Elossa olemisen taito, K-11 | Severus/Sirius | 3/?

[Sielulintu]

Nimi: Elossa olemisen taito
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Sirius

A/N: No niin, lopulta saan aikaan kirjoittaa parista, joka on pyörinyt mielessä pienen ikuisuuden. Tämä siis sijoittuu viidennen kirjan aikoihin, ja osia tulee olemaan viidestä kymmeneen, riippuu nyt vähän, miten tämä lopulta rakentuu. Jotenkin se, miten nämä kaksi inhoavat toisiaan niin perusteellisen syvästi, on aina ruokkinut mielikuvitusta siitä, mitä sen kaiken vihan takana on ja miksi muuksi se voisi muuttua. Ja näin ensimmäisen osan kirjoitettuani tajusin, että onhan Siriuksella ihan suomeksikin käännetty sukunimi, mutta meni jo. Johtunee siitä, että on tullut luettua sen verran englanninkielistä tavaraa, että Black ja Snape tulee luontevammin kuin Musta ja Kalkaros


1. Häpeä


Kalmanhanaukio näyttää lokakuun lopussa ankeammalta kuin vielä milloinkaan. Severus ajattelee päämajaa ja saa sen ilmestymään eteensä numeroiden 11 ja 13 väliin. Looginen osa Severuksen aivoista kamppailee edelleen ymmärtääkseen, miten talot voivat noin vain antaa tilaa valtavalle Blackin suvun rakennelmalle, joka ei ole talo pienimmästä päästä. Onko talon olemattomuus pelkkää harhaa? Siirtyvätkö talot oikeasti? Taikuus on kiehtovaa, hyödyllistä ja ihmeellistäkin, mutta tiettyä epäloogisuutta siinä on. Ehkä siinä piilee selitys, miksi taikajuomat ovat aina kiehtoneet Severusta taikuuden haaroista eniten. Niissä on järkeä, sellaisia syiden ja seurauksien suhteita, jotka avautuvat, jos osaa käyttää aivojaan.

Olipa päämajan mystisen ilmestymisen taustalla millaista taikuutta hyvänsä, hänen on pakko astua sisään. Sitä hän nimenomaan mieluiten välttäisi, mutta elämä on sarja kärsimyksiä. Niin hänen onnetonta elämää elänyt äitinsä opetti jo silloin, kun hän oli lapsi. Myöhempi elämä on vahvistanut äidin viisauden, eikä sen suurempaa kärsimystä olekaan kuin Blackin tapaaminen.

Miksi hän ei voi antaa Lupinin sudenmyrkkyjuomaa jollekin kiltalaiselle, joka ei vihaa Blackia sydänjuuriaan myöten? Miksei hän voi iskeä sitä Dumbledoren kouraan ja luottaa killan johtajan hoitavan homman? Mutta tietenkään Severus ei tee niin, koska hän on Dumledoren uskollinen lähettiläs, joka juoksee sinne, minne Dumledoren sormi osoittaa. Jos rehtori käskisi hänen tanssia alasti kasvihuoneen takana keskiyön pimeinä tunteina, hän luultavasti tekisi niin. Itseinho on ottamaisillaan hänet valtaansa, mutta inho saa paremman kohteen, kun Black ilmestyy eteisaulan toiseen päähän.

”Sinä”, Black sihahtaa niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
Blackin äiti jatkaa nukkumistaan muotokuvaa peittävän verhon takana. Kerrankin hänestä on jotain hyötyä. Blackin äiti on ainoa, joka saa poikansa pitämään suun kiinni. Severus on kateellinen Walburga Blackille.

Severus viittaa keittiön suuntaan ja odottaa, että Black lähtee kulkemaan edeltä. Hän ei käännä vapaaehtoisesti selkäänsä Blackille eikä tämän sauvalle. On hänelläkin sentään jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Sitä paitsi hän on venyttänyt onneaan vanhan vihollisensa kanssa koko syksyn. Vihjaus siellä, toinen täällä. Jonakin päivänä Black räjähtää kuin yliteholla käyvä painekattila. Odotus läikähtää hänessä ja yllättää hänet itsensäkin. Toisaalta viihde on näinä päivinä vähissä, ja olisi ehkä hauskaa pitkästä aikaa rääkätä ääliötä muutenkin kuin sanallisesti. Olisi virkistävää iskeä edes muutama kunnon kirous vanhojen aikojen muistoksi. Hän on sitä paitsi melko varma, ettei hän ole kironnut Blackia läheskään tarpeeksi usein, jotta he olisivat tasoissa. Black ansaitsee kaiken ja vähän enemmänkin.

Keittiö on talon huoneista ehkä siistein. Luultavasti siitä on kiittäminen Molly Weasleytä, joka ymmärrettävästi ei halua tehdä ruokaa hämähäkinseittien ja vuosikymmenten pölykerroksen keskellä. Jostakin syystä Molly vaikuttaa aina olevan se, joka joutuu kokkaamaan. Severus tekisi itse ruokaa mielellään. Se on aina tuonut hänen mieleensä taikajuomien keittämisen. Tässä talossa hän ei kuitenkaan raastaisi edes porkkanaa.

”Mitä asiaa?” Black äyskähtää heti, kun ovi sulkeutuu heidän perässään.
”Oletko ihan oikeasti noin yksinkertainen? Minä olen tuonut neljän kuukauden ajan saman liemen juuri ennen täysikuuta, ja sinä kysyt tuota joka kerta.”
”Anna se tänne sitten.”
”Jonkun olisi aika opettaa sinulle tapoja.”

Black puristaa käsiä nyrkkiin niin, että rystyset vaalenevat. Hänen sauvakätensä nytkähtää miltei tahdottoman oloisesti.
”Tapoihin ei kuulu kirota vierasta”, Severus jatkaa. ”Mutta ehkä sinä kuvittelet olevasi sellaisten pikkuseikkojen kuin kohteliaisuuden yläpuolella. Olethan sinä kuitenkin kunniallisesta perhees…”
”Turpa kiinni.”

