikesta, mitä hän ei muistanut. Heidän kanssaan hän kuitenkin tunsi olevansa turvassa.

***

Toiveista huolimatta parantajat eivät juuri voineet tehdä mitään Hermionen menetetylle muistille. He totesivat Hermionen aivojen selvinneen räjähdyksestä fyysisesti verrattain hyvin ja toipuvan ja arvelivat muistinmenetyksen johtuvat vain traumaattisesta kokemuksesta. He olivat toiveikkaita, että kunhan Hermione pääsisi vain takaisin arkeen kiinni, tämän muistot alkaisivat varmasti palata itsestään.

Myös aurorit tulivat kyselemään Hermionen kokemuksesta kuultuaan tämän heränneen. Räjähdys vaikutti olleen onnettomuus, vaikka kukaan ei oikein osannut selittää, miten se oli tarkalleen ottaen päässyt tapahtumaan. Siksi onnettomuustutkintaa tekevät aurorit olivatkin pettyneitä, kun Hermione ei kyennyt valaisemaan heitä tapahtumista.

Parin päivän kuluttua parantajat totesivat Hermionen fyysisen terveydentilan kohentuneen sen verran, että hänen annettiin valmistautua kotiinpaluuseen. Vanhemmat yrittivät saada hänet tuntemaan olonsa paremmaksi ja puhuivat tulevaisuudesta optimistisesti, mutta Hermionen sisäinen levottomuus ei hälvennyt.

Hän oli pyytänyt, suorastaan anellut, vanhempiaan ottamaan hänet kotiin toipumaan. ”Olisi parempi, jos voisin olla teidän luonanne”, hän vetosi jälleen kerran vanhempiinsa. He olivat huoneessa kolmistaan Kalkaroksen lähdettyä syömään jokin aika sitten. Oli keskiviikkoilta ja parantajat olivat katsoneet Hermionen toipuneen tarpeeksi seuraavana päivänä häämöttävää kotiutumista varten. ”Minä… en tunne... en edes muista omaa kotiani. Enkö voisi vain...”, Hermione hiljeni nähdessään äitinsä pudistavan päätään myötätuntoisena.

”Kultaseni, sinun täytyy yrittää”, hänen isänsä sanoi. ”Sinun muistosi palautuvat todennäköisesti helpommin tutussa ympäristössä ja siellä sinä olet asunut jo monta vuotta. Severus pitää sinusta huolta. Tämä tuntuu sinusta varmasti raa’alta, mutta näin on silti paras.”

Hermione puristi kätensä nyrkkiin. ”Mutta mitä jos en halua?” hän kysyi hiljaa. ”Minä en halua olla missään tekemisissä professori Kalkaroksen kanssa. Vihaan häntä. Hän on säälimätön, ilkeä, anteeksiantamaton ja kaiken lisäksi – ruma ja vanha!”

Hänen äitinsä henkäisi ja vei kätensä järkyttyneenä suunsa eteen. ”Hermione!” hänen isänsä jyrähti. ”Noin ei puhuta kenestäkään!”

Juuri silloin ovelta kuului rykäisy ja vilkaistessaan siihen suuntaan Hermione tajusi kauhukseen Kalkaroksen todennäköisesti kuulleen hänen sanansa. Tummapiirteinen mies oli astunut huoneeseen kenenkään huomaamatta ja näytti nyt jotenkin vielä synkemmältä kuin normaalisti.

”Minä – minä... En tarkoittanut... Olen pahoillani”, Hermione parahti ja pelkäsi sillä hetkellä kuollakseen ovella seisovaa aviomiestään.

Hetken huoneessa leijui hiljaisuus ennen kuin Kalkaros avasi suunsa: ”Ehkä voisimme sopia yhdestä kuukaudesta”, hän sanoi matalalla äänellä, josta kaikki tunteet oli verhottu.

”Mi – mi – mitä?” Hermione sai kysyttyä.

”Lupaa minulle yksi kuukausi. Teen kaikkeni, että saisit muistosi takaisin. Jos kuukauden jälkeen muistosi eivät ole palautuneet ja haluat silti lähteä, en estä sinua.”

Hermione katsoi miestä pitkään. Tämä pelotti hänet lähes kuoliaaksi jo vain seisomalla oven suussa. Miten hän voisi ikinä asua kokonaisen kuukauden kahden professori Kalkaroksen kanssa? Jo pelkkä ajatus sai karvaan maun nousemaan hänen kurkkuunsa. Mutta jos hän todella halusi saada muistinsa takaisin ja ehkä selvittää, mitä töissä oli onnettomuuspäivänä tapahtunut, oliko hänellä vaihtoehtoja? Lopulta hän nyökkäsi hitaasti tuntien sydämensä raskaaksi pelosta. ”Hyvä on. Yksi kuukausi”, hän kuiskasi.

”Hyvä. Minä menen yöksi kotiin. Katson, että siellä on kaikki valmiina kotiutumistasi varten.”

”Sinä... sinä et jää tänne?”

”On kaikkien kannalta varmasti paras, että en ole täällä tänä yönä. Hyvää iltaa”, hän sanoi ja nyökkäsi Hermionen vanhemmille hyvästit. Yhdessä mustan viitan heilahduksessa mies oli kadonnut oviaukosta.

Hermione hautasi kasvot käsiinsä. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Hän tulee vielä kostamaan jokaisen sanan minulle”, hän sanoi pienellä äänellä.

”Ei, rakas, sinun ei tosiaan olisi pitänyt loukata Severusta noin”, hänen äitinsä sanoi. ”Mutta hän rakastaa sinua ja ymmärtää tilanteesi. Siinä miehessä on sellaista arvokkuutta, jota harvoin kohtaa. Ei hän halua sinulle kostaa.”

”Miksi te olette koko ajan hänen puolellaan?” Hermione kysyi myrtyneenä ja tajusi kuulostavansa kiukuttelevalta pikkutytöltä.

”Me olemme aina sinun puolellasi. Mutta sinä olet unohtanut, mikä puolesi nykyään on. Olet valinnut itsellesi hyvän miehen ja me äitisi kanssa haluamme vain, että taistelet saadaksesi elämäsi takaisin”, hänen isänsä vastasi lempeästi.

Hänen vanhempansa lähtivät yöksi pois pian sen jälkeen. Hermione oli helpottunut ja tyytyväinen, että myös professori Kalkaros oli poissa. Tämän koko ajan paikalla leijuva tummanpuhuva läsnäolo tuntui uhkaavalta. Kuin saalistaja, joka vain odotti sopivaa hetkeä iskeä. Hermione ei voinut olla miettimättä itsekseen, miten mies oli onnistunut manipuloimaan sekä hänet että hänen vanhempansa verkkoonsa. Siinä täytyi olla takana jotain, mikä ei kestäisi päivänvaloa.

Hermione höristi korviaan. Oli hiljaista. Vain jossain kaukana käytävällä jokin ovi kolahti. Missähän kaikki henkilökunta oli? Eikö heidän pitäisi tarkistaa potilaidensa vointi määräajoin? Koskahan joku tulisi seuraavan kerran? Nyt kun hänen vanhempansa ja Kalkaros olivat lähteneet, sairaalahuone tuntui yhtäkkiä kolkolta ja uhkaavalta. Hermione tunsi sydämensä hakkaavan korvissaan ja olonsa yksinäiseksi. Eikö kukaan tosiaan tulisi tarkistamaan hänen vointiaan?

Yöstä tuli pitkä ja ahdistava. Hermione yritti parhaansa mukaan rauhoittua, mutta yksin jääminen vain pelotti häntä liikaa. Hän kääntyili levottomasti sängyssään ja koetti jututtaa kaikkia huoneessa käyviä hoitajia ja parantajia, mutta heidän vierailunsa olivat lyhyitä ja harvoin, eikä niiden tuoma helpotus kestänyt kauan. Hänen mielensä pyöri hallitsemattomasti, eikä mikään hengitystekniikka tai rauhoittumisyritys voinut tyynnyttää hänen paniikinomaisesti hakkaavaa sydäntään. Aamuun mennessä Hermione ei ollut nukkunut silmällistäkään.

Kun aamu valkeni ja Kalkaros palasi sairaalaan Hermionen vanhempien vanavedessä, mies huomasi heti, että jotain oli vialla. ”Et ole levännyt lainkaan”, hän totesi tylysti katsoessaan Hermionen kalpeita kasvoja ja tummia silmänalusia. ”Ehkä kotiutumista pitäisi vielä siirtää.”

”Ei!” Hermione parahti, äänessään paniikin vivahde. ”Minä haluan lähteä täältä. Haluan kotiin.”

Kun he valmistautuivat lähtemään Pyhästä Mungosta, Hermionen mieli oli levoton. Hän tunsi, että edessä oli jotain tuntematonta, pelottavaa ja suorastaan vastenmielistä. Silti hän ei halunnut jäädä sairaalaankaan enää hetkeksikään.

Hermionen isä tuki tyttärensä kulkua sairaalan käytäviä pitkin, kun he suuntasivat sairaalan sisääntuloaulaan. Liikkuminen oli edelleen hidasta ja vaikeaa, vaikka Hermione oli toipunut verrattain hyvin saamistaan vammoista. Ilman tukea hän ei pystynyt ottamaan yhtä tai kahta askelta enempää ennen kuin jalat antoivat periksi ja hän oli suunnitellutkin taikovansa itselleen jästien kainalosauvat jossain vaiheessa päästyään kotiin. Kotona häntä odottaisi kuitenkin vielä ainakin viikon vuodelepo.

Kalkaros seisoi aulassa takan vieressä odottaen ja Hermione hyvästeli vanhempansa vielä kerran kyynelsilmin. Kalkaros katsoi häntä hetken arvioiden, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. ”Hyvä on. Valmistaudu, niin lähdemme.”

Hermione astui hitaasti Kalkaroksen viereen ja sulki hetkeksi silmänsä, ennen kuin tukeutui miehen tarjoamaan käsivarteen. ”Oletko valmis?” Kalkaros kysyi ja hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin aina. Edellisenä iltana koettua nöyryytystä ei saattanut kuulla hänen äänestään. Hermione nyökkäsi pienesti, vaikka hänen sydämensä sanoi muuta. He seisoivat hetken hiljaa, ennen kuin Kalkaros tarttui hormipulveriin ja he valmistautuivat astumaan uudenlaiseen yhteiseen elämäänsä.

[Paquette]

(Minä aloitin tämän lukemisen heti kahden ekan luvun ilmestyttyä ja piti kommentoidakin jo silloin, mutta en ole pitkiin aikoihin ollut millään lailla aktiivinen Finissä ja kynnys on noussut korkeaksi.  )

Tämä paritus on mulle jotenkin hankala, tykkään periaatteessa molemmista hahmoista ja parituksenkin pitäisi sikäli toimia, mutta jostain syystä näistä lukeminen tuntuu usein vähän vaikealta. Johtuu ehkä opettaja-oppilas-asetelmasta tai sitten siitä, että jollain lailla samaistuin kumpaankin ja tarinat voivat siksi tulla tavallaan liian lähelle. No joka tapauksessa rohkenin nyt ryhtyä lukemaan tätä ficciä.

Alku herättääkin heti kiinnostuksen! Onpa ahdistava tämä muistinmenetyksen jälkeinen tilanne, varmasti molemmille, mutta Hermionelle tietysti vielä fyysisenkin avuttomuuden takia. Mielestäni tapahtumat, jotka ovat johtaneet heidän naimisiinmenoonsa, kuulostavat uskottavilta, mutta yhtä uskottavaa on se, että Hermione ei pysty kuvittelemaan tai hyväksymään niitä todeksi. (Nyt vasta rupesin miettimään, että ei kai Severus oikeasti ole huijannut häntä jotenkin, mutta eikös tämä ollut romantiikaksi luokiteltu tarina? No saa nähdä miten käy, kun asiat selviävät. ) 

Vauva-käänne yllätti minut, mutta se toki tuo vielä lisää dramatiikkaa. Hermionen ahdinko on oikein käsinkosketeltavaa, tekee vähän pahaa lukeakin. Mietin kolmannen luvun jälkeen, että eikö olisi parempi, jos hänen luonaan olisi Severuksen sijaan joku muu läheinen, jonka hän muistaisi ja joka siksi toisi paremmin turvaa, ja neljännessä luvussahan tähän aiheeseen sopivasti tartuttiinkin. Varmaan on myös totta, että kotona muistin palautuminen on todennäköisempää. Jos nyt uskallan luottaa Severuksen rehellisyyteen, tuntuu Hermionen suoranainen inho häntä kohtaan varmasti kamalalta. Mielenkiintoista seurata, miten tästä edetään!

[Yacila]

Paquette: Kiitos kommentista! Mä tunnen itseni etuoikeutetuksi, että tämä ficci sai sut rikkomaan kommenttihiljaisuuden. Oli ihana nähdä, että joku tätä oikeasti lukee.  Mä kans kipuilen tässä parituksessa usein sen kans, kun menee niin helposti sellaiseen kliseiseen opettaja/oppilas-asetelmaan. Toivottavasti onnistun pitämään tämän kaksikon jännitteen yllä koko tarinan ajan!

A/N: Hermione kotiutuu vihdoin sairaalasta. Otin vähän taiteellisia vapauksia heidän kotinsa suhteen, joten sen suhteen menee vähän AU. Oli valtavan ihanaa saada eka kommentti. Kiitos Paquette. ❤ Lisääkin otetaan mielellään vastaan. Viides luku, olkaa hyvät.

***


Luku 5: Ensiaskeleita

Hermione kompuroi ulos takasta ja Kalkaros ilmestyi hänen vierelleen tyynesti tukien naista käsivarresta. Toisessa kädessään Kalkaros kantoi pientä matkalaukkua, jossa heidän tavaransa olivat. Hermione hieraisi takasta tullutta tuhkaa silmistään, kun hän otti ensiaskeleensa heidän yhteisessä kodissaan. Huoneessa oli jotain hämmentävän kodikasta, vaikka hän tiesi sen olevan Tylypahkan synkän liemimestarin kotitalo.

Keskellä huonetta seisoi pitkä, ajan patinoima ruokapöytä, jonka ympärillä oli useita tuoleja. Tummanruskea puupinta kiilsi himmeästi aamuauringon valossa, joka siivilöityi sisään suurista, pieniruutuisista ikkunoista. Yksi olohuoneen seinistä oli kokonaan vuorattu kirjoilla, jotka, hän huomasi, oli järjestetty hyvin tarkkaan järjestykseen. Olikohan hän itse vai Kalkaros ollut asialla? Heidän takanaan oli suuri kivinen takka, jonka mustunut reunus puhui sen pitkästä historiasta. Takan päällä roikkui muutamia hyvin vanhan näköisiä taikaesineitä, joiden käyttötarkoitusta Hermione ei tunnistanut. Takan edessä oli sohvapöydän ympärille aseteltuna kaksi sohvaa ja nojatuoli. Vastakkaisessa päässä huonetta ruokapöydän toisella puolella oli keittiö, jonka hyllyillä näkyi yhtä säntillisesti järjestettynä ruoka-aineita kuin kirjat olivat kirjahyllyssä. Kumpikohan heistä mahtoi tavallisesti laittaa ruokaa?

Hermione antoi katseensa kiertää huonetta. Kaikki tuntui jotenkin oudolta ja väärältä. Hän ei muistanut koskaan käyneensä täällä, saati asuneensa tässä talossa, mutta Kalkaros ja hänen vanhempansa olivat selittäneet sairaalassa, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa. Ajatus tuntui mahdottomalta. Kalkaros laski laukun äänettömästi lattialle ja huomasi hänen ilmeensä.

"Ei aivan sellainen synkkä lepakkoluola kuin kuvittelit?" Kalkaros kysyi matalalla, kuivalla äänellä. Hermione ei oikein tiennyt mitä vastata. Kyllä, hän oli saattanut mielessään kuvitella Kalkaroksen talon ”synkäksi lepakkoluolaksi”, kuten mies oli asian muotoillut. Huone oli kuitenkin oikein kodikas ja valoisa. Silti hänen kurkkuaan kuristi ja hän kietoi kätensä ympärilleen. Kaikki ympärillä oli vierasta, eikä hän voinut olla ajattelematta, miten kaukana hän oli kaikesta tutusta. Hänen vanhempansa eivät olleet täällä, eikä sairaalan henkilökunta voinut enää tarjota hänelle turvaa. Hän oli nyt yksin professori Kalkaroksen kanssa ja ajatus sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin.

"Ei", hän vastasi lyhyesti ja katsoi miestä nopeasti sivusilmällä. "Mutta tämä paikka tuntuu... vieraalta. En tunnista mitään."

"Se oli odotettavissa", Kalkaros totesi, hänen äänensä muuttuen jäykemmäksi. "Mutta tämä on ollut kotisi jo kolme vuotta. Ehkä ajan kanssa muistosi alkavat palata." Mies käänsi katseensa pois ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota Hermione ei osannut tulkita.

