Nimi: Avoimien ovien päivä
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, (kollektiivinen) hurt/comfort
Henkilöt: Argus Voro, Arabella Figg, Allison Rysky-Clearwater (OC), Marius Vitivalko, Fridolf Prewett, David Survi, Zelda Nokkonen ja Augusta Longbottom
Yhteenveto: “Surkki on kaunis sana!” Arabella Figg toistelee mielessään. Mutta Augusta Longbottomille jästi ja surkki ovat sama asia.
A/N: Uhkasin joskus kauan sitten kirjoittaa ficin surkeista, tässä se viimein on.
Kaikki ficin hahmot ovat jollain tavalla kaanon-sidonnaisia (“Taikuri” D.J. Survi ja matami Z. Nokkonen mainitaan Voron Pikalumo-kirjeessä ja Molly o.s. Prewettin kirjanpitäjä-pikkuserkku Viisasten Kivessä, muiden hahmojen kaanon-yhteydet selvinnevät lukemalla).
// Painoin vahingossa "julkaise", kun piti painaa "esikatselu". En ollut ihan varma viimeisistä kolmesta virkkeestä, mutta näköjään kohtalo päätti puolestani julkaista nekin.
Toivottavasti joku löytää tästä iloa syyspäiviinsä!
AVOIMIEN OVIEN PÄIVÄ
Avoimien ovien päivä – kysy surkkielämästä! muistutti jo ensiminuuteillaan jokaiselle keskustelukerho Surkuhupin vakituiselle jäsenelle, että velhoväestön silmissä surkkien kerhoon kuuluminen ei oikeastaan ollut mikään kunnia niin kuin he olivat itselleen oppineet vakuuttamaan. Paikalle saapui ainoastaan yksi vanhanpuoleinen nainen, joka heti sisään astuttuaan loitsi kabinetin avoimen oven sulkeutumaan takanaan.
Argus Voro mulkaisi Surkuhupin puheenjohtajaa Allison Rysky-Clearwateria murhaavasti. Argus oli ehdottanut ovelle “Ei noidille eikä varsinkaan velhoille” -kylttiä, mutta Allison oli tyypillisessä naiivius-puuskassaan painottanut, ettei avoimien ovien päivänä ketään saanut sulkea ulkopuolelle.
“Toivottavasti osaat loitsia alohamoran!” Argus sihisi sisarentyttärelleen. Allison vilkaisi ovea ja vingahti vaisusti. Ovi pysyi ylpeästi kiinni. Argus muodosti huulillaan sanat
ei noidille ja tunsi lievää klaustrofobista voitonriemua.
Allison yritti kerätä reippautensa toivottaakseen vieraan tervetulleeksi, mutta noita ei vaikuttanut odottavan tervehdyksiä. Hän istui keskimmäiseen viidestätoista tyhjästä tuolista, jotka Allison oli kokoustilaan luottavaisena järjestellyt, laski karmiininpunaisen laukkunsa ja puhpallurakarvaisen käsipuuhkansa oikeanpuoleiselle ja korppikotkakoristeisen hattunsa vasemmanpuoleiselle tuolille.
”Olen niin huolissani pojanpojastani”, aloitti rouva Longbottom mennen tapansa mukaan suoraan asiaan. ”En kestäisi sitä häpeää, että poika ei oppisi taikomaan.”
Zelda Nokkonen muljautti silmiään Fridolf Prewettille. David Survi liikahteli kiusaantuneena tuolillaan. Marius Vitivalko rykäisi arvokkaasti.
Mutta rouva Longbottom oli harvinaisen lahjaton huomaamaan, milloin oli mahdollisesti tai itsestäänselvästi loukannut jotakuta.
”Toistaiseksi mitään taikakykyjä ei ole ilmennyt, vaikka Neville on jo kahdeksanvuotias. Poika on muutenkin sellainen reppana ja päälle päätteeksi jästi!” hän jatkoi raakkuvalla äänellään.
”
Surkki”, korjasi Arabella Figg kerkeästi.
