Sandman: Hiekka tiimalasissa (Hob/Morfeus, S) 4/7

[Gogo]

^{Fandom: Sandman
Paritus: Hob/Morfeus
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Kohtauksia pitkän ystävyyden varrelta.
A/N: Sandman on mulle valtavan tärkeä ja nyt tuntuu vähän siltä, että ehkä leikittelen jollain sellaisella, millä ei missään tapauksessa pitäisi, mutta inspiroiduin! Tämä on raapalekokoelma, joka osallistuu Spurttiraapale-ja Fandomkohtaiset OTP:t-haasteisiin. Periaatteessa nämä voi lukea toisistaan irrallisina, koska tapahtuma-aika on useita satoja vuosia, mutta minä näen, että nämä muodostavat sitten lopulta myös yhtenäisen läpileikkauksen Hobin ja Morfeuksen ystävyydestä (jossa on ehkä vähän jotain muutakin). Ja tosiaan! Koska alkuperäismateriaalissa Morfeus tunnetaan monella eri nimellä, olen päättänyt tarinan selkeyden vuoksi käyttää hänestä näissä raapaleissa pääsääntöisesti vain tätä yhtä nimeä suomalaisessa kirjoitusasussaan.}

1.
It is a comfort to the wretched to have companions in misery.
-Christopher Marlowe

Hän on elänyt mustan surman, satavuotisen sodan, noitavainot, orjakaupan, koleran ja holokaustin.

Hän on tuijottanut suoraa silmiin kaikista sanoinkuvaamattominta pahuutta, jonka ihmismieli on pystynyt loihtimaan. Eikä hän suinkaan ole ollut pelkkä sivustakatsoja. Ei, hän on ollut osallisena niin hyvässä kuin pahassa, ja useimmiten hänen vaikuttimenaan on ollut pelkkä vaurauden kartuttaminen ja arvonimien kerääminen. Hän on pitänyt maailmaa kämmenellään ja seuraavassa hetkessä menettänyt kaiken.

Hän muistaa, kuinka jokainen suuri mullistus on alkanut pelkkänä kuiskauksena tuulessa, ja lopulta yltynyt rajuilmaksi, jota oli enää mahdotonta saada pysähtymään.

Kaikkein selvimmin hän tosin pystyy yhä muistamaan sen, miltä oli tuntunut koskettaa hänen poikansa veren sotkemia hiuksia.

Ja silti.

Joka kerta, kun hänen ystävänsä tuijottaa häntä mustilla silmillään ja kysyy:
”Joko?”

Hän pudistaa päätään ja hymyilee. Ei vielä.

Sillä huolimatta siitä, kuinka voimattomaksi hän itsensä tuntee ihmisyyden äärellä, nämä heidän kohtaamisensa saavat hänet pysymään kiinni elämässä. Jopa kaikista syvimmässä ahdingossa hänen tarvitsee vain ajatella tätä kummallista miestä, jonka kanssa teki sopimuksen, ja kaikki muu väistyy.

Morfeus on hänen majakkansa, jota kohti hän suunnistaa pimeydessä. Niin hän on sen ajatellut. Vaikka todellisuudessa Morfeus merkitsee jotakin aivan muuta.

Jotakin sellaista, mille hän ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kuvaavaa sanaa.

Jotakin sellaista, mitä hän ei aivan uskalla sanoa ääneen. 

[Gogo]

A/N: Mua on aina kovasti miellyttänyt se, että William Shakespeare ja Christopher Marlowe esiintyvät sivuhahmoina Sandmanissa, joten totta kai heidät oli pakko saada mukaan myös tähän raapalesarjaan. Edellisen raapaleen kohdalla unohtui mainita pituus eli se koostui 200 sanasta ja tämän pituus on 300 sanaa. Jospa näistä joku jäisi ihan siihen sataan sanaan (huoh).

2.

Ensimmäisen kerran Hob tuntee sen vuonna 1589, kun Morfeus laskee kätensä kelvottoman näytelmäkirjailijan selälle ja kuiskaa tämän korvaan ehdotuksensa.