Severus tuntee hymyn nykivän suupieliään. Black on niin helppo ja läpinäkyvä. Pari sanaa saa hänet menettämään malttinsa ja vähäisenkin järkensä. Olisipa hän ymmärtänyt jo koulussa, miten helppo Blackia on käsitellä. Niin itsevarmaa kuin Black aina esittikin, hänellä oli jälkikäteen ajatellen jo silloin joukko epävarmuuksia, joihin iskemisen hän teki naurettavan helpoksi. Nyt lojuttuaan 12 vuotta vankilassa hänellä on heikkoja kohtia enemmänkin. Myös itsevarmuuden kuori on kokenut niin monta kolausta, että sen riisumiseen ei tarvita näinä päivinä paljoa. Ja Severus tuntee vihollisensa. Hän tietää, miten heidät riisutaan aseista tai käännetään omat aseet heitä itseään vastaan.

Severus vetää kiirehtimättä pienen kristallipullon kaapunsa taskusta.
”Tule hakemaan.”

Black kävelee lähemmäs niin hitaasti, että jokainen askel näyttää vaativan erillistä päätöstä tai tahdonvoiman ponnistusta. Severuskin pitäisi mielellään etäisyyttä, mutta toisaalta Blackille lähestyminen on vielä vaikeampaa, ja juuri vaikeaksi hän haluaa Blackin elämän tehdä. Joskus, kun he ovat tarpeeksi lähellä toisiaan, Severus näkee inhon lisäksi myös aavistuksen häpeää tavassa, jolla Black välttää hänen katsettaan ja seisoo jäykkänä kuin routaiseen maahan isketty rautakanki.

He seisovat käsivarren mitan päässä toisistaan. Severus ojentaa pulloa ja pitää kiinni siitä vielä silloinkin, kun Black yrittää ottaa sen.
”Jos Lupinilla olisi ollut tätä parikymmentä vuotta sitten, olisitko yrittänyt tappaa minut omin käsin?”
Siinä se taas on. Häpeän välähdys, jota ei kätketä tarpeeksi nopeasti. Se on vahvempi kuin vielä milloinkaan. Severus nauttii joka sekunnista ennen kuin Black saa ilmeensä taas kuriin.

He erkanevat saman tien, kun Severus irrottaa otteensa pullosta. Black peruuttaa liemen kanssa kunnes törmää vastakkaiseen seinään. Severus naurahtaa hiljaa ja laskee kätensä sauvalleen vain nähdäkseen, mitä tapahtuu. Ilmeisesti häpeä vaikuttaa vielä sen verran, ettei Black ymmärrä tarttua omaansa.
”Oliko sinulla muuta? Jos ei, voit varmaan raahata niljakkaan olemuksesi helvettiin täältä.”
Puhekyky selvästi on ennallaan. Toisaalta, mikäpä Blackin hiljentäisi.

”Totta kai. En pidättele sinua enempää. Sinulla on varmasti paljon tekemistä”, Severus myöntelee ja nyökkää kohti pöydällä seisovaa tuliviskipulloa.
”Se, että minä olen jumissa täällä, ei ole millään tavalla minun vikani, ja sinä tiedät sen.”
”Tiedänkö? Oletko nyt ihan varma? Koska ennenkään kiellot ja määräykset ovat koskettaneet sirius Blackia, miestä, joka on sekä laiton animaagi että vankikarkuri?”

Sanat uppoavat maaliinsa täydellisesti. Blackin sauva osoittaa häntä ja sylkee valosuihkuja, jotka kimpoilevat hänen omasta kilpiloitsustaan ympäri keittiötä. Osa osuu vahinkoa tekemättä kiviseiniin. Jotkut pirstovat astioita avonaisilta hyllyiltä ja kaatavat raskaita tuoleja ruokapöydän ympäriltä. Black on hyvä, mutta raivo saa hänet jälleen kerran hätiköimään. Puolustuksessa on aukkoja, jotka Severuksen on helppo paikantaa ja hyödyntää. Pian ensimmäinen loitsu osuu, heti perään toinen. Hetkessä Black makaa estomanauksen jähmettämänä keskellä lasinsirpaleita. Yksi niistä on viiltänyt pintahaavan hänen poskeensa. Veritahrat ja sirpaleet saavat keittiön muistuttamaan pahemmankin kahakan näyttämöä.

”Koska sinä opit, että äkkipikaisuus ja harkinnan puute viitoittavat tiesi ennenaikaiseen hautaan?”
Black irvistää, mutta estomanauksen teho ei ole hiipunut vielä niin paljon, että hän pystyisi puhumaan, onneksi.
”Mitähän Dumbledore ajattelisi, jos tietäisi, että jouduin hyökkäyksen kohteeksi killan päämajassa?  Saattaisi vaikka todeta, ettei sinulle voi vastaisuudessakaan uskoa minkäänlaista vastuuta.”
Black yrittää epätoivoisesti liikkua. Severus tuhahtaa ja antaa taian raueta.
”Sinä teet tuon täysin tarkoituksellisesti”, Black syyttää noustessaan sirpaleiden seasta.
”nytkö sinä sen vasta tajusit?”
”Miksi?”

Ensimmäistä kertaa heidän keskustelunsa aikana Severus tuntee joutuvansa puolustuskannalle. Se ei ole miellyttävä tunne. Jotta tuntisin eläväni, olisi rehellinen vastaus, jota hän ei ehdottomasti aio antaa.
”Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Onpahan sinullakin jotain miettimistä.”
Hän kääntyy poistuakseen, mutta Black syöksyy hänen ohitseen ja tukkii tien ovelle.
”Mikä sinua vaivaa?”
Severus tuntee halua potkaista Blackia, mutta sille tasolle hän ei vajoa. Se taso on varattu yksinomaan Blackin kaltaisille typeryksille, jotka kiihtyvät hetkessä ja tekevät mitä tahansa, mikä mieleen ensimmäisenä juolahtaa. Hän osaa optimoida iskunsa.