Surkuhupissa hän oli oppinut, miten kaunis sana surkki oikeastaan oli. Surkkius ei ollut puutetta, se oli tasapainoa, kuten Allison Rysky-Clearwater mielellään painotti.
Mutta Augusta Longbottom huitaisi kädellään kärsimättömästi. Hänelle jästi ja surkki olivat sama asia.
”Tylypahkassa varmasti ihmetellään, jos Frankin poika ei saa hyviä arvosanoja. Mutta millainen skandaali siitä nousee, ellei hän edes pääse kouluun sisään! Mitä aurorivirastossa ajatellaan! Niin lahjakas kun Frank oli! Valvojaoppilas ja johtajapoika! Auroriviraston varajohtaja! Sotasankari!”
Rouva Longbottom niiskautti valtavaan leijonakuvioituun nenäliinaan. Allison Rysky-Clearwater tuijotti kokoustilan päätyseinään nastattua, käsinkirjoitettua mietelausetta ”Olet arvokas sellaisena kuin olet.” Vastapäisellä seinällä riippui täsmälleen samalla käsialalla kirjoitettu kyltti: ”Tupakointi ja limppien syljeskely kielletty!” Hän tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotakin, olihan hän Surkuhupin puheenjohtaja ja päälle päätteeksi intohimoinen aforismien keräilijä.
“Eihän omien lasten – tai lastenlastenkaan elämää voi etukäteen suunnitella”, Allison sanoi toivoakseen painokkaasti. Hänen kurkkuaan kuristi hieman. “Jokainen luo oman polkunsa.”
”Elämä ilman taikakykyjäkin voi olla oikein antoisaa!” lirkutti Arabella Figg, joka toisin kuin kukaan muu, oli edelleen hyvällä tuulella.
Arabella oli pukeutunut maatalaahaavaan kukkakuvioiseen yöpaitaan (joka oli melkein kuin noidankaapu, mutta viileämpi, mukavampi ja vapauttavampi!) ja polvipituiseen neuletakkiin. Takin taskusta pilkisti sormikas, jonka Harry Potter oli kerran pudottanut Arabellan eteiseen. Harry Potter tuo jästisyntyisten, kotitonttujen ja surkkien sankari! Arabella tunsi pikku-Harryn ja piti hänestä, ja Surkuhupissa kuunneltiin aina innokkaasti pojan kuulumisia. Aivan viimeisimmät uutiset Arabella oli kuitenkin jättänyt kertomatta. Hän ei halunnut jostain syystä mainita, että viime vierailullaan Harry oli jotenkin onnistunut muuttamaan Arabellan lounaaksi valmistamat kaalikääryleet korvapuusteiksi.
”
Longbottomille taiattomassa elämässä ei ole mitään antoisaa!” puuskahti rouva Longbottom tuohtuneena. ”Pojalla on sukunsa perinteet vaalittavana!”
Marius Vitivalko tuhahti. Hän muisti edelleen kolmenkymmenenviiden vuoden takaisen Surkuhupin avoimien ovien päivän. Ei avoimista ovista ollut silloinkaan saapunut kuin yksi noita. ”Ai ai, Frank ei tule pärjäämään Tylypahkassa. Poika ei osaa edes kengännauhojaan sitoa!” noita oli vaikeroinut. Silloin Augusta Longbottomin hattua oli koristanut korppikotkan sijaan joutsen.
”On sitä surkkeja syntynyt parempiinkin sukuihin”, Marius sanoi kalseasti. ”Ja niiden kunnianarvoisten perinteiden nimissä lapset on yritetty pelotella velhoiksi jos jonkinmoisin kidutuskeinoin. Totisesti, hiiteen sellaiset perinteet joutavat!”