Aluksi hän ajattelee, että kyse on turhamaisuudesta, loukkauksesta hänen ainutlaatuisuuttaan kohtaan. Kuinka Morfeus saattaa tehdä sopimuksia jonkun toisen kanssa aivan Hobin silmien edessä ja vielä juuri sen jälkeen, kun Hob on kertonut hänelle satumaisista saavutuksistaan? Kuinka välinpitämätön tämä voi olla hänen pyrkimyksilleen tulla nähdyksi? Kuinka mitättömältä kaikki vaikuttaa, kun Morfeus kääntää katseensa muualle?

Hob ei koskaan saa tietää sopimuksen yksityiskohtia, mutta istuttuaan vuosikymmen ja vuosisata toisensa jälkeen teatterissa katsomassa William Shakespearen näytelmiä samalla kuin Christopher Marlowe hiipuu tämän rinnalla pelkäksi kuriositeetiksi ja alaviitteeksi, hän ymmärtää myös Shakespearen nauttivan kuolemattomuuden hedelmistä. Ja sen ymmärtäessään Hob nimeää tunteen kateudeksi.

Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin hän rohkenee ottaa koko asian puheeksi, mutta saa vastaukseksi vain arvoituksellisen hymyn ja ympäripyöreitä lauseita.

”Suurimmaksi osaksi kaikki on silkkaa sattumaa. Satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja kuulemaan juuri oikeat sanat. Sama pätee niin sinuun kuin häneen.”

Toistellessaan myöhemmin näitä sanoja mielessään Hobin valtaa kammottava aavistus, että hän on kaiken aikaa ollut pelkkä leikkikalu jumalten pelissä. Ettei hänessä itsessään ollut mitään erityistä, ettei millään ollut koskaan mitään tarkoitusta, että hänen koko elämänsä on ollut vain halpaa hupia Morfeuksen viihdyttämiseksi.

Silloin tunne muuttuu vihaksi. Katkeruudeksi. Joksikin myrkylliseksi, joka alkaa hitaasti nakertaa häntä sisältäpäin, kunnes jäljelle jää pelkkä epävarmuus.

Sen vuoksi heidän seuraavalla kohtaamisellaan Hob heittäytyy suorastaan uhkarohkeaksi, koska hänen on saatava tietää. Sadan vuoden ajan hän on uuvuttanut itseään jatkuvalla kyseenalaistamisella ja hän on varma siitä, että hän tulee hulluksi, ellei saa vastauksia.

Kun Morfeus sitten raivostuneena kävelee tiehensä, tunne on kaipaus. Niin syvä ja kaikennielevä ikävä, että se täyttää hänet päästä varpaisiin ja rakentaa pesänsä hänen olemuksensa ytimeen. Ja Hob vaalii tunnetta kuin kalleinta aarrettaan, sillä lopulta se saattaa olla kaikista pysyvintä hänen pitkässä merkillisessä elämässään. Vain se tunne.

[Gogo]

A/N: Tällä kertaa 250 sanaa ajasta, jolloin Morfeus oli vangittuna. Sarjakuva ja sarjasovitushan poikkeavat tässä hieman toisistaan, koska molemmat ovat aikansa tuotoksia ja sarjakuvassa Morfeus ei myöhästynyt Hobin tapaamisesta. Päätin tämän osalta mukailla enemmän sarjan versiota tapahtumista, koska olen sillä tavalla draamanhakuinen.

3.

Hob on odottanut tavernassa tuntikausia siinä vaiheessa, kun nainen istuutuu pöydän toiselle puolelle ja sanoo:
”Hän ei ole tulossa.”

Naisen ääni on hunajainen ja hänessä on jotakin etäisesti tuttua, joka vie Hobin kauas menneisyyteen, mutta hän ei aivan tavoita muistoa, eikä saa yhdistettyä kasvoja nimeen. Hän tuntee kuitenkin olonsa turvalliseksi naisen seurassa ja Hob päättää luottaa vaistoihinsa.

”Onko hän edelleen vihainen?” Hob kysyy varovasti.

Nainen hymyilee ja kallistaa päätään ja hänen olemuksessaan on selittämätöntä lämpöä, joka ei kuitenkaan pysty täysin peittämään surumielisyyttä hänen katseessaan.

”Hän on kadonnut”, nainen sanoo lopulta vaimeasti.

”Kadonnut?” Hob toistaa. ”Mitä se tarkoittaa?”

Vaikka Hob ei olekaan aivan varma siitä, mikä Morfeus on, hän tietää, että tavallinen kuolevainen tämä ei ole, eikä hän ymmärrä miten jokin Morfeuksen kaltainen voisi noin vain kadota.

