Uneen kätketty, K-11, luvut 10/? (päivittyy keskiviikkoisin)

[Uniprinsessa]

Abarat: Ilahduin kovasti kun huomasin että sinä olet edelleen mukana!  Ihanaa saada näin paljon kehuja tarinasta, kyllä motivoi jatkamaan kun saa näin kivaa palautetta. Vähän jo ehdin miettiä että lukeeko tätä enää kukaan muu kuin botit 

Täytyy sanoa että tämä tarina ja hahmot on vetäneet mukaansa minutkin vaikka itse sanonkin. Kiva kuulla että aiot lukea jatkossakin ja mielelläni kuulen sun ajatuksia myös tulevaisuudessa!

[Uniprinsessa]

Luku 9
Turhan helppo tehtävä

Aina tiistaisin ennen lounasta minulla oli luovan kirjoittamisen kurssin tunti. Ainakaan minulle se ei ollut ikinä mitenkään erityisen luova ajankohta, sillä silloin olin yleensä nälkäinen ja ärsyyntynyt matikan, espanjan ja biologian tuntien jäljiltä. Tämä viikko ei ollut mikään poikkeus ja se harmitti minua, koska olisin varmasti pitänyt tunneista kovasti jos ne olisi sijoitettu lukujärjestykseen järkevämmin. Nyt suurin osa viikon kirjoitustehtävän valmistelusta jäi aina minulle kotiläksyksi, sillä tunneilla sain aikaiseksi niin vähän.

Opettajamme neiti Jennings vaikutti tuttuun tapaansa aivan siltä kuin olisi keksinyt parhaan idean ikinä esitellessään päivän tehtävän.
”Tällä viikolla haluan, että te kirjoitatte minulle novellin henkilöstä, joka kohtaa jonkinlaisen eettisen ongelman. Se voi olla mitä tahansa vain keksitte, älkää tyytykö kliseisiin vaan käyttäkää mielikuvitustanne! Odotan innolla pääseväni ensi viikolla lukemaan tuotoksianne.”

Sitä hän toisti usein: älkää tyytykö kliseisiin. Ymmärsin kyllä miksi, sillä olisi ollut erittäin helppoa kirjoittaa tarina henkilöstä joka näkee ystävänsä kumppanin pettämässä ja pohtii pitäisikö ystävälle kertoa vai ei. Monet olivat lukuvuoden alussa ilmoittautuneet kurssille kuvitellen, että siitä saisi yhden helpon tunnin viikossa jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään. Siinä he olivat kuitenkin saaneet kokea karvaan pettymyksen.

Minulle mielikuvituksen käyttö ei kuitenkaan ollut ikinä ollut ongelma ja siitä syystä olinkin usein saanut kehuja neiti Jenningsiltä. Mieleeni alkoi pikkuhiljaa hiipiä sellainen idea, jota neiti Jennings ei varmasti osaisi keneltäkään odottaa. Tällä kertaa aikaa ei tarvitsisi käyttää ideointiin, sillä pystyin ammentamaan suoraan omasta elämästäni. Niinpä käytin tehokkaasti seuraavat kolme varttia siihen, että kirjoitin tarinan hahmosta joka pystyi menemään muiden uniin ja pohti mitä taidollaan tekisi. En tiennyt saattoiko sitä oikeastaan edes laskea luovan kirjoituksen projektiksi. Se oli lähinnä vain omia mietteitäni tarinamuodossa. Lainasin monia elementtejä, kuten esimerkiksi unien välillä liikkumiseen käyttämääni tuulipyörrettä ja salaperäisiä viestejä kuiskivia ääniä, omista viimeaikaisista kokemuksistani. Samalla sain hiukan omia ajatuksiani kasattua, joten ehkä se oli jonkinlaista terapiaa koulutyön lisäksi. Ennen tekstin palautusta mietin vielä hetken, voisiko tämän tekstin avulla joku saada totuuden selville. Sitten tulin siihen tulokseen, että neiti Jennings olisi joka tapauksessa ainoa joka sen tulisi ikinä lukemaan, ja hän olisi varmaan niin innostunut idean omaperäisyydestä ettei miettisi sitä sen pidemmälle. Ja tulisiko kenellekään tosielämässä koskaan edes mieleen epäillä, että tarina voisi olla totta? Ei varmasti tulisi.