”Sirius”, hän pakottautuu sanomaan niin pehmeästi kuin pystyy ja laskee kätensä Blackin olalle. ”Minusta kun aivan tuntuu, että sinulla niitä ongelmia on huomattavasti enemmän kuin minulla.”
”Black jähmettyy ehkä yhtä paljon sanoista kuin yllättävästä kosketuksestakin. Severus livahtaa hänen ohitseen eikä jää odottamaan temppunsa vaikutusten lakkaamista.

Hänkin tuntee Sirius Blackin vaikutukset. Veri tuntuu kiertävän tavallista voimakkaammin. Jopa synkkä Kalmanhanaukio näyttää eloisammalta kuin alle puoli tuntia takaperin. Häpeä, jonka hän näki vilahtavan Blackin katseessa, uhkaa hetken hiipiä häneenkin, mutta viime hetkellä hän saa sen torjutuksi. Sitä paitsi hän on melko varma, että Blackinkin katse oli vierailun lopuksi kirkkaampi, enemmän läsnä.

[Sielulintu]

2. Yksinäisyys

Aamut ovat pahimpia. Iltaisin voi teeskennellä, että päivä on ollut tavallinen, sellainen, johon sisältyy kaikenlaista – tekoja, ihmisiä, paikkoja… Voi mennä nukkumaan ja kuvitella, että elämä on normaalia. Öisinhän nukutaan, eikä hän ole ainoa ihminen lukittautuneena taloonsa ilman yhtäkään ihmistä ympärillä.

Jos käy tuuri, kiltalaisiakin käy ilta-aikaan. Silloin hän on hetken osa maailmaa, vaikkakin kosketus talon ulkopuoliseen elämään on usein kivuliasta. Maailma jatkaa eteenpäin. Hänet on nostettu sivuun, eikä Sirius ole koskaan ollut hyvä pysymään paikoillaan.

Aamuisin edes teeskentely ei auta. Kellot eri puolilla kammottavaa taloa matelevat eteenpäin ja osoittavat, kuinka päivä kuluu hukkaan. Tähän aikaan maailmalle hyödylliset ihmiset aloittavat päivän askareensa. Ministeriöläiset raahautuvat työpöytiensä ääreen. Nyt Harry todennäköisesti menee päivän ensimmäiselle oppitunnille. Tähän aikaan ihmiset pitävät lounastaukojaan. Ja kaikki ne tunnit hän kiertää tyhjiä käytäviä ja portaikkoja kuin aave, jota kukaan ei näe. Toisinaan Olio kulkee ohi, ja vaikka Sirius ei välittäisikään puhua tontun kanssa, on karmivaa, kuinka se tuntuu katsovan hänestä suoraan läpi. Ihan kuin häntä ei olisi olemassa tontunkaan silmissä. Luultavasti sekin on hänen vikansa. Dumbledore muistuttaa aina, kuinka Oliollakin on tunteet. Joskus hän yrittää, mutta liian harvoin. Ja sekin ajatus tuottaa lisää yksinäistä syyllisyttä kaikumaan hiljaisissa, tomuisissa huoneissa.

Vielä alkusyksystä Remus vietti suuren osan ajastaan päämajassa. Silloin saattoi sanoa, että he asuivat siellä yhdessä. Nyt Remus tekee killan hyväksi jotakin. Aluksi hän meni tapaamaan muita ihmissusia, mutta retkiä on paljon ja ne kestävät kauan. Joskus Remus käy kokouksessa. Välillä hän jää yöksi, mutta katoaa aina lopulta, eikä Sirius enää jaksa muistaa, missä hän tällä hetkellä on. Hän ei ikinä sanoisi Remukselle niin, mutta osa Siriuksesta on varma, että hänen oma läsnäolonsa on liikaa. Ei kukaan pysty elämään loputtomiin aaveen kanssa, ja sellaiseksi hän usein tuntee olonsa. Hänen itsensä lisäksi talossa hiipivät myös muistojen aaveet, joista Regulus on piinaavin. Hän haluaa ulos enemmän kuin mitään muuta.

Lokakuu vaihtuu marraskuuksi, ja ikkunoiden takana levittäytyvä yksiselitteinen harmaa tyhjyys on täydellisessä harmoniassa hänen ajatustensa kanssa. Toisinaan hän istuu monta tuntia paikoillaan tuijottamassa ikkunaa tuliviskipullo seuranaan. Hän ei tarvitse äitinsä muotokuvaa kertomaan, että hänen elämänsä ei ole elämää ja ettei hänellä ole arvoa enää kenellekään. Joskus yksitoikkoisuuden muuttuessa täysin sietämättömäksi hän herättää tarkoituksella äitinsä verhojen takaa ja antautuu kuuntelemaan sitä loputonta solvauksien tulvaa, joka ravistaa välinpitämättömyyttä pois vähä vähältä. Usein hän onnistuu jopa suuttumaan. Joskus he huutavat kilpaa niin kauan, että hänen kurkkunsa käheytyy. Parempi sekin kuin tyhjyys. Välillä hän huomaa muistelevansa muutaman viikon takaista kohtaamista Severuksen kanssa. Siitä jäi kaikin puolin hämmentävä ja omituisella tavalla nöyryytetty olo, mutta sentään hetken hän todella eli. Sen jälkeen hän ei ole Severusta nähnyt. Ehkä parempi niin.