Augusta Longbottom tuijotti Marius Vitivalkoa pöyristyneenä. Miten kukaan kehtasi puhua hänelle paremmista suvuista! Hän oli sentään Longbottom, omaa sukuaan Kyyry! Marius Vitivalko katseli Augustaa välinpitämättömästi takaisin. Hän oli ryysyisestä olemuksestaan huolimatta ryhdikäs ja veistoksellisen komea mies. Hän muistutti erehdyttävästi jotakuta tunnettua velhoa – Augusta ei vain saanut päähänsä ketä.
”Minun äitini sulki minut öisin maakellariin pelkän taikasauvan kanssa”, Zelda Nokkonen muisteli. ”Ehdin täyttää viisitoista ennen kuin hän viimein luovutti.”
”Toiset sitovat lapsen kengännauhat liian tiukalle, jotkut ehkä tönäisevät laiturilta äkkisyvään veteen tai roikottavat nilkoista kuudennen kerroksen parvekkeen kaiteen yli”, Marius Vitivalko luetteli. “Vanhempien tavat herätellä lastensa taikakykyjä muistuttavat jollain nurikurisella tavalla keskiajan noitavainoja. Sanoisin yhteneväisyyttä surkuhupaisaksi, ellei sille olisi parempaakin sanaa. Kidutus. Sillä kidutusta se totisesti on.”
Rouva Longbottomin posket punersivat hienoisesti.
”Uusimmat taikasielutieteen tutkimukset ovat osoittaneet, että taikakyvyt puhkeavat tavallisesti silloin, kun lapsi on vihainen tai pelkää”, hän sopotti.
Marius Vitivalkon silmissä leimahti, ja hän pomppasi seisomaan. Äkkiä Augusta Longbottom tajusi, ketä tämä muistutti. Sitä kauheaa murhaajaa, jonka kuvan hän oli
Päivän Profeetassa vuosia sitten nähnyt! Sitä joka oli räjäyttänyt sankarillisen Peter Piskuilanin tuusannuuskaksi!
”Tuota… Kenties Neville voisi itse tulla tutustumaan toimintaamme?” Allison Rysky-Clearwater ehdotti sovittelevasti ja viittasi Mariusta istumaan takaisin tuolilleen. “Fridolfkin”, hän osoitti Fridolf Prewettiä, “ – liittyi mukaan kahdeksanvuotiaana.”
Rouva Longbottom puristi sydänalaansa.
”Pyhä Merlin! Enhän minä halua tarjota hänelle vääriä virikkeitä!”
Rouva Longbottom nousi tuoliltaan järkyttyneen näköisenä ja painoi suurta karmiininpunaista käsilaukkuaan rintaansa vasten. Hän näytti siltä kuin haluaisi vielä sanoa jotakin, mutta ei tuntunut järkytykseltään pystyvän puhumaan. Allison pelkäsi, että rouva Longbottom pyytäisi jotakuta heistä avaamaan oven.
“Alohamora!” Augusta Longbottom lopulta huudahti ja marssi ulos ovesta. Allison ehti nousta paikaltaan ja ottaa muutaman juoksuaskeleen ovea kohti ennen kuin se paukahti kiinni hänen nenänsä edestä. Hän kokeili peloissaan kahvaa, ja tällä kertaa ovi totteli ja aukeni. Noita ei sentään ollut loitsinut sitä sulkeutumaan jäljessään.
“Ota se halvatun
tervetuloa-lappu pois ovesta!” murisi Argus Voro, eikä Allison halunnut enää olla tottelematta.
Hän raotti ovea ja repäisi “Kysy surkkielämästä!” -kyltin irti. Rouva Longbottomia ei näkynyt onneksi enää missään, tämä oli kai kaikkoontunut, paennut paikalta, kuten noidat niin vaivattomasti saattoivat tehdä. Allison toivoi, että olisi itsekin kyennyt katoamaan yhtä helposti ja lopullisesti.
Surkuhupin jäsenet istuivat mykkinä tuoleillaan. Allison palasi piiriin, mutta hänkään ei sanonut mitään.