Olin tyytyväinen palautettuani tekstini. Nyt minun ei tarvitsisi käyttää tähän tehtävään aikaani kotona eikä stressata sen saamisesta ajoissa valmiiksi. En muistanut milloin joku kirjoitustehtävä olisi ollut näin helppo. Olin myös eilen illalla saanut lopulta sen surullisenkuuluisan kemian esitelmänkin tehtyä kokonaan, joten nyt saisin toivottavasti pari päivää hengähdystaukoa läksyvuorista... ainakin ellei saksanopettaja ollut suunnitellut ensi tunniksi jotain meidän oppilaiden päiden menoksi.

Katsoessani kelloa huomasin, että minulla oli vielä noin viisi minuuttia ylimääräistä aikaa ennen tunnin loppua. Paremman tekemisen puutteessa katselin ympärilleni luokassa. Suurin osa oppilaista näytti olevan jonkinlaisessa virransäästötilassa; he tuijottivat tyhjyyteen tai olivat sulkeneet silmänsä eivätkä tosiaankaan kirjoittaneet. Tunsin pientä vahingoniloa heidän puolestaan. He joutuisivat tekemään koko homman kotona. Ainakaan kukaan heistä ei näyttänyt siltä kuin he olisivat minun laillani jo valmiita ja lepäisivät sen vuoksi.

Neiti Jennings oli keskittynyt lukemaan jotain tietokoneensa näytöltä, varmaankin kurssitöitämme edelliseltä viikolta. Aloin heti vaistomaisesti kuvitella kuinka hän luki minun erittäin epäonnistunutta kauhutarinayritelmääni – se oli nimittäin ollut viime viikon teema – ja nauroi mielessään katketakseen typeryydelleni. Käänsin katseeni äkkiä muualle, sillä en halunnut sen mielikuvan etenevän enää yhtään pidemmälle. Vaistomaisesti katsoin ohi suoraan neiti Jenningsin takana olevan pulpetin, sillä siinä ei ollut koko kurssin aikana istunut ketään. Paitsi että tällä kertaa paikka ei ollutkaan tyhjä.

Mielenkiintoni heräsi heti, kun huomasin uuden oppilaan. En ollut kiinnittänyt häneen huomiota aiemmin, sillä koulussamme ei ollut tapana tehdä mitään kiusaannuttavia uuden oppilaan esittelyjä, joissa uhriparka joutui luokan eteen sönköttämään mistä oli kotoisin ja mitä harrasti. Tässä tytössä oli kuitenkin muutakin, mikä herätti kiinnostukseni. Hän erottui nimittäin joukosta myös sillä, miten hän keskittyi kulmat kurtussa tietokoneensa näyttöön ja näpytteli kuumeisesti. Hän oli niin keskittynyt, ettei edes huomannut minun katselevan. Minun ainakin oli täysin mahdotonta tuolla tavalla olla uppoutuneena mihinkään jos joku tuijotti, mutta näköjään hänelle se ei ollut ongelma. Minua hymyilytti. Näköjään joku muukin oikeasti kirjoittamisesta innostunut oli löytänyt tiensä tälle kurssille. Minua olisi kovasti kiinnostanut tietää, mitä hän niin keskittyneesti mahtoi kirjoittaa. Ehkä seuraavan kerran, kun kurssilaisten tekstejä kierrätettäisiin lukupiirinomaisesti muiden opiskelijoiden luettavana, saisin selville millainen kirjoittaja tämä oli.

Samassa kello soi lounastauon merkiksi ja uusi oppilas hätkähti ja nosti päätään nopeasti. Minä käänsin yhtä pikaisesti katseeni pois, jotten jäisi kiinni tuijottamisesta. Ehdin kuitenkin nähdä, että hänellä oli pitkät, tummanruskeat hiukset ja syvänsiniset silmät. Sitten ajattelinkin vain lihapullia, joita kohta saisin.