”Minä toivon niin, professori”, hän vastasi hiljaa.

Sanat saivat Kalkaroksen kuitenkin kääntymään äkisti Hermionea kohti ja miehen kasvoilta paistava suuttumus pelotti Hermionea. Jotain sellaista hän oli odottanutkin. Miehen sanat kuitenkin yllättivät hänet.

”Voisitko, edes täällä, lakata kutsumasta minua professoriksi?” Kalkaros kysyi matalalla, terävällä äänellä. Hänen mustat silmänsä porautuivat Hermionen omiin ja hän astui lähemmäs. ”Olemme jakaneet tämän katon jo kolme vuotta. Eikö ole aika, että kutsut minua etunimelläni?”

Hermione nielaisi. ”Minä… Minä en tarkoittanut…”

Kalkaros ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän puristi heidän matkalaukkuaan kädessään ja katosi toiseen huoneeseen vasemmalla olevaan oviaukkoon äänettömästi. Kohta kuului oven kolahdus. Hermione jäi seisomaan takan eteen, vapisten ja sydän vimmatusti hakaten. Hän ei osannut sanoa, pelkäsikö enemmän miehen äkillistä suuttumusta vai sitä, että hänet oli jätetty yksin.

Hänen kehonsa alkoi protestoida seisomista vastaan ja Hermione päätti, että hänen oli pakko päästä istumaan. Hän astui varovasti pari askelta eteenpäin kohti lähintä sohvaa, mutta hänen jalkansa pettivät yhtäkkiä alta kuten niin monta kertaa aiemmin sairaalassa. Nyt kun ketään ei ollut auttamassa, hän kaatui lattialle raskaasti ja löi olkapäänsä sohvapöydän reunaan parahtaen kivusta.

Kolinan hälyttämänä Kalkaros ryntäsi takaisin huoneeseen, hänen ilmeensä täynnä huolta. "Oletko kunnossa?" hän kysyi polvistuessaan Hermionen viereen. Hänen äänensä oli matala ja vakava, kun hän auttoi tätä nousemaan istumaan.

Hermione henkäisi syvään ja yritti pyyhkiä pois nousevat kyyneleet. "Ei hätää”, hän kuiskasi. "Olen ihan kunnossa. Jalat eivät vain kantaneet."

"Anteeksi”, Kalkaros sanoi väkinäisesti. "Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Eikä suuttua sinulle."

Hän auttoi Hermionen varovasti suurimmalle sohvalle, joka oli sijoitettu takkaa vastapäätä sohvapöydän toiselle puolelle. Hermione istui jäykkänä, kädet sylissään ja katse alas luotuna. Kalkaros jäi seisomaan hetkeksi hänen eteensä, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta lopulta hän vain huokaisi ja lähti keittiöön.

”Jos satutit itsesi, voin hakea taikalientä siihen”, hän sanoi valmistaessaan teetä.

"Ei, ei tarvitse”, Hermione vastasi. Hänen olkapäätään särki ja hänen äänensä värisi hieman.

Kohta Kalkaros tuli keittiöstä teepannun ja kahden kupin kanssa. Hän laski tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi kuppeihin teetä. Ottaessaan vastaan tarjotun kupin, Hermione ilahtui huomatessaan kaksi lempikeksiään lautasen reunalla. Kalkaros istui oman teekuppinsa kanssa viereiseen nojatuoliin. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Kalkaros sekoitteli teetään lusikalla ja Hermione nakersi toista kekseistään. Hän ei tuntenutkaan itseään nälkäiseksi.

"Minä ymmärrän, että tämä tilanne on sinullekin vaikea...” Hermione lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Mutta... minä en vain osaa kutsua sinua etunimellä. Se tuntuu sopimattomalta, liian... intiimiltä."

Kalkaroksen käsi pysähtyi, kun hän nosti katseensa Hermioneen. "Intiimiltä? Vaikka jättäisimme huomiotta sen asian, että olet vaimoni, niin joka tapauksessa minä en ole enää opettajasi. Jopa Kalkaros olisi parempi, mutta sinä valitset toistuvasti kutsua minua vain professoriksi. Miltähän vaikka Arthur Weasleystä olisi mahtanut tuntua, jos Molly olisi kutsunut häntä jatkuvasti vain 'ministeriön työntekijäksi'?" hänen äänessään oli hienoista ärtymystä.

Hermione katsoi miestä epävarmana, mutta tämän sanat olivat saaneet hänet ajattelemaan. Miksi hän tosiaan valitsi loukata miestä tällä tavalla? Totta kyllä, hän halusi pitää miehen mahdollisimman etäällä itsestään, mutta oliko hänen käytöksensä reilua? Vertaus oli saanut hänet ymmärtämään tilanteen paremmin Kalkaroksen näkökulmasta. "Hyvä on”, hän sanoi lopulta. "Minä yritän."

Kalkaros nyökkäsi. ”Arvostan sitä.” Hänen toinen kätensä alkoi taas sekoitella teetä. "Mitä haluat nyt tehdä?" hän kysyi ja poimi sohvapöydältä siististä pinosta pienen, nahkakantisen kirjan käteensä. ”Vaikutat väsyneeltä, haluatko levätä siinä?”

"Se kuulostaa hyvältä”, Hermione sanoi varovasti.

”Lounaan jälkeen voisin esitellä talon paremmin, jos jaksat. Voit samalla siirtyä yläkertaan makuuhuoneeseemme. Kunnon sängyssä on varmasti mukavampi maata, kuin siinä sohvalla.”

Hermionen katse singahti Kalkarokseen, mikä sai teetä loiskahtamaan kupista lautaselle.

”Älä huoli”, Kalkaros sanoi kuivasti, tulkiten pelon Hermionen silmissä väärin. ”Olen sijannut itselleni vuoteen tänne alakerran vierashuoneeseen. En häiritse sinua.”

”En minä... Tai siis... Minä voin levätä tässä sohvalla. Minä... minä en halua olla yksin”, Hermione sai lopulta soperrettua.

Kalkaros katsoi Hermionea pitkään. Hermione mietti, mitä tuon miehen mielessä liikkui, mutta tämä ei sanonut mitään pitkään aikaan.

”Tottakai”, hän lopulta vain murahti.

Hermione joi teen hitaasti. Hänen väsymyksensä voitti lopulta mieltä myllertävät pelot. Kalkaroksen istuessa ja lukiessa hän oikaisi makuulle sohvalle, antoi silmiensä painua kiinni ja vajosi levottomaan uneen.

[Paquette]

Mulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia Severuksen kodista, joten mahdollinen AU sen suhteen ei haittaa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan Hermionen mietteitä kodistaan, jota hän ei tunnista kodiksi. Erityisen kiinnostavaa oli mielestäni se, että hän pohti, kumpi heistä oli järjestänyt kirjat ja kumpi laittoi ruokaa. Jotenkin siitä tuli tunne, että hän on ehkä sittenkin hyväksynyt tai ainakin hyväksymässä sen, että hän todella on parisuhteessa Kalkaroksen kanssa, vaikka se tuntuukin vielä väärältä. Tilanne käy selvästi jo Severuksenkin hermoille aika pahasti, ja olisikin varmasti ollut epäluonteenomaista, jos hän koko ajan pystyisi käyttäytymään oppikirjamaisen tyynesti. Onpa kiva seurata tätä tarinaa julkaisutahdissa, monesti olen päätynyt jatkisten pariin vasta kun paljon lukuja on jo julkaistu ja kiriminen tuntuu silloin usein työläältä. Nyt tahdissa pysyy hyvin mukana.

[Crys]

Tässä on mielenkiintoinen asetelma, tykkään muistinmenetystarinoista jossa toinen osapuoli unohtaa rakastuneensa toiseen! Se mahdollistaa kaikenlaista draamailua ja haikailua! Mahtaakohan Severus kertoa Hermionelle kaiken totuudenmukaisesti, vai pitääköhän hän jotain itsellään? Hermionella on kyllä paljon sopeuduttavaa ja varmasti on ylä- ja alamäkiä tiedossa. Toisaalta niin on Severuksellakin, mahtaa olla rankkaa kun oma vaimo ei muista. Jään seuraamaan mahtaako Hermione saada muistiaan takaisin.

[Yacila]

Paquette: Kiitos uudesta kommentista! ❤❤❤ Mullakin oli varsin hatarat muistikuvat aiheesta, kun aloin tätä kirjoittamaan ja päässyt hyvään vauhtiin, kun aloin miettiä, että mitähän Severuksen kodista tosiaankin on sanottu. Mun mielikuva oli tyyliin vain "synkkä". Onneksi ficeissä ei oo niin tarkkaa.  Tuo Severuksen luonteen kanssa tasapainoilu on kyllä ollut mielenkiintoinen haaste koko ficin. Miten hän osaisi olla niin "mukava", että Hermione voisi kehittää uudelleen jotain tunteita häntä kohtaan, mutta sitten kuitenkin kyseessä Kalkaros, joka ei kovin rakastettavasti tuppaa käyttäytyä.  Toivottavasti jatkatkin seuraamista!

Crys: Kiitos kommentista! ❤ Ihana lukea, millaisia ajatuksia ja kysymyksiä tarina herättää. Muistinmenetys on kyllä herkullinen aihe varsinkin tällaisella paridynamiikalla, kun heillä on pitkä historia.

A/N: Luku 6 on tässä. Olkaa hyvät. Tupakierros jatkuu ja päästään vähän kurkistamaan Severuksen mielen myllerrystä jälleen. Jos ehdin, niin saatan julkaista tälle päivää vielä toisenkin luvun, kun tämä on vähän lyhyt. Se on enää viimeistelyä vailla. Saadaan tupakierros sitten loppuun. 

***


Luku 6: Syvemmälle

Keittiössä oli hiljaista lukuun ottamatta satunnaisia aterimien kilahduksia lautasella. Hermione nosti haarukan suuhunsa. Kalkaroksen valmistama ateria oli herkullinen. Kanaa kermakastikkeessa, jonka mukana oli kevyesti paistettuja tuoreita kasviksia sekä maalaisleipää. Maut tanssivat hänen kielellään.

Hän vilkaisi Kalkarosta, joka istui vastapäätä tyynenä. Tämä leikkasi kanaansa tarkasti ja näytti olevan syventynyt ruokaansa, kuin olisi halunnut vältellä keskustelua. Hermione ei voinut olla ajattelematta, miten yllättävää oli, että mies, jonka hän oli aina mieltänyt tiukan asialliseksi ja täysin kylmäksi, osasi laittaa niin herkullista ruokaa. Olihan mies toisaalta juomamestari, mutta takasiko sekään taitoa loihtia tällaisia makuja yksinkertaisista raaka-aineista? Kai hän oli ajatellut ruuan olevan yhtä synkkää kuin mies itse. Miksi hän aina oletti pahinta tästä? Ehkä hänen olisi aika oppia antamaan tälle mahdollisuus.

Kun ruoka oli syöty, Kalkaros nousi äänettömästi pöydästä ja viittasi kevyesti taikasauvallaan. Astiat ja ruokailuvälineet leijailivat tiskialtaaseen, jossa vesi alkoi kuplia ja pestä astioita itsestään. Hiljaisuus uhkasi muuttua epämukavaksi, joten Hermione rikkoi sen kääntymällä katsomaan Kalkarosta.

“Miksi meillä on näin suuri ruokapöytä?” Hermione tunsi olonsa noloksi typerästä kysymyksestä ja jatkoi haluten selittää: ”Kahdelle hengelle se tuntuu vähän liioitellulta.”

Kalkaros katsahti häneen ja nojautui kevyesti tiskipöytään. ”Isäni tapasi kutsua vieraita iltaisin. – Ei, se antaa väärän kuvan. Hän tapasi ryypätä ja pelata korttia tuttujensa kanssa. Pöytä kuitenkin sopii tilaan, joten en nähnyt syytä vaihtaakaan.” Kalkaroksen suupielet kohosivat hivenen. “Sinä käytit aikanaan muodonmuutostaikoja muokataksesi tuolit ‘mukavammiksi’ ja ‘nykyaikaisemmiksi’. En vastustanut, koska kutsut silloin tällöin ystäväsi tänne syömään. Suurempi pöytä osoittautui käytännölliseksi.”

Kertomus miehen lapsuudesta tuli yllätyksenä Hermionelle. Oliko miehen elämä lapsena todella ollut sellaista? “Entä sinä? Kutsutko koskaan omia ystäviäsi kylään?” Hermione kysyi varovasti.

Kalkaros katsoi häntä ja tämän kasvoille levisi kylmän sarkastinen ilme. “En ole ystävystyvää tyyppiä. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olin tekemisissä... kuolonsyöjänä ja vakoojana ollessani, ovat joko kuolleet tai Azkabanissa. Killan ihmisten kanssa en koskaan ystävystynyt ja opettajakollegoita näen riittävästi koulussakin. Ainoa muu henkilö, jota voisin kutsua ystäväksi, on Harry, ja häntä sinä jo kutsutkin.”

Hermione kohotti kulmiaan. ”Harry? Siis… Harry Potter?”

Kalkaros nyökkäsi vaitonaisena. Hermione ei peitellyt yllätystään. ”Miten ihmeessä – tai siis miksi – sinä ja Harry – olette ystäviä?”

”Se on pitkä tarina”, Kalkaros sanoi kuivasti. ”Kerron sen joskus, kun aika on parempi.”

Hermione nyökkäsi, vaikkei voinut olla ihmettelemättä, mitä noiden kahden välillä oli voinut tapahtua. Jos jotakuta, niin juuri Harrya Kalkaros oli vihannut kouluaikana. Kalkaros ojensi Hermionelle kätensä ja auttoi hänet pöydästä ylös. Mies ohjasi hänet ensin eteiseen, jossa pieni, siisti tila oli varustettu kauniilla naulakolla ja suurella peilillä. Eteisen pöydällä oli muutama vanha valokuva ja tarjotin avaimille. Kalkaros osoitti ovea eteisessä ja sanoi: “Tässä on alakerran vessa.”

Hermione nöyrtyi punastellen. “Itse asiassa… minun pitäisi…”

“Tietenkin”, Kalkaros sanoi ja avasi oven hänelle. “Olen täällä, jos tarvitset apua.”

Hermione kiiruhti sisään ja sulki oven. Hän hoiti asiansa nopeasti, tuntematta oloaan turvalliseksi yksin. Hän avasi oven ja löysi Severuksen seisomassa aivan lähellä. Tämä nyökkäsi kevyesti ja auttoi Hermionen takaisin olohuoneeseen.

“Tämä on vierashuone”, Kalkaros sanoi, avaten kirjahyllyillä ympäröidyn oven huoneeseen, joka oli olohuoneen toisella puolella. Huoneessa oli siisti parisänky, mutta sisustus oli selkeästi yksinkertaisempi kuin muualla talossa. Hermione vilkaisi miestä ja nyökkäsi.

“Minä nukun täällä. Sänky ei ole niin hyvä kuin makuuhuoneessamme, joten ajattelin sinun olevan parempi siellä portaista huolimatta. Katsotaan yläkertaa sitten seuraavaksi”, Kalkaros sanoi ja kääntyi portaita kohti tullessaan ulos vierashuoneesta. Hermione kuitenkin pysäytti hänet.

”Mihin tuo ovi keittiön puolella johtaa?” Hermione kysyi viitaten oveen, joka oli jäänyt huomiotta.

Kalkaroksen ilme muuttui. “Työhuoneeseeni ja laboratoriooni.”

“Eikö minulla ole lupaa mennä sinne?” Hermione kysyi hieman turhan terävästi.

“Se on sekaisin. Voit nähdä sen jonain toisena päivänä”, Kalkaros vastasi rauhallisesti.

“Kestän kyllä hieman sekasortoa”, Hermione sanoi huvittuneena.

Kalkaros tuijotti häntä hiljaa, ennen kuin avasi oven. Huone oli kaaoksen vallassa: papereita, kirjoja ja liemiaineksia lojui lattialla. Jokin lattialle valunut liemi oli syövyttänyt yhden tuolinjalan ja lasinsiruja oli kaikkialla.

”Mikä täällä on tapahtunut?” Hermione kuiskasi järkyttyneenä.

Kalkaros ei katsonut häneen. ”Minäkään en saanut nukuttua viime yönä.”

Hermione vilkaisi miestä, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin huoneeseen. Siellä oleva sekasorto puhui omaa kieltään miehen mielentilasta. Hermione nielaisi ja tunsi olonsa syylliseksi, vaikka ei saanutkaan sanoja muodostettua huulilleen.

Kalkaros pysyi vaiti, katse tiukasti huoneen ovenkarmissa, kuin se olisi voinut tarjota hänelle pakotien tilanteesta. Hermione tiesi miehen viittaavan siihen, mitä hän oli sanonut vanhemmilleen. Hänen huolimattomat, sydämettömät sanansa kaikuivat hänen mielessään ja niiden aiheuttama kipu näytti hetkellisesti lamauttaneen Kalkaroksen paikoilleen.

