Title: Odottaen rohkeutta
Author: Puhpallura
Pairing: Draco/Severus
Rating: Sallittu
Genre: Draama
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat sekä Josh Groban kappaleen.
Summary: T
iesin, että kun olisin tehtäväni suorittanut, mikään ei palaisi ennalleen. En voisi koskaan palata takaisin Tylypahkaan. En koskaan näkisi ystäviäni enää. Olisin kaikkien silmissä murhaaja. Olisin kuolonsyöjä silloin. Enkä edes halunnut sitä. Minut oli sotkettu mukaan vastoin omaa tahtoani ja ainut mikä minut siitä saattoi vapauttaa, oli kuolema, jos sellainen minulle sallittaisiin. Oli pahempiakin kohtaloita.A/N: Ficci osallistuu
FF100:aan sanalla
Valinnat sekä
Albumihaasteeseen kappaleella
Let me fall, jonka sanat löytyvät ficin lopusta. Kappaleen voi kuunnella
tästä.
Ficci sijoittuu kuutoskirjaan, päivää ennen Dumbledoren kuolemaa. Ficci on myös Dracon PoV.
Kävelin kasvot ja hermot kireinä kohti Severuksen huoneistoa. Mies oli pyytänyt minut käymään ja vaikka olisimme varmasti muutenkin tavanneet, nyt siihen epäilemättä oli hyvä syykin. Mutta olin päättänyt, että välttäisin puheenaihetta huomisesta viimeiseen asti. Severus ei saisi päätäni käännettyä siinä asiassa. Tiesin, että hän tarkoitti luultavasti vain minun parastani, mutta en voinut sekoittaa tunteitani tähän mukaan. Jos tekisin sen, en koskaan saisi suoritettua annettua tehtävää. Siitä tehtävästä oli kiinni minun, äitini ja isäni henki. En voinut pettää heitä enkä itseäni. En, vaikka kuinka olisin halunnut perääntyä siitä.
Saavuttuani Severuksen huoneistolle, koputin oveen ja jäin odottamaan vastausta. Mies avasi oven ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota en vieläkään osannut tulkita.
Kiirehdin sisälle ja istuuduin sohvalle jähmettyen katsomaan takkatulta. Kuulin oven menevän kiinni hiljaa ja askelten lähestyvän minua. Tunsin Severuksen katseen selässäni, mutta en välittänyt siitä. Minulle oli aivan sama, katsoiko mies vai. Itse asiassa minulle oli sillä hetkellä aivan sama, mitä tapahtui. Kyyneleet polttivat silmiäni, mutten halunnut itkeä. Olin kuin Severus. Kaikki tunteet piti piilottaa kylmän kuoren alle. Silloin ehkä selvisi hengissä. Minun elämäni oli sillä hetkellä hiuskarvan varassa. En voinut tietää, olisinko hengissä enää seuraavana iltana. Ehkä olin, ehkä en.
– Draco, Severus sanoi pehmeällä äänellä.
Yleensä mies puhui minulle tuollaisella äänellä, kun olimme kahden kesken. En vieläkään ollut kunnolla perillä, mitä Severus tunsi minua kohtaan. Mutta pikku hiljaa olin oppinut tunnistamaan miehen äänestä hänen tunnetilojaan. Severus ei ehkä sanonut mitään tunteistaan, mutta ääni paljasti.
Kasvoilleni nousi alistunut ilme, kun tunsin Severuksen käden olkapäälläni. Sillä hetkellä olisin vain halunnut paeta jonnekin. Jokainen ystävällinen ele murensi kuortani. En halunnut olla heikko Severuksen läsnäollessa. En nyt, kun minun piti pysyä vahvana.
– Tiedät, ettei sinun tarvitse tehdä sitä, Severus sanoi totisena puristaen hellästi olkapäätäni.
– Minun täytyy, vastasin tukahtuneella äänellä kääntämättä katsettani mieheen.
En halunnut kohdata mustaa silmäparia, joka sai minut aina epäröimään. Se sai minut yleensä aina pyörtämään omat päätökseni. Mutta tällä kertaa niin ei kävisi.
– Et haluaisi tehdä sitä. Ethän? Severus kysyi äänellä, jossa häivähti hivenen myötätuntoa.
Minua ärsytti, koska tiesin Severuksen tietävän, kuinka paljon minua pelotti, vaikken koskaan sitä hänelle myöntäisi ääneen. Se oli taatusti näkynyt minusta jo useamman viikon, siitä lähtien kun sain tehtäväkseni tappaa Albus Dumbledore. Ja mitä lähemmäksi se päivä koitti, sitä kireämmäksi muutuin ja sitä enemmän sulkeuduin kuoreeni.