Tavalliseen tapaani menin ruokalassa Matildan ja Janetin pöytään.
”Lihapullia”, totesin heti ensimmäisenä ja molemmat nauroivat. Jopa Janet, joka ei yleensä ostanut ruokaa koululta vaan otti eväät mukaan kotoa, oli tällä kertaa poikennut tavallisesta ja söi tyytyväisenä kukkuraiselta lautaseltaan.

”Muistatko muuten yhtään mitä unta näit viime yönä?” kysyin hetken kuluttua. Matildan näkeminen oli taas kerran muistuttanut minua tavoitteestani päästä hänen uniinsa. Eilen illalla olin ollut niin keskittynyt kemian tehtävääni ja nukkumaan mennessäni niin helpottunut sen valmistumisesta, että koko uniasia oli täysin unohtunut ja olin nukahtanut lähes heti päästyäni sänkyyn. Olin kuitenkin eilen yrittänyt parhaani mukaan saada häntä näkemään unta musiikintunnista, ja nyt minua kiinnosti kovasti tietää olinko onnistunut.

”En”, Matilda vastasi hetken mietittyään. ”Minä otin taas sitä lääkettä ja siksi varmaan en muista.”
Matilda käytti aina silloin tällöin unilääkkeitä saadakseen kunnon yöunet ja unirytminsä tasoitettua usean huonosti nukutun yön jälkeen. Hän ei oikeastaan tykännyt käyttää niitä, mutta joskus vaihtoehtoja ei ollut jos hän ei pystynyt muuten nukkumaan. Lääkkeet aiheuttivat kuitenkin sen, että hän ei juurikaan muistanut uniaan. Olin jollain tasolla helpottunut siitä. Ainakaan hän ei nyt muistanut nähneensä unta musiikinluokasta, joten voisin yrittää samaa vielä uudestaan myöhemmin kun itse voisin sitoutua viemään homman loppuun asti.
”Entä sinä?” hän kysyi. Tämä oli meille tyypillinen keskustelunaihe. Jo ennen viimeaikaisia tapahtumia olimme molemmat olleet kiinnostuneita unista, joten niistä keskusteleminen ei varmasti herättäisi Matildan epäilyksiä.

Heti alkaessani miettiä en muistanut mitään. Sitten mieleeni kuitenkin pulpahti jotakin.
”Siinä oli pihakeinu”, sanoin ajatukseni ääneen. ”Mutta se on ainoa mitä muistan.”
”Onko sellainen jossain paikassa jossa käyt usein?” Matilda kysyi kiinnostuneen näköisenä.
”Ei”, vastasin heti, mutta hetken ajateltuani jatkoin: ”Vanhassa kodissani kyllä oli. Siellä, jossa asuimme ennen Douglasin syntymää. Ehkä olin unessa siellä.”
Ankarasta aivojen rassauksesta huolimatta en saanut mieleeni mitään muuta kuin hämärän muiston pihakeinusta, joten jätimme uniasian tältä erää sikseen.

”Aiotko osallistua talvenpäätöstanssiaisiin?” Matilda kysyi yhtäkkiä vaihtaen puheenaihetta.
”En varmasti”, sanoin epäröimättä. Koulullamme järjestettiin aina maaliskuun puolivälissä tanssiaiset alkavan kevään kunniaksi, mutta minä en ollut koskaan osallistunut. Niihin liittyi aina jotakin romanttisia kuvioita, ja minulla ei ollut koskaan sattunut olemaan tyttöystävää tanssiaisten aikaan. Enkä tiennyt olisinko mennyt vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus. Minulla oli aina niin paljon muuta mietittävää kuin mekkojen metsästys, joka vei varmasti paljon enemmän aikaa kuin itse tanssiaispäivä. Keskityin mielummin täysillä teatteriin ja kouluun ja jätin pinnalliset jutut muille.