Tavallistakin harmaamman ja sateisemman keskiviikon illaksi on sovittu pienimuotoinen killan kokous, johon Severuskin yllättäen saapuu. Sirius tuntee sähkövirran kulkevan koko kehon läpi. Kai se on vanha, vaistomainen reaktio entisen ja ehkä nykyisenkin vihamiehen näkemiseen. Hän tuntee Severuksen käden olallaan. Hänelle on edelleen arvoitus, mitä keittiön ovella oikeastaan tapahtui, mutta hänen kehonsa muistaa jokaisen kosketuksen. On muistanut siitä lähtien, kun Azkaban teki jokaisesta inhimillisestä kosketuksesta  korvaamattoman lahjan.

Severus ei katso silmiin saati tervehdi. Hän istuu tikkusuorana toisella puolella pöytää ja tuijottaa omia käsiään, kelloa, muita huoneessa olijoita, mutta onnistuu aina jotenkin välttämään Siriuksen katseen. Tuttu kiukku herää hänen sisällään. On se kumma, ellei mokoma liero uskalla vilkaista häneen päinkään. Haastaisi edes riitaa. Pilkkakin on parempi kuin täydellinen sivuuttaminen. Hän on saanut tarpeekseen näkymättömyydestä ja olemattomuudesta.

”Mitä näkyy?” Sirius tivaa, kun Severus tuijottaa itsepintaisesti seinää hänen takanaan.
Hän saa vastaukseksi kyllästyneen huokauksen. Sirius on avaamassa jo suutaan pakottaakseen toisen sanomaan edes jotakin, kun Molly täräyttää teekannun keskelle pöytää. Hän mulkaisee Siriusta kuin käskien käyttäytymään. Ilme tuo mieleen professorit, jotka moittivat häiriökäyttäytymisestä oppitunneilla. Se myös saa Siriuksen tuntemaan itsensä typeräksi, mikä kaikkea muuta kuin liennyttää hänen kiukkuaan.

”No niin. Kaikki taitavat olla koolla”, Kingsley aloittaa.
Sirius lakkaa kuuntelemasta arviolta ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen. Hän voisi yhtä hyvin olla missä tahansa muualla, sillä mikään, mitä kokouksessa puhutaan, ei kosketa häntä mitenkään. Hän ei voi edesauttaa yhtään ainutta suunnitelmaa millään tavalla. On järjetöntä tuoda julki mielipiteitään koskien asioita, joihin hän ei voi osallistua kuin niistä kuulemalla.

Hän kaataa itselleen teetä jotakin tehdäkseen ja tuijottaa höyryävää kuppia kasvavan levottomuuden vallassa. Hän haluaa poistua, mikä on järjetöntä ottaen huomioon, että juuri seuraa hän on koko viikon kaivannut. Samaan aikaan hän haluaa avata suunsa, mutta pelkää, ettei sieltä tule ulos mitään, mitä ei olisi höystetty synkällä huumorilla, ivalla tai kitkeryydellä. Sitä paitsi mitä hän sanoisi? Koko keskustelu on jo kauan sitten ajelehtinut suuntaan, josta hän ei ole alkuunkaan selvillä.

Muutaman kerran joku kysyy hänen mielipidettään. Hän vakuuttaa olevansa samaa mieltä. Viimeisellä kerralla ilmeet pöydän ympärillä ovat sen verran omituisia, että Sirius päättelee vastauksen olevan keskusteluun sopimaton. Ehkä kukaan muu ei ole edes sanonut vielä mielipidettään. Ehkä hän vahingossa tuli sanoneeksi kannattavansa jästien alistamista. Hän ei jaksa ajatella.

Sirius tuntee katseen itsessään ja näkee Mollyn tuijottavan häntä hänen makuunsa turhan huolestuneen näköisenä. Sirius kääntää katseensa pois ja näkee, että Molly ei ole ainoa. Myös Severus on lopulta suvainnut katsoa häntä. Kulmat koholla ja aavistuksenomainen ivahymy huulilla. Hän mulkaisee Severusta, toivoo, että viesti menee perille ja keskittyy jälleen mukiinsa, jossa tee on jo jäähtynyt. Vasta kun tuolinjalat raapivat lattiaa, hän havahtuu siihen, että kokous on päättynyt.

Sirius on jo nousemassa itsekin, kun hän huomaa, että kaikki eivät ole tekemässä lähtöä. Severus istuu yhä melkein häntä vastapäätä eikä tee elettäkään poistuakseen. Siriuskin päättää jäädä aloilleen. Hän ei aio jättää Severusta itsekseen taloon pyörimään. Hän haluaa nähdä omin silmin, että mokoma epäilyttävä hiippari lähtee.

”Minulla on kahdenkeskistä asiaa”, Severus sanoo, kun Arthur jää ovenrakoon selvästi kysymys valmiina huulillaan.
”Selvä. Hyvää yötä sitten.”
Ovi sulkeutuu ja hiljaisuus tihenee saman tien.

”Mitä asiaa?” Sirius tiukkaa.
”Dumbledore pyysi, että varoitan sinua.”
”Mistä? Minä en ole rikkonut hänen typeriä sääntöjään millään tavalla”, Sirius aloittaa tarpeettoman kovalla äänellä.
Se ei ole aivan totta. Toisinaan, kun epätoivo on oikeasti hautaamassa häntä elävältä, hän livahtaa koirana pimeille kujille juoksemaan, mutta sitä ei tarvitse tietää sen paremmin Severuksen kuin Dumbledorenkaan.

