A/N: No niin. Sain vihdoin editoiduksi tämän seuraavan. Tämä sijoittuu aikaan ennen Aapon ja Villen pariutumista. Pre-slash siis. Tunteita kuitenkin on jo, mutta niiden kanssa ei osata tehdä mitään ja ollaanpa vielä reippaasti kieltämisenkin puolella. Aapon näkökulmasta tällä kertaa! Lukuiloa ♥︎
Paijataanko paremman puutteessa sammalia?
Aapo
”Joko olet puhunut Villelle?”
”Mistä?”
”Tiedät kyllä.”
”Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Ymmärrän, että sua pelottaa, mutta –”
”Et sä voi mitenkään ymmärtää. En halua puhua tästä enää, okei?”
”Okei.”
Siskoni kanssa käymä keskustelu pyöri taukoamatta mielessäni. Helmi kuvitteli, että mulla oli jotain kerrottavaa Villelle, vaikkei edes ollut. Helmi vakuutteli, että se aisti meidän välillä kipinöitä,
kummankin puolelta. Helmi luuli näkevänsä ja tietävänsä asioita, jotka eivät olleet totta. Toivoin, ettei me oltaisi ikinä Villestä juteltukaan, koska nyt ääneen sanotut sanat vainosivat mua. Helvetti, siskoni osasi olla yksi päälle päsmäröivä kääpä.
Yritin palautua nykyhetkeen, jossa me – mä, Helmi ja Ville – käveltiin peräkanaa luontopolulla. Oli hyvä ja kaunis päivä patikoida. Syyskuun alku oli ollut ihmeen lämmin ja aurinkoinen. Vain auringon asema ja polulle varisseet keltaiset koivunlehdet paljastivat, ettei enää eletty kesää. Poissa olivat myös laulavat linnut. Metsä meidän ympärillä oli hiljainen.
Helmi suhtautui luontoon muakin intohimoisemmin. Se pysähtyi vähän väliä ja osoitteli meille kaiken maailman kääpiä, pahkoja ja saniaisia. Mietin, pitäisikö Helmiä vähän toppuutella, koska tiesin, ettei Villen kohtelias kiinnostus riittäisi loputtomiin. Ville ei kuitenkaan edes näyttänyt ärtyneeltä, joten annoin Helmin intoilla. Siskoni käveli ensimmäisenä, sitten tuli Ville ja mä pidin perää. Nautin alkusyksyn kirpeästä tuoksusta. Metsässä sen haistoi aivan erityisen väkevänä. Luonnossa oleminen teki mulle hyvää. Oloni oli parempi ja virkistynyt. Me ei paahdettu kovaa tahtia, ihan vain käveltiin. Mulla oli hyvin aikaa pysähtyä välillä silittelemään pehmeitä rahkasammalia. Jotenkin Ville tajusi aina saman tien, kun jäin jälkeen. Se kääntyi ja pudisteli hymyillen päätään, kun näki mun taputtelevan vihreiden sammalten peittämiä puunrunkoja tai kivenjärkäleitä.
”Tahdotko kokeilla?”
Ajattelin, että Villelle, jos kelle, tekisi hyvää välillä olla konkreettisessa kosketuksessa luonnon kanssa. Ville oli niin tavattoman kaupungistunut.
”Ei kiitos”, Ville naurahti, ja me jatkettiin matkaa.
Vaivuin nopeasti omiin ajatuksiini. Ajattelin Villeä, kuten tavallista. Mietin, mikseiköhän se ollut jo löytänyt uutta tyttöystävää. Vaihtoehtojen vähyydestä se ei voinut johtua, koska Villen ympärillä pörräsi usein parikin muijaa, joille hiljainen ja totinen mies oli kuin hunajaa. Viime aikoina Ville oli kuitenkin jättänyt naiset huomiotta ilman mitään erityistä syytä. Se oli outoa, koska tiesin Villen kuitenkin olevan parisuhdetyyppiä. Ei Ville osannut yhden yön juttujakaan. Oliko Ville kiinnostunut jostakusta erityisestä? Ehkä mä en edes tuntenut sitä. Villellä oli niitä opiskelukaveriporukoitaan. Ehkä siellä oli joku, joka oli vanginnut Villen mielenkiinnon. Vatsaani kivisti epämukavasti, mutta pakotin tunteen heti pois. Totta kai mä tahdoin, että mun paras kaveri saisi pesää. Näin mielessäni siskoni pudistavan päätään tietäväinen hymy kasvoillaan. Turpa kiinni, Helmi, ajattelin vihaisena. Mietin, että ehkä mun pitäisi taas pysähtyä paijaamaan sammalia, koska aloin kiihtyä ja ihan turhaan.
Pysähdyinkin, mutta vahingossa. Törmäsin Villen selkään, kun se oli seisahtanut mun huomaamatta.
”Mitä?” ihmettelin ja kurkin Villen ohi polulle, mutta en nähnyt mitään syytä pysähtymiselle.
”Helmi”, Ville sanoi nyökäten siskoni suuntaan. Helmi oli pysähtynyt. Sillä oli minikiikarit silmillään. Se kuikuili puiden latvuksiin ja mumisi kiihtyneesti itsekseen. Hyvä, ettei sen vaalea palmikkokin kipinöinyt. Ilmeisesti Helmi oli lintubongannut jonkin aivan erityisen hyypiön.
