Sandman: Hiekka tiimalasissa (Hob/Morfeus, S) 7/7

[Gogo Yubari]

^{Fandom: Sandman
Paritus: Hob/Morfeus
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Kohtauksia pitkän ystävyyden varrelta.
A/N: Sandman on mulle valtavan tärkeä ja nyt tuntuu vähän siltä, että ehkä leikittelen jollain sellaisella, millä ei missään tapauksessa pitäisi, mutta inspiroiduin! Tämä on raapalekokoelma, joka osallistuu Spurttiraapale-ja Fandomkohtaiset OTP:t-haasteisiin. Periaatteessa nämä voi lukea toisistaan irrallisina, koska tapahtuma-aika on useita satoja vuosia, mutta minä näen, että nämä muodostavat sitten lopulta myös yhtenäisen läpileikkauksen Hobin ja Morfeuksen ystävyydestä (jossa on ehkä vähän jotain muutakin). Ja tosiaan! Koska alkuperäismateriaalissa Morfeus tunnetaan monella eri nimellä, olen päättänyt tarinan selkeyden vuoksi käyttää hänestä näissä raapaleissa pääsääntöisesti vain tätä yhtä nimeä suomalaisessa kirjoitusasussaan.}

1.
It is a comfort to the wretched to have companions in misery.
-Christopher Marlowe

Hän on elänyt mustan surman, satavuotisen sodan, noitavainot, orjakaupan, koleran ja holokaustin.

Hän on tuijottanut suoraa silmiin kaikista sanoinkuvaamattominta pahuutta, jonka ihmismieli on pystynyt loihtimaan. Eikä hän suinkaan ole ollut pelkkä sivustakatsoja. Ei, hän on ollut osallisena niin hyvässä kuin pahassa, ja useimmiten hänen vaikuttimenaan on ollut pelkkä vaurauden kartuttaminen ja arvonimien kerääminen. Hän on pitänyt maailmaa kämmenellään ja seuraavassa hetkessä menettänyt kaiken.

Hän muistaa, kuinka jokainen suuri mullistus on alkanut pelkkänä kuiskauksena tuulessa, ja lopulta yltynyt rajuilmaksi, jota oli enää mahdotonta saada pysähtymään.

Kaikkein selvimmin hän tosin pystyy yhä muistamaan sen, miltä oli tuntunut koskettaa hänen poikansa veren sotkemia hiuksia.

Ja silti.

Joka kerta, kun hänen ystävänsä tuijottaa häntä mustilla silmillään ja kysyy:
”Joko?”

Hän pudistaa päätään ja hymyilee. Ei vielä.

Sillä huolimatta siitä, kuinka voimattomaksi hän itsensä tuntee ihmisyyden äärellä, nämä heidän kohtaamisensa saavat hänet pysymään kiinni elämässä. Jopa kaikista syvimmässä ahdingossa hänen tarvitsee vain ajatella tätä kummallista miestä, jonka kanssa teki sopimuksen, ja kaikki muu väistyy.

Morfeus on hänen majakkansa, jota kohti hän suunnistaa pimeydessä. Niin hän on sen ajatellut. Vaikka todellisuudessa Morfeus merkitsee jotakin aivan muuta.

Jotakin sellaista, mille hän ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kuvaavaa sanaa.

Jotakin sellaista, mitä hän ei aivan uskalla sanoa ääneen. 

[Gogo Yubari]

A/N: Mua on aina kovasti miellyttänyt se, että William Shakespeare ja Christopher Marlowe esiintyvät sivuhahmoina Sandmanissa, joten totta kai heidät oli pakko saada mukaan myös tähän raapalesarjaan. Edellisen raapaleen kohdalla unohtui mainita pituus eli se koostui 200 sanasta ja tämän pituus on 300 sanaa. Jospa näistä joku jäisi ihan siihen sataan sanaan (huoh).

2.

Ensimmäisen kerran Hob tuntee sen vuonna 1589, kun Morfeus laskee kätensä kelvottoman näytelmäkirjailijan selälle ja kuiskaa tämän korvaan ehdotuksensa.

