Meldis: Aivan ihana kuulla, että nämä raapaleet ovat tuoneet sulle piristystä huonoon hetkeen. Juuri siihen tarpeeseen näitä itsekin kirjoittelen, että ne toisivat silloin tällöin vähän jotain lämpöistä ja pehmoista keskelle arkea, joka voi välillä olla melkoista rämpimistä. Alex ja Eelis ovat kyllä molemmat ihan umpirakastuneita, ja silloin on tietysti vaikea malttaa pitää näppinsä erossa toisesta. Mutta Eeliksellä taitaa tosiaan olla enemmän totuttelemista uuteen tilanteeseen kuin Alexilla, mitä muiden ihmisten mahdollisiin reaktioihin tulee. Suurkiitos sulle ihanasta kommentista!
Tänä viikonloppuna iski inspis ja suuri tarve kirjoittaa erityisesti angstia ja hurt/comfortia.
Tässä siksi putkeen kolme rapsua, ja katsotaan, josko vielä neljäskin. Lisäys: siellä se päivän neljäskin nyt on.
XI(350 sanaa)
”Eelis? Hei?”
Eelis havahtuu, kun Alex ravistelee häntä.
”Niin? Mitä sä sanoitkaan?”
”Kyllä sä kuulit. Mä sanoin, että haluaisin kertoa Jerelle meistä.”
”Okei…”
Eelistä hirvittää. Ei hän edes tiedä, miksi. Jere on oikeasti juuri niin rento kuin Alex on sanonut, ja luultavasti tämä myös tietää jo aivan hyvin, mistä Alexin ja Eeliksen välillä on kyse. Mutta siitä huolimatta Eelistä jännittää hirveästi ajatus siitä, että pitäisi katsoa Alexin isää silmästä silmään ja nähdä, miten tämä ottaa uutisen vastaan, kun se hänelle ihan suoraan kerrotaan. Eelis jähmettyy liian pitkäksi aikaa, ja Alex huomaa sen.
”Ai, sä et siis halua?”
”En mä… niin sanonut”, Eelis mutisee.
”No et niin. Kun et sä sano yhtään mitään.” Alexin ääni tihkuu loukkaantuneisuutta. Eelis ei haluaisi tämän tuntevan niin, muttei juuri nyt osaa muuta kuin käpertyä kerälle ja kääntää Alexille selkänsä. Alexin käsi ravistelee hänen olkapäätään.
”Eelis, puhu mulle. Miks sä menit noin oudoksi? Mikä sulla oikein on?”
Eeliksen sydän hakkaa liian lujaa. Hän tietää, että pitäisi yrittää puhua Alexille kaikesta, mitä hänen sisällään on, mutta hän ei tiedä, miten se tehdään. Hän avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulkee sen sitten uudelleen. Hän yrittää hengittää syvään, että pysyisi rauhallisena.
”En mä varmaan pysty tähän just nyt”, hän sanoo lopulta.
”Mihin sä et pysty?”
Eeliksen kurkku tuntuu niin tukkoiselta, että hänen on hankala puhua. Sanat ja ajatukset katoavat, eikä hän osaa selittää, mikä on hätänä.
”Mun pitäis varmaan mennä”, hän mutisee, nousee ylös ja alkaa vetää vaatteita ylleen.
Alexin epäuskoinen katse seuraa häntä. Pojan hiukset ovat sekaisin, ja kaulalla näkyy jälkiä heidän pitkästä iltapäivästään toistensa iholla. Mutta nyt Alex kietoutuu tiukemmin peittoonsa ja näyttää pieneltä.
”Oliks tää nyt siis… tässä?”
Alexin sanat särkevät Eeliksen sydäntä, eikä hän haluaisi mitään niin paljon kuin unohtaa koko lähtemisen, käpertyä takaisin peiton alle, vetää Alexin itseään vasten ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin.
Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Jokin Eeliksen sisällä on pahan kerran solmussa. Ja hän tietää, että hänen pitää se itse selvittää.
Hän pudistaa päätään. ”Mä vaan… tarviin nyt hetken”, hän mutisee. ”Anna anteeks.”
Eelis ei jää odottamaan vastausta. Niin kauan kuin vielä pystyy, hän lähtee pois katsomatta taakseen.
XII(350 sanaa)
Jere ilmestyy koputtelemaan ovelle, kun Alex on viettänyt jo toista tuntia käpertyneenä epäuskoiseen itsesääliin. Hän on tuijottanut puhelintaan ja odottanut, että Eelis soittaisi, tai edes laittaisi viestiä. Mutta mitään ei kuulu, eikä Alex myöskään kehtaa soittaa Eelikselle. Tämähän sanoi haluavansa olla rauhassa. Mutta Alexista tuntuu, ettei hän voi olla, jos ei saa pian puhua Eeliksen kanssa.