Hermione ojensi kätensä varovasti, sulki oven huoneeseen ja käänsi katseensa lattiaan. Hetken he seisoivat hiljaisuudessa. Ilman täyttivät sanat, joita kumpikaan ei kyennyt sanomaan.

”Lähdetäänkö yläkertaan?” Kalkaros rikkoi hiljaisuuden matalalla, käheällä äänellä.

Hermione nyökkäsi nopeasti, haluten pois hetkestä, siitä tilasta, jossa hänen syyllisyytensä tuntui tukahduttavan hänet. ”Kyllä, mennään.”

Kalkaros ojensi jälleen kätensä, auttaen Hermionen portaille. ”Jaksatko nousta portaat itse, jos tuen sinua?” hän kysyi.

”Tottakai”, Hermione vastasi hieman liian nopeasti, punastuen omaa nopeaa vastaustaan.

Kalkaros pysähtyi hetkeksi ja kohotti kulmiaan. ”Jos se on liian raskasta, voin kantaa sinut. Tai leijuttaa”, hän lisäsi ja Hermionen teki mieli naurahtaa hermostuneesti.

”Ei, pystyn kävelemään itse”, Hermione vastasi, mutta tarttui kuitenkin miehen käsivarteen saadakseen lisää tukea. Kalkaros kiersi käsivartensa Hermionen vyötärön ympäri ja hitaasti he lähtivät kohti yläkertaa.

[Yacila]

Luku 7: Mukavin osa kotia

Yläkerran aulaan päästyään Hermione nojasi hetkeksi seinään hengästyneenä. Portaiden kiipeäminen oli ollut rankempaa kuin hän oli odottanut. Kalkaros ei sanonut mitään, mutta Hermione näki, kuinka tämän huolestunut katse liukui hänen ylitseen.

Aula oli pieni ja siisti. Seinien tummat sävyt ja vanhat puupaneelit loivat tilaan synkän, mutta arvokkaan tunnelman. Epäsäännöllisen muotoisesta tilasta lähti viisi ovea.

”Ensimmäisen oven takana on pyykkihuolto ja vaatteiden säilytys. Jos sinulla on joskus tarve etsiä jotain, se on yleensä siinä huoneessa”, Kalkaros aloitti viitaten oven suuntaan. ”Seuraavan oven takana on kylpyhuone ja vessa.”

Hermione nyökkäsi hengittäen yhä raskaasti. Kalkaros avasi kolmannen oven.

”Tule”, hän sanoi yksinkertaisesti ja auttoi Hermionen ulos. Parveke avautui talon länsipuolelle ja sen näköalat saivat Hermionen hetkeksi unohtamaan väsymyksensä. Siisti puuparveke oli koristeltu yksinkertaisilla kukkaistutuksilla, jotka tuoksuivat kevyesti yrteiltä ja kukilta. Näköala oli upea: takapihalla avautui vehreä velhopuutarha, jonka pienet kivipolut ja hoidetut pensaat kätkivät taakseen kaikenlaista kiehtovaa.

Hermione hengähti syvään ja istahti tuolille, jonka Kalkaros oli hänelle osoittanut. Kalkaros kohotti taikasauvaansa ja mutisi hiljaa loitsun. Hetken kuluttua parvekkeen ovesta leijui juomalasi heidän luokseen. Kalkaros täytti lasin vedellä yhdellä kevyellä sauvan liikkeellä ja ojensi sen Hermionelle.

”Kiitos”, Hermione sanoi hiljaa ja joi ahnaasti.

”Näytit siltä, että saatat pyörtyä portaissa”, Kalkaros kommentoi kuivasti, mutta ei katsonut Hermionen suuntaan. ”Meidän täytyy ehkä keksiä siihen jokin ratkaisu.”

Hermione näki mielessään Kalkaroksen kantavan häntä sylissään ylös portaita, piti katseensa tiukasti vesilasissaan, punan hiipiessä poskille.

”Kiitos, että autoit. Tämä on ollut… intensiivinen päivä. Kyllä minä pian onnistun paremmin.”

Kalkaros seisoi hetken parvekkeen kaiteen vieressä katsellen alas puutarhaan. Kun Hermione oli saanut juotua ja tasattua hengityksensä, hänkin alkoi katsella ympärilleen tarkemmin.

”Puutarha on kaunis”, hän sanoi lopulta. ”En tiennyt, että sinulla – tai meillä – on tällainen puutarha.”

”Se vaatii paljon työtä, mutta pitää mielen rauhallisena. Minulla on pitkä kesäloma, joka on nykyään mukava viettää seuraten luonnon ihmeellistä työtä.”

Hermione hymyili heikosti ja kääntyi katsomaan miestä. Kommentti oli ollut jotenkin todella epä-kalkarosmainen. Hän aikoi kysyä lisää, mutta Kalkaros ehti ensin.

”Ystäväsi Sarah Bonnet asuu tuon pihatien päässä, noin puolen mailin päässä. Hän on ainoa naapuri, johon olet täällä asuessasi... luonut siteen.”

”Niinkö?” Hermione kysyi iloisesti yllättyneellä äänellä. ”Asuuko täällä muita velhoperheitä?”

”Hän on jästi, mutta tietää, että olet noita”, Kalkaros sanoi rauhallisesti.

Hermione katsoi häneen tyrmistyneenä. ”Miten se on mahdollista?”

Kalkaros vilkaisi Hermionen suuntaan. ”Kun jouduit kahdesti muuntelemaan hänen muistiaan, päätit kertoa hänelle totuuden. Hän suhtautui yllättävän hyvin.”

Hermione oli hetken hiljaa, prosessoiden kuulemaansa. ”Mitä hän sanoi?”

”Hän oli yllättynyt, mutta kiinnostunut. Hän arvosti rehellisyyttäsi ja on pitänyt salaisuuden.”

”Entä hänen perheensä?” Hermione kysyi varovasti.

”Rouva Bonnet on kotiäiti, heillä taitaa olla yksi lapsi. Hänen miehensä ei tiedä, eikä hän aio kertoa tälle.”

Hermione nyökkäsi hitaasti ja sulatteli kuulemaansa. Kalkaros katsoi kaukaisuuteen, mutta lisäsi sitten: ”Rouva Bonnet saattaa ilmestyä tänä iltana ovelle. Torstaisin teillä on tapana käydä lenkillä, mutta hän ei tiedä onnettomuudestasi.”

”Minun täytyy laittaa hänelle viesti, kun palaamme alakertaan. Mitenhän senkin muotoilen?” Hermione naurahti. ”’Hei, en tiedä yhtään kuka olet, mutta tapaamme kuulemma lenkkeillä yhdessä.’”

”Löydät varmasti oikeat sanat. Hän taitaa olla sen verran tottunut kaikkiin ihmeellisyyksiin tässä talossa, että tuskin hän edes yllättyy. Muille kyselijöille olen sanonut, että he voisivat tulla lauantaina katsomaan sinua.”

Hermione nyökkäsi ja he nousivat ylös jatkamaan matkaansa. Hermione tarttui Kalkaroksen ojentamaan käteen ja he palasivat takaisin aulaan. Seuraava ovi oli hieman raollaan ja Kalkaros työnsi sen auki.

”Tämä on työhuoneesi. Niukasti kalustettu, koska… no, et juuri vietä aikaa täällä.”

Hermione astui huoneeseen ja huomasi, miten yksinkertainen se oli. Vaaleat seinät, pieni kirjahylly ja tyhjänä seisova kirjoituspöytä. ”Tästä oli kai tarkoitus tulla lastenhuone?” Hermione kysyi hiljaa. Huomaamattaan, hän hipaisi vatsaansa toisella kädellään.

Kalkaros nyökkäsi hitaasti. ”Niin oli.” Aihe oli sillä käsitelty.

Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen he lähtivät huoneesta ja siirtyivät aulan viimeiselle ovelle.

”Tämä on meidän makuuhuoneemme” Kalkaros ilmoitti ja viittasi Hermionea astumaan sisään.

Huone oli tilava, mutta myös täydellisen järjestelmällinen. Joku oli selvästi käyttänyt aikaa ja huolellisuutta sen sisustamiseen. Seinät olivat vaaleankeltaiset ja niitä koristivat pehmeät, neutraalin sävyiset tekstiilit. Lattialla oli pehmeä matto, joka tuntui miellyttävältä jalan alla.

Sänky, joka oli sijoitettu huoneen vasemmalle seinustalle, oli suuri ja kutsuvan näköinen. Se näytti siltä, että siihen oli helppo käpertyä ja nukahtaa rauhallisesti. Sängyn molemmin puolin oli yöpöydät, joilla oli pienet valaisimet ja muutama kirja.

Vastapäätä ovea olevalla seinällä oli suuri erkkeri-ikkuna, jonka eteen oli järjestelty lukunurkkaus. Siellä oli muhkea nojatuoli, pehmeä torkkupeitto ja pieni pöytä, jolla oli lasinen vesikarahvi ja kynttilä. Erkkeristä avautui näkymä talon etupihalle.

”Vaatehuone on tuolla”, Kalkaros sanoi osoittaen ovea, joka johti sängyn vierestä huoneen sivulle. ”Se yhdistyy myös pyykkihuoneeseen.”

Hermione nyökkäsi katsellen ympärilleen. ”Tämä huone on kaunis”, hän sanoi hiljaa.

”Se on mukavin osa taloa”, Kalkaros vastasi ja jatkoi sitten oudon pehmeällä äänellä. ”Sinä teit siitä sellaisen.”

Hermione ei ollut varma, tarkoittiko mies hänen sisustaneen huoneen, vai että huone oli mukava, koska Hermione oli siellä. Hän ei kehdannut kysyä ja tunsi itsensä jälleen kerran kiusaantuneeksi.

He viipyivät hetken hiljaisuudessa, kunnes Kalkaros rykäisi kevyesti. ”Jos et pane pahaksesi”, hän aloitti varovasti, ”voisin vaihtaa jotain mukavampaa ylle.” Hän vilkaisi Hermionea. ”Haluatko sinäkin vaihtaa vaatteet? Voin mennä kylpyhuoneeseen, jotta saat oman rauhan.”

Hermione epäröi hetken ja hänen poskensa punehtuivat. ”Voin vaihtaa”, hän sanoi hiljaa, ”mutta... en haluaisi jäädä yksin.” Hän kohotti katseensa Kalkarokseen. ”Voisimmeko vain... kääntää selkämme toisillemme?”

Kalkaros nyökkäsi nopeasti. ”Tietysti”, hän sanoi rauhallisesti ja suuntasi sitten vaatehuoneeseen jättäen oven auki. Hermione epäröi hetken, mutta seurasi miestä horjuvin jaloin.

Vaatehuone oli järjestelmällinen, kuten Hermione oli odottanutkin, joskaan ei suuren suuri. Henkareilla roikkui siististi ripustettuja kaapuja ja viittoja ja huoneen toisella seinällä oli kaksi lipastoa, joiden laatikot kätkivät varmaankin pienempiä asusteita. Hyllyillä oli säntillisesti taiteltuja vaatekappaleita ja kenkiä pareittain aseteltuna. Vaatehuoneen takaosassa oli kapea ovi, joka johti suoraan pyykkihuoneeseen.

”Mitä haluat pukea yllesi?” Kalkaros kysyi vilkaisten Hermionea.

Hermione kohautti kevyesti olkiaan. ”Jotain mukavaa vain.”

Kalkaros tarttui erääseen kaapuun. ”Ehkä tämä?”

Hän ojensi Hermionelle syvän viininpunaisen kaavun, joka oli koristeltu hienovaraisilla hopeanvärisillä kirjailuilla helman ja hihansuiden ympärillä. Kangas tuntui ohuelta, pehmeältä ja mukavalta.

Hermione tarkasteli sitä hetken ja nyökkäsi sitten. ”Se sopii hyvin.”

Kalkaros otti myös itselleen joitain vaatteita, ennen kuin he astuivat takaisin makuuhuoneeseen. Kalkaros auttoi Hermionen sängyn reunalle istumaan ja siirtyi sitten tämän selän taakse sängyn toiselle puolelle vaihtamaan omia vaatteitaan. Vaikka riisuminen samassa huoneessa Kalkaroksen kanssa sai Hermionen tuntemaan itsensä pelokkaaksi ja epävarmaksi, ajatus miehen poistumisesta huoneesta täytti hänet kauhulla. Niinpä hän riisui hitaasti kaapunsa, jonka Kalkaros oli tuonut sairaalaan jo useampi päivä aiemmin, ja varoi visusti katsomasta taakseen. Hän saattoi vain toivoa, ettei mies katsoisi häneen päin. Hän puki ylleen kaavun, joka oli miellyttävän lämmin, ja veti jalkaansa pitkät, paksut sukat, jotka Kalkaros oli ojentanut hänelle kaavun kanssa. Hän tunsi olonsa heti kotoisammaksi.

”Oletko valmis?”

”Olen. Entä sinä?”

”Olen.”

Kun Hermione kääntyi ympäri, hänen katseensa pysähtyi Kalkarokseen, joka oli pukenut ylleen tummanharmaan, tyköistuvan kaavun. Se oli yksinkertainen ja täysin erilainen kuin tämän tavallisesti käyttämänsä hulmuavat, raskaat mustat kaavut. Kaapu istui täydellisesti korostaen miehen pitkää ja hoikkaa vartaloa tavalla, joka sai Hermionen sanattomaksi.

”Näytät... erilaiselta”, Hermione sanoi lopulta, yrittäen kuulostaa neutraalilta, mutta ääneen livahti pieni hämmennys.

”Ei niin synkkä ja hulmuava kuin odotit?” Kalkaros kysyi kuivasti, kohottaen kulmiaan.

”Se… sopii sinulle. Hyvin”, Hermione myöntyi, tuntien outoa hämmennystä nähdessään miehen niin erilaisessa asussa. ”En vain ole koskaan nähnyt sinua noin... rennoissa vaatteissa. Näytät melkein...” Hän puri huultaan ja päätti jättää sanan alaston sanomatta.

Kalkaros katsoi häntä huvittuneesti. ”Tämä on vain vanha, mukava kaapu.”

Hermione punastui, mutta naurahti kevyesti. ”Se ei vain tunnu sinulta.”

”Ehkä minulla on muitakin puolia, kun synkkä liemien opettaja”, Kalkaros vastasi sarkasmia äänessään.

Hermione katsoi häntä suoraan silmiin ehkä ensimmäistä kertaa ja heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, joka ei ollut tällä kertaa epämiellyttävä.

”Ehkä on”, Hermione kuiskasi lopulta.

[Paquette]

Joo tarkoitus on kyllä jatkaa seuraamista! Tässä olikin perusteellinen tupakierros, jota oli mukava myös seurata. Heidän kotinsa vaikuttaa viihtyisältä, varmaan se on kokenut aika paljon ehostusta viime vuosina. Hermione tuntuu pikku hiljaa lämpenevän Severukselle, vaikka muisti ei osoitakaan palautumisen merkkejä. Hermionen vanhemmilleen lausumat sanat varmasti satuttivat Severusta kovasti, toivottavasti niistä ei jää pysyvämpää haavaa heidän välilleen, jos asiat muuten alkavat palautua ennalleen. Huvitti tuo yksityiskohta, että juuri Harry on Severuksen ainoa ystävä, ei ihme että Hermione hämmästyi.

[Crys]

Kuvailit kivasti kaksikon taloa ja sitä, miten Hermione on jättänyt oman jälkensä sinne. Kiva yksityiskohta oli myös tuo Hermionen ystävystyminen jästinaapurin kanssa, toivottavasti pääsemme tapaamaan hänet.

[Yacila]

Paquette: Jep, ajatus oli, että Hermione on Severuksen mökin laittanut uuteen uskoon sinne muutettuaan.  Maailmakirjat ovat selvästi kääntyneet ylösalaisin, kun Hermione on Severuksen vaimo ja Harry ystävä. Toivottavasti onnistun ystävystymisestä kertomaan uskottavasti tulevaisuudessa, sillä ovathan he tosiaan aika yllättävä valinta ystävyksiksi. ❤ Kiitos valtavasti kommentista. Ihana postata jatkoa, kun saa kommentteja välissä. ❤

Crys: Kiitos paljon kommentista! Lupaan, että tulevaisuudessa tapaamme myös tuon jästinaapurin. 

A/N: Seuraavaa lukua pukkaa. Homma jo vähän etenee parivaljakkomme välillä.  Luku 8, olkaa hyvät.

***


Luku 8: Öinen kohtaaminen

Hermione lepäsi jälleen olohuoneen sohvalla, jossa hän oli viettänyt suurimman osan päivästä. Pehmeä viltin reuna kosketti hänen sormiaan ja hänen katseensa seurasi hitaasti olohuoneen suurta kirjahyllyä. Kalkaros oli keittiössä ja ajoittain sieltä kuului astioiden kevyttä kilinää.

