Nimi: Naisten kesken
Kirjoittaja: Kaniini
Ikäraja: S
Paritus: Päivi/Heini
Muuta: Kirjoittelin tätä joskus kesällä blokin kanssa painiessa ja sain valmiiksi vasta nyt. Ei kai siinä, voi sitä mökkimeininkiä marraskuussakin kirjoittaa.
“Älä nyt,” Heini sanoo, heittäen riisutun paitansa pukuhuoneen puiselle penkille. “Naisiahan tässä ollaan molemmat.”
“Niin, mutta kun—” Päivi yrittää, mutta Heini ei anna tämän puhua lausettaan loppuun.
“Älä,” hän toistaa vakavana, katsoen samalla Päiviä syvälle silmiin.
Hetken ajan näyttääkin siltä, että Päivi olisi sanomassa jotakin takaisin, mutta hän päästää kuitenkin irti ajatuksesta ja tuhahtaa, jatkaen riisuutumista. Paita ja housut lähtevät pois helpohkosti, mutta niiden viimeisten vaatekappaleiden kohdalla Päiviä alkaa jälleen ujostuttaa.
“Reippaasti vaan,” Heini sanoo hymyillen, itse jo täysin riisuutuneena. Päivi yrittää olla tuijottamatta, mutta huomaa sen olevan yllättävän vaikeaa. Heinin vartalo on vain niin kertakaikkisen täydellinen; kauniit rinnat, kaunis vyötärö, kaunis lantio, kaunis vatsa, kauniit reidet, kauniit käsivarret, ja hieman navan alapuolella hentoista karvaa, joka peittää sen kaikkein kauneimman. Yritäpä siinä sitten kilpailla Afroditen kanssa, varsinkin kun itse on mitä on.
Päivi pakottaa itsensä katsomaan muualle ja ottaa syvään henkeä. Hän kurottaa selkänsä taakse, avaa rintaliivien hakaset ja laskee rintsikat pinon päälle muiden riisuttujen vaatteiden sekaan. Eihän vaatteen alta mitään paljastu, pelkkä litteä rintakehä vain. Päivi oli puoliksi odottanut, että Heini kysyisi, mitä varten hän rintaliivejä edes käyttää, kun eihän hänellä mitään rintoja ole, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu.
Sitten on jäljellä enää se viimeinen. Päivi hivuttaa pikkuhousut hitaasti reisiensä yli, paljastaen itsensä Heinille kokonaan sentti sentiltä. Vasta kun alushousutkin ovat löytäneet tiensä vaatepinoon, Päivi uskaltaa katsoa Heiniin, puoliksi olettaen hänen olevan täysin tyrmistynyt näystä — ikään kuin hän ei muka tätä ennen olisi tiennyt, mitä Päivin jalkojen välistä löytyy.
“No niin. Sitten saunaan,” Heini kuitenkin sanoo, ilman että hymy hänen kasvoillaan näyttäisi edes pienintä merkkiä epävarmuudesta.
Saunassa on kuuma — niin kuin saunassa nyt yleensä tuppaa olemaan. Heini istuu ylimmäisellä lauteella, heittäen lisää löylyä harva se minuutti. Päivi istuu hänen vierellään, yrittäen taistella tiensä tuskallisen kuumuuden läpi — eihän sitä nyt niin nynneröksi voi ruveta, että siirtyisi istumaan alemmille lauteille, vaikka lämpömittari näyttääkin lähemmäs yhdeksääkymmentä astetta.
“Tiedätkö,” Heini huokaa heitettyään jälleen kerran lisää vettä kiukaalle, “sulla on ihan uskomaton vartalo.”
“...Mitä?” Päivi katsoo tätä kuin hullua. Ehkä kuumuus oli saanut Heinin sekoamaan lopullisesti, eihän tässä mistään muusta voinut olla kyse.
“Ihan totta!” Heini naurahtaa. “Sulla on tuollaiset pitkät ja kauniit jalat ja käsivarret… Ja sä oot ihan mielettömän laiha. Ihan kuin joku malli, tai jotain.”
“Mutta mä olen—”
“Ei mua haittaa,” Heini sanoo nopeasti, tietäen täsmälleen mitä Päivi oli aikeissa sanoa.
“...Ai jaa,” Päivi sopertaa hiljaa ja kääntää katseensa alas, omaan vartaloonsa. Ajatus siitä, että se olisi millään lailla miellyttävä Heinille tuntuu utopistiselta, mutta tällä hetkellä se on todellisuus.