”Ei minua kiinnosta, mitä sinä teet tai et tee.”
”No mikä se asia sitten on?”
Sirius tuntee kärsivällisyytensä ehtyvän.
”Sinun pitää olla varovainen, kun pidät yhteyttä poikaan.”
”Hänellä on nimikin.”
Nyt Severuskin alkaa ärtyä, Sirius panee tyytyväisenä merkille.
”Entä sitten? Kaikelle, mikä on olemassa, ei ole aina käyttöä.”
Sirius tuntee miltei vastustamatonta halua syöksyä pöydän yli suoraan Severuksen kurkkuun kiinni.
”Severus, minä tiedän kyllä, ettei minusta ole hyötyä kenellekään. Ei sinun helvetti sentään tarvitse… Mitä nyt?”
Severus tuijottaa häntä kuin hän olisi sanonut jotakin täysin tilanteeseen sopimatonta.
”Miksi sinä käytät minun nimeäni?”
Siriuksen suu loksahtaa auki. Hetkeen hän ei saa vastatuksi mitään älyttömään kysymykseen.
”Miksi minä sinua sitten kutsuisin? Luulin, että olemme jo sen verran aikuisia, että nimittely voidaan jättää pois, mutta jos olen väärässä, voin toki alkaa jälleen kutsua sinua kaikilla niillä nimillä, joita aikoinaan käytimme.”
Tuttu syyllisyys nostaa päätään. Hänen on muistutettava itselleen, että vaikka hän olikin epäilemättä useammin aloittava osapuoli heidän välisissään kahakoissa, ei Severuskaan ollut viaton. Silti hän tietää olleensa itse pahempi, eikä se, mitä Severus myöhemmin elämässään teki, poista sitä tosiasiaa mhinkään.

”Tarkoitan, että miksi käytät etunimeä?”
”Käytithän sinäkin. Viimeksi lähtiessäsi”, sirius tarkentaa.
”Se oli pelkkää…” Severus empii ja todentotta punastuu aavistuksen.
”Pelkkää mitä?”
”Joka tapauksessa, en tee niin yleensä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että me olemme niin läheisissä väleissä?”

On Siriuksen vuoro hämmentyä.
”Mitä tekemistä läheisyydellä on minkään kanssa? Sitä paitsi olen tuntenut sinut suurimman osan elämästäni. Olet ehkä yksi läheisimmistä vihollisista, joita minulla on. Professoreita puhutellaan sukunimillä. Minulle sinä olet Severus, piditpä siitä tai et.”
”Minä olen professori.”
”Et minulle.”

Vanha kello tikittää hiljaisuuteen. Juuri kun Sirius alkaa olla varma, että keskustelu on päättynyt, Severus avaa jälleen suunsa.
”Sinä olet aina tullut lähelle ja avannut joka ikisen tunteesi, olipa kyse sitten ystävästä tai vihollisesta.”
”En minä puhu tunteista”, Sirius protestoi.
”Ei sinun tarvitse puhua, Black. Tunteet tulvivat sinusta ulos halusit tai et.”

Sirius yrittää päättää, pitäisikö väittämästä loukkaantua vai ei.
”Parempi sekin kuin olla jatkuvasti kuollut kala.”
”Anteeksi?”
”Kylmä, niljakas ja käsittämätön.”

Severus tyrskähtää kesken teen siemaisun ja joutuu yskimään selvittääkseen kurkkuaan.
”Osaatko sinä nauraa?”
”En”, Severus tokaisee saaden tavanomaisen haudanvakavuutensa takaisin. ”Siitä Potterista, mieti, miten pidät häneen yhteyttä.”
”Jos olet täällä kieltääksesi minua olemasta yhteydessä Harryyn, olet typerämpi kuin kuvittelin.”
”En kiellä mitään. Dumbledore haluaa huomauttaa, että uusi opettajamme tarkistanee piankin kaikki saapuvat ja lähtevät kirjeet, ellei jo tee niin. Lisäksi Dumbledore varoittaa erittäin painavasti käyttämästä hormiverkkoa Potterin tapaamiseen. Saanen sanoa, että minustakin sellainen riskinotto on suorastaan mielipuolista jopa sinulta.”

Sirius nyökkää hitaasti.
”Kiitos viestistä. Lupaan harkita asiaa.”
”Sinuna harkitsisin tarkkaan. Vai haluatko oikeasti takaisin ankeuttajien luo?”
Puistatus kulkee hänen kehonsa läpi ennen kuin hän ehtii estää.
”Sitähän minäkin”, Severus melkein kuiskaa. ”Mahtoi olla ikävä paikka sinun kaltaisellesi.”
”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
”Sinä voisit olla sanakirjassa sosiaalisen määritelmä. Olen varma, että olisin pärjännyt paremmin.”
”niin minäkin”, Sirius myöntää hetkeäkään ajattelematta.
Hetken on jälleen hiljaista. Lopulta Severus liikahtaa selvästi lähtöä tehden.

”Lisää teetä?” Sirius kiirehtii tarjoamaan ja suuntaa pikaisen loitsun teekannuun, joka täyttyy ja alkaa jälleen höyrytä.
Severus istuu ikuisuuden paikoillaan ja tarkastelee häntä arvioiden. Sirius liikahtelee kovalla tuolilla ja katuu typerää tarjoustaan. Miksi helvetissä Severus haluaisi viettää kalseassa päämajassa aikaa yhtään enempää kuin tarve vaatii?

Juuri kun Sirius on perumaisillaan puheensa, käsi ojentuu pöydän yli ja tarttuu teekannun kahvaan. Mykistyneenä Sirius seuraa, kuinka tee virtaa kannun nokasta heidän molempien mukeihin.
”Ulkona on kylmä”, Severus toteaa selitykseksi.
Niin varmasti onkin, mutta Siriuksen sisällä on lämpimämpää kuin yleensä iltaisin. Hän päättää kiittää siitä teetä ja ehkä aivan aavistuksen myös senhetkistä seuraa.

[Sielulintu]

3. Vapautuminen

Joulu tulee ja menee. Severukselle joulu tarkoittaa hetken vapautta kaikesta, mutta voiko vapautta todella olla, jos mieli ei koskaan pysähdy. Joulukuiset yöt ovat pitkiä ja pimeitä, ja liian monet niistä hän valvoo tyrmän kattoa tuijottaen. Miksi kukaan on keksinyt sijoittaa oleskelutiloja, makuuhuoneita tai edes luokkahuoneita tyrmiin? Se saa tuntemaan itsensä vangiksi päivin ja öin.