”Miksi et?” Matilda kysyi. Hänkään ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa, vaikka olisikin varmasti halunnut. Olin tarjoutunut viime vuonna viemään hänet sinne, mutta häntä oli ujostuttanut liikaa ja asia oli aiheuttanut hänelle niin suurta stressiä ettemme lopulta olleetkaan menneet.
”Kyllä sinä tiedät. Ne tanssiaisethan koostuvat lähinnä siitä, että tytöt pyörivät peilin edessä, laittavat aivan järkyttävät määrät meikkiä, järjestävät kamalia kohtauksia joka asiasta ja esittävät olevansa amerikkalaisia. Ja ai niin, kaikki ovat tietysti heteroita”, vastasin, vaikka viimeinen ei pitänytkään aivan täysin paikkaansa. Viime vuosina tanssiaisissa oli kuulemma alkanut näyttäytyä myös muutamia samaa sukupuolta olevia pareja.

Matilda nauroi.
”Esittävät olevansa amerikkalaisia?” hän sai sanottua naurunsa lomasta.
”No niinhän he tekevät”, sanoin itsekin jo hieman nauraen. ”He ovat katsoneet liikaa niitä high school prom -elokuvia ja kuvittelevat olevansa sellaisessa.”
”Tänä vuonna sinun kuitenkin pitää tulla ja siitä ei keskustella”, Matilda sanoi yllättäen vakavoiduttuaan. Hän näytti olevan aivan tosissaan.
”Vai niin”, vastasin odottaen hänen jatkavan.
”Sinä et ehkä usko tätä, mutta minä olen liittynyt tanssiaisten suunnitteluryhmään. Siten varmistan, että pääsen ainakin jossain järjestelytehtävässä jos en saa itselleni paria. Minulla on idea tanssiaisten teemaksikin, mutta luulen ettei sitä valita. Porukka on täynnä suosittuja tyttöjä jotka äänestävät varmasti omien kavereidensa ideoita.”

Tämä oli yllättänyt minut, kuten Matilda oli epäillytkin. Hän ei yleensä lainkaan pitänyt suurista ihmisjoukoista eikä usein uskaltanut sanoa omaa mielipidettään ääneen varsinkaan jos se ei vastannut yleistä mielipidettä. Siinä suhteessa olimme lähes täysiä vastakohtia. Olin kuitenkin iloinen hänen puolestaan. Ehkä hän uskaltaisi jatkossakin osallistua enemmän koulun yhteisölliseen toimintaan, jos hänen kokemuksensa tanssiaisten suunnittelusta olisi hyvä.

”Sehän on siistiä”, sanoin hymyillen. ”Kyllä minun tosiaan taitaa olla pakko tulla sinne, jos sinä olet kerran osa suunnittelutiimiä. Mitä teemaa aiot ehdottaa?”
”En kerro”, Matilda sanoi salaperäisesti ja minä päätin antaa asian olla. Minulla oli kyllä omat arvaukseni, mutta ehkä hän kertoisi minulle vähän myöhemmin kun olisi enemmän tottunut ajatukseen siitä, että oli ylipäätään menossa tanssiaisiin tänä vuonna.

”Kenetköhän pyytäisin parikseni? Ehkä voisin kysyä neiti Whitea, kun sinusta me olisimme kuulemma niin loistava pari. Vaan mahtaisikohan hänelläkään olla tarpeeksi pokkaa ilmestyä sinne minun kanssani?”, sanoin Matildalle ja me nauroimme jälleen. Minun olisi aloitettava taas puhe musiikintunneista, jotta Matilda näkisi niistä unta. Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan, mistä repäisisin itselleni parin. Aiempien kokemusteni perusteella oli todennäköistä, ettei kukaan tyttö uskaltaisi Zoen kaltaisten ihmisten tuomitsevuuden takia lähteä sinne minun kanssani – oli kyseessä sitten pelkkä ystävä tai jotain muuta. Minulla tulisi varmasti olemaan täysi työ löytää joku, joka ei pelkäisi maineeni takia näyttäytyä kanssani niin julkisesti. Sitä ehtisin kuitenkin vielä miettiä, olihan tanssiaisiin vielä melkein kaksi kuukautta aikaa.

[Abarat]

Uusi oppilas joka kirjoittaa tunnilla jotain todella keskittyneesti, oppilaat virransäästötilassa, se kemian esitelmä valmis, tanssiaiset tulossa... Paljon hyviä aineksia! Kiitos että ilahdutat meitä lukijoita sitä mukaa kun tarina etenee! Sulla on realistisen koulumaailmaan sekä mielikuvituksellisen unimaailman juonenkuljettamisen lahja ja tämän tarinan imussa on lukijan hyvä jatkaa eteenpäin.