”Tuossa menee hetki”, totesin. ”Senkus kuin menet ympäri. Ei Helmiä haittaa.”
Ville vilkaisi mua epäillen, mutta meni kuitenkin. Helmi ei edes huomannut. Se oli kaivanut muistivihkonsa esiin ja raapusti kuumeisesti havaintotietoja ylös.
”Taigauunilintu, ei voi olla totta. Näin kaukana rannikolta? Miten se on tänne eksynyt?” Helmi puheli itsekseen ja tiiraili taas kiikareilla puiden latvustoon.
”Tule sitten perässä, kun maltat”, sanoin.
”Hyst!” Helmi sähisi ja melkein antoi mulle tällin viuhtoessaan niin villisti kättään. Mua nauratti.
Me jatkettiin Villen kanssa järvelle asti. Oltiin me jo muutenkin melkein perillä. Vesi oli tyyntä ja huumaavan sinistä. Polvistuin vesirajaan ja huljuttelin vettä kädelläni. Yhä lämmintä, kenties jopa uitavaa.
”Jospa et kuitenkaan”, Ville sanoi kuin arvaten, mitä ajattelin. Käännyin hämmästyneenä katsomaan sitä. Ville seisoskeli vaivaantuneena rantatörmällä kädet farkkutakkinsa taskuissa. Ville ei ollut mikään metsämies eikä se omistanut edes kunnon ulkoiluvaatteita. Vaikka Villellä ei ollut asianmukaisia varusteita, se näytti silti hyvältä ja coolilta. No, puolet Villen charmista olikin sen tummissa kiharoissa.
”Mitä se sua haittaa?” ihmettelin. Ville näytti entistäkin kiusaantuneemmalta. Se vilkuili sinne, mistä me odotettiin Helmin pian saapuvan. Mulla kesti hetki yhdistää Villen outo käytös ja Helmin väliaikainen poissaolo.
”Mitä, etkö osaa olla Helmin kanssa, jos mä en ole kahden metrin välittömässä läheisyydessä?” tyrskähdin.
”Ei meillä ole mitään yhteistä”, Ville ähkäisi.
”Mä luulin, että te tulette juttuun.” Olin hämmentynyt ja pahoillani. Ehdin jo pelätä, mitä kävisi, jos en voisi enää hengailla samaan aikaan siskoni ja parhaan kaverini kanssa. Ville huiskautti vähätellen kättään.
”Kyllä me tullaankin. Helmi on ihan kiva, mutta se ei ole sä”, Ville sanoi polulle yhä tuijotellen. Suloinen lämpö ailahti vatsassani ja väreili iholle saakka. Tunsin itseni nähdyksi ja erityiseksi. Hymyilin leveästi. Ville ei edes tajunnut, että se oli juuri sanonut jotain ihanaa. Se näki mun hymyilevän.
”Mitä?” Ville kummasteli. Mun teki hirveästi mieli halata sitä, mutta hillitsin itseni. En halunnut olla outo. Ihan järjetöntä halata jotakuta ilman syytä.
”Täytyykö mun pitää sua ihan kädestäkin, jotta rauhoitut?” naljailin.
”Turpa kiinni”, Ville murahti, mutta ei tosissaan. Vähän Villeä taisi silti nolottaa. Hekottelin, ja luovuin uimisaikeistani ihan hyvillä mielin. Tuntui hyvältä olla kaivattu.
Palasin rantatörmälle Villen viereen. Menin tahallani ihan lähelle, jotta Villellä olisi varmasti turvallinen olo, kun Helmi liittyisi taas meidän seuraan. Ville äsähti ärtyneenä, mutta ei siirtynyt kauemmas, vaikka olisi voinut. Meidän olkavarret koskettivat. Tunsin huolestuttavaa kihelmöintiä vatsassani. Ville hengitti syvempään kuin tavallisesti. Mulle tuli kumma ajatus siitä, ettei Ville ehkä vetänytkään keuhkoihinsa metsän aromeja. Ville oli joskus kännissä kertonut mulle, että mä tuoksuin sen mielestä hyvältä. En uskonut, että Ville itse edes muisti sitä, mutta mä en ollut koskaan unohtanut. Mietin, epäilin, toivoin – saattoiko Helmi ehkä sittenkin olla oikeassa? Oliko mahdollista, että Ville –
Helmi rymisteli puskasta esiin kirkkaasti hymyillen. Taigauunilinnun näkeminen oli selvästi ollut sen päivän kohokohta. Ville astui heti musta kauemmas ja meni nyt itse kokeilemaan vettä kädellään. En edes ehtinyt nähdä sen ilmettä. Mitä jos siinä olisi inhoa? Epävarmuus sekoittui kylmään pelkoon vatsassani, ja mua paleli. Kaikki tämä oli vaarallista toiveajattelua, ja mun piti lopettaa se heti. Ville oli ja tulisi aina olemaankin hetero, end of story.
Haasteet: Originaalikiipeily (14. sammal) ja Otsikoinnin iloja II (kysymysotsikko)