Severus tiesi, kuten minäkin, että nyt mitattiin uskollisuuteni, kun isäni istui Azkabanissa. Me emme koskaan puhuneet aiheesta, sillä Severus tiesi sen olevan arka paikka minulle. Ja miksei olisi ollut. Oma isäni oli jossain rotankolossa niiden kammottavien ankeuttajien ympäröimänä. Tekikö pimeyden lordi asialle jotain? Ei, hän vain katsoi sivusta nauraen, kun isäni ja muut kuolonsyöjät kärsivät, koska eivät saaneet täytettyä tehtävää, jonka olivat saaneet. Se oli rangaistus Voldemortilta. Ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi muutuin. Vihasin pimeyden lordia ja sen takia kuolisin, jos hän saisi tietää asiasta. Se sai minut ahdistumaan vielä enemmän.
– En, mutta se ei ole minun päätettävissäni, vastasin katkeralla äänellä ja tunsin kuinka ahdistus sisälläni kasvoi koko ajan. – Sain herralta sen tehtäväksi. Minulla ei ole vaihtoehtoja.
– On sinulla. Annan minun tehdä se.
– Ei, minä teen sen, vastasin ja vilkaisin Severusta kireänä.
Kiukkuisesti pyyhkäisin juuri poskelleni valuvan kyyneleen. En antaisi periksi. En ikinä.
– Lupasin äidillesi pitää sinusta huolen. Lupasin, että sinä et tee annettua tehtävää, vaan minä.
Että vihasin sillä hetkellä Severusta. Vihasin jopa äitiäni, koska hän oli vaatinut Severusta lupaamaan tuon. Eikö äitini käsittänyt, ettei vaihtoehtoja ollut? Eikö hän käsittänyt, että siitä oli kiinni saiko hän itsekin elää, saati sitten isäni.
– Tehtävä annettiin minulle, äyskäisin ja minusta tuntui, että voisin millä hetkellä tahansa luhistua kasaan.
Paine siitä, että onnistuisin, oli kova ja tiesin, että kun olisin tehtäväni suorittanut, mikään ei palaisi ennalleen. En voisi koskaan palata takaisin Tylypahkaan. En enää koskaan näkisi ystäviäni. Olisin kaikkien silmissä murhaaja. Olisin kuolonsyöjä silloin. Enkä edes halunnut sitä. Minut oli sotkettu mukaan vastoin omaa tahtoani ja ainut mikä minut siitä saattoi vapauttaa, oli kuolema, jos sellainen minulle sallittaisiin. Oli pahempiakin kohtaloita.
– Yritä ymmärtää. On parempi, että minä teen sen, Severus sanoi pehmeällä äänellä.
– Mikset voi jättää minua jo rauhaan?! Huusin nousten seisomaan. – Minä teen sen ja sillä selvä!
– Minullakin on velvollisuuteni, Severus sanoi jäykästi minua katsoen.
– Mitä sinä siitä joka tapauksessa välität? En ole edes tärkeä sinulla! Huusin ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskillani enkä yrittänyt niitä edes enää estää.
– Teen sen, koska en halua mitään pahaa tapahtuvan sinulle! Severus jyrähti korottaen ääntään.
Jäin katsomaan hämmästyneenä miestä, jonka kasvot olivat palaneet jälleen samaan ilmeeseen vaikkakin niistä paistoi lievä kiihtymys.
– Mitä…mitä tarkoitat? Kysyin hivenen hämmentyneenä liikehtien levottomana.
– Juuri sitä, mitä äsken sanoin, Severus sanoi totisena ja hänen kasvoillaan viivähti jotain, mitä en pystynyt tulkitsemaan. Se saattoi olla huoli johon oli sekoittunut hiukan menettämisen pelkoa.
– Sanotko noin vain, koska lupasit äidille pitää minusta huolen? Kysyin epäilevästi ja otin kasvoilleni torjuvan ilmeen.
Olin hyvin epäileväinen, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun Severus edes hieman vihjasi tunteistaan minua kohtaan. Siksi tämä saattoi olla tapa saada minut luopumaan tehtävästi. Severus ehkä yritti vaihtaa taktiikkaa ja vedota tunteisiini, sillä hän tiesi, mitä tunsin häntä kohtaan.
En voinut olla nauramatta sisäisesti tilanteelle. Olin mitä luultavimmin kuolemanvaarassa ja me keskustelimme suhteestamme.
– Tiedät sen hyvin itsekin, Severus sanoi ilmeettömänä.
– Mutta silti, vastasin hiljaa ja käänsi katseeni lattiaan. – Tiedät mitä seuraa, jos epäonnistun tai jätän tehtävän tekemättä.
