Title: Sulttaanin tyttären viimeinen sana
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: Bucchigiri?!
Characters: Jin Mahoro, Jin Marito
Genre: Drama, royalty!AU
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäissarjaa tai sen hahmoja enkä ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Mahoro ei haluaisi mennä naimisiin, mutta sulttaanin tyttärenä hänellä ei ole vaihtoehtoja.
A/N: Osallistuu
TROPES-haasteen kakkoskiekalle royalty!AU:lla. En ole yleensä mikään superiso AU-fani ja pakko myöntää, ettei tämä trope pahemmin innoittanut kirjoittamaan (vaikka jokusen muunkin idean sain), mutta tulipahan kokeiltua. Bucchigiri?!:n selvät viittaukset Aladdiniin ja Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sekä muutkin arabialaisvaikutteet antoivat myös hyvän mahdollisuuden valita jotain muutakin kuin eurooppalaistyylisen kuninkaallisuuden, ja varsinkin sarjan
lopputunnari tarjosi inspiraatiota. Hahmot kyllä vähän OoC tässä, varsinkin Marito, mutta ei vain sopinut sen yankii-käytös sulttaanin hoviin ^^’’
Sulttaanin tyttären viimeinen sanaVaikkei Mahoro ollutkaan valmis luopumaan ylellisestä ja yltäkylläisestä elämästään, välillä hän toivoi, ettei olisikaan sulttaanin tytär. Ylhäinen asema valtakunnan prinsessana toi mukanaan myös kasan velvollisuuksia, ja jos häneltä jotain puuttui, niin vapautta. Ne hetket, jolloin hän sai tehdä mielensä mukaan ja päättää omista asioistaan, olivat loppujen lopuksi harvassa ja varsin vähäpätöisiä.
Mahoro alkoi lähestyä täysi-ikäisyyttä, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että hänen vanhempiensa yksi tärkeimmistä tavoitteista oli naittaa hänet jonkin toisen valtakunnan hoviin, koska sehän ei tietenkään käynyt, että sulttaanin tytär olisi jäänyt vanhaksipiiaksi. Mahoroa itseään ei avioliitto kuitenkaan kiinnostanut laisinkaan, koska se vain siirtäisi hänet isän vallan alta uudelle miehelle, vieraaseen maahan ja palatsiin, josta hän ei tuntisi ketään. Niinpä hän olikin päättänyt käyttää vähäistä päätäntävaltaansa torjumalla jokaisen prinssiehdokkaan, joka hänen eteensä lykättiin, kun se vielä oli mahdollista.
”Aiotko jatkaa tuota vielä kauankin?” Marito kysyi eräänä päivänä pikkusiskoltaan, kun tämä oli taas antanut rukkaset yhdelle kosijalle ja paennut paikalta jättäen jälkeensä hämmentyneen ja hieman kiusaantuneenkin ilmapiirin. Marito oli seurannut Mahoroa tämän makuuhuoneeseen, jossa tämä oli heittäytynyt dramaattisesti vuoteelleen valittamaan elämäänsä.
”Mitä niin?”
”Tiedät kyllä. Kosijaehdokkaiden riepottelua, mitäpä muutakaan. Niin viihdyttäviä kun tempauksesi mielestäni ovatkin, isä ei todellakaan ole niihin tyytyväinen.”
”Helppohan sinun on moralisoida!” Mahoro sähähti ja hautautui syvemmälle silkkityynyjen sekaan. Hän pystyi tuntemaan valtavan vuoteensa jalkopäässä istuvan Mariton pistävän tuijotuksen niskassaan, vaikkei sitä itse nähnytkään. ”Sinä tulet perimään isän valtaistuimen ja sen myötä ihan kaiken! Minä taas joudun vaimoksi ties kelle idiootille tuntemattomien sekaan.”
