Ficin nimi: Oikeus valehdella
Kirjoittaja: rosiee
Fandom: Originaali
Tyylilaji: Vanhan ajan maalaisromantiikka
Ikäraja: S, ainakin vielä tässä vaiheessa
Päähenkilöt: Frans Veikkola, Artturi Runnila
Tiivistelmä: “Niin, se oli aina poika joka palavasti rakastui tyttöön. Ei tullut kuuloonkaan, että romaanien ylioppilaspoika rakastuisi sydänjuuriaan myöden renkiin. Sellaista ei mukamas ollut olemassa.” Haaste: Otsikko etsii tarinaa III A/N: Tässä nyt vähän tällaista vanhempaan aikaan sijoittuvaa originaalia. Sellaista kunnon imelää mutta kuitenkin yksinkertaista, ehkä vähän ennalta-arvattavaakin “maalaishömppää”.
ENSIMMÄINEN LUKU Syyskuu. Se merkitsi sitä, että kesä oli vihdoin ohi ja pian olisi aika siirtää niin lehmät kuin ajatuksetkin kesälaitumilta. Toiset sitä syksyn tuloa ja viileneviä ilmoja harmittelivat, vaan Fransia se ei haitannut. Ei hänellä ollut jäänyt kesältä mitään kaihoisasti muisteltavaa, siinä se kesä oli mennyt heinätöissä ja muissa touhuissa kuten aina ennenkin. Edes kesäpiikoja ei ollut Runnilan tilalle ilmestynyt kuin yksi ja sekin oli jo melkein naimisissa oleva Helvi joka ei juuri puhua pukahtanut koko kesän aikana paria kohteliasta sanaa enempää.
Salaa Frans oli toivonut, että olisi saanut kesäksi apupojan itselleen. Ei töiden määrän vuoksi, vaan seurakseen. Sellaisen kaupungissa kasvaneen pojanklopin, jonkun isännän juuri ylioppilaaksi päässeen, kuten joissakin hömppäromaaneissa, joita Frans silloin tällöin salaa emännän hyllystä lainasi, rouvalla kun sellaisia kirjoja oli hyllyt väärällään. Niissä yleensä kävi joko niin, että piikatyttö rakastui kesäksi tulleeseen ylioppilaspoikaan tai sitten renki rakastui kesäksi piikomaan tulleeseen, joskus jopa isäntä tai isännän poika rakastui piikaan.
Niin, se oli aina poika joka palavasti rakastui tyttöön. Ei tullut kuuloonkaan, että romaanien ylioppilaspoika rakastuisi sydänjuuriaan myöden renkiin. Sellaista ei mukamas ollut olemassa. Frans tiesi varsin hyvin, että sitä tapahtui, eikä siitä olisi sen suurempaa meteliä tarvinnut nostaa, eikä nyt ainakaan vedelle ja leivälle kaltereiden taakse laittaa, tai sitten johonkin mieliparantolaan.
Sitä ei ollut vielä tapahtunut Fransille, mutta nuori renki muisti kyllä joidenkin vuosien takaa yhden kesäpojaksi tilalle tulleen, joka tämän tästä harrasti yöllisiä kävelyretkiä pellonpiennarta pitkin naapuritilalle. Ei se jäänyt muiltakaan huomaamatta, mutta he ajattelivat kohteena olevan tilan tyttären, vaikka tytär olikin jo käytännössä katsoen naitettu kylän apteekkarin pojalle. Siitä vaan ei puhuttu sen enempää kun yhdessä tuumin todettiin, että ei ole heidän murheensa ja että kesäheilat on kesäheiloja.
Frans tiesi mistä oli kyse. Poika oli ensimmäisen renkikesänsä erään kuuman kesäkuisen päivän iltana päättänyt lähteä metsälammelle, joka sijaitsi noin kilometrin päässä. Vaikka lampi olikin naapurin mailla, sitä sai muutkin jokamiehenoikeudella käyttää. Lampea lähestyessään Frans sai huomata, että niinpä sitä käytettiin nytkin. Ainakin sen rantaa. Siellähän oli kuin olikin se kesäpoika Veijo kuhertelupuuhissa. Aivan ensiksi Frans ajatteli sen olevan se naapurin tyttö josta kaikki puhuivat, mutta kun sirompi osapuoli sattui kääntymään, näki renki vilaukselta että kyseessä olikin sen tytön vuotta vanhempi veli, Aatos. Frans jätti sinä iltana uinnin väliin ja poistui vähin äänin. Vaikka hetki oli lyhyt, se oli ollut pojalle silmiäavaava kokemus. Että kaksi poikaakin voisivat sillä lailla olla lähekkäin. Frans ei tähänkään päivään mennessä ollut kertonut näkemästään.
***
Frans oli ajatuksiinsa uppoutuneena kävelemässä juuri pihan poikki saunatuvalle kun tuvan avonaisesta ikkunasta kuului naisen ääni:
“Frans, hoi, tulehan poika tänne”, emäntä pyysi, tai pikemminkin käski saaden Fransin havahtumaan unenomaisesta ajatuskuplastaan.