Vankeuden ajatteleminen nostaa mieleen Sirius Blackin kasvot, joilta pitkät vuodet Azkabanin sellissä yhä näkyvät. Luultavasti niiden jälki ei katoa kokonaan koskaan. Vaikka hän kuinka Blackia inhoaa, 12 vuotta puistattaa jo ajatuksenakin. Blackin ajattelu on joulun jälkeen ollut tavallistakin ikävämpää. Hän haluaisi melkein vetää takaisin sanansa, jotka riidan keskellä tuli sylkeneeksi suustaan. Niissä oli enemmän myrkkyä kuin yleensä. Ne myös selvästi olivat iskeneet tavallista syvemmälle. Jos Potteria ei olisi ollut, hän olisi luultavasti kironnut Blackin, ellei tämä sitten olisi ehtinyt ensin. Severus syyttää tilanteesta huonosti nukuttuja öitä, kiristyvää tilannetta tai stressiä, jota Voldemortin ja Dumbledoren voimakenttien leikkauspisteessä tasapainoileminen kiistatta aiheuttaa. Hän syyttää milloin mitäkin, mutta sanojaan ei saa koskaan kerättyä takaisin, kun ne on kerran laskenut ilmoille. Hän ei halua olla vastuussa siitä, että Black häviää taistelun temperamenttiaan tai selkeitä itsetunto-ongelmiaan vastaan. Miten hän voisi katsoa ketään killassa silmiin, jos hänen sanansa olisivat saaneet yhden killan ydinjäsenistä syöksymään hetken mielijohteesta suoraan omaan kuolemaansa?

Nämä uhkakuvat mielessä pyörien Severus lopulta terästäytyy. Hän ilmiintyy jälleen kerran päämajan ovelle ja avaa oven. Kuu ei ole vielä lähimainkaan täysi, eli Lupinin juomaa ei voi tällä kertaa käyttää tekosyynä. Hämärästi Severus tiedostaa, kuinka outoa on pelätä enemmän Blackin kuin Voldemortin kohtaamista. Jälkimmäisen kanssa hän on oppinut pakosta selviämään. Black on tuntematonta maaperää, ainakin nykyisellään. Tilanne olisi toinen, jos hän saisi olla kuten ennenkin, mutta kuinka vihamiehen henkistä vointia kysytään? Miten pyydetään anteeksi, jos aivan vilpittömästi haluaisi sanoa mitä tahansa muuta?

Eteisaulassa häntä tervehtii kammottava peikonjalasta kyhätty sateenvarjoteline, joka saa hänet aina värähtämään inhosta. Blackin suku tuntuu menneen naurettavuuksiin halussaan julistaa vakaumustaan. Lucius Malfoy, onpa hänessä mitä vikoja hyvänsä, säilyttää sentään jonkin tyylin, jos ei riikinkukkoja oteta huomioon. Erityisesti laattoihin upotetut kotitonttujen päät ovat selkeä todiste siitä, ettei Sirius ole Blackin suvun ensimmäinen seonnut. Toisaalta Sirius on nykyään enimmäkseen harmiton, rasittava vain. Oikeastaan kun ympäristöä pysähtyy tarkastelemaan, ei ole ihme, ettei Sirius viihdy täällä. Ei hän itsekään suostuisi täällä aikaansa viettämään.

Ärtyneenä hän pakottaa itsensä eteenpäin. Blackin talon mauttomien yksityiskohtien tarkastelu on silkkaa väistämättömän viivyttelyä.

Vaeltaessaan tyhjien huoneiden läpi hän ei tiedä, toivooko Blackin olevan talossa yksin. Toisaalta olisi parempi, jos paikalla olisi joku, esimerkiksi Lupin. Silloin Black olisi paljon lähestyttävämpi ja avoimempi keskustelulle. Lupinin läsnäolo olisi kuitenkin myös äärimmäisen kiusallista Severuksen asian huomioon ottaen. Sitä paitsi aina, kun hän näkee Blackin ja Lupinin yhdessä, hän aistii jaetun menneisyyden ja siteen, joka kivuliaista koettelemuksista huolimatta on vahva. Se muistuttaa häntä siitä, ettei hän edellisellä kerralla ollut killan jäsenten parissa. Hänellä ei ole yhteisiä muistoja kenenkään kanssa täällä. Hänen muistonsa on jaettu muiden pimeän piirrolla merkittyjen kanssa, eivätkä ne muistot ole erityisen kauniita. Toisaalta hyviäkin hetkiä oli. Hän muistaa yhä hetkelliset tunteet toveruudesta ja jonnekin kuulumisesta. Sen myöntäminen ei auta tilannetta lainkaan. Ja mitä pidemmälle vuodet kuluvat, sitä useammin toverilliset hetket vaihtuvat kidutukseen ja epäluuloiseen kyräilyyn.

Blackin ja Lupinin ystävyydessä on jotain niin vahvaa ja puhdasta kaikesta huolimatta, ettei hän halua todistaa sitä liian usein. Vähempikin saa vihaamaan heitä ja itseään ja koko maailmaa, joka on johtanut heidät tähän. Hänen on vaikeaa uskoa, että vielä parikymmentä vuotta sitten he olivat nuoria, joilla oli koko elämä edessä ja vaihtoehtoja loputtomiin. Miten siitä on tultu tähän? Sitä hän usein miettii hiljaisissa tyrmissä, ja sitä hän miettii nytkin suunnistaessaan pölyisissä portaikoissa kohti ylempiä kerroksia.