Aluksi hän ajattelee, että kyse on turhamaisuudesta, loukkauksesta hänen ainutlaatuisuuttaan kohtaan. Kuinka Morfeus saattaa tehdä sopimuksia jonkun toisen kanssa aivan Hobin silmien edessä ja vielä juuri sen jälkeen, kun Hob on kertonut hänelle satumaisista saavutuksistaan? Kuinka välinpitämätön tämä voi olla hänen pyrkimyksilleen tulla nähdyksi? Kuinka mitättömältä kaikki vaikuttaa, kun Morfeus kääntää katseensa muualle?

Hob ei koskaan saa tietää sopimuksen yksityiskohtia, mutta istuttuaan vuosikymmen ja vuosisata toisensa jälkeen teatterissa katsomassa William Shakespearen näytelmiä samalla kuin Christopher Marlowe hiipuu tämän rinnalla pelkäksi kuriositeetiksi ja alaviitteeksi, hän ymmärtää myös Shakespearen nauttivan kuolemattomuuden hedelmistä. Ja sen ymmärtäessään Hob nimeää tunteen kateudeksi.

Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin hän rohkenee ottaa koko asian puheeksi, mutta saa vastaukseksi vain arvoituksellisen hymyn ja ympäripyöreitä lauseita.

”Suurimmaksi osaksi kaikki on silkkaa sattumaa. Satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja kuulemaan juuri oikeat sanat. Sama pätee niin sinuun kuin häneenkin.”

Toistellessaan myöhemmin näitä sanoja mielessään Hobin valtaa kammottava aavistus, että hän on kaiken aikaa ollut pelkkä leikkikalu jumalten pelissä. Ettei hänessä itsessään ollut mitään erityistä, ettei millään ollut koskaan mitään tarkoitusta, että hänen koko elämänsä on ollut vain halpaa hupia Morfeuksen viihdyttämiseksi.

Silloin tunne muuttuu vihaksi. Katkeruudeksi. Joksikin myrkylliseksi, joka alkaa hitaasti nakertaa häntä sisältäpäin, kunnes jäljelle jää pelkkä epävarmuus.

Sen vuoksi heidän seuraavalla kohtaamisellaan Hob heittäytyy suorastaan uhkarohkeaksi, koska hänen on saatava tietää. Sadan vuoden ajan hän on uuvuttanut itseään jatkuvalla kyseenalaistamisella ja hän on varma siitä, että hän tulee hulluksi, ellei saa vastauksia.

Kun Morfeus sitten raivostuneena kävelee tiehensä, tunne on kaipaus. Niin syvä ja kaikennielevä ikävä, että se täyttää hänet päästä varpaisiin ja rakentaa pesänsä hänen olemuksensa ytimeen. Ja Hob vaalii tunnetta kuin kalleinta aarrettaan, sillä lopulta se saattaa olla kaikista pysyvintä hänen pitkässä merkillisessä elämässään. Vain se tunne.

[Gogo Yubari]

A/N: Tällä kertaa 250 sanaa ajasta, jolloin Morfeus oli vangittuna. Sarjakuva ja sarjasovitushan poikkeavat tässä hieman toisistaan, koska molemmat ovat aikansa tuotoksia ja sarjakuvassa Morfeus ei myöhästynyt Hobin tapaamisesta. Päätin tämän osalta mukailla enemmän sarjan versiota tapahtumista, koska olen sillä tavalla draamanhakuinen.

3.

Hob on odottanut tavernassa tuntikausia siinä vaiheessa, kun nainen istuutuu pöydän toiselle puolelle ja sanoo:
”Hän ei ole tulossa.”

Naisen ääni on hunajainen ja hänessä on jotakin etäisesti tuttua, joka vie Hobin kauas menneisyyteen, mutta hän ei aivan tavoita muistoa, eikä saa yhdistettyä kasvoja nimeen. Hän tuntee kuitenkin olonsa turvalliseksi naisen seurassa ja Hob päättää luottaa vaistoihinsa.

”Onko hän edelleen vihainen?” Hob kysyy varovasti.

Nainen hymyilee ja kallistaa päätään ja hänen olemuksessaan on selittämätöntä lämpöä, joka ei kuitenkaan pysty täysin peittämään surumielisyyttä hänen katseessaan.

”Hän on kadonnut”, nainen sanoo lopulta vaimeasti.