”Se tarkoittaa, että me emme tiedä missä hän on.”

Hobin mieleen nousee heti tuhansia kysymyksiä, mutta hän ei osaa sanallistaa niistä yhtäkään. Koko illan hän on kuvitellut vain tulleensa hylätyksi, ja vaikka sekin vaihtoehto tuntui hirvittävältä, tämä vaikuttaa paljon pahemmalta. Paljon vakavammalta. Lopullisemmalta.

”Hän on puhunut sinusta ja kuulemani perusteella hän olisi halunnut, että minä tapaisin sinut, mikäli hän olisi itse estynyt. Joten ei, en usko hänen olevan sinulle vihainen”, nainen sanoo lohduttavasti ja hän kuulostaa niin haikealta, niin kuin hän olisi täyttämässä kuolleen miehen viimeistä toivetta. Mutta eihän se voi pitää paikkansa? Miten Morfeus voisi olla kuollut? Miten Morfeus voisi antaa hänelle ikuisen elämän ja lakata sitten itse olemasta? Miten Morfeus voisi jättää hänet yksin?

Kaikista kysymyksistä juuri sitä Hob pelkää eniten.

[Gogo]

A/N: Spurttiraapaleen puoliväli on nyt ylitetty ja uskomattomasti ole edelleen aikataulussa. Kun lähdin tähän projektiin, ajattelin tämän jäävän kertaluontoiseksi kokeiluksi Sandmanin parissa, mutta nyt mielessä on alkanut kyteä ajatus, että kirjoittaisin jossain vaiheessa jotain pidempääkin. Milloin sille sitten olisi oikeasti aikaa, on kokonaan eri asia.
250 sanaa jälleen.

4.

Vanhan sanonnan mukaan toivo on ensimmäinen askel pettymyksiin johtavalla tiellä, mutta mitään muutakaan Hobilla ei enää ole.

Joten hän saapuu tavernaan päivä toisensa jälkeen, kunnes rakennus puretaan, ja sitten hän valitsee itselleen nurkkapöydän uudesta tavernasta ja odottaa. Toisinaan hänellä on mukanaan pino opiskelijoidensa esseitä, joita hän lukee ja korjailee samalla kun hän luo salavihkaisia katseita ovelle kellon kilahtaessa. Toisinaan hän lukee repeilleitä pokkareita, toisinaan hän täyttää sanaristikoita, mutta kaiken aikaa hän odottaa. Ja toivoo.

Hänen opiskelijansa oppivat tämän rutiinin ja tulevat joskus istumaan hänen pöytäänsä keskustelemaan arvosanoistaan, kurssin sisällöstä, historiasta, kirjallisuudesta. Hob nauttii näistä keskusteluista, sillä ne tarjoavat hänelle hetken hengähdystauon hänen omista ajatuksistaan. Suurin osa oppilaista on älykkäitä ja kiinnostuneita hänen sanomisistaan ja he paistattelevat mielellään hänen huomiossaan, eikä Hob voi olla miettimättä, kuinka hän vuosisatojen ajan yritti yhtä intensiivisesti tehdä vaikutuksen kadonneeseen ystäväänsä.

Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Syksy pudottaa lehdet puista, talvi tuo mukaan lumen, kevät orastavan auringon ja kesä herättää luonnon eloon.

Ja Hob toivoo lakkaamatta sivuuttaen päässään kuiskailevan äänen, joka väittää hänen toivovan turhaan.

Hän juo teetä ja tekee punakynällä merkintöjän koepapereihin.

Hän lukee Karamazovin veljekset ja alleviivaa kohtia, joita haluaa siteerata myöhemmin.

Hän rummuttaa sormellaan pöydän kulmaa jäljitellen sydämensä hidasta sykettä. Tum. Tum. Tum.

Ja koleana kesäpäivänä hän kuulee lähestyvät askeleet ja kohottaessaan katseensa hän näkee kalpean miehen mustine silmineen tuijottavan häntä hymyillen ja yhtäkkiä kaikki on täysin selvää. Hob tietää vihdoin millä nimellä hänen tulisi kutsua sisällään kytevää tunnetta.

”Olen kuullut, että on epäkohteliasta odotuttaa ystäviään”, Morfeus sanoo sametinpehmeällä äänellään.