Title: Isän valinta
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Adam, Lucifer Morningstar
Genre: Angst, Sinner!Adam AU
Rating: S
Disclaimer: Sarja hahmoineen kuuluu Vivziepopille, minä vain lainailen. Minulle ei ole maksettu tämän kirjoittamisesta.
Summary: Hänen mielessään moukarin lailla takova kysymys ei antanut hänelle rauhaa. Se oli nakertanut hänen sisintään jo siitä lähtien, kun hän oli kuollut uudestaan ja päätynyt Helvettiin, ja hänen täytyi lopultakin saada siihen vastaus.
A/N: Mulla ei ole tästä oikeestaan mitään ihmeellistä sanottavaa. Päätinpähän vain kirjoittaa ficin yhdestä ajatuksesta, joka mulla on aina välillä pyörinyt mielessä. Oli myös kiva taas vaihteeksi kirjoittaa angstia!
Isän valinta
”Hei Lucifer… Haluan kysyä sinulta yhtä asiaa.”
Adamilta oli mennyt viikkoja niellä ylpeyttään ja kerätä rohkeutta mennä puhumaan kasvotusten Luciferin kanssa. Menneiden takia hän olisi kernaasti vältellyt tätä koko lopun olemassaolonsa ajan sen sijaan, että olisi pyytänyt tältä yhtään mitään, mutta hänen mielessään moukarin lailla takova kysymys ei antanut hänelle rauhaa. Se oli nakertanut hänen sisintään jo siitä lähtien, kun hän oli kuollut uudestaan ja päätynyt Helvettiin, ja hänen täytyi lopultakin saada siihen vastaus.
”No, kysy”, Lucifer kehotti ja huomasi, miten hänen sanansa saivat Adamin hetken ajan näyttämään jopa yllättyneeltä, kuin tämä olisi odottanut hänen tyrmäävän pyynnön saman tien. ”Vastaan kyllä, jos vain voin.”
”Minä – öh – no ki-kiitos…” Adam takelteli, ja hänen kysymyksensä suorastaan poltti koko hänen rintakehäänsä. ”Siitä lähtien, kun päädyin tänne, olen miettinyt paljon perhettäni, ja… Kaikki muut lapseni olen tavannut jo Taivaassa, mutta Cain… hän, hänhän on täällä, eikö vain?”
Adam tiesi, ettei Cain olisi tekojensa takia voinut ikinä päästä Taivaaseen, joten pakkohan tämä oli olla nyt Helvetissä? Koska Taivas oli käytännössä täydellinen tuonpuoleinen, siellä ei voinut tuntea surua tai kaipuuta läheisiään kohtaan, eikä hän siksi aiemmin ollutkaan ikävöinyt esikoispoikaansa. Vasta nyt, kun hänkin oli Helvettiin joutunut, oli isällisen rakkauden synnyttämä kaipuu alkanut syödä häntä henkisesti. Hän halusi nähdä poikansa. Hänen tarvitsi nähdä tämä.
Lucifer ei lupauksestaan huolimatta kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain katsoi Adamia ilmeettömästi kuin nukke.
”Haluan vain tavata hänet, nähdä, onko hänellä kaikki hyvin”, Adam jatkoi tuskansa turhauttamana. Luciferin vaiteliaisuus alkoi jo ärsyttää häntä. ”Tiedätkö, missä hän on? Hei! Vastaa minulle!”
”Hän oli täällä.”
Adam ei osannut tulkita Luciferin äänensävyä yhtään sen paremmin kuin tämän ilmeettömiä kasvojakaan. ”Oli? Miten niin oli!?”
”Cain oli vain tavallinen syntinen”, tämä lausui sitten. ”Hänessä ei ollut mitään erityistä, mikä olisi suojannut häntä Helvetin jokavuotiselta joukkotuholta.”
Luciferin sanat hotkaisivat Adamin koko sisimmän – tai sen, mitä siitä enää oli jäljellä – ja valtava tyhjyys täytti tämän mielen. Sitten sen kaiken tilalle tuli uudenlaista tuskaa – repivää, raastavaa tuskaa, jollaista Adam ei ollut ikinä ennen tuntenut, ei edes ihmisenä eläessään. Hän oli varma, että leijonien raadeltavaksi joutuminen ja elävältä syödyksi tuleminenkin olisivat sattuneet vähemmän.
”Ei…” hän sai vaivoin sanottua. ”Ei, ei, ei…”
”Miksi näytät niin järkyttyneeltä?” Lucifer kysyi, ja nyt Adam erotti hänen äänessään ripauksen paheksuntaa. ”Sinun valintasihan se oli. Ei minun.”
Adam tiesi sen kyllä, ja juuri siksi häneen niin paljon sattuikin. Hän oli se, joka oli halunnut, että Helvetin ylikansoittumista rajoitettaisiin vuotuisilla joukkotuhoilla. Hän oli se, joka oli suorastaan nauttinut siitä, että syntisiä tapettiin kerralla tuhansittain kuin nämä olisivat vain ruokakomeroon pesiytyneitä tuholaisia. Hän oli se, jonka takia Cain ei ollut enää olemassa edes Helvetissä. Oli käytännössä sama kuin jos hän olisi itse tappanut oman poikansa. Ja mistä sen tiesi, jos hän olisikin tehnyt niin; eihän hän koskaan ollut ottanut selvää tappamiensa syntisten henkilöllisyyksistä.
”Niin olikin”, Adam sai vain vaivoin tuskaltaan vastattua ja käänsi Luciferille selkänsä. ”Minä… minä menen nyt… Hei…”
Hän suorastaan raahautui pois, käsi rintaa sydämen kohdalta puristaen. Lucifer jäi seuraaman hänen kulkuaan, ja vaikka tämän aiempi äänensävy oli ollut hieman jopa halveksuva, oli tämän katseessa nyt lempeän myötätuntoinen kiilto. Sitä ei Adam kuitenkaan ollut näkemässä.
Käveleminen tuntui vaikealta, mutta Adam pakotti jalkansa liikkumaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne oli menossa; hän vain laahusti eteenpäin rintaansa ja itkua pidätellen. Tuska repi armottomasti hänen sielunsa rippeitä ja tuntui vain kasvavan askel askeleelta. Lopulta hänen oli pakko pysähtyä, hengittää syvään ja yrittää selvittää ajatuksensa. Sen sijasta hän kuitenkin vain purskahti lohduttomaan itkuun.
”Anna anteeksi, Cain”, Adam kuiskasi kyynelten valuessa pitkin poskia. Hän ei tiennyt itsekään, mille sanansa loppujen lopuksi kohdisti; eihän Cain enää hänen aivan liian myöhässä tullutta anteeksipyyntöään olisi kuulemassa. ”Isäsi valitsi väärin...”
Mutta anteeksi pyytäminen tai katuminenkaan eivät kumoaisi hänen aikaisempia valintojaan ja toisi Cainia takaisin. Mikään ei tuonut. Hän joutuisi elämään tekojensa seurausten kanssa ikuisesti.