Pian mies astui olohuoneeseen kantaen tarjotinta, johon oli aseteltu iltapalaa; juuri paistettuja teeleipiä, voita, leikattuja hedelmiä ja pieni kulhollinen hunajaa teepannun vieressä. Kalkaros laski tarjottimen olohuoneen matalalle pöydälle ja nyökkäsi Hermionelle.

Hermione hymyili miehelle kiitollisena. ”Kiitos. Minusta on aivan liikaa vaivaa sinulle.”

Mies huitaisi kädellään ja tuhahti vähättelevästi. He istuutuivat sohvalle ja Kalkaros kaatoi heille molemmille teetä, johon sekoitti lusikallisen hunajaa.

”Minä pidänkin hunajasta iltateessäni”, Hermione sanoi.

”Tiedän.”

Lyhyt vastaus sai Hermionen taas muistamaan, että vaikka mies oli hänelle yhä vieras, se ei pitänyt paikkaansa toisinpäin. Ajatus sai hänet jotenkin surumieliseksi.

Vaikka iltapala oli yksinkertainen, se tuntui hemmottelulta nautittuna olohuoneessa takkatulen loisteessa ja kiireettömässä hiljaisuudessa.

”Meidän on puhuttava nukkumisjärjestelyistä”, Kalkaros aloitti suoraan, kun iltapala alkoi olla syötynä. Hermione laski hitaasti teekuppinsa pöydälle ja katsoi miestä odottavasti. ”On selvää, ettet halua jäädä yksin, mutta en usko, että kaipaat minua myöskään vuoteeseesi. Mikä olisi mielestäsi paras ratkaisu?”

Hermione tunsi poskiensa punehtuvan. ”En... halua, että—” hän aloitti, mutta veti syvään henkeä ennen kuin jatkoi. ”Voisitko odottaa nojatuolissa, kunnes nukahdan? Sen jälkeen voit mennä nukkumaan omaan vuoteeseesi.”

Kalkaros kallisti päätään ja tarkasteli Hermionea hetken. ”Etkö halua, että olen huoneessa koko yön?”

Hermione ravisti päätään. ”En voi väittää, että ajatus yksin nukkumisesta tuntuisi helpolta, mutta olet nukkunut sairaalassa monta yötä tuolissa ja valvonut viime yön. Sinunkin täytyy saada joskus unta.”

Kalkaros nyökkäsi hitaasti, hänen ilmeensä pysyen vakavana. ”Hyvä on.”

”Mutta olisin kiitollinen, jos voisit tulla aamulla huoneeseen niin, että minun ei tarvitsisi herätä yksin”, Hermione mutisi tuijottaen lattiaa häpeillen. Vaikka avun pyytäminen mieheltä oli jatkuvaa, se sai silti hänet tuntemaan itsensä noloksi ja vaivaantuneeksi. Siitä huolimatta, ettei Kalkaros ollut kertaakaan kieltänyt häneltä apuaan onnettomuuden jälkeen.

He nousivat yläkertaan, Hermione vahvasti mieheen tukeutuen. Kalkaros auttoi hänet iltapesulle ja sitten makuuhuoneeseen. Mies käänsi huomaavaisesti selkänsä, kun oli aika pukea vaalea yöpaita päälle ja sukeltaa peiton alle.

Kun Hermione oli valmis asettumaan nukkumaan, Kalkaros istuutui nojatuoliin ikkunan alle ja avasi kirjansa kynttilän valossa. Hermione yritti rentoutua, kuunteli tasaista sivujen kääntämisestä kertovaa ääntä, mutta tuntui pyörivän lakanoissa ikuisuuden ennen kuin uni vihdoin voitti.

****

Hermione havahtui hätkähtäen puoliltaöin ja tiesi heti olevansa yksin. Huoneessa oli pimeää ja sen hiljaisuus iski kuin kylmä tuuli ja paniikki alkoi nousta hänen rinnassaan. Sydän hakkasi, kuin yrittäen päästä vapaasti rintakehän puristuksesta, ja hengitys kulki äkkinäisinä hengenvetoina, joihin sekoittui kuin voihkauksia, vaikka Hermione teki kaikkensa pysyäkseen hiljaa. Hän taisteli hetken rauhoittaakseen itsensä, mutta kun pelko ei hellittänyt, hän päätti nousta.

Hermione ei halunnut häiritä Kalkarosta, joka vihdoin nukkui kunnolla. Samalla se tiesi sitä, että hänen täytyisi selvitä paniikkinsa kanssa yksin. Itku kurkkua kuristaen hän päätti lähteä alakertaan, ainakin hän siellä olisi lähempänä miestä.

Saatuaan aamutakin ylleen, Hermione käveli hitaasti askel kerrallaan aulaan. Hänen oli pakko tukeutua matkalla seiniin ja huonekaluihin ja jäädä hetkeksi oviaukkoon paikoilleen odottamaan, että jalat kantaisivat taas. Portaiden laskeutuminen oli tuskastuttavan hidasta, sillä Hermionen oli istuttava ja liu’utettava itseään askel askeleelta alaspäin varoen samalla kolistelemasta. Kun hän samaan aikaan yritti keskittyä pitämään itsensä kasassa, ettei alkaisi ulvoa ääneen, jokainen porras tuntui valtavalta haasteelta. Päästyään viimein alakertaan, hän suuntasi keittiöön aikeenaan keittää teetä ja alkoi etsiä kattilaa tai vesipannua.

Kun vesi vihdoin kiehui, Hermione huomasi, ettei tiennyt, mistä löytäisi teetä tai muita tarvikkeita. Kaikki tuntui niin mahdottomalta ja epätoivo oli hukuttaa hänet alleen. Hän nojasi keittiön työtasoon ja puristi silmiänsä kiinni. Itku pyrki pintaan, mutta hän ei halunnut antaa sille valtaa.

Yhtäkkiä Hermione tunsi käden olkapäällään. Hän kääntyi ympäri säikähtäneesti ja näki Kalkaroksen seisovan hänen edessään. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, mies veti hänet lujasti syliinsä.

”Shh, et ole enää yksin”, Kalkaros sanoi matalalla äänellä. Hermionen itsehillintä murtui ja hän alkoi itkeä hiljaa vasten miehen rintaa. Tämä piteli häntä vaiti, antaen hänen purkaa jännityksen kehostaan.

Kun Hermione alkoi rauhoittua, Kalkaros irrotti otteensa ja heilautti taikasauvaa. Saarekkeelle ilmestyi kaapista kupit lautasineen, laatikosta singahti teepussit ja lusikat kuppeihin pienesti kilahtaen ja kattilasta leijui kiehuvaa vettä täyttäen kupit. Kalkaros viittasi Hermionea istumaan saarekkeen ääressä olevalle korkealle jakkaralle ja ojensi hänelle teekupin.

”Mitä tapahtui?” Kalkaros kysyi, kun he olivat molemmat ottaneet ensimmäiset siemaukset höyryävän kuumista juomistaan.

Hermione katseli kuppiaan ja yritti löytää oikeat sanat. ”Heräsin ja paniikki iski, kun huomasin olevani yksin. En… en osannut rauhoittua. Ajattelin, että tee... En halunnut häiritä untasi.” Hänen äänensä värisi.

Kalkaros nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän odotti, kunnes Hermione joi teensä ja vaikutti vähän rauhoittuneemmalta. Sitten hän nousi ja auttoi Hermionen ylös. ”Saanko kantaa sinut? Vaikutat uupuneelta.”

Hermione epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten pienesti ylpeytensä niellen. ”Minä olen kyllä väsynyt.”

Kun Kalkaros laski Hermionen vuoteelle ja kääntyi suunnatakseen takaisin nojatuoliin, Hermione tunsi hätäännyksen nostavan päätään. Oli ollut rauhoittavaa olla aivan miehessä kiinni.

”Odota”, hän aloitti hiljaa, ”voisitko... voisitko jäädä tänne? Vuoteeseen?”

Kalkaros kohotti kulmiaan yllättyneenä, ennen kuin tunteiden kirjo tanssi tämän kasvoilla. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mies nyökkäsi lopulta. Hän kiersi sängyn, riisui aamutakkinsa ja ripusti sen vaatehuoneen ovessa olevaan naulakkoon. Pitkä yöpaita yllään hän kiipesi varovasti peiton alle ja asettautui makaamaan selälleen tarkasti omalle puolelleen sänkyä.

Hermione mietti, että Severus Kalkaros vuoteessa hänen vieressään olisi pitänyt häiritä häntä enemmän kuin se todellisuudessa häiritsi.

”Hyvää yötä, Hermione”, Kalkaros sanoi matalasti.

”Hyvää yötä”, Hermione vastasi pehmeästi.

Hetken kuluttua Kalkaros rikkoi hiljaisuuden uudelleen. ”Halusitko sanoa vielä jotain? Hengityksesi kuulostaa siltä.”

Hermione epäröi hetken. ”En... tai ehkä. Voisinko... Voisinko ottaa sinua kädestä? Tietäisin, etten ole yksin pimeässä.”

Kalkaros oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten lyhyesti: ”Voit.”

Hermione ojensi kätensä peiton alla ja tarttui varovasti miehen käteen. Kalkaroksen sormet tuntuivat hieman viileiltä, mutta täydellisen rauhoittavilta.

”Kiitos. Severus”, Hermione kuiskasi hiljaa. Miehen etunimen lausuminen vihdoin tuntui oudolta, mutta rauhoittavalta. Vaikka mies pelotti häntä edelleen, jotenkin hän myös tunsi, että voisi luottaa tähän. Alkuviikosta se oli tuntunut vielä täysin mahdottomalta.

Hermione sai vastaukseksi vain lyhyen puristuksen kädessään. Sen saattelemana hän nukahti nopeasti rauhalliseen uneen.

Severus Kalkaros valvoi vielä pitkään kuunnellen Hermionen tasaista hengitystä ja yritti rauhoittaa villinä kieppuvia tunteitaan. Voisiko hän sittenkin saada Hermionensa takaisin?

[Paquette]

No niin, tässähän tosiaan jo lähennyttiin selvästi. Severus oli muutenkin kaiken aikaa varsin kärsivällinen ja huomaavainen, mitä varmaankin edesauttoi Hermionenkin lisääntynyt ystävällisyys häntä kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Hermione saattaisi hyvinkin rakastua Severukseen niin sanotusti uudelleen tässä muistamattomuuden tilassaan. Olisikin kiinnostava nähdä, miten mahdollinen muistin palaaminen muuttaisi tällaisessa tapauksessa suhteen dynamiikkaa. Severuksen ruoanlaittotaito oli muuten kiva yksityiskohta, ehkä yllättävä (Hermionelle ainakin), mutta toisaalta uskottavaa, että taikajuomien parissa kertynyttä oppia voisi hyödyntää muuhunkin keittelyyn.

[Yacila]

Paquette: Kiitos jälleen kommentista. Sä pidät yllä mun uskoa, että joku tosiaan lukee tätä. ❤ Yöllä väsyneenä taisi Hermionen defenssit olla vähän unten mailla, kun pääsi jotain tapahtumaan.  Otetaan vahinko takaisin seuraavassa luvussa. 

A/N: Seuraavaan lukuun. Paljastaako aamun ensi säteet uuden kiintymyksen alun vai jotain ihan muuta?  Tällä nuoralla on välis hankala tasapainotella. Lisää kommentoijia otetaan mielellään vastaan. Olisi ihana kuulla muidenkin lukijoiden ajatuksia tarinasta. ❤

****


Luku 9: Aamun hauraat hetket

Hermione heräsi himmeään valoon, joka suodattui makuuhuoneen verhojen läpi. Hänen mielensä oli vielä unen rajamailla, kun paniikin terävä sivallus iski hänen mieleensä. Hänen kätensä haparoi sänkyä vierellään, kunnes tunsi Kalkaroksen käden tarttuvan omaansa lämpimänä ja vahvana. Miehen sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille ja tuo yksinkertainen ele veti Hermionen taas irti paniikista.

”Kaikki on hyvin”, Kalkaroksen matala ääni kuului hänen viereltään tuskin kuiskausta äänekkäämmin. Hermione rentoutui ja hänen hengityksensä tasaantui.

Hän avasi silmänsä hitaasti. Kalkaros makasi hänen vierellään, kasvot puoliksi varjossa ja puoliksi aamuauringon pehmeän valon korostamina. Hermione tajusi yhtäkkiä todella pitävänsä Severus Kalkaroksen kädestä kiinni ja nykäisi kätensä refleksinomaisesti vapaaksi otteesta. Kalkaroksen kasvoilla välähti tunteiden kirjo, ennen kuin mies sai verhottua kasvonsa jälleen ilmeettömiksi. Hermione näki sen ja tunsi syyllisyyden kouraisevan syvältä tietäessään satuttaneensa toista.

Hänen teki mieli ojentaa kätensä uudelleen, muttei saanut itseään tekemään sitä. Liian paljon oli yhä sanomatta ja ratkaisematta heidän välillään.

”Huomenta”, Hermione sanoi lopulta vaisusti, rikkoen hiljaisuuden.

”Huomenta”, Severus vastasi lyhyesti ja nousi istumaan. Hän veti ylleen pullonvihreän aamutakkinsa ja käveli vaatehuoneeseen noutaakseen Hermionen vaatteet.

”Tässä”, Severuksen ääni oli tasainen ja asiallinen hänen laskiessa vaatteet sängylle Hermionen viereen.

”Kiitos.” Hermione huokaisi, pettymyksen kalvaen hänen mieltään. Mitä hän oli aamulta odottanut? Että kaikki muuttuisi hetkessä paremmaksi? Että jokin taianomainen kohtaaminen yöllä yhdistäisi heidät uudelleen? Hiljaisuuden muuri tuntui vielä aivan liian korkealta.

***

Alakerrassa Hermione löysi paikkansa olohuoneen sohvalta. Kalkaros pukeutui vierashuoneessa jättäen oven auki, ettei Hermione kokisi olevansa yksin. Sitten hän suuntasi keittiöön valmistelemaan aamiaista. Astiat kilahtelivat hieman liian äänekkäästi miehen taikoessa yöllä jätetyt kupit tiskialtaaseen. Hermione huomasi kireyden miehen hartioissa ja tunsi epämukavuutta. Oli selvää, ettei Kalkaros ollut läheskään niin tyyni kuin yritti antaa ymmärtää.

Aamiaispöydässä he istuivat vastakkain, syöden ruokansa hiljaisuuden vallitessa, kunnes Hermione lopulta avasi suunsa. ”Severus, haluan sanoa... kiitos, että olit siinä yöllä. Se auttoi minua enemmän kuin osaat kuvitella.”

Severus nosti katseensa häneen, mutta hänen ilmeensä pysyi sulkeutuneena. ”Sinä tarvitsit apua ja minä annoin sitä.”

Hermione tarttui miestä kädestä pöydän yli haluten saada edes jonkinlaisen reaktion tästä irti. Hän aikoi sanoa jotain lisää, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Ennen kuin Hermione ehti saada ajatuksiaan kasaan, hetken rikkoi koputus ikkunaan. Kalkaros nousi ja avasi ikkunan päästäen vaaleanruskean pöllön lehahtamaan sisään. Se laskeutui Hermionen eteen pöydälle. Hän otti kirjeen, ojensi pöllölle pienen palan leipää ja avasi kuoren.

Rakas Hermione,
Olen niin iloinen kuullessani, että olet vihdoin päässyt pois sairaalasta! Harry lähettää myös paljon terveisiä. Olemme tulossa huomenna käymään ja tuomme mukanamme ruokaa, jotta sinun ja Severuksen ei tarvitse huolehtia siitä. On niin ihanaa ajatella, että näemme sinut taas pian.
Lämmöllä, Ginny

Hermione hymyili pienesti, mutta nostaessaan katseensa kirjeestä, hän huomasi, ettei mies ollut palannut pöytään, vaan oli alkanut kerätä astioita. Kun Kalkaros otti hänen lautasensa sanomatta sanaakaan, Hermione tarttui miehen ranteeseen pysäyttäen tämän.

”Severus. Minä yritän. Ja nyt myös haluan yrittää. Älä aja minua pois.”

Severuksen silmät synkkenivät hetkeksi ja hän vastasi tukahtuneesti: ”Minäkin yritän, mutta välillä se on vain liian vaikeaa. Liian vaikeaa olla toivomatta asioita, joihin tiedän, ettet ole vielä valmis. Liian vaikeaa tietää, ettet muista minua. Liian vaikeaa olla koskematta rakastamaani naista. Eikä se, että minun täytyy olla herkeämättä välittömässä läheisyydessäsi, ainakaan auta asiaa. Olen tottunut omaan tilaan ja yksityisyyteeni silloinkin, kun olimme onnellisesti yhdessä.”