Kai tämä oli vain yksi huono hetki? Alex ei halua edes ajatella, että kaikki voisi olla yhtäkkiä ohi.
”Tuutko syömään?” Jere kysyy. ”Mä tein pizzaa, ja jälkkäriksi olisi –”
”En mä”, Alex huokaa ja kääntää selkänsä ovea kohti. Hän kuulee, miten Jere raottaa ovea, tassuttelee peremmälle ja istahtaa sängyn reunalle.
”Mikäs nyt on?”
”Ei mikään.”
Jere hymähtää kevyesti ja taputtaa Alexin peittoon kääriytynyttä selkää. Hän ei sano mitään, ja juuri nyt Alex on siitä hyvin kiitollinen. Alex nieleskelee eikä oikein tiedä, pitäisikö avautua vai ei, mutta lopulta hänen on kuitenkin pakko. Jollekin tästä pitää puhua, muuten hänen päänsä sekoaa. Ja kenelle hän sitten puhuisi, jos ei Jerelle?
”No kun Eelis ja mä”, Alex aloittaa. ”Me ollaan… tai ainakin oltiin. Vittu, en mä tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu. Mä tykkään siitä ihan tosi paljon, mutta nyt se… en mä tiedä. Kaikki meni yhtäkkiä ihan oudoksi.”
Alex päätyy purkamaan Jerelle ihan kaiken. Se on helppoa, koska Jere tuntuu ymmärtävän paljon sellaistakin, mitä hän ei edes osaa selittää. Alexilla on tunne, että Jere on tajunnut alusta asti, mitä heidän välillään on. Ehkä hän on nähnyt sen jopa selvemmin kuin Alex itse. Nyt Jere kuuntelee hiljaa, kun Alex puhuu. Välillä nyökyttelee, välillä kysyy jotain, mutta muuten antaa Alexin vapaasti purkaa mieltään.
”Mitä mä nyt teen?” Alex kysyy lopulta, hengästyneenä omasta puhetulvastaan ja itkusta, joka tekee tuloaan.
”Annat sille aikaa. Sitähän se pyysi. Se tarvitsee aikaa, ja kun se on valmis, se tulee kyllä takaisin.” Jere sanoo sen kuin minkäkin yksinkertaisen asian.
Alex nielaisee.
”Entä jos ei tule?”
”Kyllä se tulee.”
Jokin Jeren sanoissa onnistuu rauhoittamaan Alexin mieltä, vaikka tietenkään hän ei haluaisi odottaa. Hän haluaisi Eeliksen luokseen nyt heti. Mutta hän tietää Jeren olevan oikeassa. Joskus ei auta kuin antaa ajan kulua, niin mahdoton ajatus kuin se onkin.
XIII(350 sanaa)
Kahta päivää myöhemmin Eelis seisoo Alexin oven takana. Hän soittaa ovikelloa ja jää hermostuneena odottamaan. Eteisestä kuuluu askelia. Jo ennen kuin ovi aukeaa, Eelis tietää, ettei tulija ole Alex.
Eelis kohtaa Jeren sinisten silmien katseen. Häntä pelottaa ja hävettää puhutella Alexin isää, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.
”Tota, onkohan Alex kotona?”
”Ei oo”, Jere sanoo. ”Lähti pari tuntia sitten käymään jossain. Tulee varmaan pian. Haluatko jäädä odottamaan?”
Eelis räpyttelee silmiään. Hän haluaisi mennä sisään, muttei tiedä, uskaltaako. Hän miettii, mitä kaikkea Jere tietää, ja mahtaako tämä olla vihainen.
”Mä vaan… haluaisin tietää, onko se kunnossa”, hän mutisee. ”Kun itse asiassa… meille tuli vähän sanomista, ja nyt se ei oo ollut koulussa pariin päivään. Ja sen puhelin on kiinni. Mä oon… aika huolissani.”
”Tuu sisään”, Jere sanoo.
Nyt Eelis ei enää epäröi. Hän astuu eteiseen, vetää oven perässään kiinni ja potkaisee kengät jaloistaan.
”Me ollaan Alexin kanssa yhdessä”, hän sanoo yllättävässä rohkeuden puuskassaan. ”Tai ainakin… oltiin. Mutta nyt mä oon sotkenut asiat aika pahasti.”
”Ymmärrän. Kuule. Tuu tänne keittiöön istumaan. Ei sun siinä eteisessä tarvii odotella. Mä laitoin just ruokaa, sitä riittää kyllä sullekin.”
Hämillään Eelis seuraa Jereä keittiöön. Oikeastaan hän ei pysty edes kuvittelemaan syömistä juuri nyt, koska hänen vatsansa ja sisäelimensä ovat aivan umpisolmussa. Mutta toisaalta Jeren välittömyys lämmittää häntä, ja keittiön hyvä tuoksu tekee kaikesta vähän helpompaa kestää.