”Kadonnut?” Hob toistaa. ”Mitä se tarkoittaa?”

Vaikka Hob ei olekaan aivan varma siitä, mikä Morfeus on, hän tietää, että tavallinen kuolevainen tämä ei ole, eikä hän ymmärrä miten jokin Morfeuksen kaltainen voisi noin vain kadota.

”Se tarkoittaa, että me emme tiedä missä hän on.”

Hobin mieleen nousee heti tuhansia kysymyksiä, mutta hän ei osaa sanallistaa niistä yhtäkään. Koko illan hän on kuvitellut vain tulleensa hylätyksi, ja vaikka sekin vaihtoehto tuntui hirvittävältä, tämä vaikuttaa paljon pahemmalta. Paljon vakavammalta. Lopullisemmalta.

”Hän on puhunut sinusta ja kuulemani perusteella hän olisi halunnut, että minä tapaisin sinut, mikäli hän olisi itse estynyt. Joten ei, en usko hänen olevan sinulle vihainen”, nainen sanoo lohduttavasti ja hän kuulostaa niin haikealta, niin kuin hän olisi täyttämässä kuolleen miehen viimeistä toivetta. Mutta eihän se voi pitää paikkansa? Miten Morfeus voisi olla kuollut? Miten Morfeus voisi antaa hänelle ikuisen elämän ja lakata sitten itse olemasta? Miten Morfeus voisi jättää hänet yksin?

Kaikista kysymyksistä juuri sitä Hob pelkää eniten.

[Gogo Yubari]

A/N: Spurttiraapaleen puoliväli on nyt ylitetty ja uskomattomasti ole edelleen aikataulussa. Kun lähdin tähän projektiin, ajattelin tämän jäävän kertaluontoiseksi kokeiluksi Sandmanin parissa, mutta nyt mielessä on alkanut kyteä ajatus, että kirjoittaisin jossain vaiheessa jotain pidempääkin. Milloin sille sitten olisi oikeasti aikaa, on kokonaan eri asia.
250 sanaa jälleen.

4.

Vanhan sanonnan mukaan toivo on ensimmäinen askel pettymyksiin johtavalla tiellä, mutta mitään muutakaan Hobilla ei enää ole.

Joten hän saapuu tavernaan päivä toisensa jälkeen, kunnes rakennus puretaan, ja sitten hän valitsee itselleen nurkkapöydän uudesta tavernasta ja odottaa. Toisinaan hänellä on mukanaan pino opiskelijoidensa esseitä, joita hän lukee ja korjailee samalla kun hän luo salavihkaisia katseita ovelle kellon kilahtaessa. Toisinaan hän lukee repeilleitä pokkareita, toisinaan hän täyttää sanaristikoita, mutta kaiken aikaa hän odottaa. Ja toivoo.

Hänen opiskelijansa oppivat tämän rutiinin ja tulevat joskus istumaan hänen pöytäänsä keskustelemaan arvosanoistaan, kurssin sisällöstä, historiasta, kirjallisuudesta. Hob nauttii näistä keskusteluista, sillä ne tarjoavat hänelle hetken hengähdystauon hänen omista ajatuksistaan. Suurin osa oppilaista on älykkäitä ja kiinnostuneita hänen sanomisistaan ja he paistattelevat mielellään hänen huomiossaan, eikä Hob voi olla miettimättä, kuinka hän vuosisatojen ajan yritti yhtä intensiivisesti tehdä vaikutuksen kadonneeseen ystäväänsä.

Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Syksy pudottaa lehdet puista, talvi tuo mukaan lumen, kevät orastavan auringon ja kesä herättää luonnon eloon.

Ja Hob toivoo lakkaamatta sivuuttaen päässään kuiskailevan äänen, joka väittää hänen toivovan turhaan.

Hän juo teetä ja tekee punakynällä merkintöjän koepapereihin.

Hän lukee Karamazovin veljekset ja alleviivaa kohtia, joita haluaa siteerata myöhemmin.

Hän rummuttaa sormellaan pöydän kulmaa jäljitellen sydämensä hidasta sykettä. Tum. Tum. Tum.