Black ilmestyy hänen eteensä niin äkisti ja yllättäen, että Severuksen sydän jättää lyönnin välistä. Ovi rävähtää auki kuin potkaistuna, ja siinä Black seisoo tuijottaen häntä vähintään yhtä säikähtäneenä.
”Mitä sinä täällä teet?” Black ärähtää, eikä äänessä ole mitään siitä hämmennyksestä, joka kasvoilta paistaa.
”Minulla on asiaa.”
Black kohottaa kulmiaan jatkoa odottaen, mutta Severus ei tiedä yhtään häntä paremmin, miten keskustelun pitäisi jatkua.
”Ei tässä”, hän lopulta saa suustaan.
”Missä sitten?”
”En minä tiedä. Sinun talosihan tämä on. Vaikka olohuoneessa.”

Severus vilkaisee Blackin olan yli huoneeseen, josta hän oli juuri syöksynyt ulos. Hän ehtii nähdä punaisen ja kullan sävyjä sekä julisteen, joka on vähintään yhtä mauton kuin eteisen peikonjalka, eri tavalla vain. Ovi pamahtaa kiinni ja tekee lopun enemmästä kurkistelusta.
”Olohuoneeseen sitten. Toivottavasti sinulla on minulle tärkeämpää sanottavaa kuin viimeksi.”

Severus seuraa perässä. Hän yrittää vapauttaa korviin nousseet hartiat ja omaksua samanlaisen ikävystyneen ilmeen kuin palauttaessaan kopioituja, hutiloituja tai muuten vain surkeasti kirjoitettuja esseitä. Hän on kauan sitten päässyt sellaisten arkisten tunnetilojen kuin jännityksen ja kiusaantumisen yläpuolelle. Ainakaan hän ei koe sellaisia Blackin takia. Ei ole kokenut ennen eikä aio kokea nyt. Blackille on varattu korkeintaan kiukkua, ärsyyntymistä ja toisinaan vastahakoista kunnioitusta. Ehkä aavistus melankolista yhteisymmärrystä, mutta siinä kaikki.

Kun he istuutuvat vastapäätä toisiaan vanhoille ja kaikkea muuta kuin mukavuus edellä suunnitelluille tuoleille, hän ei voi enää pettää itseään. Kädet tuntuvat olevan väärässä paikassa, mihin ikinä hän ne asettaa. Vatsa kiertyilee tavalla, jonka hän on tottunut yhdistämään epäonnistuneisiin vastamyrkkyihin. Black tuijottaa rävähtämättä, mikä ei varsinaisesti helpota tilannetta.

”Siitä viime kerrasta”, hän aloittaa, mutta sanat tyrehtyvät.
”Haluatko jatkaa siitä, mihin meidät keskeytettiin?”
Black hivuttaa kättään sauvalle.
”En. Halusin vain varmistaa, ettet tee mitään typerää.”
Blackin käsi pysähtyy.
”Miksi sinä siitä välität?”

Sitä kysymystä Severus on pelännyt ja väistellyt omassa mielessäänkin. Miksi tosiaan?
”En halua olla vastuussa.”
”Hyvä. Viesti vastaanotettu.”

Miksi Blackin pitää olla harvasanainen kaikista hetkistä juuri nyt? Jotenkin Severuksesta tuntuu, ettei keskustelu voi jäädä tähän. Ei hän tätä varten tullut, vai tuliko sittenkin?

”No, aiotko?”
”Tehdä jotakin typerää, vai? Enkö minä aina tee. Sinun ivapuheidesi kuuntelu ei saa minua juoksemaan suin päin Voldemortia tappamaan eikä edes rottajahtiin, mutta eivät ne varsinaisesti myöskään auta itsehillintääni.”
Nyt olisi aika pyytää anteeksi, mutta sana tuntuu liian suurelta. Se ei mitenkään pysty pusertumaan koko matkaa sydämestä huulille ja kaiken tiheän ilman läpi Blackin korviin.
”Sovitaanko, että kumpikaan meistä ei sano sitä. Meidän molempien pitäisi pyytää sitä, mutta jos vain sovitaan, että jätetään molemmat välistä. Sillä tavalla kumpikaan ei jää velkaa, ja kummankaan ei tarvitse kiduttaa itseään eikä toista.”

Severus tukahduttaa käsittämättömän impulssin halata typerystä, joka on juuri pelastanut hänet.
”Sovitaan niin. Kerrankin hyvä ajatus sinulta, Black.”
”Lopeta tuo. Sukunimeni käyttö. Tässä talossa on muistutusta jo aivan tarpeeksi.”
Severus kohauttaa olkiaan. Jos Black, Sirius, ei muuta häneltä pyydä, hyvä on.
”Olisi tietenkin yksi tapa, jolla voisit varmistaa, että itsehillintäni ei petä.”
Siriuksen kasvoille hiipii huolestuttava, miltei pirullinen ilme. Erilaiset kauhukuvat alkavat saman tien muodostua mielessä. Olisiko pakeneminen tällä sekunnilla paras strategia?
”Jos lähtisit kanssani ulos…”
”Mitä helvettiä!” Severus huutaa ja ponnahtaa jaloilleen.
Pakeneminen on tosiaan paras ja ainoa vaihtoehto.
”Ei sillä tavalla ulos”, Sirius voihkaisee silmin nähden kauhuissaan. ”Tarkoitin ulos niin kuin lenkille. Pois tästä talosta. Edes hetkeksi.”
Sirius näyttää anovalta koiralta.
”Haluatko minut ulkoiluttamaan itseäsi? Onko sinulla jo hihnakin valmiina?”

Severus tuntee punastuvansa. Vitsailu ei ole hänen lajinsa. Hänen pitäisi tähän ikään mennessä ymmärtää jättää sellainen muille, sellaisille kuin Sirius esimerkiksi. Tämäkin typerä möläytys kuulosti vähintäänkin omituiselta. Sirius näyttää olevan samaa mieltä. Ainakaan hän ei naura, vaan katsoo jotenkin kummallisesti.
”Siitähän sinä pitäisit. Ei, minä olen vapaa sielu.”