“Mitäs se emäntä tahtoo?” kysyi Frans suunnaten askeleensa avonaisen ikkunan luokse. Turha sitä nyt parin lauseen takia kavuta porstuaan saappaitaan riisumaan. Emännän katseesta päätellen hän olisi nimenomaan odottanut Fransin tulevan sisälle asti, mutta jätti kuitenkin kommentit sanomatta.
“Tuli puhelu kirkolta”, emäntä aloitti, kaiketi odottaen jonkinlaista reaktiota, mutta kun sen kummempaa ei Fransilta herunut, jatkoi sitten, “Se on isännän veli Artturi tullut nyt sitten kylälle, pääsi kuulemma lomalle etuajassa.”
“Jaa. No, sehän on hienoa”, Frans nyökkäsi, edelleen hieman hämmentyneenä. Eihän hän osannut vieläkään yhdistää, mitä emännällä oli ajatuksissaan, tällä kun tuppasi välillä kestävän päästä itse asiaan, eikä tämä hetki ollut poikkeus siinä mielessä.
“Niin että se pitäisi sieltä hakea. Sinä tiedät että isäntä on peltohommissa iltaan asti, eikä sinulla näytä olevan juuri nyt mitään niin saat hakea Artturin asemalta.”
“Nyt vai? No, minäpä pistän sitten Toivon valmiiksi ja hurautan asemalle.”
Sen Frans jätti sanomatta, että olisihan nyt aikuinen mies kävellyt sen vähän vajaat kolme kilometriä, mitä kirkolta kesti jalkaisin, mutta emäntä kun käski, niin oli tehtävä, vaikka matka olisi ollut minuutinkin mittainen. Kaiketi se isännän velipoika oli sitten huonojalkainen, jos tuo oli vaikka sodassa jotain saanut koipeensa. Ei siitä paljoa oltu puhuttu, silloin tällöin päivällispöydässä mainittu. Niin, ja nyt viime viikkoina siitä oli myös puhuttu, että Artturi oli tulossa tilalle syksyksi, kun joutui pitämään kesälomansa niin paljon myöhässä kun oli töissä kiirettä. Tästä Frans ei odottanut sitä toivomaansa kesäheilaa, tuskinpa tuo olisi edes tilalle töihin tulossa, kun kerta lomaansa vietti ja vieläpä kärrykyydin tarvitsi asemalta.
***
Hevosen kanssa matka kylän asemalle ei kestänyt kauaakaan, ja jo asemarakennuksen edustalle kääntyessään Frans huomasi suurten kantamusten keskellä seisoskelevan miehen - ei, vaan pojan. Hetken renki joutui miettimään, oliko tuo se haettavaksi tarkoitettu Artturi ollenkaan kun oli niin nuori, mutta lähemmäs tultuaan siitä ei voinut erehtyä, oli niin samaa näköä isännän kanssa vaaleita kiharoitaan myöden. Tuo vain oli paljon nuorempi kuin Frans oli odottanut, sehän oli ainakin kaksikymmentä vuotta isäntää nuorempi, olisi voinut kuvitella isännän omaksi pojaksi, ellei Frans olisi ollut tietoinen siitä, ettei isäntä voinut omia lapsia maailmaan tuoda.
“Sinäkö olet se Toivo?” kysyi kiharapää keräillessään tavaroita käsiinsä.
“Ei, kun minä olen Frans”, renki vastasi noustessaan kärryiltä auttamaan poikaa. Peukalollaan hän osoitti suomenhevosta, joka ryhtyi samantien maistelemaan portaidenpielessä olevia, jo hieman nuupahtaneita apiloita. “Tämä tässä on se Toivo.”
“Jaa, no minä sitä vähän ihmettelinkin, kun Tuulikki kertoi laittavansa Toivon hakemaan ja mainitsi, että se on vähän ollut kärttyisä tänään, eikä suostunut edes pellolle lähtemään.”
Frans ei ollut varma, oliko sopivaa nauraa, mutta pieni hörähdys suusta pääsi kuitenkin.
“Juu, en minä sentään kärttyisä ole ja pellollekin olisin mennyt, mutta kun isäntä tahtoo ne hommat tehdä ihan keskenään. Suostui se sentään toisen hevosen ottamaan mukaansa”, Frans selitti, vaikka tuskin tuota poikaa seikkaperäinen selonteko isännän peltotöistä kiinnosti.
“Sinä sitten olet kaiketi se Artturi?”
“Sano Arttu vaan”, poika esittäytyi ojentaen oikean kätensä rengille. Ei se ainakaan itseään tuntunut parempana pitävän kun renkiä suostui kättelemään. Frans tarttui ojennettuun käteen katsoen toista silmiin. Taivaansinisiin silmiin. Siinä oli ainakin yksi ero isäntään, joka oli perinyt äitinsä, vanhan emännän - rauha hänen sielulleen - suklaanruskeat silmät. Frans oli ehkä sittenkin saanut sen haaveilemansa ylioppilaspojan, vaikka kesä olikin jo ohitse.
