Ikäraja: S
Tyylilaji: merellinen fantasia, femme
Paritus: Ilmi/Tinja
Haasteet: Spotify Wrapped II (
Ramin Djawadi – House Velaryon), Tavoita tunnelma IV (sama kappale), Kirjoita & kommentoi III (fantasia), Originaalikiipeily (17. taikuus) ja Otsikoinnin iloja II (allitteroiva otsikko)
A/N: Oli merellisiä fiiliksiä, mutta ei ideaa, joten pyysin Discordissa 3 sanan settejä, johon sitten aloin kirjoittaa mikroja. Näitä sanoja antoivat
Huurre,
Neiti Syksy ja
repa. Kiitos teille ♥︎
Veden velka
vaahtopääSeison niemessä ja katson, kuinka äkäiset vaahtopäät iskeytyvät kallioon. Myrsky nousee saaren ylle ja pakottaa kalastajaveneet rantaan. Tuuli tarraa vaatteeseen ja painaa vastaan. Tavarat lentävät. Niitä jahdataan, mutta myrsky vie, mitä haluaa. Koko meri kuohuu ja osoittaa mieltään.
myrskytuuliIkkunat helisevät. Vanha talo natisee ja peltikatto paukkuu. Pelkään, että sinkoudumme pian perustusten mukana taivaalle. Olemme osanneet odottaa syysmyrskyjä, mutta yllätyimme silti. Sää muuttui niin nopeasti, ja saaristossa nyt tuulee aina.
”Myrskyssä on jotain kummaa”, Ilmi sanoo ikkunalta, ja minä uskon häntä.
kalastajanhattuIlmi tahtoisi, että pysymme sisällä, mutta minun täytyy nähdä, mitä ulkona tapahtuu. Vaimoni vaatii tulla mukaan, itsepäinen kun on. Hän hakee myrskylyhdyn ja kohentaa takkini kaulukset. Isäni vanha kalastajanhattu jääköön naulaan. Tuuli saattaisi viedä hatun, ja sitä en kestäisi.
”Valmiina, Tinja?” Ilmi kysyy, ja minä nyökkään.
suolainenKuljemme kumarassa vastatuulta päin. Ilmi pitää tiukasti kiinni käsikynkästäni. Kuuluisi jo sataa, mutta ei sada. Ilmassa uhkuu vain meren suola. Se on muuttunut niin väkeväksi, että silmäni alkavat vuotaa ja hengittäminen sattuu. Tunnen, kuinka Ilmiä puistattaa. Mietin jo kääntymistä, kun edessä näkyy jotain.
haarukkaIlma edessämme välkkyy kuin pilvet ukkosella, vaikka olen melko varma, että katsomme eteen emmekä taivaalle. Välähdysten aikana näen pimeydessä ihmismäisen siluetin, joka kantaa kädessään jotakin, joka muistuttaa hiukan talikkoa ja jättimäistä haarukkaa.
”Atrain”, mutisen, kun oikea sana viimein löytää minut.
”Kuka se on?” Ilmi kysyy.
”Myrskyntuoja”, vastaan.
simpukka”Käännytään takaisin”, Ilmi sanoo.
”En tiedä, missä suunnassa koti on.”
Ilmi rutistaa käsivarttani kivuliaasti.
”Tinja,
katso!”
Ilmi näyttää lyhdyllä maahan, joka on alkanut vuotaa vettä. Hohtavia simpukoita ja kotiloita nousee maasta kuin kutsuttuina. Vesi virtaa ylämäkeen suoraan välkettä kohti, ja tiedän, että sinne meidänkin täytyy mennä.
rantakiviLipsumme kallionraoista pulppuavassa vedessä. Kolhin polveni kiviin. Kaadumme kumpikin monta kertaa, mutta nostamme toisemme aina ylös. Tiedän, minne olemme menossa. Vesi virtaa kohti saaren korkeinta kohtaa, jossa seisoo valtava kivipaasi. Jääkauden peruja, isäni aina sanoi, mutta ehkä kivellä onkin aivan toisenlainen rooli saaren historiassa.
kimallusHän odottaa meitä kivipaaden luona. Odotan näkeväni valkean vaahtoparran ja muinaisen merimiehen tuikeat silmät, mutta näenkin naisen. Hänellä on kruunu, jossa kasvaa punalevää ja näkinpartaisia. Kruunun koristeina ovat valkeahohtoiset helmet ja meripihkakivet. Nainen on alaston, mutta paljaan ihon tilalla on vihreänkiiltäviä suomuja. Hän säkenöi ja kimaltaa kuin merenpintaan osuvat auringonsäteet. Hän on kaunis ja kauhistuttava.
kipuEn ajattele polvistuvani ennen kuin tajuan olevani kämmenet vedessä. Ilmi on vieressäni samassa asennossa. Katson vaimooni, ja näen hänen pelkäävän. Minussa herää uhma ja vimma suojella. Kohotan katseeni ja puhuttelen meren olentoa:
”Mitä sinä täältä tahdot?”
”Tämän saaren”, jumalatar vastaa. Sydänjuuriani repii suunnaton kipu, jonka hänen lattea toteamuksensa saa aikaan.
hiekkainen”Miksi?” ääneni pihisee kuin suuni olisi täynnä hiekkaa.
”Annoimme tämän saaren ja vastalahjaksi te lupasitte uhrata meille, meren isännälle ja emännälle, Ahdille ja Vellamolle. Te saitte saarenne, mutta missä ovat uhrilahjat? Missä on hopea, kulta ja osuus kalasaaliista?”