”Sä taisit jo… tietää?” Eelis sanoo varovasti.
Jere nyökkää. Hänen silmäkulmassaan näkyy pienenpieni, peitelty hymy, kun hän kattaa Eeliksen eteen lautasen ja ruokailuvälineet.
”Meille tuli Alexin kanssa riitaa siitä, kun se halusi kertoa sulle meistä, mutta mä menin ihan paniikkiin”, Eelis sanoo. ”En mä edes tiedä miksi. En mä kuvitellut, että sä suuttuisit tai mitään. Se vaan…”
”Ihan ymmärrettävää”, Jere sanoo. ”Onhan nää isoja juttuja. Ootko sä jo kertonut sun äidille teistä?”
Eelis pudistaa hitaasti päätään. Miten Jere saattaakin noin vain arvata, missä ongelma on, vaikkei vielä edes tunne Eelistä kovin hyvin? Ennen kuin huomaakaan, Eelis on jo kertonut Jerelle vaikka mitä. Välillä häntä itkettää, välillä naurattaa, mutta Jere vain kuuntelee, ojentaa nenäliinan ja antaa hänen puhua.
Eelis havahtuu vasta, kun Alex yhtäkkiä seisoo keittiön ovella ja tuijottaa häntä järkyttyneenä.
XIV(350 sanaa)
Kuin sanattomasta sopimuksesta Eelis seuraa Alexia tämän huoneeseen. Eeliksen läheisyys kihelmöi Alexin iholla, vaikkei poika edes kosketa häntä. Eelis jää istumaan sängyn reunalle, kohteliaan välimatkan päähän Alexista. Se tuntuu sietämättömältä.
Ensin Eelis ei sano mitään, vilkuilee vain Alexia varovasti alta kulmien. Mutta Alex on päättänyt, että tällä kertaa hän ei ole se, joka sanoo jotain ensin. Eelis tuli hänen luokseen, joten kaipa tämä nyt tietää, mitä haluaa. Alexin sisintä kivistää. Viime päivät ovat olleet hänelle liikaa, eikä hän enää tiedä, mitä uskaltaa odottaa.
Lopulta Eelis selvittää kurkkuaan. ”Tota… mä tiedän nyt, mitä haluaisin sulle sanoa.”
”Okei. Anna mennä.”
Alexin ääni ei jätä arvailun varaan, että hän on puolustuskannalla. Eelis vilkaisee häntä kuin sanoen, että älä viitsi. Poika huokaa syvään ja keräilee itseään ennen kuin alkaa puhua. Alex miettii, voikohan Eelis kuulla hänen sydämensä jännittyneet lyönnit.
”Ensinnäkin, anteeksi”, Eelis sanoo. ”Mä menin hetkeksi ihan paniikkiin, kun sä halusit kertoa Jerelle. Se ei ollut mitenkään sun vika, ei myöskään Jeren, vaan koko juttu oli mun omassa päässä. Mä selitän kyllä, jos vaan haluat kuunnella.” Eelis naurahtaa hermostuneesti. ”Mutta itse asiassa… mä taisin just äsken kertoa Jerelle meistä.”
Alex piilottaa yllätyksensä, nojaa leuan polviinsa ja katsoo Eelistä haastavasti.
”Onko siis edelleen olemassa joku
me?”
”Jos sä vaan haluat niin”, Eelis sanoo. ”Mä ainakin haluan edelleen olla sun kanssa. Enemmän, kuin… vielä koskaan tähän mennessä.”
Jos jokin pieni osa Alexista halusikin vielä äsken vihoitella, nyt sekin vähä sulaa pois. Hänen kurkustaan pakenee pieni, surkea nyyhkäisy, ja hän nyökkää vastaukseksi Eelikselle, kun ei juuri nyt pysty puhumaan.
”Alex”, Eelis sanoo ja siirtyy vähän lähemmäs. ”Saanko mä koskea sua?”
Alex nyökkää taas. Hän ei viitsi yrittää piilottaa itkuaan Eelikseltä, ja kun Eelis vetää hänet syliinsä ja rutistaa tiukasti, hän kietoo käsivartensa Eeliksen vyötäisille ja hautaa kasvonsa pojan puseroon. Eelis suukottaa hänen päälakeaan, se saa hänet itkemään vielä lisää.
”Eelis, mä tykkään susta ihan hirveän paljon”, Alex nyyhkyttää. Hän haluaisi sanoa jotain vielä enemmän, mutta siihen hänen rohkeutensa ei vielä riitä.
”Niin mäkin susta”, Eelis vastaa ilman sekunninkaan epäröimistä. ”Mä olin ihan idiootti, mutta se ei tarkoita…”
”Tiedän.”
Alex painautuu Eelistä vasten vailla pienintäkään halua riidellä enää.