[Uniprinsessa]

Abarat: Kiitos taas ihanasta piristävästä kommentista! Ilahduin kovasti jälleen kehuista, kiva kuulla että sekä unimaailman että valvemaailman kuviot sinusta toimii. Ja kyllä itse ainakin voin myöntää olleeni koulussa silloin tällöin virransäästötilassa, etenkin matikan, bilsan ja maantiedon tunneilla 

[Uniprinsessa]

Luku 10
Improvisointia

Merilevät ja vesikasvit huojuivat vedessä, kun uimme kohti kotiluolastoamme. Ympärilläni sulavasti liikkuvat hahmot olivat kaikki minulle tärkeitä; perhettä ja ystäviä. Aivan vierelläni ui toinen merenneito, jonka vaaleat hiukset leijuivat hänen perässään vedessä. Jonkin matkaa takanamme uivat äiti, isä ja Douglas. Abigailin mustatukkainen hahmo yritti selvästikin kiinnittää huomiotani hiukan sivummalla, mutta tein kaikkeni pystyäkseni jättämään hänet huomiotta.
”Voimmeko mennä illalla keräämään koralleja?” Douglasin kimeä ääni kuului takaani.
”Tänään ei onnistu, kulta. Minun pitää mennä töihin jotta meille riittää ruokaa”, äidin ääni vastasi.
”Sinä olet aina vaan töissä ja töissä”, Douglas marisi, ja minä huokaisin. Itse olin antanut periksi jo ajat sitten. Sama se kuinka paljon äidille nurkui hänen työnteostaan, hän ei koskaan ymmärtänyt.

”Ollaanko pian kotona?” Matilda kysyi samalla, kun kiskoin hänet kauemmas terävästä kivilohkareesta johon olin itse muutaman kerran epähuomiossa törmännyt. Sellaisia haavoja en todellakaan toivonut Matildan saavan koskaan kokea.
”Ihan kohta”, sanoin ja katsoin taakseni varmistuakseni siitä, että muut olivat yhä perässämme. Ankeriasparvi ui läheltämme ja vaikka yritin välttää niitä parhaani mukaan, muutama iljettävän niljainen ja kylmä olento osui silti minuun kulkiessaan ohi. Värisin hiukan inhosta.

Kotinamme toimivan luolaston suuaukolla taiteilimme itsemme ketterästi sisään viileään, hiljaiseen ja kosteaan onkaloverkostoon. Siellä näytti lähes samalta kuin kotonani; huonekalut, matot ja verhot olivat samat, ja jopa ylempiin kerroksiin johtava portaikko näytti tutulta. Olin niin keskittynyt katselemaan ympärilleni, etten edes huomannut uivani suoraan päin toista tyttöä.
”Anteeksi”, sanoin nostaessani katseeni edessäni kelluvaan merenneitoon. Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset ja siniset silmät.
”Hetkinen”, jatkoin äkkiä tajuttuani jotakin. ”En muista nähneeni sinua aiemmin. Miksi olet täällä? Tunteeko joku perheestäni sinut?”

Meillä merenväellä oli tapana asua luolissa vain oman lähipiirimme kanssa, enkä ainakaan pikaisella pohtimisella keksinyt kuka tämä nuori nainen oli. Hän vain kohautti harteitaan ja sanoi: ”Minä olin juuri kirjoittamassa eettisistä pulmista, niitähän täällä piisaa. Eikö sinunkin pitäisi?”
”Minä kirjoitin jo”, sanoin ajattelematta asiaa sen enempää. Se vain jotenkin oli tullut suustani. En tiennyt lainkaan mistä tyttö puhui, mutta mistä ikinä mahdoimmekaan keskustella, jotenkin minusta tuntui että olin puhunut totta. Tyttö hymyili minulle sädehtivästi ja lähti ulos luolasta aivan kuin olisi kuulunut tänne.