Ja koleana kesäpäivänä hän kuulee lähestyvät askeleet ja kohottaessaan katseensa hän näkee kalpean miehen mustine silmineen tuijottavan häntä hymyillen ja yhtäkkiä kaikki on täysin selvää. Hob tietää vihdoin millä nimellä hänen tulisi kutsua sisällään kytevää tunnetta.

”Olen kuullut, että on epäkohteliasta odotuttaa ystäviään”, Morfeus sanoo sametinpehmeällä äänellään.

[Gogo Yubari]

A/N: Olin eilen niin tuskallisen väsynyt, etten saanut kirjoitettua yhtään mitään, joten yhden päivän verran olen jälkijunassa haasteen kanssa. Jos kuitenkin olen huomenna reipas, puserran kaksi viimeistä raapaletta ja julkaisen toisen sitten vaikka aamulla ja toisen illalla.
150 sanaa kertyi kokoon tällä kertaa.

5.

Loppujen lopuksi kaikki on niin piinallisen ilmiselvää, ettei Hob ymmärrä miksei hän tajunnut sitä jo satoja vuosia aikaisemmin. Maailma ja asenteet ovat tietysti muuttuneet, mutta mikään tällainen ei ollut kovin tavatonta edes pimeimmällä keskiajalla, puhumattakaan renessanssista, Michelangelosta ja DaVincistä. Belle époquen aikaan Oscar Wilde ja Alfred Douglas kutsuivat sitä rakkaudeksi, joka ei uskalla lausua nimeään.

Koska niin.

Totta kai se on rakkautta.

On aina ollut.

Siihen on saattanut toisinaan sekoittua kateutta, mustasukkaisuutta, katkeruutta ja pelkoa, mutta kaiken ytimessä tunne on aina pysynyt samana.

Hobista on miltei huvittavaa, että sen ymmärtäessään hänen mieleensä nousevat päällimmäisenä William Shakespearen sanat. Ei rakkaus ole rakkautta jos se muutoksesta muuttuu tai torjuttuna taipuu torjumaan. Ei, se on ikuisesti luja merkki, joka näkee myrskyt eikä koskaan horju.

Hän on lukenut lukuisia analyyseja sonetista 116, keskustellut siitä oppilaidensa kanssa, kuullut sen lausuttavan elokuvissa ja vihkivaloissa, mutta vasta nyt se saa täyden merkityksen. Vasta nyt se on totta.

[Gogo Yubari]

A/N: Tarkoitus olisi tosiaan saada tämä raapalesarja vielä tämän päivän aikana valmiiksi ja tällä hetkellä se tuntuu jopa ihan realistiselta päämäärältä, koska tiedän suurinpiirtein mitä viimeisessä raapaleessa taphtuu. Tällä kertaa 250 sanaa.

6.

Hob uskaltaa pyytää vain yhtä asiaa.

”Voisimmeko me vastedes tavata hieman useammin? Ystävillä on tapana vierailla toistensa luona tiheämmin kuin sadan vuoden välein.”

Morfeus hymyilee arvoituksellisesti, mutta ei tee lupauksia.

Sen jälkeen kaikki heidän kohtaamisensa ovat suloisen sattumanvaraisia. Joskus niiden välillä saattaa kulua päiviä tai viikoja, mutta ei koskaan pidempään.

Morfeus saapuu tavernaan, kadun varrella olevaan kirjakauppaan, Hobin luentosaliin ja kanelintuoksuiseen kahvilaan, joka tuo Hobin mieleen aina joulun.

He käyvät pitkiä keskusteluja runousopista ja Hob antaa Morfeuksen lukea opiskelijansa kirjoittaman kirjallisuusesseen Kesäyön unelmasta. He istuvat hiljaa juoden inkiväärillä maustettua teetä jazzmusiikin soidessa taustalla. Hob pyytää Morfeuksen asunnolleen ja he istuvat olohuoneen lattialla aamuyöhön asti pelaten Scrabblea. Morfeus kertoo unien valtakunnasta ja pitkästä vankeudestaan.

Jokainen kohtaaminen ja jokainen sana saa Hobin tunteman rakkauden vain syvenemään ja tiivistymään niin, että se on jo melkein jotakin konkreettista, jonka voi nähdä, jos osaa katsoa.