Keskustelu on niin omituinen, ettei Severus enää tiedä, yrittääkö Siriuskin keventää tunnelmaa, vai onko huomautuksella jonkinlainen syvempi merkitys.
”Jos suostun, Dumbledore ei koskaan kuule tästä.”
”Ei ainakaan minulta”, Sirius vahvistaa.”
”Hyvä on sitten. Hoidetaan se nyt, kun on pimeää. Koirana vai harhautusloitsulla naamioituna?”
”Harhautus tällä kertaa.”
”Tällä kertaa? Koska juoksentelet yksinäsi koirana, niinkö?”
”Joskus. Eikä siitäkään sanaakaan Dumbledorelle, Mollylle eikä kenellekään muullekaan. Harhautus ei ole yksin yhtä helppoa.”
”Kuinka niin?”

Severus muistaa varsin hyvin nähneensä raivostuttavan täydellisiä harhautusloitsuja, joilla Sirius ystävineen oli koulussa sekä pilaillut että ärsyttänyt kanssaihmisiä joka puolella ympärillään.

”Moni sellainen asia, johon ei tarvinnut kiinnittää edes huomiota ennen, voi olla vaativa suoritus nyt.”
”Azkabanko?” Severus arvaa.
”Luulen niin.”

Severuksen tekisi mieli kysyä lisää. Magia ja sen ongelmat ovat aina kiehtoneet häntä, eikä ilmeisesti ole lainkaan tavatonta, että suuri henkinen tai fyysinen koettelemus saattaa aiheuttaa haasteita. Kolmasosa elämästä ankeuttajien keskellä luokiteltaisiin varmasti pahimman luokan koettelemukseksi. Sitä paitsi tarkemmin katsottuna Sirius ei vieläkään näytä kovin hyvinvoivalta. Tummat varjot silmien alla muistuttavat melkein mustelmia. Edelleen jossakin määrin kärsiviltä näyttävät silmät ovat liian suuret liian kapeissa kasvoissa. Severus kieltää itseään säälimästä. Se olisi paitsi turhaa myös loukkaavaa. Sirius vihaisi häntä tavallistakin enemmän, jos hän sortuisi sellaiseen.

”Mutta sinulla ei ollut mitään ongelmia yrittää kirota minua keittiössäsi syksyllä”, Severus muistaa äkkiä.
”Kaikki riippuu mielentilasta. Sinun naamasi ärsyttää minua, ja taiat tulevat kuin itsestään. Yleensä mitä enemmän yritän keskittyä, sitä huonommin mikään onnistuu. Eikä ongelmia ole aina. Ne tulevat ja menevät.”
”Tarvitsisit keskittymisharjoituksia.”
”Miten vain. Voidaanko nyt mennä?”

sirius on noussut seisomaan ja harppoo edestakaisin. Selvästi ongelmista puhuminen ei ole hänelle helppoa.
”Rentoutusharjoitukset ja rauhoittuminenkaan eivät menisi hukkaan. Magian käyttö lähtee rentoutuneesta ja vapautuneesta kehosta ja mielestä.”
”Milloin sinusta on tullut parantaja?” Sirius tivaa ja pysähtyy mulkoilemaan häntä.
”Totuus on usein ikävä kuulla. Eikä minusta tulisi koskaan parantajaa. Olen vain kiinnostunut maailmasta ja sen lainalaisuuksista. Kannattaisi joskus sinunkin kokeilla.”
”Minua ei kiinnosta rentoutua. Minä haluan ulos”, Sirius sanoo hitaasti joka sanaa painottaen.
Severus huokaisee ja myöntää tappionsa. Eikä toisaalta ole hänen asiansa yrittää auttaa väkisin ääliötä, joka ei halua apua.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he astuvat varovasti päämajaa ympäröivien loitsujen kehän ulkopuolelle. Sirius hänen vierellään on melkein näkymätön pimeässä illassa. Harhautusloitsun ansiosta hän sulautuu lähes täydellisesti hiukan likaisenvalkoisiin lumipenkkoihin, jotka ovat kasautuneet kujien reunoille. Kasvonpiirteitä on mahdoton tunnistaa. Ääni on kuitenkin ennallaan, valitettavasti.
”Mitäköhän olisit sanonut, jos joku olisi tullut kaksikymmentä vuotta sitten kertomaan sinulle, että lähdemme yhdessä ulos?”
”Varo sanojasi. Vielä ehtii kääntyä takaisin.”

Pakkanen puree kevyesti kasvoja ja sormia. Silloin tällöin ohi kulkee jästi tai pari. Pian Sirius kääntyy metsään vievälle polulle, joka on lähes hautautunut hangen sisään. Kiroten Severus kulkee perässä lumen tunkeutuessa kenkiin. Killan vuoksi vain, hän perustelee itselleen. Jos Sirius kokee rentoutuvansa vain tällä tavalla, hän ei voi asialle mitään. Jos tämä rämpiminen takaa sen, ettei Sirius sorru tekemään typeriä ja vaarallisia retkiä, tämä on uhraus koko killan hyväksi.

Kun kylmyyteen tottuu, Severus huomaa rauhoittuvansa itsekin. Puolikas kuu paljastuu pilvien takaa ja saa lumisen metsän näyttämään melkein liian täydelliseltä. Öisessä metsässä pitäisi varmaankin olla varpaillaan. Jokainen varjo saattaa potentiaalisesti kätkeä kuolonsyöjän, ankeuttajan tai minkä tahansa uhan, mutta päin vastoin hämärä hiljaisuus tuntuu laukaisevan sellaisiakin jännitteitä, joista hän ei ole aiemmin ollut edes tietoinen. Tällaiselta elämä ei ole tuntunut aikoihin. Enää hänellä ei ole kiire takaisin.