“Surkki on kaunis sana, kaunis sana, kaunis sana”, Arabella Figg toisteli mielessään ja yritti torjua muistoa siitä, miten hänen ollessaan lapsi, hänen vanhempansa olivat sanoneet häntä ainutlaatuiseksi (“Arabella on vähän semmoinen ainutlaatuinen tapaus”; “Meidän perheessämme Arabella on kyllä ainutlaatuinen”) ja vasta aikuisena hän oli oppinut, ettei ainutlaatuinen ollut haukkumasana. David Survi väänteli pitkiä, näppäriä sormiaan kuin olisi halunnut katkoa ne. Hän työskenteli jästisirkuksessa taikurina, mutta todellisessa taikamaailmassa ei saanut edes Viistokujan porttia avattua. Hän oli pitänyt ammatinvalintaansa kutsumuksenaan, nyt se tuntui lähinnä säälittävältä. Argus Voro irvisteli rouva Longbottomin kengistä pudonneille hiekanjyville, jotka muistuttivat Argusta hänen kahdeksasta sotkuisesta sisaruksestaan ja siitä, miten kukaan heistä ei ollut vaivautunut opettelemaan puhdistustaikoja, vaikka muuten he loitsivat viitan hakasetkin kiinni. Zelda Nokkonen tapitti “Olet arvokas sellaisena kuin olet” -taulua ja tunsi voimakasta hengenahdistusta, kun muisto ahtaan maakellarin hajusta täytti hänen hengitystiensä. Fridolf Prewett tuijotti kaksi tuumaa Zelda Nokkosen pään yläpuolelle ja toivoi, ettei Allison olisi juuri muistuttanut kaikkia siitä, että hän oli joskus ollut kahdeksanvuotias. Kahdeksanvuotiaana hän oli ollut onneton jästikouluun työnnetty pikkupoika, jota luokkatoverit haukkuivat hulluksi ja tyhmäksi, koska hän ei suostunut uskomaan, ettei lohikäärmeitä ollut olemassa. Ja Allison itse muisteli, miten hän oli pitänyt Avoimien ovien päivää hyvänä ajatuksena, mutta miten hän omassa kodissaan piti vaatekaappinsa oven lukossa ja 11-vuotiaan tyttärensä Penelopen vastikään saapuneen Tylypahkan kirjeen kaappinsa perälle sullotussa, niin ikään lukitussa, alusvaatelaatikossa.
“Minäpä katson, onko kahvi vielä lämmintä!” tokaisi Marius Vitivalko, joka ainoana ei ollut vaipunut omiin katkeriin ajatuksiinsa. “Tässä menee varmaan vielä hetki ennen kuin Rapakon palloseuran faniklubin vuosikokous alkaa.”
Mariuskin oli toki vihainen, mutta vihainen pikku-Nevillen puolesta, ei itselleen. 1920-luvun jazz-villityksen aikaan Marius oli kuvainnollisesti pessyt itsensä puhtaaksi mustasta velhoverestään, liittynyt kiertelevään jazz-orkesteriin ja elänyt melkein onnellista jästielämää. Kulkiessaan nyt kahvikärrylle hän potkaisi Arabella Figgin ruudullista kestomuovikassia, joka kaatui. Lattialle vieri lähes kahdeksankymmentä violettia kissanruokapurkkia.
“Hupsis!” Marius huudahti, kun kissanruokapurkit kisailivat siitä, kuka vierii kauimmas. “Minä en valitettavasti pääse enää ylös, jos rupean konttaamaan noiden perään.”
“Emmeköhän me nämä yhdessä saa kerättyä!” vakuutti Allison Rysky-Clearwater, joka tuntui muistavan, että puheenjohtajana häntä kuunneltiin. Hänen siivousintoinen enonsa kiiruhtikin jo luutimaan seinän vierustalle lentäneitä purkkeja lähemmäs – Arguksella oli nimittäin Surkuhupin kokouksissa aina siivousvälineet mukanaan. Myös muut alkoivat kerätä purkkeja.
“Taikomalla olisit jo valmis”, mutisi David Survi katkerasti.