”Valtaistuimen periminen se onkin niin helppoa ja hauskaa”, Marito mutisi silmiään pyöritellen. Hänkin olisi mieluummin pysynyt ikuisesti prinssinä ja jättänyt politiikan ja hallitsemisen muille. ”Ja kyllä sinäkin lopulta löydä jonkun järkevän kosijan. Se tämänkinpäiväinen tyyppi, se Tahide Outa, vaikutti kaikilla mittapuilla hyvältä puolisoehdokkaalta. Kruununprinssi, jonka valtakuntaan meidän olisi syytä pitää jatkossakin hyvät välit, korkeasti oppinut ja hyvätapainen. Komeakin oli.”
”Mene sitten itse hänen kanssaan naimisiin, kun kerta pidät hänestä niin paljon!”
Marito huokaisi. ”Menisin jos voisin”, hän tokaisi sitten katsellen samalla seinän kaakeliboordia kuin se olisi ollut jokin todella arvokas taideteos. Tavallisten kansalaisten silmissä se varmasti olikin.
Mahoro kohottautui käsivarsiensa varaan ja katsahti isoveljeään yllättyneenä mutta myös myötätuntoisena. Hän ei ollut odottanut sellaista tunnustusta – vai oliko se sittenkin ollut pelkkä vitsi?
”Ei sulttaanin pojankaan elämä ole ihan niin vapaata kuin voisi ajatella, vaikka tulevaisuudessa olenkin hallitsija”, Marito jatkoi ja naurahti kuivasti nähtyään siskonsa ilmeen. Hänen koko olemuksensa viestitti, ettei aikaisempi heitto ollut tosiaankaan tarkoitettu vitsiksi. ”Yhtä lailla minäkin joudun valitsemaan puolisoni valtakunnan etu edellä.”
”Totta.”
Mahoro rojahti takaisin tyynyjensä päälle ja mietti niin omaa elämäänsä kuin Maritonkin tilannetta. Vaikka heidän roolinsa olivatkin sukupuolten takia hyvin erilaiset, oli heidän kohtalonsa ainakin yhden asian suhteen tismalleen sama.
Voisivatpa he naida kenet itse halusivat – tai pysyä naimattomina vaikka koko ikänsä.
”Ehkä minä sittenkin valitsen sen tämänpäiväisen kosijan”, Mahoro sanoi sitten yhtäkkiä. ”Tahide tai mikä hänen nimensä olikaan.”
”Mistäs moinen äkillinen mielenmuutos?” Marito hymähti.
”Jotta edes toinen meistä voi saada sen, kenet haluaa.”
Vastaus oli epämääräinen, mutta Marito ei pyytänyt sisareltaan tarkempaa selitystä. Hän uskoi ymmärtävänsä, mitä tämän mielessä oikein liikkui.
”Etkä aio kysyä hänen mielipidettään koko asiasta, vai?” hän arvasi.
”Jos hän todella haluaa minut morsiamekseen, hänellä ei ole vaihtoehtoja.” Mahoro nousi istumaan sylissään silkkityynyä rutistaen. Kasvoilla aiemmin paistanut tyytymätön mutru oli vaihtunut ovelaan hymyyn. ”Ja ajattele, mikä tilaisuus hänelle koittaakaan: hän on saamassa sekä sulttaanin tyttären että tämän pojan, joka myös on tuleva sulttaani itsekin.”
”Ja kukapa sellaisesta kieltäytyisi?”
”Ei kukaan, jos yhtään omistaa aivoja.”
Mahoro puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi sen sitten kohti Maritoa. Tämä pukkasi sitä ensin omalla nyrkillään kunnes sitten tarttui käteen kiinni.
”Se on sitten sovittu.”
”Niin on.”
He päästivät irti toistensa käsistä ja jakoivat hymyn, joka oli melkein jopa kiero. Mahoro tunsi taistelutahtonsa kasvavan sisällään. Vaikka moni asia hänen elämässään olikin enemmän tai vähemmän valmiiksi saneltu, muut tulisivat vielä huomaamaan, että hän olisi se, joka kuitenkin sanoisi viimeisen sanan.