”Kuka ihme tuo oli?” viereeni ilmestynyt äiti kysyi. ”Onko hän uusi ystäväsi?”
”En minä tiedä”, sanoin jälleen kerran totuudenmukaisesti. Äiti vain hymähti ja lähti valkoinen takki viuhuen jonnekin, oletettavasti töihin.

Luolan pohjalla oli mukavan viileää ja rauhallista. Asetuin sinne pitkäkseni lepäämään ja Matilda tuli viereeni. Jotain oli kuitenkin hullusti. Luolan pohjalla tuntui hento tuulenvire.
”Tunnetko sinä tuon?” kysyin ystävältäni, vaikka en ollut varma oliko hän enää edes hereillä.
”Minkä?” Matilda mumisi viereltäni unisena.
”No tuulen”, sanoin nyt jo täysin virkistyneenä.
”Ei täällä tuule, Eleanor. Tämä on meren pohja”, Matilda sanoi turhautuneesti ilmeisesti siksi että olin havahduttanut hänet juuri ennen nukahtamista. Ilmeisesti hän myös piti kysymystäni täysin järjettömänä. ”Ole nyt hiljaa, minä mietin Mozartia ja Bethovenia. Niinhän sinä käskit eilen.”

Minä pomppasin pystyyn. Pyrstön sijasta minulla olikin yhtäkkiä täysin tavalliset ihmisjalat. Vai että Mozartia ja Bethovenia. Nyt aloin ymmärtää. Minä olin tosiaankin eilen illalla lähettänyt hänelle viestin, jossa kehotin opiskelemaan säveltäjiä vielä ennen nukahtamista. Olin tietysti tehnyt sen enimmäkseen siksi, että musiikintunnit tulisivat hänen uniinsa, mutta myös siksi että ihan vilpittömästi uskoin opiskelun juuri ennen nukkumaanmenoa toimivan. Ainakin se tuntui useimmiten toimivan minulle itselleni.

Minua jopa hiukan huvitti nyt, kun olin vihdoin tajunnut näkeväni unta. Siihen oli ilmeisesti tullut mukaan myös äidin iänikuiset työt sekä aiemmin sinä päivänä kirjoitustunnilla näkemäni ahkerasti työskennellyt tyttö. Alitajunnallani mahtoi olla kovasti pyöriteltävää sinä yönä.

Tuuli puhalsi edelleen vienosti hiuksissani. Matilda oli ilmeisesti tällä kertaa ehtinyt nukahtaa, sillä hän ei sanonut mitään pystyyn pomppaamisestani. Suljin silmäni jälleen ja yritin kuvitella nousevani tuulen mukaan. Aiemmilla kerroilla se oli tuntunut helpolta, mutta nyt se ei millään ottanut onnistuakseen. Kerrassaan mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka yritin keskittyä painottomuuden tunteeseen. Huokaisin alistuneesti.

”Mihin sinä lähdet?” Matilda mumisi maaten edelleen meriruohon peittämällä luolan lattialla. Ilmeisesti hän ei ollutkaan nukahtanut. No, tämä oli unta, joten vaikka hän yrittäisi lähteä perääni voisin helposti estää sen.
”Menen... etsimään Douglasin ja varmistamaan, ettei hän ole uinut liian kauas”, sanoin nopeasti ja kävelin ulos luolasta aikomuksenani mennä rantaan ja astua siellä tuulipyörteeseen. Ilmeisesti en jostain syystä pystynyt siihen veden alla.

Liian myöhään tajusin kuitenkin, että merenneidonpyrstöni oli kadonnut hetki sitten ja luolan lattian kadotessa altani joka puolella oli enää pelkkää vettä. Vaikka unessa pystyinkin uimaan todellisuutta paremmin, jo hetken kuluttua koko kehoani alkoi kivistää enkä ollut varma missä päin pinta oli.

