En ikinä unohda sitä hetkeä, kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Kun
muistin sinut ensimmäistä kertaa.
Olit siihen aikaan sepän opissa, ja päädyit kengittämään hevostani. Luulit minun olevan tallipoika, koska roikuin tallilla vaatimattomissa vaatteissa. Muistan vinon hymysi, miten oljenvalkea tukkasi oli sekaisin. Muistan, kuinka siinä hetkessä muistin sadat, sadat tuhannet aiemmat elämät kanssasi.
Tapasimme ensin salaa öisin. En ollut ennen valehdellut sinulle sillä tavalla, mutta en tiennyt miten kertoa, etten ollut tallipoika. Yölliset kohtaamisemme keskittyivät enemmän keholliseen hekumaan, joten onnekseni minun ei myöskään tarvinnut sepittää sinulle valheita nykyisestä elämästäni.
Minun olisi pitänyt tietää, ettei se voisi kestää ikuisuuksia. Pikkuhiljaa meistä tulee rohkeampia. Huolimattomampia. Makaamme aamupäivästä heinäkasassa tallin perukoilla ja nauran, kun yhdistelet hellin sormin luomia kyljelläni.
“Prinssi Emrys!” palvelijatar huudahtaa järkyttyneenä. “Kuningatar kutsui sinut,” hän sopertaa vaikeana ja katoaa pölypilven saattamana.
Voihkaisen ja peitän kasvoni kädelläni.
“Prinssi?” kysyt äänellä, joka särkee sydämeni. Lähdet, vain hieman verkkaisemmin kuin palvelustyttö.
Seuraavaan kahteen viikkoon et suostu tapaamaan minua — ei sillä, että minua linnasta juuri päästettäisiinkään. Kahdesti vartijoiden saattamana. Seppä kertoo minulle molemmilla kerroilla, ettei sinulla ole minulle mitään sanottavaa.
Lopulta onnistun karkaamaan linnasta ja katoamaan yön turvin. Murtaudun kotiisi, mutta et näytä kovin yllättyneeltä löytäessäsi minut seisomasta keskellä olohuonettasi.
“Kuningas Eldar ja Kuningatar Theadosia päättivät, että minun on naitava Oberonin prinssi Orin,” ilmoitan ilmeettömästi, ja sitten lyhistyn sohvalle.
Mietit hetken. “Ahaa,” vastaat sitten ja istut viereeni.
“Ahaa?” kysyn hiljaa.
“No, jos he ovat kerran päättäneet.”
“Luulin, että sinulla olisi joku… en tiedä. Pakosuunnitelma?”
“Haluatko, että minulla olisi?”
Katson sinua enkä tiedä mitä sanoa. Miten me päädyimme tähän?
“Olen pahoillani,” kuiskaan. “Anna anteeksi. Kiltti?”
“Sinä valehtelit minulle.”
Taistelen kyyneliä vastaan. Tämä on omaa syytäni. “Tiedän. Toivon, että voisin vain… palata siihen päivään. Kertoa sinulle heti.”
Katsot minua pitkään. Sitten nyökkäät ja nouset, kävelet sanattomasti huoneeseesi. Mietin pitäisikö minun lähteä, mutta päätän jäädä. En tahdo mennä takaisin linnaan eikä minulla ole mitään muutakaan paikkaa mihin mennä.
Kuuntelen, kun kolistelet ja astelet ympäriinsä. Nyplään hihojani ja puren huultani, ja yritän keksiä, miten ihmeessä saisin sinut takaisin. Mitään tälläistä ei ole vielä tapahtunut. Eromme ei ole aiemmin ollut ikinä meistä kiinni.
Repäiset minut ajatuksistani heittämällä minua viitalla. Seisot edessäni matkavalmiina, laukku kummallakin olalla. Tuijotan sinua hämmentyneenä.
“No. Mennään,” sanot ja ojennat minulle kätesi.
“Mitä?” kysyn heikosti.
“Sinä sanoit, että halusit pakosuunnitelman. Haemme hevoset ja aamunkoittoon mennessä olemme puolessa välissä Morvenia.”
Tartun käteesi ja kiskot minut jaloilleni. Käännyt lähtemään, mutta vedän sinut luokseni ja takerrun sinuun.
Aamunkoittoon mennessä Erionin vuoret siintävät jo edessämme.