“Säkin olet tosi kaunis,” Päivi mutisee pian. Heini huokaisee ja kääntää katseensa pois, näyttäen jotenkin vaikealta. “Mitä?”
“Ei mitään,” Heini mongertaa. Hänen huuliltaan lähtee hiljainen, itseään vähättelevä naurahdus. “Mä en vain ihan täysin allekirjoita tuota.”
“Mitä? Ai sä et muka ole kaunis?” Päivi ihmettelee. “Miten ihmeessä?”
“No, kun…” Heini mutisee kiusaantuneena, hermostuneisuudesta syntyneet hikikarpalot sekoittuen saunan kuumuudesta syntyneisiin hänen ihollaan, “kun mä olen tämän kokoinen.”
“Mitä?”
Heini pyöräyttää silmiään ja tuhahtaa, sylkien sanan ulos suustaan kuin se olisi myrkkyä. “Läski.”
Päivi tuijottaa Heiniä silmät suurina. Olihan se totta, että Heini oli vankkarakenteisempi, mutta ei hän ollut koskaan nähnyt sitä mitenkään huonona asiana. Päinvastoin, se vain lisäsi Heinin pisteitä Päivin silmissä; tämän ruumiinrakenne tuntui melkein kuin korostavan kaikkia niitä muotoja, joista Päivi piti.
“...Mitä sitten?” Päivi kysyy hiljaa. Nyt on Heinin vuoro tuijottaa Päiviä, kuin tämä olisi menettänyt järkensä.
“Mitä sitten?” Heini toistaa. “No sitä sitten, että eihän tämä nyt ole millään mittapuulla kaunista.”
“Mun mielestä on,” Päivi mutisee.
Sitten on hiljaista. Saunassa kuuluu pelkkä palavien klapien iloinen ritinä kiukaan tulipesässä, kun Heini miettii Päivin sanoja.
“Ihanko oikeasti?” hän kuiskaa. Päivi nyökkää.
Sitten on taas hiljaista.
“Voi helvetti, että mä rakastan sua,” Heini huokaisee, heittäen sitten lisää löylyä. Päivi antaa pienen hymyn kaartua huulilleen.
Pian naiset astuvat ulos tulikuumasta saunasta, aikeissa juosta raikkaaseen järviveteen, jota keskikesän aurinko on heille koko päivän lämmittänyt. Päivi nappaa uimapukunsa naulasta.
“Mitä sä teet?” Heini kysyy naurahtaen. “Eihän tuonne nyt mitään uikkareita laiteta. Nakuna vaan.”
“No totta helvetissä laitan uikkarit,” Päivi mutisee vastaan. “Muutenhan kaikki näkee.”
Heini naurahtaa uudestaan. “Ketkä kaikki? Ja mitä ne muka näkee?”
“No mökkinaapurit!” Päivi tuhahtaa. “Ja tiedät kyllä hyvin mitä ne näkee.”
Heini huokaa, puhuen astetta hennommalla äänellä. “Ei siellä ketään ole. Ja vaikka olisikin, niin ei ne mitään näe. Mutta kyllä sä saat noi laittaa, jos niin haluat. Kukin tyylillään.”
Päivi huokaisee, empii hetken, mutta päätyy kuitenkin laittamaan uimapuvun ylleen. Heini nyökkää, ja pari astuu ulos saunarakennuksesta, kävellen pitkospuita pitkin laiturille. Heini laskeutuu portaita pitkin veteen ensin, eikä Päivi voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miltä tämän alaston vartalo näyttää ilta-auringossa. Täydelliseltä.
Kun Päivikin on päässyt veteen, Heini lipuu hänen luokseen. Sanomatta sanaakaan, pieni hymy kasvoillaan, Heini nojaa eteenpäin ja painaa huulensa Päivin omille. Vasta silloin Päivi tuntee kaiken epävarmuuden haihtuvan pois kehostaan, ja hän vastaa suudelmaan ehkä vähän liiankin innokkaasti. Hampaat kolahtavat yhteen, mutta Heiniä ei haittaa; tämä vain nauraa Päivin huulia vasten.
“Ihana,” hän mutisee hiljaa suudelman päätyttyä. Heinin äänessä on sellaista lempeyttä, jota Päivi ei koskaan ennen ole kuullut.
Hetken aikaa on vain he kaksi ilta-auringon maalaamassa järvenrannassa. Ympäröivä luontokin tuntuu olevan pysähtynyt, ei kuulu edes linnunlaulua tai koivunlehtien havinaa. Eikä kumpikaan tahdo hetken loppuvan koskaan.