Kun he istuvat kahvilan pyöreän pöydän ääressä, Hob hivuttaa kätensä hitaasti Morfeuksen käden päälle ja silittää sormillaan tämän kämmenselkää. Morfeus sallii eleen, mutta luo silti surumielisen katseen Hobiin.

”Pyydän, älä.”

Hob hymyilee hänelle vastaukseksi, sillä on jo aivan liian myöhäistä. Hän ei pysty eikä halua enää kahlita sydäntään.

”Kerran kauan sitten annoin sinulle lahjan, Hob Gadling. Mitä ikinä sinä sen vuoksi minusta ajattelet, mikä ikinä kuvittelet minun olevan, toivon ettet hetkeäkään kuvittele minun olevan hyvä”, Morfeus sanoo vakavana. ”Minun rakastamiseni on aina johtanut vain kammottaviin tragedioihin.”

Sen pitäisi kuulostaa varoitukselta, saada Hob perääntymään ja esittämään kysymyksiä. Vaikutus on kuitenkin päinvastainen. Hän kierää sormensa tiukemmin Morfeuksen sormien ympärille kuin tehdäkseen lupauksen.

[Gogo Yubari]

A/N: Tadaa, tässä raapalesarja on paketissa! Lopuksi onnistuin jopa kirjoittamaan perinteisen 100-sanaisen raapaleen, joten hyvä minä. Aina tuntuu kivalta saada jotain kirjoitettua ihan valmiiksi asti.

7.

Morfeus kertoo menneistä rakkaistaan ja heidän kohtaloistaan viimeisenä varoituksena ja antaa Hobille vielä tilaisuuden pyörtää päätöksensä.

Hob jättää tarttumatta tilaisuuteen.

Sen sijaan hän tarttuu Morfeuksen käteen ja johdattaa tämän loppusyksyn pellolle, jossa kuuran runtelemat heinänkorret kumartelevat tuulessa. Pakkasyön kirkas tähtitaivas kaareutuu heidän yläpuolelleen, hengitys huuruaa ja sormia paleltaa.

Siellä Hob vetää Morfeuksen kiinni vartaloonsa ja haparoivin huulin he suutelevat ensimmäistä kertaa. Hobista tuntuu siltä kuin hän palaisi kotiin.

”Täällä minä viivyn, sillä taivas on näillä huulilla”, Morfeus kuiskaa Hobin korvaan saaden tämän henkäisemään.

”Tohtori Faustus”, Hob vastaa hiljaa. ”Totuuden voimalla olen eläessäni valloittanut maailmankaikkeuden.”

Eikä hän kaipaa enää mitään muuta.

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Morfeus on sarjassa hyvin vangitseva ja lumoava hahmo. Onnistuit mielestäni hyvin tavoittamaan hänen vaikutuksensa, vaikka suurimman osan tekstistä Morfeus olikin poissa. Hobin ajatuksista, pohdinnoista ja tunteista tunsi kuitenkin Morfeuksen läsnäolon ja merkityksen. Tämä oli todella kaunis ja herkkä kokonaisuus kaipuusta ja rakkaudesta.

Pidin myös kovasti tämän vähäeleisyydestä, koska se jotenkin sopii sarjan tunnelmaan. Että asia välittyy ilman turhaa alleviivaamista ja selittelyä. Se kuvaa hyvin sitäkin, miten vanha Hob todellisuudessa on. Että hänestäkin on tullut vuosisatojen myötä enemmän kuin tavallinen kuolevainen, ihan vain jo hänen kokemustensa perusteella.

Kuvailusi on herkkää ja kaunista. Vaivihkaista. Joskus vähemmän on enemmän, ja siitä juuri pidän tässäkin tekstissä.

Kiitos, tämä oli hieno!

[lurikko]

Olipa kiva yllätys löytää Finistä suomenkielistä The Sandman -fanfictionia! Mä olen ollut enemmän Korinttilainen/Morfeus -tyttö, mutta Hob on kyllä tosi kiinnostava hahmo, ja tässä olit kiehtovasti saanut tiiviisiin raapaleisiin tuotua paljon hänen hahmoaan ja tuota pitkään/ikuiseen elämään liittyvää pohdintaa ja samalla myös Hobin ja Morfeuksen suhteen syvenemistä! Molempien suhteen tuntui että oli paljon tunnetta suhteellisen tiiviissä kerronnassa.

