Ficin nimi: Loitsu ja puolikuu
Kirjoittaja: Odo
Genre: angst
Hahmo(t): Luna Lovekiva
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Tästä tuli jotakin, mitä en odottanut, kun lähdin tajunnanvirtamaisesti tuottamaan otsikkoa "Loitsu ja puolikuu" sekä "Luonto"-promptia Kaiken maailman ficletteihin. Enkä oikeen tiedä, mitä mieltäkään olen tästä, mutta kun kerran sain sen ficletmittaan (tasan 500 sanaa...) ajattelin nyt kuitenkin antaa sille elämän, enkä jättää homehtumaan pöytälaatikkoon. Osallistuu siis
Kaiken maailman ficletteihin promptilla
luonto. Otsikko on peräisin englannin kielisestä title-generaattorista, josta käänsin sen suomeksi. Se oli mulla tuolla jemmassa joltain toiselta päivältä, kun tuumailin toisen ficcini otsikkoa. Harvinaista kyllä, taustalla oli myös musiikkia eli
tämä (linkki vie YouTubeen).
”Suru ja kaipaus sekoittuivat hänen loitsuunsa, kun hän lausui viimeisetkin sanat.”
Loitsu ja puolikuu
Saukkonummen yllä leijui raskas sumupeitto. Luna käveli sumussa välittämättä siitä, että hänen kaapunsa muuttui kosteudesta raskaaksi tai siitä, että taivas oli synkkä ja enteili sadetta. Tummat pilvet peittivät puolikuun, jota Luna oli odottanut, mutta se ei haitannut häntä. Puolikuu oli siellä, vaikka hän ei näkisi sitä ja tätä loitsua hän oli valmistellut kauan.
Luna ajatteli isäänsä Ksenofiliusta, kun sade alkoi. Lunan kaapu muuttui entistä raskaammaksi ja vaaleat kutrit liimautuivat vasten otsaa ja kaulaa. Taivaan tummat pilvet pudottivat hänen niskaansa raskaan sateen ja pimeää iltaa alkoivat halkoa salamoiden välke. Jyrähdykset vavisuttivat koko Lunan kehoa, mutta hän ei pelännyt. Hänen isänsä oli opettanut, että luontoa tuli kunnioittaa, ei pelätä tai missään nimessä paeta — sillä luonto oli kaikkialla ja sitä ei pääsisi pakoon. Samoin myrsky oli kaikkialla, kun Luna jatkoi matkaansa nummella.
Luonnonvoimien hidastaessa Lunan kulkua, Luna asteli eteenpäin vain entistä määrätietoisemmin. Tätä loitsua hän oli hautonut, kutonut, vaalinut ja suostutellut tulemaan ennen kuin hän oli valmis kokeilemaan sitä. Hän toivoi, että isänsä olisi hänestä ylpeä. Kaipaus kirvelsi silmiä.
Ksenofilius Lovekiva oli kuollut talvella, leutona ja vähälumisena päivänä. Hyvin erilaisena päivänä kuin ilta, jossa Luna tarpoi ja tunsi märän ruohon ja mudan saavan jalkansa lipsumaan. Ukkonen jyrisi ja tuuli ulvoi ja pisti sateen paiskautumaan vasten Lunan kasvoja. Luna siristeli silmiään, pyyhki turhaan vettä kasvoiltaan ja yritti nähdä eteensä. Kädessään hän puristi taikasauvaansa, jonka päästä hehkui vain heikosti valaiseva valo.
Luna harkitsi, kutsuisiko suojeliuksensa luokseen. Se suojelisi ja ohjaisi hänet perille. Paikkaan, jossa isän muisto oli erityisen vahva. Siellä Luna oli oppinut kaikkea ihmeellistä ja sieltä isä oli löytänyt hänet aina silloin, kun Luna oli halunnut paeta elämäänsä Lööperinä. Nyt Luna ei tuntenut itseään yhtä eksyneeksi. Hän raivasi tiensä halki myrskyn ja huomasi pian, että luonto alkoi hiljalleen rauhoittua.
Hän oli tullut lammelle. Sade muuttui tihkuksi ja ukkonen jyrisi enää vain kaukaa. Taivas repesi ja tummat pilvet antoivat tilaa puolikuun kajolle, joka heijastui lammen pinnasta. Puolikuu, joka ei ollut sen enempää täysi- kuin uusikuukaan, eikä sitä siksi usein käytetty loitsuissa. Luna oli varma, että joku mahtava velho oli keksinyt loitsun jo ennen häntä, mutta hän oli halunnut luoda omansa itse. Hän ei olisi voinut luottaa kehenkään muuhun. Ei, ei tässä asiassa. Raskaasta matkastaan uupuneena Luna sammutti sauvansa hehkun ja polvistui lammen rantaan.
Veden väreilevä pinta heijasti Lunan kasvot ja puolikuun hennon hopeaisen hohteen.
Hän tahtoi nähdä isänsä. Luna aloitti loitsunsa ja tunsi, miten sauvakäteen virtasi hänen omaa energiaansa, kun hän mutisi loitsua. Hän toivoi voivansa nähdä isänsä kuunsäteissä ja voivansa kysyä tältä, palaisiko Ksenofilius Lovekiva takaisin tähän elävien maailmaan. Ketään ei saanut takaisin ilman tämän lupaa, mutta Luna uskoi, että hän voisi pyytää. Suru ja kaipaus sekoittuivat hänen loitsuunsa, kun hän lausui viimeisetkin sanat.
“Isä, tulisitko takaisin?” Luna aneli.
Luna odotti kauan, mutta isä ei palannut. Aamu alkoi sarastaa ja kastehelmet loistivat sarasteessa kirkkaina kuin Lunan kyyneleet. Luna näki, kuinka lammen toisella reunalla, thestral tuijotti häntä valkoisin silmin. Loitsu ja puolikuu olivat olleet oikeat, mutta — Luna muisti katsoessaan thestralia isänsä sanoneen kauan sitten: minkä luonto ottaa, luonto myös pitää. Älä pyydä siltä mitään takaisin.