”Sinä tarvitset tilaa, minä ymmärrän sen. Mene vaikka ulos. Minä... minä pärjään kyllä pienen hetken yksinkin”, Hermione sanoi hiljaa yrittäen sulattaa miehen sanoja. Hän ymmärsi kyllä miehen käymää sisäistä kamppailua, vaikka hänen oma kamppailunsa oli erilainen.

Kalkaros ei tarvinnut enempiä vakuutteluja vaan laski astiat sylistään takaisin pöydälle kilinän saattelemana ja pyyhälsi takan vieressä olevasta terassinovesta ulos. Hermione katsoi miehen menevän ja tunsi paniikin alkavan hiipiä pintaan. Kädet puristivat pöydän reunaa valkoisina, kun hän keskittyi hengittämään. Kun minuutit kuluivat, Hermionen pelko kasvoi. Entä jos mies ei tulisikaan takaisin?

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua terassin ovi kuitenkin avautui uudelleen ja Kalkaros astui sisään.

”Anteeksi, että jätin sinut yksin”, Severus sanoi matalasti, mutta jäi seisomaan kauas olohuoneeseen.

”Sinä tarvitsit sitä. Minä ymmärrän”, Hermione vastasi, mutta hänen äänensä värisi. Kalkaros epäili hetkisen, mutta käveli sitten hänen luokseen ja veti Hermionen syliinsä. Hermione tärisi hänen otteessaan jännityksen purkautuessa kehosta.

”Miksi se on niin helppoa?” Hermione kuiskasi hetken kuluttua.

”Mikä niin?”

”Päästää irti paniikista silloin, kun kosketat minua”, Hermione vastasi hiljaa.

Severus ei sanonut mitään. Hän vain piteli Hermionea sylissään, haistaen miedon hunajaisen tuoksun tämän hiuksissa, kunnes nainen vähitellen rauhoittui ja tämän hengitys tasaantui.

[Yacila]

A/N: Laitan vielä toisen luvun jatkoksi, kun voipi olla, että en viikonloppuna ehdi koneen ääreen kovinkaan. Tässä luvussa valotetaan vähän enemmän pariskunnan historiaa, kun Kalkaros intoutuu muistelemaan menneitä.


Luku 10: Puutarhassa

Päivä eteni verkkaisesti. Hermione vuoroin torkkui olohuoneen sohvalla ja istui sen nurkassa viltti polvillaan ja kirja kädessään. Kalkaros oli asettunut nojatuoliin, joka vaikutti olevan hänen vakiopaikkansa ja luki kirjaa. Vain silloin tällöin he vaihtoivat muutaman sanan, mutta hiljaisuus ei ollut painostava. Molemmat tuntuivat tyytyväisiltä siihen pieneen arjen hetkeen.

Iltapäivän lähestyessä loppuaan Kalkaros nousi valmistelemaan päivällistä. Hermione seurasi hitaasti hänen jäljessään keittiöön huonekaluista tukea ottaen, mutta Kalkaros kehotti häntä kätensä viittauksella istuutumaan saarekkeen ääreen. ”Sinä lepäät”, mies totesi, kun Hermione tarjoutui auttamaan. Sisällään Hermione tunsi helpotusta, sillä lyhyt kävely olohuoneesta ilman Kalkaroksen tukea oli vienyt mehut hänestä.

Kun ruoka oli valmis, Kalkaros kääntyi Hermioneen päin. ”Mennäänkö ulos puutarhaan syömään? Sää vaikuttaa siedettävältä.”

Hermione hämmästyi, mutta hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy. ”Pitäisin siitä. En ole vielä päässyt näkemään sitä kunnolla.”

Kalkaros asetteli ruuat valmiiksi saarekkeelle ja kutsui sitten heidän viittansa eteisestä taikasauvansa heilautuksella. Hän auttoi viitan Hermionelle ennen kuin puki omansa. Nainen kohotti kulmiaan nähdessään Kalkaroksen viitan. Se ei ollut totutun musta, vaan tummanvihreään taittava ja huppu oli kirjottu hopeisin koristeompelein.

”En muista nähneeni sinua koskaan missään muussa kuin mustassa viitassa”, Hermione kommentoi varovasti.

”Tuskin muistat nähneesi minua paljon missään muualla kuin koulussa”, Kalkaros vastasi kuivasti. ”Kuten olet saattanut vaatehuoneestamme todeta, omistan muitakin kuin mustia vaatteita, vaikka niitä koulussa suosinkin. Ne luovat sopivasti uhkaavan kuvan oppilaille.”

Hermione katsoi miestä tarkasti osaamatta jälleen kerran sanoa vitsailiko tämä vai ei.

Kalkaros johdatti Hermionen varovasti terassinoven läpi puutarhaan ja auttoi hänet istumaan puutarhapöydän ääreen. Hiljaa mutistulla loitsulla hän kutsui ruoat keittiöstä leijumaan paikalle. Syysilma oli lempeä ja Hermionen kasvoille kohosi rauhallinen ilme.

Kun he alkoivat syödä, Hermione katseli samalla ympärilleen. Puutarha oli rehevä ja täynnä kasveja, joista suurinta osaa Hermione ei tunnistanut. Lähestyvä syksy oli alkanut täplittää kesän vihreän värejä oranssin, keltaisen ja punaisen eri sävyillä. Kasvimaa pursusi satoa siihen aikaan vuodesta ja kurpitsapenkki kaiken takana oli täplitetty oranssein kurpitsoin. ”Tämä puutarha on upea. On varmasti valtava työ pitää se kunnossa.”

”Se on ollut meille useamman vuoden projekti”, Kalkaros myönsi. ”Puutarhassa kasvaa myös monia harvinaisia yrttejä, joita tarvitsen taikajuomissa. Kasvimaa tuottaa melkein kaiken tarpeellisen keittiöön. Olen huomannut, että oman ruoan kasvattaminen on erittäin tyydyttävää.”

Hermione nyökkäsi. ”Se selittää, miksi täällä on niin paljon erilaisia kasveja. Miten onnistumme pitämään kaiken elossa? En tiedä puutarhanhoidosta juuri muuta, kuin mitä yrttitiedossa on käyty läpi.”

”Lahjakkuudella ja kovalla työllä”, Kalkaros vastasi lakonisesti. Hermione hymyili, mutta mietti, oppisiko koskaan ymmärtämään miehen huumorintajua.

”Lupasit minulle kertovasi, miten sinusta ja Harrysta tuli... ystäviä”, Hermione vaihtoi keskustelunaihetta. ”Minun on edelleen vaikea kuvitella sellaista. Olisiko nyt sopiva hetki?”

Kalkaroksen oli juuri nostamassa lisää ruokaa lautaselleen ja hänen käsiensä liike hidastui hetkeksi. Hän vilkaisi Hermionea ja hänen kasvoilleen nousi epäilevä ilme. Lopulta mies kuitenkin täytti lautasensa ja tarttui aterimiinsa kuin valmiina kamppailuun.

”Se vaati... täydellisen muutoksen ajattelutavassani”, Kalkaros aloitti hitaasti. ”Minun oli päästettävä irti siitä, että Harry on... isänsä poika.”

Hermione nojautui hieman eteenpäin. ”Tuo ei ollut kovin pitkä tarina. Selitä tarkemmin.”

Kalkaros huokaisi syvään ja alkoi puhua, katseensa kohdistettuna puutarhan vehreyteen kuin hakien sieltä oikeita sanoja. ”Vaikka olimme asuneet yhdessä kuukausia, en ollut kosinut sinua. Pelkäsin… menettäväni sinut. En uskaltanut sitoutua, koska uskoin, että menetän sinut joko kuolemalle tai että… jätät minut ennemmin tai myöhemmin. Me riitelimme asiasta usein ja minä käytännössä työnsin sinua kauemmas vain nähdäkseni, että sinä lopulta todella hylkäisit minut.”

Hermione katsoi häntä hämmästynein silmin. ”Olimmeko me eroamassa?”

”Emme, mutta… se olisi todennäköisesti tapahtunut, jos en olisi muuttanut ajatteluani”, Kalkaros myönsi. ”Sinä olit… olet… ensimmäinen nainen, jota olen todella rakastanut.”

Hermione epäröi hetken ennen kuin kysyi: ”Kouluaikojen jälkeenkö, tarkoitat?”

Kalkaros kohotti katseensa juomalasista, jonka nestettä oli katseellaan tutkinut. ”Tiedätkö sinä?”

”Lilystäkö? Tiedän minä”, Hermione vastasi lempeästi.

Kalkaros nielaisi ja käänsi katseensa pois. ”En koskaan tiennyt, että sinä tiedät.”

Hermione nojautui tuolin selkänojaa vasten ja katseli Kalkarosta, joka istui häntä vastapäätä katsellen vakavana jonnekin kaukaisuuteen. Tuntui sopimattomalta yrittää selittää asiaa, koska mies ei ollut kysynyt.

"Astuiko Harry kuvaan tässä vaiheessa?" Hermione kysyi yrittäen jatkaa keskustelua kevyempään suuntaan.

Kalkaros nyökkäsi hitaasti. "Astui. Sinä kutsuit hänet eräänä perjantai-iltana illalliselle meille. Olin... vastentahtoinen, mutta olin jo aiemmin luvannut käyttäytyä ystäviäsi kohtaan... sivistyneesti."

"Miten ilta sitten eteni?" Hermione kysyi uteliaana.

Kalkaros hymähti kuivasti. "Olin juuri saapunut kotiin Tylypahkasta viikonlopun viettoon, kun löysin Harryn, jota toki silloin kutsuin vielä Potteriksi, seisomasta etuovellamme. Olin yllättynyt, ettet ollut jo palannut töistä kotiin, mutta päästin hänet sisään.” Hän pysähtyi hetkeksi ja Hermionen kasvoille nousi pieni hymy.

"Ja?" Hermione kannusti.

"En ollut ehtinyt kuin riisua viittani, kun pääsi ilmestyi olohuoneen takkaan", Kalkaros jatkoi. "Pahoittelit myöhästymistäsi ja kerroit, että joudut viipymään töissä. Siellä oli tapahtunut jotain yllättävää, mihin tarvittiin kiireellisiä korjaustoimia. Sinä pyysit minua aloittamaan ruoan valmistuksen ja kehotit käymään pöytään, jos et ehtisi ajoissa."

"Ja sinä tottelit?" Hermione totesi.

"Laitoin ruoan uuniin", Kalkaros myönsi. "Kun odotimme sen valmistumista, tarjosin Harrylle oluen ja tulimme tänne puutarhaan. Siitä seurasi yksi epämiellyttävimpiä keskusteluja, joita olen koskaan käynyt. Tai ainakin silloin se tuntui siltä."

"Miten niin?" Hermione kysyi.

Kalkaroksen ilme synkkeni hieman. "Hän päätti udella, miksi emme olleet naimisissa. Yritin väistää kysymyksen sanomalla, ettei asia kuulu hänelle. Hän kuitenkin painosti, kuten tapansa on, ja väitti, että sinä kärsit, kun et tiennyt, miksi en luota sinuun ja epäröin." Kalkaros pysähtyi hetkeksi ja hieroi silmiään, aivan kuin muistokin olisi uuvuttanut häntä.

Hermione nojautui eteenpäin. "Ja mitä sitten tapahtui?" Hänestä alkoi tuntua, että hän joutui nyhtämään jokaisen lauseen miehestä erikseen.

"Väitin tietysti, että luotan sinuun täysin”, Kalkaros jatkoi. "Harry ei kuitenkaan luovuttanut. Hän sanoi lopulta, ettei sillä ole väliä, kuinka kauan saamme elää yhdessä – vuoden, kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Mutta jos en aloittaisi elämää kanssasi ja sitoutuisi sinuun, menettäisin sinut joka tapauksessa ja nopeampaa, kuin uskon."

Hermione katsoi häneen vakavana. "Ja se teki sinuun vaikutuksen?"

"Se sai minut ymmärtämään”, Kalkaros myönsi äänessään harvinainen sävy, joka lähenteli jopa haavoittuvuutta. "Olin vältellyt sitoutumista, koska pelkäsin menettäväni sinutkin. Elämässäni ei ole juuri ollut hyviä asioita ennen sinua. Mutta Harryn sanat... vaikka olivatkin lausuttu nenäkkäästi yrittäen saada minut ärsyyntymään – ne saivat minut tajuamaan, miten lähellä olin menettää sinut, jos jatkaisin samalla tavalla."

Hermione nyökkäsi. "Se kuulostaa Harrylta. Hän osaa joskus olla hyvin... suora."

”Liian suora”, Kalkaros mutisi. "Harry ja minä söimme illallista kahdestaan. Hän lähti kotiinsa, kun sinä et palannut töistä ja lopulta menin itsekin nukkumaan ennen kuin tulit kotiin. Mutta Harryn sanat olivat jääneet mieleeni. Tiesin, etten voisi enää väistellä asiaa. Ja tajusin, että halusin kosia sinua."

Ilta puutarhassa hämärtyi hiljalleen, kun Kalkaros nojasi taaksepäin tuolissaan ja katsoi Hermionen odottavaa ilmettä. Tämän silmissä paloi uteliaisuus, joka vaati jatkoa. ”No? Et voi lopettaa nyt. Minä haluan kuulla lisää!”

”Hyvä on”, Kalkaros sanoi lopulta. ”Mutta muistutan, että en ole erityisen taitava romanttisissa eleissä, joten älä odota suuria tunteellisia julistuksia.”

Hermione naurahti. ”En odotakaan. Mutta olet yllättänyt minut ennenkin.”

Kalkaros hymähti ennen kuin aloitti. ”Seuraavana aamuna arvelin, että haluaisit nukkua pitkään, joten jätin sinut vuoteeseen, kun itse nousin.”

”Se oli huomaavaista sinulta”, Hermione kommentoi.

”Aina silloin tällöin kykenen sellaiseenkin”, Kalkaros vastasi kuivasti. ”Valmistin meille aamiaista ja syötyäni omani, jätin omasi viereen viestin, jossa kerroin olevani asioilla. Lähdin Viistokujalle etsimään kihlasormusta.”

Hermione hämmästyi ja nojautui eteenpäin. ”Sinä… valitsit tämän itse? Ilman minua?” Hermione kosketti toista vasemmassa nimettömässään olevaa sormusta.

”Yllättävästi kykenen päättämään asioista yksinkin”, Kalkaros vastasi. ”Halusin sen olevan täysin oma valintani. Tutustuin usean liikkeen tarjontaan, ennen kuin löysin lopulta sormuksen, joka muistutti minua sinusta.”

Hermione nyökkäsi jotenkin liikuttuneena miestä jatkamaan. Koska hän ei muistanut itse tapahtumista mitään, hänen oli vaikea yhdistää, että tarina todella kertoi hänestä.

”Kun palasin kotiin iltapäivällä, löysin sinut olohuoneesta. Sinä taisit... odottaa riitaa.”

Hermione kurtisti kulmiaan. ”Miksi?”

”Luulit, että olin vihainen siitä, ettet palannut kotiin ajoissa viettämään Harryn kanssa iltaa ja että olin sen takia lähtenyt omille teilleni. Keittiössä odottanut valmis aamiainen ei ilmeisesti ollut puhunut tarpeeksi selvää kieltä. Tunnuit oikein yrittävän provosoida riitaa, mutta minun mieleni askarteli taskuani polttelevassa sormuksessa. Riidan välttääkseni pyysin sinua kävelylle. Sinä vastustelit ensin, koska yhteiset kävelyretket eivät olleet oikein tapaistamme, mutta lähdit mukaani kuitenkin.”

”Onneksi”, Hermione hymyili vinosti.

”Tässä lähellä virtaa joki, jonka rantaa pitkin kulkee kävelypolku. Suuntasimme sinne ja sinä ihmettelit, miksi olin niin hermostuneen oloinen.”

”Tulenko muistamaan tätä koskaan?” Hermione kuiskasi hiljaa.

”Toivottavasti”, Kalkaros vastasi yhtä hiljaa. ”Siellä rannassa polvistuin edessäsi. Kysyin, olisitko valmis sitoutumaan synkkään ja hankalaan mieheen, joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi, mutta rakastaa sinua niin, ettei mikään muu merkitse mitään.”

Hermionen silmät kiilsivät kyynelistä. ”Ja minä sanoin…”

”Vastasit myöntävästi, tottakai”, Kalkaros vastasi hiljaa. ”Mutta lisäsit, että jos en alkaisi osoittaa tunteitani useammin, katuisin sitä vielä.”

Hermione naurahti kyyneltensä lomasta.

Kalkaros nojautui taaksepäin ja katsoi häntä vakavana. ”Harry sai minut ymmärtämään tilanteemme. Vaikka vihasin hänen isäänsä ja sen takia häntäkin, Harry sai minut näkemään, että jos en tartu sinuun ja pidä kiinni, menetän kaiken. Hän ‘antoi’ sinut minulle, tavalla, jota en osannut odottaa.”