Äkkiä Argus Voro parkaisi niin, että Zelda Nokkoselta putosi vastapoimittu kissanruokapurkki kolisten lattialle.
“Miu Miuta!” Argus huusi ja osoitti kissanruokapurkkeja inhoten.
“Mitä siitä?” vinkaisi Arabella Figg syli täynnä Miu Miu -purkkeja. “Miu Miu saa kissan turkin kiiltämään!”
”Pahus vieköön, sidon teidät jaloistanne tyrmän kattoon syötän purkillisen Miu Miuta! Lakkaattepahan kehumasta mokomaa moskaa! Mau Mauta sen olla pitää!” Argus Voro karjui.
Arabella Figg vastasi tyynesti, ettei itse söisi sen paremmin Miu Miuta kuin Mau Mautakaan ja epäili, ettei herra Voro ollut täysin järjissään.
“Ajattelen rakkaiden kissojeni parasta, en omaa vatsaani nähkääs.”
Allison Rysky-Clearwater kuvitteli, miten hänen enonsa söisi lusikalla kissanruokaa, jotta saisi harvenevan tukkansa kiiltämään ja ensimmäisen kerran sinä päivänä häntä alkoi naurattaa. David Survi hekotteli jo kaksinkerroin, eivätkä muutkaan voineet olla hymyilemättä. Argus ja Arabella olivat vuosien saatosta kiistelleet kissanhoidosta lukemattomia kertoja. Kun heistä toinen nyt kimitti “Miu Miu”, ja toinen mourusi “Mau Mau”, luulivat kadulla kävelijät varmasti, että ravintola Pavunvarren takahuoneeseen oli suljettu surkkikerhon sijaan kissalauma.
Fridolf Prewett piteli kassin suuta, kun Zelda Nokkonen toi viimeiset suljetulle ovelle vierineet purkit.
“Onneksi ovi on kiinni”, Fridolf tokaisi, ja Zelda nauroi.
Marius Vitivalko oli lämmittänyt kahvin. Hän kaatoi höyryävää juomaa sinisiin kuppeihin. Toiset palasivat paikoilleen, Argus ja Arabella edelleen raivokkaan kotoisasti riidellen. Marius ojenteli kahvikuppeja, ja yllättäen Allison muisti, että oli leiponutkin tätä kertaa varten. Pussillinen muffinsseja riemastutti kaikkia. Allison tunsi itsensä taas tärkeäksi ja hyödylliseksi.
“Miten viime viikon kuukausipäivä tyttöystävän kanssa sujui?” hän kysyi Fridolf Prewettiltä.
Fridolf pudisteli päätään. “Minusta tuntuu, ettei Victoria anna minun olla oma itseni.”
Kuten Surkuhupin edellisessä kokouksessa oli selvinnyt, Fridolf Prewett tapaili noitaa, Zelda Nokkonen puolestaan jästiä. Molemmat tuskailivat, että jutusta tuskin tulisi mitään. ”Hän ei katsos ymmärrä minua!” he huudahtelivat kuin yhdestä suusta.
Muita nauratti, jopa Argus väänsi naamansa johonkin hymyn tapaiseen. He kaikki tiesivät, mistä Fridolf ja Zelda puhuivat.
Marius muisti, miten vuosikymmeniä sitten hän oli elänyt melkein onnellista jästielämäänsä. Hän oli ollut kihloissa ja melkein onnellinen – kenties hän oli sukunsa rautaisella päättäväisyydellä päättänyt olla onnellinen ja lähes onnistunut siinä. Marius oli sanonut kihlatulleen olevansa lähtöisin eräänlaisesta vanhoillisesta aatelisperheestä, sellaisesta jossa naitiin pikkuserkkuja ja kerrytettiin kaappeihin hopeisia hääastiastoja – sehän ei ollut kovin kaukana totuudesta. Kihlattukin oli syntynyt aatelisperheeseen mutta ryhtynyt ensin näyttelijättäreksi, sitten sosialistiksi. “Palvelijoilla pitäisi olla selkeämmät työajat. Ei heidän voi olettaa olevan koko ajan käytettävissä”, kihlattu oli julistanut, sillä hänen mielestään oli ihanaa olla eri mieltä sukulaistensa kanssa. “Minun sekopäinen tätini tykkää katkoa kotitonttujen päitä”, Marius oli äkillisessä avautumispuuskassaan vastannut. Hehän olivat tovereita, he olivat sosialisteja, he jakoivat kaiken – paitsi, etteivät voineet jakaa. Koska Marius ei osannut muistiloitsua, hänen oli teeskenneltävä hulluuskohtausta, jotta voisi selittää lipsahduksensa jotenkin, (“Tonttu! Koti! Kotitonttu! Tonttukoti!”) eikä hänen pohjimmiltaan konservatiivinen kihlattunsa jaksanut katsella sellaista kovin kauaa.
