Ficin nimi: Lempeä pimeys
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Digimon Adventure Zero Two
Genre: drama, angst, hieman fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Ken/Daisuke
Tiivistelmä: Ken pelkää pimeää.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Olen tehnyt Traconiin ohjelmaa Digimonista ja se sai inspikset hyrräämään tästäkin fandomista, josta ei ole ollut kauheasti tarvetta ficata. Huomioni kiinnitti, miten Zero Twossa sanotaan Kenin pelkäävän pimeää. Tämä on tietenkin vain käännöksestä, enkä ole varma, miten tarkka se on, mutta se kuulosti sopivalta Kenille ja kivalta kulmalta hänen matkaansa. Ja ehkä vähän purin myös omia höpsöiltä tuntuvia pelkojani tähän. ^^ Jos lukaiset, jätäthän kommenttia.
Lempeä pimeys
”Valmis?”
”Joo.”
Daisuke napsautti katkaisijasta. Makuuhuone hämärtyi. Pimeni. Sieppasi mustuuteensa ja Ken alkoi kuulla aaltojen kohinaa. Hän ehti haistaa jopa suolan, mutta silloin Daisuke kuin materialisoitui hänen viereensä sängylle ja tämän tiukka syleily vei harha-aistimukset mennessään.
”Minä oikeasti ostan lampun huomenna.”
”Tiedän.”
”Oikeasti. Herään ajoissa ja käyn hakemassa sen ennen ensimmäistä luentoa.”
”Ei mikään paikka ole auki siihen aikaan. Tai ainakaan mikään missä myydään lamppuja.”
”Onpas.”
”Ei ole. Älä turhaan. Emme tarvitse sitä kuin vasta illalla. Sinullahan ei ole treenejä huomenna?”
Lakanat kahisivat, kun Daisuke pudisti päätään.
”Sitten ehdit kyllä löytää lampun myöhemminkin.”
”Tai jos Miyako tulisi tinkeröimään jonkun etäkatkaisijan sängyn viereen.”
Ken tirskahti. ”Luulen, että lamppu yöpöydällä on aika paljon helpompi ja nopeampi homma.” Daisuke murahti myöntävästi.
Ken tiesi, että Daisuke nukkui paremmin pimeässä.
Tai no, se ei ollut täysin totta. Daisuke nukkui paremmin missä vain koska vain. Mutta kuka ei nukkuisi paremmin pimeässä. Paitsi tietenkin Ken. Daisuke ei ollut koskaan sanonut siitä, mutta Ken oli huomannut tämän olevan levottomampi nukkuessaan hänen luonaan yövalon kanssa. Se ei haitannut Daisukea, joten se luonnollinen haittasi Keniä.
Daisuke veti Keniä tiukemmin syliinsä ja kääntyi selälleen. Ken laski päänsä tämän rinnalle. Oli pilkkopimeää, tammikuinen yö oli kylmä ja pimeä. Mutta sentään Daisuken vieressä peiton alla Ken tunsi olevansa turvassa. Tämän sydämenlyönnit tuntuivat t-paidan lävitse.
”Minulla on ehkä vähän tyhmä kysymys”, Daisuke sanoi hitaasti.
”Kerro jotain uutta”, Ken heitti, mutta Daisuke ei reagoinut herjaan.
”Minä jotenkin taisin luulla, että kun sinä päihitit pimeyden ja pääsit irti siitä ja se kaikki kamppailu oli ohitse...sinä et enää pelkäisi pimeää”, Daisuke sen sijaan muotoili vaikeasti kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoja päästää suustaan. Sellaista kangertelua Ken harvoin kuuli Daisuken suusta. Varmaan viimeksi silloin, kun Daisuke oli pyytänyt tätä treffeille ensimmäisen kerran. Ja kuten silloinkin, joskin hieman eri tapaan, Ken jäätyi.
”Minäkin luulin niin”, Ken sanoi pitkän hiljaisuuden kuluttua. ”Eikä se ole varmaan sitä oikeasti. Pimeän pelkoa.”
”Mitä sitten?” Daisuke kysyi. Ken nieleskeli tyhjää ja työnsi kasvojaan Daisuken kainaloon.
”Minä pelkään sitä sellaista pimeyttä, joka minussa on. Sitä, millaiseksi se teki minut. Sitä, mitä jouduin kokemaan sen takia”, hän sanoi ääni hautautuen Daisuken paitaan ja omaan kurkkuunsa. Daisuken käsi, joka oli levännyt Kenin selällä, nousi hänen takaraivolleen ja alkoi hellästi silittää hänen hiuksiaan.
”En halua enää koskaan tuntea niin ja kyllä minusta tuntuu, että se on mennyttä. Mutta pimeys”, Ken räpytti silmiään, eikä nähnyt mitään synkässä makuuhuoneessa, ”on jatkuva muistutus siitä, mitä sisälläni on.”
Daisuke kierähti hieman enemmän kyljelleen ja tämän sekainen tukka osui Kenin otsaan.
”Ymmärrän”, hän sanoi.
”Ei se kaikki kamalaa ollut”, Ken keksi sanoa.
”Mitä tarkoitat?”
”Sinua”, Ken hymyili. ”Miyakoa, Ioria, kaikkia teitä. Ilman sitä kaikkea te ette olisi elämässäni.”
”Ilman pimeyttä ei ole valoa”, Daisuke sanoi. Ken nielaisi kommentin Daisuken harvinaisen älykkäästä runoilusta.
”Oli”, Daisuke päräytti hetken päästä. Ken tunsi unen tavoittelevan häntä. Hän ravisti pienesti päätään.
”Mitä?” hän kysyi.
”Oli. Pimeyttä, joka sinun sisälläsi oli”, Daisuke korjasi. ”Nyt sinä olet lempein ja kiltein ja upeannäköisin tyyppi maan päällä.”
”Minä muutin jo kanssasi yhteen, Daisuke”, Ken pyöräytti silmiään.
”Muistutin vain elämän perusasioista”, Daisuke sanoi. ”Koska sitä sinä olet. Muistakin.”
Ken hymyili hömelösti, mitä Daisuke ei pimeydessä voinut nähdä. ”Kiitos. Yritän muistaa”, hän vastasi heiveröisesti.
”Eikä sillä niin väliä, vaikka et aina muistaisikaan”, Daisuke sanoi ja painautui vieläkin lähemmäs Keniä ja kiersi kätensä tiukasti tämän ympärille. ”Siksi minä olen tässä.”
Pimeys ei ollut koskaan tuntunut niin lempeältä.