”Severus…” Hermione aloitti, mutta Kalkaros keskeytti hänet.

”Päätin, että nauttisin joka hetkestä kanssasi pelkäämättä, kuinka kauan onnemme kestäisi. Suunnittelimme häitämme vuoden ja sinä aikana opin tuntemaan Harryn paremmin. Pyysin häntä bestmanikseni... ja nyt olemme myös Harryn ja Ginnyn nuorimman, kolmikuisen tytön kummeja.”

Hermione hymyili kyynelten valuessa hänen poskilleen. Hän toivoi koko sydämestään, että voisi muistaa. ”Kiitos, että jaoit tämän kanssani”, hän kuiskasi.

Puutarhan hiljaisuus lankesi heidän ylleen. Taivaanranta hehkui vielä viimeisiä auringonsäteitä ja ilma oli viileä, mutta tyyni.

”Tuletko sisälle? Yö on tulossa ja sinun on syytä levätä”, Kalkaros sanoi alkaessaan tehdä lähtöä pöydästä.

Hermione tarttui hänen ojennettuun käteensä ja hymyili. ”Tulen.”

He astelivat hiljaisuudessa takaisin taloon, mutta heidän välilleen oli jokin palanen loksahtanut taas kohdilleen. Hermione mietti, voisiko oppia rakastamaan tuota miestä uudelleen, jos ei onnistuisi saamaan muistojaan takaisin.

Yläkerrassa iltatoimien jälkeen he asettautuivat yhdessä vuoteeseen nukkumaan kumpikin tarkasti omalle puolelleen. Kun Hermione ojensi peiton alla kättään kohti Kalkarosta, tämä tarttui siihen toivottaen hyvää yötä. 



A/N 2: Tässä luvussa hypättiin taas vähän AU:n puolelle, kun Hermione tietää Severuksen suhteesta Lilyyn, vaikka Severus hengissä yhä onkin. Jokainen voi itse sitten kuvitella, miten hän on sen tietoonsa onkinut. 

[Yacila]

A/N: Ehdinpäs istahtaa hetkeksi koneelle. Sain viimeisteltyä tämän seuraavan luvun, joka on vähän pidempi kuin aiemmat. Kommentteja kerjään edelleen. 

***


Luku 11: Kaipaan sinua

Hermione heräsi hitaasti, aivan kuin olisi noussut pintaan syvältä veden alta. Ensimmäinen asia, jonka hän huomasi, oli rauhallisuus. Lämpöä hänen ympärillään. Turvallisuus, joka oli niin yllättävää, että se pysäytti hänet tarkkailemaan olotilaansa. Sitten hän erotti sydämenlyönnit. Ei omansa, vaan toiset, tasaiset ja vahvat, aivan korvan tuntumassa. Hän avasi silmänsä hitaasti vain huomatakseen, että oli painautunut Kalkaroksen rintaa vasten, miehen käsi kevyesti hänen olkapäällään. Hermionen koko keho jännittyi.

”Kaikki on hyvin”, Kalkaroksen matala ääni rikkoi hiljaisuuden. ”Sinä olit vain unissasi pyörähtänyt siihen.”

Hermione nosti katseensa hitaasti, kohtasi miehen tummat silmät ja tunsi punan nousevan poskilleen. ”Anteeksi”, hän kuiskasi järkyttyneellä äänellä vetäytyen kauemmas.

”En minä pannut pahakseni”, mies totesi pehmeästi ja laski kätensä alas antaen Hermionelle tilaa liikkua.

”Et pannut pahaksesi? Miksi olisitkaan?” Hermione sanoi ääni kireänä. Äskeinen rauha oli kadonnut olemattomiin.

”Hermione”, mies sanoi äkkiä kiivaasti, vaikka edelleen hiljaa. Hänen äänessään oli terää. ”Minä en tule pyytämään anteeksi sitä, että haluan pidellä vaimoani. En kuitenkaan ole tietääkseni antanut sinulle mitään syytä olettaa, että aikoisin pakottaa sinut mihinkään, mihin et ole valmis.”

Hermione jäi tuijottamaan Kalkarosta hetken yllättyneenä tämän tunteenpurkauksesta. Ei hän ollut todella ajatellut, että tämä aikoisi käyttää häntä hyväkseen. Hän oli ollut vain... yllättynyt. Hermione nielaisi ja laski katseensa. ”Anteeksi”, hän mutisi. ”Se oli… En ajatellut, mitä sanoin.”

Kalkaros käänsi katseensa kattoon ja näytti verhoavan tunteensa. ”Ei. Minun ei olisi pitänyt suuttua. On vaikea muistaa, että onnettomuudesta on vasta viikko. Sinulle… kouluaikaiset muistosi minun käytöksestäni ovat aivan tuoreita.” Hän hieraisi ohimoaan hitaasti, katse yhä katossa.

”Kun aloitimme sen yhteisen projektin, emme olleet kuukaudenkaan päästä vielä lähellekään ystäviä. Vihasimme toisiamme yhä. Ja nyt on mennyt vasta viikko. Vaikka joudumme olosuhteiden pakosta olla näin läheisessä kanssakäymisessä, on ymmärrettävää, että tunteesi minua kohtaan ovat yhä... negatiiviset.”

”Tämän viikon aikana on tapahtunut enemmän välillämme kuin olisin koskaan kouluaikana voinut uskoa”, Hermione sanoi hiljaa. Hän oli epävarma, miten suhtautua tilanteeseen.

”Tiedätkö... pitkään senkin jälkeen, kun… hmm, otit minut vuoteeseesi silloin vuosia sitten. Podin huonoa omaatuntoa pitkään. En voinut olla tuntematta syyllisyyttä ja itseäni likaiseksi vanhaksi mieheksi, jonka pitäisi pitää sormensa erossa sinusta, nuoresta tytöstä.” Hänen äänensävynsä oli terävä, lähes pilkkaava, mutta hän katsoi nyt kiinteästi Hermionea.

Hermione katsoi mieheen yllättyneenä. ”Sinä tunsit, että –?” hän aloitti, mutta Kalkaros keskeytti hänet.

”Sinä sanoit silloin jotain... Huomautit minulle, että sinun nuoren naisen vartalosi ei ollut saanut minua pauloihinsa niiden kuuden ensimmäisen kouluvuotesi aikana, jolloin sinua opetin. Hädin tuskin siedin sinua. Sanoit, että vasta, kun opin tuntemaan vanhan sielusi, kiinnostuin sinusta.” Hän piti pienen tauon, katse jossain kaukaisuudessa. ”En myöntänyt silloin, kuinka oikeassa olit”, mies sanoi pehmeästi.

Kohta Kalkaros jatkoi, äänessään jokin harvinainen, melkein hellä sävy. ”Ei minä kaipaa eniten fyysistä läheisyyttämme, vaikka… en tietenkään panisi sitä pahakseni.” Hänen suupielensä nytkähti pienesti. ”Minä kaipaan sinua itseäsi. Itsevarmuuttasi, jääräpäisyyttäsi, itsenäisyyttäsi, räävitöntä kielenkäyttöäsi…” Hän hiljeni hetkeksi. ”Ja kyllä, niitä salamannopeita vastauksiasi, jotka jättivät minut toisinaan sanattomaksi. Kaipaan sinua.”

Hermione ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi itsensä pieneksi ja voimattomaksi tämän miehen edessä, joka tunsi hänet sillä hetkellä paremmin kuin hän itse. Lopulta hän teki ainoan asian, joka tuntui oikealta. Hän liikahti hitaasti eteenpäin, ojentaen kätensä epäröiden. Pieni värähdys kulki hänen lävitseen, kun hänen sormensa koskettivat Kalkaroksen käsivartta.

”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tuntea”, Hermione myönsi hiljaa. Hänen äänensä oli hauras, mutta rehellinen. Hän epäröi vielä hetken, mutta kun Kalkaros ei vetäytynyt pois, hän nojautui varovasti miestä vasten ja painautui takaisin tämän kainaloon. Se oli ele, joka tuntui lähes mahdottoman suurelta antautumiselta, mutta samanaikaisesti hän tunsi olonsa selittämättömän kevyeksi.

Kalkaros ei sanonut mitään, mutta Hermione tunsi, kuinka tämän hengitys hidastui ja asento rentoutui hieman, aivan kuin mies olisi tunnustellut hetken itseään vasten nojaavaa painoa ja hyväksynyt sen. Hermione sulki silmänsä. Hänen tunteensa velloivat edelleen ristiriitaisina, mutta hänen kehonsa alkoi rauhoittua.

***

Kalkaros oli maininnut aamiaisella, että Potterit saapuisivat todennäköisesti varhain. ”Heillä on kaksi pientä lasta, jotka heräävät liian aikaisin ja pilaavat vanhempiensa viikonloppuaamut”, Kalkaros oli sanonut kuivasti. Hermione mietti, miten ristiriitainen mies usein oli. Nytkin tämä antoi ymmärtää paheksuvansa Potterin perheen toimintaa, mutta toisaalta äänestä saattoi aistia, että mies ehkä odotti saavansa kokea itsekin sellaisia aamuja.

Kun viimeiset astiat oli siivottu pois ja Hermione oli juuri ehtinyt istua alas olohuoneen sohvalle, he kuulivat tutun humahduksen takan suunnasta. Ensimmäisenä takasta astui Harry, joka kantoi sylissään pientä kolmikuista tytärtään. Kohta hänen jälkeensä syöksyi vilkkaana ja energisenä pieni, korkeintaan kolmivuotias poika, jota seurasi Ginny. Hermione pani merkille, että nuoren naisen kasvoissa näkyi äitiyden tuoma pehmeys, joka toi esiin ääriviivoja, jotka muistuttivat yllättävän paljon Molly Weasleyta. Pieni poika juoksi suoraan Kalkaroksen luokse ja kietoi kätensä tämän jalkojen ympäri.

”Severus-setä!” poika hihkaisi niin iloisena kohtaamisesta, että Hermione suorastaan häkeltyi. Kalkaros vilkaisi poikaa kulmiaan kohottaen, mutta kumartui sitten hieman ja taputti tätä kevyesti pään päälle.

”Hyvää huomenta, Artie”, Kalkaros vastasi vakavasti. Hermionen tarkka katse kuitenkin huomasi lempeän ilmeen, joka häivähti hetken miehen kasvoilla.

Poika irrottautui Kalkaroksesta ja kääntyi sitten Hermionen puoleen. ”Sinä olet Hermione-täti”, hän ilmoitti vakavalla äänellä. ”Isi sanoi, että sinä et muista minua, koska sinä unohdit asiat. Mutta ei se haittaa. Minä olen Artie ja minä voin kertoa sinulle kaiken uudestaan!”

Hermione hymyili pojalle, jolla oli yhtä häkellyttävän vihreät silmät kuin isällään ja äitinsä punainen tukka. ”Kiitos, Artie. On mukava tavata sinut.”

Harry astui eteenpäin vauvan kanssa ja nyökäytti hänelle. ”Hei, Hermione. Näytät olevan yhä hengissä. Säikäytit meidät todella viikko sitten”, Harry sanoi. Hermione nousi sohvalta ja halasi Harrya vauvaa varoen.

”Niin taisin tehdä. Entä kuka tämä pikkuinen on?”

”Hän on kummityttösi Lily”, Ginny puuttui puheeseen hymyillen. Hänellä oli käsivarrellaan kori, joka oli niin täynnä leivonnaisia, voileipiä ja piiraita, että se vaikutti olevan lähellä hajoamispistettä. Todellinen Molly Weasleyn tytär, Hermione mietti hymyille. ”Minä arvelin, että te kaipaatte jotain ruokaa, kun vietätte täällä kaiken ajan kahdestaan. Ja Ronkin on tulossa… kunhan ehtii”, Ginny sanoi silmiään pyörittäen. Hän oli ilmetty äitinsä. Hermionea nauratti huomata yhtäläisyys.

Kalkaros tuli Hermionen taakse ja katsoi koria. ”Olet ylittänyt itsesi, Ginny, jälleen kerran. Annahan se minulle, niin vien sen keittiöön, ennen kuin se romahtaa keskelle lattiaa.” Hän ojensi kätensä, mutta ohjasi samalla Hermionen istumaan. ”Istu sinä. Minä hoidan tämän.”

Ginny hymyili miehelle. ”Sinä olet oppinut hyvin pitämään Hermionesta huolta.”

Kalkaros loi naiseen vain yhden ilmeettömän katseen, ennen kuin suuntasi keittiöön. Harry ojensi vauvan Ginnylle ja seurasi Artien kanssa Kalkarosta.

Ginny istahti Hermionen viereen sohvalle, vääntäen itsensä mukavaan asentoon. Tottumuksen tuomalla varmuudella hän kaivoi toisen rintansa paidan alta ja työnsi sen vauvan hamuilevaan suuhun kiinnittämättä asiaan juuri huomiota. Hermione seurasi toimitusta lumoutuneena. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin läheltä kenenkään imettävän.

”Tämä kaikki tuntuu varmaan oudolta. Sinä yhdessä Severuksen kanssa. Minulla ja Harrylla lapsia”, Ginny oli sanomassa. ”Mutta me olemme täällä sinua varten. Sanot vain, niin saat kaiken tarvitsemasi avun.”

Ginny kosketti kevyesti Hermionen kättä ja hymyili lämpimästi. ”Minä tiedän, että Severus on… hankala. Mutta sinä olet aina ollut tarpeeksi vahva pärjäämään hänen kanssaan.”

”Kiitos Ginny. Minulle merkitsee paljon, että tiedän teidän olevan tukenani. Sinun ja Harryn seura on sentään tuttua minulle. Tämä viikko on ollut aikamoista opettelua Severuksen kanssa.”

”Kutsut häntä kuitenkin jo Severukseksi?”

”Hän pyysi sitä, kun tulimme sairaalasta kotiin. On se edelleen joskus vaikeaa, mutta haluan tehdä edes sen, kun hän on tehnyt niin paljon hyväkseni tämän viikon aikana.”

Keskustelu eteni rennosti Ginnyn kertoessa lasten uusista tempuista ja Harryn työstä. Keskustelun lomassa Ginny kysyi hiljaisella äänellä: ”Miten sinä itse voit, Hermione? Näytit olevan kuoleman porteilla, kun näimme sinut Pyhässä Mungossa viime viikonloppuna.”

Hermione huokaisi ja hieraisi ohimoaan. ”Olen yhä kipeä koko ajan ja se väsyttää minua valtavasti. Jalkani eivät kanna kuin muutaman askeleen, mutta… olen kyllä vahvistunut tämän viikon aikana. Pienin askelin.”

Ginny nyökkäsi kannustavasti. ”Entä muistisi? Severus kirjoitti siitä meille, kun olitte vielä sairaalassa. Onko mitään alkanut palata?”

Hermione pudisti päätään ja painoi katseensa syliinsä. ”Ei mitään. Ei edes pieniä välähdyksiä. Se on turhauttavaa. Mutta kaikkein turhauttavinta on, etten pysty olla yhtään yksin.”
”Voihan se olla haastavaa, kun asuu yhdessä –”, Ginny aloitti, mutta Hermione keskeytti ystävänsä.

”Ei, Ginny. Tarkoitan, että en kirjaimellisesti pysty olla yhtään yksin. Menen aivan paniikkiin jo, kun minun täytyy käydä yksin vessassa. Minusta tuntuu, että kuolen. Se on kai myös yksi onnettomuuden seurauksista.”

”Voi, kuulostaa hirveältä. Oletteko siis koko viikon Severuksen kanssa...?”

”Kyllä. Aivan kuin olisimme kasvaneet lantioistamme yhteen. Tottahan se on saanut minut tottumaan häneen nopeammin, mutta on se raskasta. Minusta tuntuu, etten tunne häntä, muistan aina vain lähes vihanneeni häntä, ja nyt hän on koko ajan siinä ja minun täytyy pyytää hänen apuaan pienimmissäkin asioissa ja hänen vain täytyy olla koko ajan siinä valmiina palvelemaan minua.”

”En voi kuvitellakaan, miten kuormittavaa se varmasti on”, Ginny vastasi. ”Muistathan, että tämä ei ole sinun syytäsi.” Hän epäröi hetken, ennen kuin jatkoi: ”Tiedätkö – jos tarvitset joskus seuraa, minä voisin tulla lasten kanssa tänne. Vaikka vain pariksi tunniksi, niin Severuskin saisi hengähtää.”

Hermione katsoi ystäväänsä hämmästyneenä ja tajusi yhtäkkiä, ettei ollut oikeastaan aiemmin kunnolla edes tajunnut, miten raskasta Kalkarokselle oli ollut olla joka hetki hänen rinnallaan. Toki oli se yksi purkaus pian heidän palattuansa kotiin sairaalasta, mutta sen jälkeen asiasta ei ollut oikeastaan puhuttu.