”Tarvitsetko mahdollisesti apua?” mairea ääni kysyi jostain yläpuoleltani. Nostin katseeni ja näin ikäväksi yllätyksekseni Zoe Martinin.
”Mitä sinä täällä teet?” tuhahdin vihaisesti tuijottaessani hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän oli muuten oma itsensä mutta hänellä oli pyrstö ja suomuja ihollaan. Nyt kun katselin häntä näin läheltä, en oikeastaan enää edes ymmärtänyt mitä olin hänessä silloin aikanaan nähnyt.
”Olen täällä ja tarjoan apuani, jotta kokisit syyllisyyttä siitä ettet pidä minusta”, Zoe sanoi ja hänen inhottava äänensävynsä oli yhtäkkiä muuttunut ystävällisen pehmeäksi. Kirosin alitajuntaani.
”No hyvä on, auta minut rannalle”, puhisin alistuneena kohtalooni ja Zoe näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä. Pian hän olikin jo kiskonut minut rantahietikolle, ja ennen kuin ehdin edes ajatella kiittämistä hän oli jo kadonnut aaltoihin.
”Et sinä edes ole kovin hyvännäköinen”, mutisin, vaikka tiesinkin ettei hän enää mitenkään voinut kuulla minua. Miksi alitajuntani niin usein piinasi minua Abigaililla, Zoella ja muillakin tytöillä joista olin joskus pitänyt? Tulisinko vielä joskus näkemään sellaista painajaista, jossa he kaikki hyökkäisivät joukolla kimppuuni?

Vetäydyin edemmäs rantahietikolla, jotteivät aallot hipoisi jalkojani ja hankaloittaisi keskittymistäni koko ajan. Huomasin olevani kotiamme lähimmällä rannalla, jossa ei nyt kuitenkaan kutsuvan kesäisestä säästä huolimatta ollut ketään muita. No, parempi vain minulle. Hetken mietittyäni tajusin, etten muistanut lainkaan mitä ohjeita olin saanut tähän tilanteeseen – vai oliko kirjassa edes mainittu, miten siihen niin kutsuttuun kollektiiviseen unitilaan oli mahdollista päästä. Totta kai koko homma kaatuisi nyt omaan ajattelemattomuuteeni. Päätin kuitenkin yrittää parhaani jopa ilman selkeitä toimintaohjeita – olinhan kuitenkin päässyt jo tähän pisteeseen. Enkä ainakaan toivottavasti voisi mitenkään aiheuttaa vahinkoa kenellekään vaikka yrittäisin mitä.

Päätin aloittaa vanhalla tutulla tavalla. Suljin silmäni ja ajattelin painottomuuden tunnetta ja tuulen pyörteilyä, ja tällä kertaa, kun en enää ollut veden syvyyksissä, se toimikin odotetulla tavalla. Huomasin ilokseni, että minusta oli tullut tässä aina vain parempi. Nyt minulla meni enää muutama keskittymisentäyteinen sekunti ja olin jo korkealla ilmassa. Katselin yhä kauemmas häipyvää rantaa ja yritin keksiä mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä.

Koska en muutakaan keksinyt, päätin jälleen kerran edetä tuttuun tyyliin. Olin ymmärtänyt, että tuulen mukana liikkuessa piti ajatella yleensä unen näkijää. Siinä olin kuitenkin Matildan tapauksessa jo kertaalleen surkeasti epäonnistunut ja lähes tukehtunut kuoliaaksi, joten päätin yrittää ajatella toista tietämääni yksityiskohtaa – koulumme musiikinluokkaa. Jos olin onnistunut tavoitteessani antaa vihjeitä Matildan alitajunnalle, hän näkisi parhaillaan siitä unta. En voinut myöskään olla varma siitä, nukkuiko Matilda ylipäätään sillä hetkellä, tai jos nukkui mahtoiko hän nähdä unta? Vasta silloin tajusin kuinka epätodennäköistä olisi, että hän näki juuri haluamaani unta tarkalleen sillä hetkellä. Nyt en kuitenkaan enää voisi vaihtaa suunnitelmaa.

En muistanut tuulen koskaan ennen kuljettaneen minua mukanaan yhtä kauan. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, sillä käsittääkseni olin menossa johonkin tavallisen unimaailman ulkopuolelle. Yritin ajatella optimistisesti, että ainakin olin päässyt jo näin pitkälle. Miksi minua kuljetettaisiin näin kauan, jos lopputuloksena olisi jotain niiden tukehduttavien seinien kaltaista?