”En tiedä tuollaisesta sopimuksesta mitään”, tokaisen.
”Tietämättömyys ei kelpaa syyksi”, Vellamo sanoo ankarasti.
merilevälauttaMiten neuvotella meren valtiattaren kanssa? Se on kuin yrittäisi kävellä merilevälautalla. Yritämme sitten mitä tahansa, tulemme uppoamaan.
”Emmekö voi tehdä mitään?” Ilmi kysyy. Vellamon katse on kylmä ja atrain hänen kädessään raskas.
”Meren kaunaa ei lepytetä tyhjin lupauksin”, Vellamo sanoo ja astuu syrjään kivialttarin edestä. ”Onko teistä uhraamaan?”
tikariPaadella lepää koruton, puukahvainen kalastusveitsi, jossa on kaareva terä. Ilmi tuijottaa sitä silmät selällään. Olen valmis pakenemaan, vaikka tiedän, ettemme ole turvassa missään.
”Riittääkö veri vai tahdotteko hengenkin?” Ilmi kysyy kuin aikoisi suostua Vellamon vaatimuksiin. Äsähdän hänelle. Pelko takoo sydämessäni niin, että olen tulla hulluksi.
”Kuolleet kuuluvat Tuonettarelle”, Vellamo virkkoo vastaukseksi.
koralliYritän estää, mutta Ilmi riistäytyy otteestani ja menee alttarille, joka kukkii koralleja.
”Mitä sinä teet?” huudan ja menen hänen luokseen valmiina vaikka kantamaan hänet pois kivipaaden luota.
”Koko minun perheeni asuu tällä saarella”, Ilmi sanoo veistä tuijottaen. ”En voi menettää heitä.”
ikuinen”Et voi luottaa häneen!” sihisen Ilmille, vaikka Vellamo varmasti kuulee.
”Meri ottaa”, Vellamo vahvistaa polvistuessaan Ilmin viereen alttarille. Hän ottaa veitsen ja tarjoaa sitä Ilmille. ”Mutta meri myös antaa, ja meren sana on ikuinen.”
”Ikuinen”, Ilmi toistaa silmät lasittuneina.
”Palvele minua”, Vellamo sanoo, ja kauhukseni Ilmi tarttuu veitseen.
teräväYritän estää. Minun on pakko, mutta en pääse käsiksi Ilmiin. Häntä ympäröi meren suojakupla. Hakkaan ja huudan, mutta Ilmi ei kuule minua. Vellamo kääntyy katsomaan ja hymyilee niin, että näen hänen terävät kalanhampaansa. Minua oksettaa ja itkettää. Ilmi viiltää ihoaan. Veri hyökyy haavoista kuin kutsuttuna. Kun Ilmi lyyhistyy, Vellamo katoaa.
syliRyntään vaimoni luokse. Hänen silmänsä ovat auki ja katse liikkuu. Ranteen haava valuttaa yhä. Revin paitaani ja sidon haavan napakasti.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” itken ja otan hänet syliini.
”Sinua ja muita rakkaitani”, Ilmi sanoo heikosti. ”Katso, taivas kirkastuu.”
Vaistoan valon palanneen, mutta en halua katsoa.
elossaVien Ilmin kotiin ja peittelen vuoteeseen. Hän on elossa, joten kaikki on hyvin, vakuutan itselleni, vaikka vaistoan totuuden. Ilmin katse on poissaoleva. Hän tuoksuu nyt levältä ja suolalta.
Kulta- ja hopeakorumme katoavat. Niin käy kaikille saarelaisille. He syyttävät toisiaan varkaiksi. Perhesuhteet rikkoutuvat. Kalasaaliit pienenevät. En välitä menetyksistä, kunhan Ilmi pysyy luonani.
taeIlmi alkaa kävellä unissaan kylmään rantaveteen, ja joka yö minä haen hänet pois. Ilmi sairastuu vakavasti ja joutuu lopulta vuoteenomaksi.
”Uhraus on tehty”, sanon hänelle. ”Mitä muuta Vellamo sinusta haluaa?”
”Takeen”, Ilmi sanoo silmät surusta kosteina.
”Takeen mille?” kysyn.
”Ettet sinä ja muut unohda, kelle todella kuulumme”, Ilmi kuiskaa.
avutonEräänä aamuna Ilmi on poissa. Koluan saaren läpikotaisin, vaikka tiedän, etten löydä häntä. Soudan merelle. Huudan, itken ja solvaan, mutta meri ei anna Ilmiä takaisin.
Joskus öisin kuitenkin näen hänet kävelemässä kallioilla, ja silloin ymmärrän Vellamon juonen. Minun täytyy palvella, jos tahdon vielä nähdä vaimoni.
Olen yhtä avuton kuin koukun lävistämä kala.
meriIstun niemessä ja odotan nousuvettä. Aallokosta nousee kaloja, vaahtoa ja lopulta myös hän. Juoksen veteen ja nostan hänet syliini. Ilmi nauraa. Hänen ihossaan on uusia suomuja, mutta kasvot ovat tutut ja huulet yhä pehmeät. Minä olen meistä se ryppyisempi, mutta Ilmin katseen hehkussa vuodetkin putoavat pois. Syleilen vaimoani ja ikäväni talttuu taas hetkeksi.
Meri ottaa, mutta myös antaa, ja meren sana pitää.