”Se olisi ihanaa”, Hermione vastasi, mutta hänen mielessään liikkui uusi huolenaihe. Oliko hän ottanut kaiken mieheltä, antamatta mitään takaisin?

Puolilta päivin he olivat juuri istuutumassa lounaspöytään, kun Ron Weasley putkahti takasta. Myös tämän ulkonäkö näytti aikuistuneen siitä, mitä Hermione muisti, vaikka samanlainen laiha hongankolistaja tämä oli edelleen. Miehen ilme oli jotenkin... terävämpi kuin aiemmin ja Hermione mietti, liittyikö se siihen, että tämä oli menettänyt isänsä ja kaksi veljeään sodassa. Ron seisoi hetken takan edessä ja katseli ympäristöään, ennen kuin lähti kohti ystäviään.

”Tyypillistä, että Weasley ilmaantuu paikalle ruoka-aikaan”, Kalkaros mutisi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, että Hermione näki Ginnyn purevan huultaan estääkseen hymyään.

”Ron!” Hermione hihkaisi iloisesti ja nousi tervehtimään miestä. Ron halasi ystäväänsä ehkä vähän turhankin tiukasti, mutta hymy oli kirkastanut hänen kasvonsa. ”Hermione. Tiesinhän minä, ettei yksi räjähtänyt laboratorio sinua pysäytä”, hän sanoi pidellen Hermionea olkapäistä. Sitten hän nojautui uudelleen halaamaan Hermionea ja sanoi matala äänellä: ”Tiedäthän, että nyt kun olet päässyt eroon siitä aivopesusta, sinun ei ole mikään pakko jäädä tänne hänen luokseen.”

Hermione vetäytyi järkyttyneenä ystävänsä halauksesta. ”Ron!” Yksi vilkaisu kertoi, että Kalkaros oli kuullut joka sanan.

”Vitsi vitsi, Hermione. Onko täällä ruokaa?” Ron kuittasi sanansa ja siirtyi tarkastelemaan pöydän antimia. ”Näyttää hyvältä. Ginnyn käsialaa, vai mitä?”

”Ron, olet idiootti”, Ginny totesi.

”Hei vain sinullekin, sisko. Terve Artie. Harry, mukava nähdä. Oletko saanut nukuttua yhtään viime aikoina? Näytät hirveältä.”

”Lily tekee parhaansa estääkseen sen”, Harry vastasi hymyillen.

Kun Ronin katse kääntyi Kalkarokseen, hymy hänen kasvoiltaan katosi. ”Kalkaros”, hän tervehti värittömästi.

”Weasley”, Kalkaros vastasi samaan sävyyn. Oli selvää, että vaikka Kalkaroksen välit olivat lähentyneet Harryn kanssa, samaa ei ollut tapahtunut hänen ja Ronin välillä.

Lounaan aikana Artie kiipesi Hermionen syliin istumaan. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että hänen piti auttaa Hermionea muistamaan heidän viimeksi tekemänsä hiekkakakku rannalla. Hermione kuunteli pojan sepitystä hymyillen, vaikka ei ymmärtänyt pojan sanoista puoliakaan. Hän tarttui ymmärtämiinsä sanoihin ja kannusti poikaa niiden pohjalta kertomaan lisää. Poika vaikutti tyytyväiseltä pystyttyään suorittamaan niin tärkeän tehtävän.

Harry ja Ginny puolestaan keskustelivat leppoisasti Kalkaroksen kanssa, vaikka Hermionen korvaan heidän äänensävynsä oli ajoittain hieman varovainen. Ginny vitsaili avoimesti lastenhoidon haasteista ja siitä, miten Lily oli päättänyt valvottaa isäänsä öisin.

Ron oli puolestaan vähemmän puhelias. Hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta hänen katseensa eksyi usein Kalkarokseen ja hänen ilmeensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Hermione näki sen, mutta päätti olla huomauttamatta, sillä hän tunsi olonsa liian väsyneeksi mahdolliseen riitaan.

Kun Ginny pyytämättä ojensi Hermionelle Harryn kaataman viinilasin, Hermione hymyili, mutta pudisti päätään. ”Kiitos, mutta minun ei pitäisi. Taikajuoma, jota käytän kipuihini, ei oikein sovi yhteen alkoholin kanssa.” Hän sanoi sen kevyesti, mutta vilkaisi nopeasti pöytää, huolissaan siitä, ettei vahingossa paljastaisi todellista syytä. Ajatus raskaudesta oli hänelle vielä liian uusi ja hauras jaettavaksi niin julkisesti.

”Onpa harmi. Ron, juo sinä sitten tämä”, Ginny vastasi, eikä onneksi tarttunut asiaan. Harry nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta Kalkaroksen katse viivähti Hermionessa pidempään. Vaikka Hermionen antama syy ei ollutkaan täysin valhetta, mies taisi aistia todellisen syyn Hermionen kieltäytymisen takana. Hermionesta tuntui hieman oudolta, että heillä oli yhteinen salaisuus, jota hänen ystävänsä eivät tienneet.

”Ruoka oli herkullista, Ginny”, Hermione sanoi lopulta, kun kaikki alkoivat tehdä lähtöä pöydästä. Hän hymyili lämpimästi ystävälleen. ”Kiitos, että toitte kaiken tämän.”

”Tietenkin”, Ginny vastasi hymyillen. Hän nosti Lilyn lattialla olevalta viltiltä syliinsä ja silitti hellästi vauvan päätä. ”Niinhän perhe tekee. Ja te molemmat kuulutte perheeseemme.” Hän loi merkitsevän katseen Roniin, mutta ei sanonut muuta.

Hermione katsoi Ginnyä ja Harryä, heidän lapsiaan sekä Ronia, joka irvisti, kun Artie veti häntä hihasta haluten lisää huomiota. Ja hän katsoi vieressään seisovaa Kalkarosta ja hymyili. Tämä oli todellakin perhe. Vaikka hänen muistonsa olivat edelleen kadoksissa, se ei haitannut aivan yhtä paljon tässä seurassa. Heillä oli kuitenkin pitkä yhteinen historia.

[Paquette]

Ajattelinkin kyllä, ettei lähentyminen voi niin suoraviivaisesti edetä, kun ficistä ei ollut ilmestynyt vielä kolmasosaakaan tuossa vaiheessa. Tässä nyt pääsee entistä paremmin kiinni myös Severuksen tunteisiin, hänen tilanteensa ei ole yhtään kiva todellakaan. Varmasti rankkaa huolehtia Hermionesta, joka on tavallaan aivan eri ihminen kuin hänen tuntemansa vaimo, ja sitten kuitenkin näin tarvitseva. Eikä edes tunnu tajuavan Severuksen huumoria, joka minusta on vallan mainiota. Oli kiinnostavaa kuulla tarina Severuksen ja Harryn ystävystymisestä. Oli yllätys, että Harry vaikutti noin ratkaisevasti tämän suhteen säilymiseen, mutta toki varsin luonteenomaisen kuuloista toimintaa Harrylta.

Harry, Ginny ja lapset oli oikein hauska tavata tässä viimeisimmässä luvussa, mukavan oloinen perhe. Ja Ronin ilmaantuminen vasta mielenkiintoinen olikin! Ilmeisesti hänellä on tunteita Hermionea kohtaan, tai epäluuloja Severuksen suhteen, tai miksipä ei molempia. Saa nähdä seuraako siitä lisää mutkia matkaan. 

[Yacila]

Paquette: Kiitos jälleen sun kommentista. ❤ Pidät yllä mun uskoa, että joku lukee tätä. Joo, olis tullu aika tynkä ficci, jos kaikki olis kuitattu yhdellä yöllisellä halauksella. Täytyy tietenkin olla enemmän rimppuilua ja ramppuilua. 😅 En kyllä todellakaan haluaisi olla Severuksen saappaissa tässä tilanteessa ja vielä, kun tietää hänen luonteensa. Severus parka... Mulle tuli vähän yllätyksenäkin tätä ficciä kirjoittaessa, kuinka paljon pääsin tässä sukeltamaan Severuksen mieleen, vaikka kuvittelin Hermionesta pääasiassa kirjoittavani. Ja tuosta Ronista. Mulla olis ihan kokonainen herkullinen spin-off juoni päässäni siitä, miten Ron hämmentää tätä soppaa, mutta oli ihan pakko rajata tätä ficciä jostain kohtaa. 🙈😂 Olis muuten tullut vielä toiset 100 sivua kirjoitettua siitä...

A/N: Ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden ristiaallokossa jatketaan. Luku 12, olkaa hyvät.  Kommentteja otan edelleen enemmän kuin mielelläni vastaan. ❤

*****


Luku 12: Neiti Kaikkitietävä

Kun Potterit ja Ron olivat lähteneet lounaan jälkeen, olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi vain takassa palavan tulen vaimea rätinä. Hermione nojasi sohvan selkänojaan ja huokaisi syvään.

”Et kertonut minulle, että Ron suhtautuu meihin tuolla tavalla.”

Kalkaros vilkaisi häntä keittiöstä, jossa hän siivoili lounaan jälkiä. ”Olen sitä mieltä, että mitä vähemmän hänen nimeään mainitaan tässä talossa, sen parempi. Hänestä sinun olisi parempi olla ilman minua. Minusta sinun olisi parempi olla ilman häntä. Koska olet eri mieltä meidän molempien kanssa, olemme sopineet käyttäytyvämme sivistyneesti toisiamme kohtaan. Ei sillä, että hän sitä noudattaisi, kuten huomasit.”

”Uskooko Ron tosissaan, että olen mennyt kanssasi naimisiin, koska olet jotenkin onnistunut aivopesemään minut?” Hermione halusi tietää.

Kalkaros käveli keittiöstä olohuoneeseen pyyhkien käsiään keittiöpyyhkeeseen. ”Uskooko? Kuka hänestä tietää. Hän sai sen päähänsä heti, kun kuuli meidän seurustelevan. Hän oli vastustanut tutkimusprojektiammekin jo alusta saakka.”

”Miksi ihmeessä? Tai siis enhän minäkään suhtautunut viikko sitten uutiseen kovin hyvin, mutta että edelleen?”

”Minä luulen, että Weasley on elätellyt toiveita sinusta ja itsestään, eikä osaa vain päästää irti. Tyhmyyttäkin on niin monenlaista.”

”Severus, älä viitsi”, Hermione torui hymyillen. ”Eihän minun ja Ronin välillä ole koskaan ollut mitään romanttista. Hän on hyvä ystävä, mutta enemmänkin kuin veli minulle.”

”Kunpa se menisi hänellekin jakeluun”, Kalkaros totesi kuivasti.

”Oli joka tapauksessa ihana nähdä heitä kaikkia, mutta nyt olen aivan uupunut”, Hermione totesi päättäen kiusallisen keskustelun. ”Aion nukkua hetken.”

”Se on varmasti viisas päätös. Tarvitsetko vielä jotain ennen sitä?”

”Viitsisitkö ojentaa minulle viltin? Artie taisi kuljettaa sen tuon toisen sohvan taakse majaleikkiä varten”, Hermione hymyili miettiessään pientä vilkasta poikaa.

Kalkaros kävi hakemassa viltin ja peitteli Hermionen, joka oli käynyt kyljelleen sohvalle. Miehen noustessa Hermione tarttui kuitenkin hänen käteensä. ”Oliko sinulla vielä jotain muuta?” hän kysyi.

”Minulle tuli juuri mieleen... Miten sinä suhtauduit siihen, että kummityttömme nimettiin isoäitinsä mukaan? Tiesitkö siitä etukäteen?”

Kalkaros näytti hetken yllättyneeltä kysymyksestä, mutta istui sitten sohvan reunalle Hermione viereen.

”Harry ja Ginny kysyivät meitä kummeiksi jo, kun Ginny oli raskaana ja olimme tietenkin lupautuneet. Kun vauva syntyi, Harry tuli käymään eräänä iltana ja halusi keskustella kahden kanssani. Hän kysyi minulta, miten suhtautuisin, jos he nimeäisivät vauvan hänen äitinsä mukaan. Minä... Ensireaktioni oli kielteinen ja Harry sanoi, että he voisivat jättää Lilyn vauvan toiseksi nimeksi, niin ettei se olisi koko ajan esillä. Arvostin Harryn elettä. Hänen isänsä ei olisi ikinä ollut niin huomaavainen...”

Kalkaros jäi katselemaan hiljaa takkatulta, eikä Hermione ollut varma, aikoiko mies vielä jatkaa. ”Mitä sitten tapahtui, että vauva saikin nimekseen Lily?” hän tiedusteli arasti.

”Jäin miettimään Harryn kysymystä. Hän oli sanonut, että jos lapsen nimeäminen Lilyksi ennemmin repii haavoja auki kuin parantaa niitä, he eivät tekisi sitä. Ajattelin, että ehkä tämä olisi se Lily, joka voisi todella parantaa menneitä haavoja.”

”Lily, jota voisit rakastaa?” Hermione kysyi hiljaa.

Kalkaros vilkaisi häneen ja nyökkäsi sitten. ”Niin. Lily, jota voisin rakastaa. Se on hyvin sanottu. Menin tapaamaan Harryä seuraavana päivä ja kerroin muuttaneeni mieleni. Hän oli hyvillään, että pystyi kunnioittamaan nimellä äitinsä muistoa, mutta ei ollut halunnut koetella ystävyyttämme käyttämällä nimeä ilman hyväksyntääni.”

”Olen iloinen, että siinä kävi niin.”

Kalkaros nojautui nostamaan viltin vielä paremmin Hermionen päälle ja nousi seisomaan. Sitten mies nyökkäsi itsekseen ja palasi askareidensa pariin keittiöön.

Hermione vaipui pian uneen miettien, miten ylpeä oli Harrysta. Mies oli osannut lukea tilanteen ja symbolisesti antanut Kalkarokselle sen, mitä hänen isänsä oli ottanut.

*****

Hermionen herätessä pari tuntia myöhemmin sisään paistava syysaurinko värjäsi kaiken oranssiksi. Hermione venytteli ja hieraisi silmiään. ”Mitähän kello on? Minun pitäisi varmaan kohta lähteä”, hän sanoi unenpöpperöisellä äänellä.

Kalkaros istui nyt nojatuolissaan ja selaili jotain vanhan näköistä kirjaa sylissään. Hän kohotti kulmiaan katsoessaan Hermionen suuntaan. ”Mihin ihmeeseen sinä kuvittelet olevasi menossa?”

”Vanhempieni luo”, Hermione vastasi. ”Sovimme jo sairaalassa, että menisin käymään koto – tai siis heidän luonaan tänään lauantaina.”

Kalkaros nojautui eteenpäin ja sulki kirjansa. ”Hermione, sinä et ole missään kunnossa ilmiintyäksesi niin kauas.”

Hermione avasi suunsa vastatakseen, mutta Kalkaros kohotti kättään pysäyttääkseen hänet. ”Koska jästikodin takka ei tietenkään ole liitetty hormiverkkoon, me teemme niin kuin tilanteessa on viisainta.”

”Minä haluan jo nähdä heitä”, Helmione protestoi ymmärtäen miehen sanat väärin.

”Minä tarkoitin, että ilmiinnyn kanssasi yhdessä.”

”Ei sinun tarvitse –”, Hermione aloitti, mutta Kalkaroksen ilme ei jättänyt tilaa vastalauseille.

”Minä sanoin, että ilmiinnyn kanssasi.” Kalkaroksen ääni oli tyyni, mutta ehdoton. ”Mitä tarvitset valmistautuaksesi?”

Hermione huokaisi, mutta ei kiistellyt enempää. Kalkaros auttoi häntä kärsivällisesti valmistautumaan ja asetti lopuksi lämpimän viitan hänen harteilleen.

Kun he viimein ilmiintyivät Hermionen vanhempien talon puutarhaan (suojaiseen paikkaan jästien uteliailta katseilta), iltapäivä läheni jo loppuaan. Rouva ja herra Granger ottivat heidät ilolla vastaan ovella ja Hermione huomasi vanhempiensa kasvoilla sekä huolta että helpotusta. Kalkaros jättäytyi taemmas, kun Grangerit halasivat tytärtään.

”Sinä voisit ottaa nyt aikaa itsellesi”, Hermione ehdotti hiljaa Kalkarokselle, kun he olivat päässeet eteiseen. ”Voisit hengähtää hetken. Me selviämme kyllä.”

Kalkaroksen ilme kiristyi hänen harkitessaan ehdotusta, mutta hän ei vastannut heti. Lopulta hän nyökkäsi hitaasti. ”Voisin kyllä käydä asioilla. Sopiiko teille, että poistun joksikin aikaa?” mies kysyi Hermionen vanhemmilta.

Rouva ja herra Granger lupasivat oitis. ”Selvä. Minä palaan sitten muutaman tunnin kuluttua”, mies sanoi, mutta näytti jotenkin orvolta lähtiessään yksin takaisin ulos.