Silloin Marius oli päättänyt perustaa Surkuhupin. Hänen oli saatava kertoa jollekin, miten omituista hänen elämänsä oli, ehkä yhdessä sille voisi nauraa, karkottaa pois mörön, joka ei lymyillyt vaatekaapissa, vaan oli jumahtanut henkilöpapereihin.
“Hiiteen jästit ja noidat, siinä viisaan vanhuksen neuvo teille”, Marius sanoi Zeldalle ja Fridolfille, sillä hän tiesi paitsi mistä nämä puhuivat, myös sen mitä he jättivät sanomatta.
Allison huomasi, että kokoustilan ovi oli tuulenpuuskan voimasta lennähtänyt jälleen auki, mutta ei jaksanut nousta sulkemaan sitä, pianhan he lähtisivät, hänen olisi mentävä kotiin jästimiehensä ja noitatyttärensä luo, pantava surkkiäidin essu ylleen ja laitettava illallista. Argus oli alkanut pyyhkiä pöytiä ja tuoleja pölyrievulla. Allison katseli enoaan, joka siivosi tehokkaammin ja tarmokkaammin kuin yksikään loitsu.
“Väistä”, Argus töksäytti Allisonille ja alkoi pyyhkiä hänenkin tuoliaan.
Allison ei ollut edes huomannut läikyttäneensä kahvia. Mutta eno huomasi pienimmätkin tahrat. “Yksi likatahra puunaa toista”, Wilhelmina-mummi oli joskus Argusia katsellessaan sanonut. Allisonia itketti. Hän oli ymmärtänyt, miten väärin mummin sanat olivat vasta, kun oli huomannut olevansa likatahra itsekin. Hän ei halunnut olla samanlainen äiti kuin Wilhemina-mummi oli ollut, ei vaikkei tytär ollutkaan sellainen kuin Allison oli toivonut.
“Voitko pitää huolta Penelopesta?” Allison sanoi hiljaa enolleen. “Hän tulee syksyllä Tylypahkaan.”
Argus siirtyi pyyhkimään pölyjä David Survin tuolista. (Tuolin omistaja valmistautui korttitemppuesitykseen, jollaisiin Surkuhupin kokoukset oli yleensä tapana lopettaa.) Allison katseli, miten eno poimi taskuunsa korppikotkanhöyhenen, joka oli pudonnut Augusta Longbottomin hatusta, ja huomasi, että taskusta pilkisti myös violetti kissanruokapurkki. Hän kuuli Arguksen murahtavan hiljaa. Ehkei eno ollutkaan niin ehdoton kuin uskotteli olevansa.
Allison hymyili, istuutui takaisin puhtaaksi hinkatulle tuolilleen ja taputti lujasti käsiään, kun Arabella Figg kuulutti surkki-taikuri David J. Survin lavalle.
***
Kaukana velhojen Lontoossa Augusta Longbottom polki kiukkuisena jalkaa. Hänen loitsumuistinsa oli aina ollut olematon, eikä hän nytkään kyennyt taikomaan Viistokujan porttia auki. Hän pääsi kujalle vasta, kun joukko puolipeikkoja rymysi baarin puolelta kohti Irvetaa.