Hetken kuluttua aloin jo epäillä itseäni. Matka tuntui loputtomalta. Aloin hermoilla. Olisiko mahdollista päätyä unimaailmassa johonkin, mistä en koskaan enää pääsisi ulos? Vaikka järjellä ajatellen tiesinkin unen tapahtuvan ainoastaan omien aivojeni sisällä, unennäön hetkellä se tuntui aina yhtä todelliselta kuin valvemaailma enkä voinut olla ajattelematta kuinka helppoa sinne olisi eksyä.

Yhtäkkiä istuinkin jo pehmeällä teatterimaisella penkillä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ainakaan sillä kertaa en rysähtänyt päin mitään kovaa. Sitten tajusin missä olin. Musiikkiluokassa, ja vierelläni istui kuin istuikin Matilda. Mieleni olisi tehnyt hypätä ilmaan riemusta. Olin onnistunut!

”Mistä sinä oikein ilmestyit, Eleanor? Meinasit myöhästyä, koe alkaa ihan minä hetkenä hyvänsä”, Matilda supisi minulle, mutta minä hädin tuskin rekisteröin hänen sanojaan. Minä olin löytänyt tien Matildan uneen – tai no, ainakin osittain hänen uneensa.

”Anteeksi, minun piti... tuota... viedä Douglas omalle tunnilleen”, selitin hätäisesti jotain sanoakseni. Matildallakin oli jonkin verran tietoa ja kokemusta selkounista, joten minun olisi varottava vaikuttamasta liian epäilyttävältä. Minun olisi päästävä käsiksi Matildan tiedostamattomaan alitajuntaan, eikä se toimisi jos hän tietäisi olevansa unessa.
”Aika uhkarohkeaa toimintaa sinulta”, Matilda totesi. ”Yleensä olet koepäivinä aina luokassa ensimmäisten joukossa. Tiedäthän sinä, ettei neiti White enää avaa ovea kun tunti on alkanut.”

”Hiljaisuutta!” neiti Whiten selkeä ääni halkoi ilmaa, joten vältyin vastaamiselta tällä kertaa. ”Aloitamme kokeen aivan tuota pikaa, käynnistelen vain tämän tietokoneeni ensin.”

Tunnelma ja ympäristö olivat niin todentuntuiset, että minua alkoi hiukan pelottaa vaikka tiesinkin etten oikeasti joutuisi tekemään koetta. Matildan höpinät vieressäni eivät auttaneet asiaa yhtään.
”Oletko varmasti lukenut tarpeeksi? Minulla menevät aina Mozart ja Bethoven sekaisin keskenään, enkä meinaa ikinä muistaa kumpi on kumpi.”
”Joo, niin minullakin”, sanoin poissaolevasti. Samalla yritin kuumeisesti keksiä, miten saisin vihjeitä Matildan uniavaimesta. Ensinnäkin minun pitäisi saada Matilda johonkin muualle; luokkatila ei kannustanut kovin vapaaseen keskusteluun varsinkaan kun siellä oli alkamassa koe. En kuitenkaan osannut vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan unessa, joten en mitenkään saisi silkalla tahdonvoimallani neiti Whitea ilmoittamaan, että kokeessa työskenneltäisiin pareittain ympäri koulua. Kirosin jälleen kerran ajattelemattomuuttani. Miksen ollut suunnitellut tätä paremmin etukäteen? Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt selvittää asioita pidemmälle, esimerkiksi vierailla unikirjastossa useamman kerran, eikä käydä suoraan toimeen. Nyt sitä oli kuitenkin myöhäistä murehtia. Minun olisi vain improvisoitava – eihän se teatteritunneillakaan niin vaikeaa ollut. Ehkä minun pitäisi kuvitella olevani improvisaationäytelmässä, jota yleisö koko ajan henkeään haukkoen katseli. Minun täytyisi saada näytelmä tyydyttävään loppuratkaisuun jottei yleisö pettyisi minuun, ja sitä varten tarvitsisin nyt nopeaa ongelmanratkaisukykyä ja luovuutta.