”Kiitos, Severus”, Hermione huikkasi tämän perään.

Kalkaros kaikkoontui ilman sen suurempia eleitä ja Hermione kääntyi vanhempiensa puoleen. Hän vietti seuraavat tunnit jutellen heidän kanssaan, kertoen kuluneista päivistä ja sekaisin olevista ajatuksistaan. Hermionen äiti kattoi heille illallisen ja ilta sujui mukavan rennoissa merkeissä. Hermione kuitenkin huomasi toistuvasti miettivänsä, missä Kalkaros mahtoi olla ja mitä tehdä. He olivat olleet niin tiiviisti yhdessä koko viikon, että tuntui suorastaan oudolta, kun mies ei ollut siinä aivan ääressä.

Illallisen jälkeen Kalkaros palasi ja hänen ilmeensä oli kivettynyt tavalliseen tapaan. Hermione pani merkille, että yksinkertaiset kotoisat vaatteet olivat muuttuneet mustaksi kaavuksi ja viitaksi. ”Oletko valmis?” mies kysyi Hermionelta.

”Kyllä”, Hermione vastasi ja kääntyi halaamaan vanhempiaan vielä kerran hyvästiksi.

Kalkaros ojensi kätensä ja Hermione tarttui siihen epäröimättä. Hetkessä he olivat kadonneet ja ilmiintyivät takaisin kotiinsa, jossa olohuone odotti heitä hiljaisena ja pimeänä.

”Miten ilta sujui?” Kalkaros kysyi matalalla äänellä sytyttäessään valoja palamaan. Hän riisui heidän viittansa ja kävi ripustamassa ne eteisen naulakkoon.

Hermione istahti keittiösaarekkeen edessä olevalle jakkaralle ja vastasi väsyneesti hymyillen: ”Hyvin. Äiti ja isä olivat onnellisia nähdessään minut ja minäkin olin kaivannut heitä. Ja…” Hän epäröi hetken. ”Toivon, että sinäkin nautit ansaitusta tauostasi.”

”Tauosta?” Kalkaros toisti kuivasti. ”Kutsutko sinä asioiden hoitamista tauoksi?”

”Kai se oli edes tauko minusta?” Hermione kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä oikein teit?”

”Kävin Viistokujalla antikvariaatissa ennen kuin se sulkeutui. Etsin muutamaakin teosta, joista onneksi löysin edes kaksi. Tapasin siellä myös erään oppilaan isän, joka halusi ehdottomasti tarjota minulle kermakaljat. Ilmeisesti ajatuksella, että hänen lapsensa saattaisi hyötyä siitä jotenkin koulussa. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka olisi tajunnut hienovaraista vihjausta siitä, etten ollut kiinnostunut”, Kalkaros sanoi tyytymättömästi.

”Mutta se ajoi varmasti asiansa. Kyllähän sinä tarvitsit tästä kaikesta hengähdystaukoa, edes hetkeksi”, Hermione sanoi huvittuneena ja yritti kuvitella, miten Kalkaros oli yrittänyt keksiä tekosyitä välttääkseen miehen tarjousta.

”Neiti Kaikkitietävä taas tietää niin hyvin, mitä minä tarvitsen”, Kalkaros sanoi happamasti.

Hymy katosi salamana Hermionen kasvoilta. Hän jähmettyi ja kääntyi kokonaan kohti miestä, kasvoillaan ilme, jossa sekoittuivat hämmennys ja loukkaantuminen.

”Mitä sinä sanoit?” Hermione kysyi terävästi.

Kalkaroksen ilme jännittyi, mutta Hermione ei osannut tulkita tunnetta ilmeen takana. ”Se oli… lipsahdus”, mies sanoi jäykästi.

”Lipsahdus? Minä luulin, että... sinä olisit... tai että...” Hermione ei oikein tiennyt, mitä sanoa, mutta tunsi olonsa kurjaksi ja loukatuksi. Hän ei ollut odottanut, että Kalkaros, joka väitti rakastavansa häntä, olisi nimitellyt häntä sillä tavoin. Kouluaikoina kyllä, mutta että edelleen.

Kalkaros katsoi häntä pitkään, mutta sitten miehen ilme pehmeni. ”Hermione. Se on hellittelynimi. Tai… oli ennen. Pidit siitä, että kutsuin sinua niin”, tämä yritti selittää.

”Miksi minä olisin halunnut, että loukkaat minua?” Hermione olisi lähtenyt paikalta, jos hänen jalkansa olisivat kantaneet. Päivä oli ollut pitkä ja Kalkaroksen tuella hän oli selvinnyt siitä. Mutta nyt tämä loukkasi häntä. Hermione ei voinut käsittää.

Kalkaros upotti päänsä käsiensä väliin ja hinkkasi päätään turhautuneena niin, että hiukset menivät sekaisin. Näky olisi voinut huvittaa Hermionea, ellei hän olisi ollut niin ymmällään.

”Yritän selittää. Kun silloin seitsemäntenä vuotenasi ryhdyimme siihen yhteiseen projektiin, teit heti selväksi, että emme tehneet sitä opettajana ja oppilaana, vaan tutkimme sitä yhdessä enemmänkin... tasavertaisina. Sinulla oli teoriasi ja visiosi, minä toin mukaan kokemukseni. Vaikka oppitunnilla käyttäydyit kuten ennenkin, niin sen projektin parissa et sietänyt minulta minkäänlaista... painostusta tai määräilyä tai mitään. Emme voineet sietää toisiamme, kun molemmat halusivat johtaa projektia, mutta halusimme silti saada tutkimuksen tehtyä. Aloimme nimitellä toisiamme todella rumasti. Yrittää päästä henkisesti ja sanallisesti toistemme niskan päälle. Kun myöhemmin sitten ystävyytemme kehittyi... vanhat nimitykset muuttuivat sisäpiirin vitseiksi. Piikittely, joka oli aiemmin tarkoitettu provosoimaan, muuttui... ystävällismieliseksi härnäämiseksi. Ja kun aloimme seurustella, siitä samasta nimittelystä tuli... tapa kertoa tunteistamme. Ne olivat hellittelynimiä. Sinäkin otit osaa siihen”, Kalkaros sanoi hiljaa.

Hermione katsoi häntä epäuskoisena. ”Minä en koskaan kutsuisi sinua…”

”Kun kutsuin sinua neiti Kaikkitietäväksi, sinä tapasit aina vastata, että se on rouva Kaikkitietävä sen jälkeen, kun otit minun sukunimeni”, Kalkaros keskeytti kuivasti, mutta hänen äänessään oli pehmeyttä, joka sai Hermionen jäämään sanattomaksi.

”En voi kuvitella itseäni sanomassa niin”, Hermione kuiskasi.

”Et tietenkään”, Kalkaros vastasi tyynesti. ”Sinulla ei ole muistikuvia siitä, miten se kehittyi. Vakuutan, että tarkoitukseni ei ollut loukata. Annoin vain itseni...” Kalkaros ei lopettanut lausetta.

”Hetkeksi unohtaa?” Hermione kysyi.

”Niin”, kuului matala vastaus.

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, kun Hermione näytti miettivän, mitä oli juuri kuullut. Lopulta Kalkaros rikkoi hiljaisuuden: ”Päivä on ollut pitkä. Haluatko vielä teetä ennen nukkumaanmenoa?”

”Ei kiitos”, Hermione vastasi kasvojaan hieroen. ”Auttaisitko minut vain yläkertaan?”

Kalkaros nyökkäsi ja asettui Hermionen viereen tukemaan tätä. Mitä enemmän Hermione kuuli heidän välisestään suhteesta, sitä enemmän hän oli ymmällään. Miten heidän molempien tuntema viha ja inho oli saattanut muuttua joksikin niin vastakkaiseksi?

[Yacila]

Luku 13: Uusia vanhoja ystäviä

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja sateisena, mutta iltapäivään mennessä pilvet olivat häipyneet ja pihamaa kylpi viileässä syysauringossa. Hermione istui jälleen tavakseen tulleella paikallaan olohuoneen sohvalla, viltti polvillaan ja sylissään kirja, joka käsitteli muodonmuutettujen ainesten käyttöä taikaliemissä. Hän oli ollut yhteydessä Sarah Bonnetiin, naiseen, jonka Kalkaros oli maininnut aiemmin viikolla. Viesteissään Sarah oli vaikuttanut mukavalta. Nainen oli tuntunut kovasti järkyttyvän kuultuaan Hermionen onnettomuudesta ja sen seurauksista ja oli ollut vähällä tulla katsomaan Hermionea saman tien. Lopulta he olivat sopineet Sarahin tulevan kylään sunnuntai-iltapäivällä, kun hänen miehensä pystyisi olemaan perheen lapsen kanssa.

Kun ovelta kuului napakka koputus, Kalkaros laski Päivän Profeetan käsistään ja nousi avaamaan oven. Sarah seisoi ulkona vaaleanvihreä huivi harteillaan ja kasvoillaan hieman epäröivä, mutta aito hymy.

”Rouva Bonnet”, Kalkaros totesi tervehdykseksi ja viittasi naisen sisään. Kalkaros ei jäänyt eteiseen odottamaan, että Sarah sai riisuttua takkinsa, vaan palasi lehtensä pariin.

Kun Sarah astui olohuoneeseen, hän ojensi kätensä sohvalta nousseelle Hermionelle, joka hänkin hymyili hieman hermostuneesti. ”Sarah Bonnet”, nainen esitteli itsensä. ”Voi tämä on niin outoa. Minä muistan sinut, mutta sinä et edes tunnistaisi minua, jos tulisin kadulla vastaan.”

Sarah oli noin hoikka nuori nainen, jonka kasvojen ilme oli avoin. Hänellä oli hieman laineikkaat, tummanruskeat hiukset, jotka oli vedetty korkealle poninhännälle.

”Outo on kyllä hyvä sana koko tälle viikolle. Mutta mukava tavata sinut vihdoin joka tapauksessa.”

”Huvittaisiko sinua lähteä kävelylle puutarhaan?” Sarah ehdotti ja vilkaisi merkitsevästi lehtensä taakse kadonnutta Kalkarosta. ”Siellä oli aivan ihanan raikas ilma aamuisen sateen jäljiltä.”

Hermione pudisti päätään anteeksipyytävästi. ”Se olisi ihanaa, mutta jalkani eivät vielä kanna. Pystyn ottamaan muutaman askeleen täällä sisällä, ennen kuin tuiskahdan naamalleni, mutta siinäpä se onkin.”

Kalkaros puuttui keskusteluun. ”Voittehan se istua ulkona. Kattaa iltapäiväteen puutarhapöydän ääreen. Minä voin hoitaa sen.”

Sarah vilkaisi Hermionen suuntaan ja nyökkäsi. ”Se kuulostaa mukavalta. Kiitos, herra Kalkaros.”

Autettuaan viitan tämän päälle, Kalkaros auttoi Hermionen hitaasti ulos puutarhaan, tukien tätä varmoin ottein. Pöydän luona Hermione nojasi hetkeksi mieheen kerätäkseen voimansa, ennen kuin istuutui puutarhapöydän ääreen pehmeästi huoahtaen. Kalkaros katosi sisälle lupauksensa mukaisesti.

”Olen niin pahoillani, etten voi muistaa sinua”, Hermione aloitti. ”Severus kertoi, että olemme ystäviä, mutta ilmeisesti olemme tutustuneet viimeisen neljän vuoden aikana, jotka ovat täysin kadonneet mielestäni.”

”Ei se mitään”, Sarah vastasi lempeästi. ”Ehkä se kaikki vielä palautuu, kun toivut tarpeeksi. Me tutustuimme pian sen jälkeen, kun muutit asumaan tänne. Me asumme tuon pihatien päässä, tiedäthän”, Sarah sanoi osoittaen tielle. ”Herra Kalkaros”, hän sanoi nimen vakavalla ja matalalla äänellä ”oli asunut naapurinamme koko ikäni, minä olen kotoisin perheemme nykyisestä kodista, mutta me tuskin koskaan näimme häntä. Hän oli kylän outo erakko, jota kukaan ei oikein tuntenut.”

”En kyllä yhtään ihmettele”, Hermione naurahti.

”Jotkut olivat luulleet, että talo on autio. Kaikki oli niin… hoitamatta täällä. Mutta kun sinä muutit tänne, tämä talo aivan kuin heräsi eloon. Ja sen vanha asukas sen myötä. En voinut uskoa, että kylän erakko oli löytänyt itselleen kaltaisesi naisen. Koko kylä tiesi saman tien sinusta. Ja noh, koska olemme lähimpiä naapureitanne, koin velvollisuudekseni tulla esittäytymään ja tutustumaan uuteen naapuriimme. No ei, oikeasti olin vain utelias”, Sarah nauroi itselleen. Hermionea miellytti naisen mutkattomuus.

Sarah kertoi elämästään ja Hermione kuunteli tarkasti, esittäen kysymyksiä silloin tällöin oppiakseen tuntemaan naisen uudelleen. Tämä mainitsi olevansa kotiäiti viisivuotiaalle tytölle ja kertoi tyttärestään, joka oli energinen ja kekseliäs. Hermione nyökkäili ja tunsi oudon lämpimän tunteen. Tuntisikohan hänkin joku päivä samanlaista rakkautta vatsassaan kasvavaa lasta kohtaan? Hetken häntä halutti kertoa Sarahille raskaudesta, mutta heidät keskeytti avautuva terassin ovi.

Avoimesta ovesta leijaili tarjotin, jolla astiat kilisivät pehmeästi. Kalkaros leijutti tarjottimen pöydälle talosta käsin ilmeisesti haluamatta häiritä heidän rupatteluaan. Tarjottimella oli teekannu, kupit, voileipiä ja pikkuleipiä. Sarah tuijotti näkyä silmät suurina ja Hermione hymähti.

”Severus mainitsi, että tiedät taikuudesta”, Hermione sanoi ja nosti teekannun kaataakseen juomaa kuppeihin. ”Mitä ajattelet siitä?”

”Se… on uskomatonta”, Sarah vastasi hitaasti, silmät edelleen kiinnittyneinä pöydälle ilmestyneeseen tarjottimeen. ”Luulin, että sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta onhan se – no, kiehtovaa.”

Hermione nyökkäsi. ”Ja monesti niin käytännöllistä.”

Keskustelun jatkuessa Sarah nojasi jossain kohtaa hieman pöytään ja katsoi Hermionea uteliaasti. ”Miten vanha hapannaama on suhtautunut tilanteeseesi?”

Hermione kurtisti kulmiaan. ”Kenestä puhut?”

”Herra Kalkaroksesta, tietenkin.” Sarah virnisti käyttäen jälleen hullunkurista ääntään Kalkaroksen nimen mainitessaan.

Hermione räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Kutsunko minä Severusta vanhaksi hapannaamaksi?”

Sarah nauroi heleästi. ”Se on kesyimmästä päästä nimistä, joilla häntä yleensä kutsut. Mutta olen pannut merkille, että kaikki ne lausutaan suurella rakkaudella ja kiintymyksellä.”

Hermione hymähti ja otti kulauksen teetään. ”Severus yritti selittää minulle samaa asiaa juuri eilen illalla. Minun on vaikea ymmärtää, miten se toimii. Ei ole mitään järkeä kutsua toista epämiellyttäviksi asioiksi, jos kerran tarkoittaa jotain muuta.”

”Rakkaus ei aina ole järkevää”, Sarah huomautti pehmeästi.

Hermione pohti hetken ja palasi sitten aiempaan kysymykseen. ”Niin, mitä Severus on ajatellut tästä kaikesta? Muistinmenetyksestäni, parisuhteemme unohtamisesta… ja siitä, että hän joutuu hoitamaan minua lähes tauotta?”

Sarah nojautui taaksepäin tuolissaan, katsoen Hermionea hiljaa, kun tämä jatkoi. ”Hän ei vaikuta tyytymättömältä, tai ainakaan enempää kuin hänen perusolemuksensa on. Hän on omalla tavallaan hyvin huolehtivainen, kuten nyt tämän teen keittäminen. Ja se yllättää minua”, Hermione sanoi pehmeästi. Sitten hän epäröi hetken ennen kuin jatkoi. ”Mutta hänen täytyy olla väsynyt. Olen vienyt häneltä kaiken yksityisyyden, kaiken ajan.”

Sarah laski teekuppinsa pöydälle ja hymyili Hermionelle. ”Severus Kalkaros ei vaikuta sellaiselta mieheltä, joka suostuisi kaikkeen tähän vastentahtoisesti. Jos hän huolehtii sinusta, hän tekee sen, koska haluaa huolehtia sinusta. Mutta jos tarvitsette apua, niin minä autan mielelläni. En ehkä osaa mitään hokkus pokkuksia, mutta voin olla tukenasi ja seuranasi.”