– Minä otan vastuun asiasta, Severus vastasi ja hänen kasvoilleen nousi surumielinen ilme.
Vasta silloin tajusin, kuinka paljon Severus oli valmis uhraamaan. Nyt ei ollut vain kyse minun hengestäni vaan myös Severuksen. Voldemort ei tulisi koskaan katsomaan hyvällä, jos mies sekaantuisi tehtävään, jonka hän oli nimenomaisesti antanut minulle. Käytännössä Severus uhmaisi Voldemortia itseään. Vaikka Severus olikin melkein pimeyden lordin oikea käsi, oli silti myös hänen elämänsä vaakalaudalla. Voldemort saattaisi pelkän esimerkin vuoksi tapattaa Severuksen. Pelkästään sen takia, että hän pystyi näyttämään miten kävi, jos hänen käskyjään uhmattiin.
– Ei käy. Samalla tavalla sinä voit joutua kärsimään, vastasin lopulta päätäni pudistaen katse tiukasti kengänkärjissäni.
– Miten saan sinut oikein ymmärtämään tämän? Severus sanoi turhautuneena kävellen edes takaisin huoneessa minun katsoessani häntä. – En halua, että joudut likaamaan kätesi asialla, jota et edes halua tehdä. En halua, että joudut katumaan tekemisiäsi vanhempana kuten minä teen.
Minä kyllä tiesin hyvin, mitä Severus tarkoitti. Koskaan mies ei ollut puhunut asioista, joita oli tehnyt, mutta sana kuolonsyöjien keskuudessa liikkui kyllä. Minun oli erittäin vaikea kuvitella, että Severus olisi koskaan sellaisia kauheuksia tehnyt, sillä vaikka mies saattoi ulkopuolisten silmissä vaikuttaa hyvinkin tunteettomalta ja kylmältä, oli hän aivan erilainen. Sen olin saanut huomata, kun vietimme öitä yhdessä. Miten lämpimästi Severus puhui tai kuinka hellästi hän kosketti minua.
Mutta olin oppinut elämäni aikana jo sen, että ihmisessä oli kaksi puolta. Kehenkään ei voinut luottaa. Välillä olin hyvin epäileväinen myös Severusta kohtaan, vaikka hän ei ollut antanut sellaiseen koskaan mitään aihetta.
– Joskus minun on niin tehtävä, totesin ja katsoin Severusta suoraan silmiin ja yritin olla rohkea.
– Oletko ottanut huomioon, että jos sinä epäonnistut, pimeyden lordi voi tappaa sinut? Severus sanoi äänellä, jonka oli tarkoituksena olla uhkaava. – Et ole hänen mielestään tarpeeksi hyödyllinen. Hän saattaisi tehdä sinusta varoittavan esimerkin.
Tiesin, että miehellä oli vain tarkoitus pelotella minua, mikä sinänsä oli aivan turhaa. Olin pelokas ja eksyksissä sen kanssa, mitä minun tuli tehdä. Sitä paitsi, kaikki mitä Severus oli juuri sanonut, ei ollut pelkkää pelottelua. Se oli täyttä totta.
Miten helppoa olisikaan ollut sysätä kaikki vastuu Severuksen harteille. Mutta en voinut tehdä sitä. Minun vastuullani oli jo isäni ja äitini henki. En voinut ottaa enää Severuksen elämää vastuulleni.
– Severus? sanoin hennolla äänellä, josta kuulsi pidätetty itku.
– Kerro, Severus sanoi.
Mies käveli minun luokseni nopeasti ja kaappasi minut lohduttavaan syleilyyn. Painoin pääni Severuksen rintaa vasten ja yritin kitkeä sisälläni alati kasvavan paniikin ja hätäännyksen.
– Minua pelottaa, mutisin miehen kaapuun saaden Severuksen turvallisesta olemuksesta edes hiukan voimaa.
– Tiedän, Severus sanoi. – Sinun on oltava rohkea. Mutta tapahtui mitä vain, olen koko ajan kanssasi.
Let Me Fall
Let me fall
Let me climb
There's a moment when fear
And dreams must collide
Someone I am
Is waiting for courage
The one I want
The one I will become
Will catch me
So let me fall
If I must fall
I won't heed your warnings
I won't hear them
Let me fall
If I fall
Though the phoenix may
Or may not rise
I will dance so freely
Holding on to no one
You can hold me only
If you too will fall
Away from all these
Useless fears and chains
Someone I am
Is waiting for my courage
The one I want
The one I will become
Will catch me
So let me fall
If I must fall
I won't heed your warnings
I won't hear
Let me fall
If I fall
There's no reason
To miss this one chance
This perfect moment
Just let me fall