Tässä Morfeus tuntui olevan Hobin elämän pysyvä elementti, ja tätä lukiessa myös jotenkin havahduin siihen, että sehän on tosi looginen tulkinta! Kun Hobin elämä alkaa venyä ja varmaan kaikki katoaa ympäriltä sellaisella tavalla mitä kukaan ihminen ei ole aiemmin kokeillut, niin tosi ymmärrettävää että Morfeus on jollain tapaa sitten se pysyvä asia ja kiintopiste, joka tuntuu jotenkin ankkuroivan Hobin olemassaolon. Oli tosi herkullista miten Hobin tunteet kehittyivät pikkuhiljaa ja miten hän sitten muutaman sadan vuoden ihastumisen jälkeen havahtui sanoittamaan, että millaisesta tunteesta oli kyse Tää Hobin verkkainen tahti itsensä ymmärtämisessä lohduttaa varmasti kaikkia jotka ovat hiukan hitaasti havahtuneet siihen että minkälaatuisista tunteista on itsellä kyse

Mun lempparein yksityiskohta tässä oli kyllä tuo Shakespearen osuus! Ensinnäkin siinä Hobin mustasukkaisuus Morfeuksesta oli erityisen herkullista, ehkä myös siksi että se tuli aika alussa eikä Hob ollut siinä vaiheessa vielä ehtinyt kovin paljon tulkita ja sanoittaa tunteitaan lukijallekaan. Ja sit erityisesti mua ilahdutti se hienovarainen mutta jotenkin oivaltava ajatus, että Shakespearen kuolemattomuus olikin se, että hänen kirjoituksensa jäivät elämään. Ja että se tavallaan tässä rinnastuu aika luontevasti Hobin konkreettiseen "ikuiseen" elämään.

Kiitos tästä The Sandman-tunnelmoinnista, tätä oli ilo lukea!

[Gogo Yubari]

Sokerisiipi: Kiva kuulla, että olin mielestäsi onnistunut tavoittamaan hyvin Morfeuksen hahmon ytimen, vaikka hän tosiaan olikin tässä läsnä pääasiassa Hobin ajatuksissa ja kaipauksen kohteena. Mä oon jotenkin ajatellut, että vaikka Hob on vähän olosuhteidenkin pakosta joutunut aina mukautumaan ajan mukana, niin tietyllä tavalla siinä on edelleen jäljellä myös aina jotain kaikilta niiltä vuosisadoilta, joilla se on elänyt ja se on vähän niin kuin samaan aikaan sekä kiinni ajassa että ajasta irrallaan, ja musta on hienoa jos tää mun tulkintani on välittynyt tästä tekstistä ja vaikuttanut uskottavalta. Kiitoksia paljon kommentista, pus 

lurikko: Tästä fandomista ei kyllä tosiaan taideta ihan hirveästi suomeksi ficcailla, mikä on sääli. Toivotaan, että sitten kun toinen tuotantokausi tv-sarjasta saadaan joskus Netflixiin, asiaan tulee muutos. Korinttilainen/Morfeus on kyllä kiinnostava, mut mä en ole uskaltanut itse vielä kokeilla sen kirjoittamista, koska siinä asetelma tuntuu jotenkin niin erilaiselta tähän paritukseen verrattuna (ja salaa pelkään, että kirjoittaisin sillä parituksella pelkkää pornoa  ) Hah, Hobilla kieltämättä kesti melkoinen tovi tajuta, mistä oikein on kyse, mutta onneksi ihastumisen kohde oli hänen kohdallaan niin ikään kuolematon. Silloin, kun luin Sandman-sarjiksia ekaa kertaa, tutustuin Christopher Marloween kunnolla ja musta oli hirveän hauska ottaa sekä hänet että Shakespeare mukaan tähän ficciin, varsinkin kun Hob tosiaan suhtautui aluksi niin nihkeästi jälkimmäiseen Kiitoksia myös ihanasta kommentista! Musta on hienoa, että Finistä löytyy myös muita Sandman-faneja.