Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritus: Harry/George
Haasteet: Otsikko etsii tarinaa III ja Spotify Wrapped II (
Agnes Obel – It's Happening Again)
A/N: Yksi päivä vain tulin ajatelleeksi tätä paritusta, ja se on vähän pyörinyt tuolla mielen porukoilla. Kuten on tämä otsikkokin, jonka olen jo pitkään halunnut adoptoida hylättyjen otsikkojen listasta itselleni. Alun perin mietin tätä myös dialogihaasteeseen, mutta ei sitten tuntunut sopivalta, kun tahdoin kuvata tuntemuksia ja sitä, miten nämä ovat toistensa kanssa. Tästä parituksesta voisin kyllä kirjoittaa lisääkin. Jäi sellainen kutkutus :3
Kiista pysähdyspaikalla
I swear it is true the past isn't dead
It's alive, it is happening in the back of my head
No future, no past, no laws of time
Can undo what is happening when I close my eyes
(Agnes Obel – It's Happening Again)
Harry ei tiennyt, mitä tehdä, kun heiltä puhkesi rengas kesken matkan. Harryn hämmästykseksi George kuitenkin tiesi.
”Miten sinä osaat vaihtaa renkaan?” Harry pällisteli kurkkiessaan operaatiota Georgen olkapään yli. Georgen varmat otteet tekivät häneen vaikutuksen.
”Miten sinä et tiedä?” George heitti takaisin. ”Sinähän olet kasvanut jästiperheessä.”
Sarkastinen nauru tyrskähti Harryn suusta.
”Vernon-setä olisi mieluummin yliajanut minun päältäni kuin päästänyt minut kahta metriä lähemmäs peltiaarteitaan.”
Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta George ei nauranut. Ei Harryakaan oikeasti huvittanut hänen oma letkautuksensa. Siinä oli liian paljon totuutta. Kasvaminen ilman rakkautta sattui yhä ja sattuisi varmaan aina.
Harry hengitti syvään syksyistä maaseutua ja yritti olla ajattelematta Dursleyn perhettä. Hän katsoi Georgen käsiä, jotka yhä askartelivat auton parissa. Se rauhoitti Harryn. Hän ojensi kätensä ja suki Georgen punaisia hiuksia. Georgen suusta pääsi hellä hymähdys. Harry toivoi, että pääsisivät jatkamaan pian matkaa. Leiripaikalle oli vielä kilometrejä. Harry olisi jo tahtonut levähtää ja nauttia Georgen seurasta ja läheisyydestä ilman keskeytyksiä.
Läheltä kuuluvat, koko ajan kiihtyvät riitelyn äänet repivät Harryn haaveistaan. He eivät olleet pysähdyspaikalla yksin. Kaksi muutakin autoa oli pysähdyksissä, punainen ja harmaa. Harmaan auton matkustajat seisoivat nenätysten ja karjuivat toistensa naamalle niin, että sylki roiskui. Harryn sydän alkoi hakata. Hänen koko kehonsa jännittyi. Kovat, aggressiiviset äänet muistuttivat häntä Tylypahkan taistelusta. Hänestä tuntui, että pian jompikumpi riitapukareista vetäisi sauvan taskustaan ja alkaisi paiskoa kirouksia ympäriinsä. Ja sitten maailma olisi jälleen verta, kaaosta ja peltiromua.
Harry ei edes tajunnut huojuvansa ennen kuin George nousi ylös ja tarttui häneen.
”Ei hätää”, Georgen lämmin, vakaa ääni sanoi. ”Ne ovat vain jästejä. Kukaan ei ole vaarassa.”
Se ei pitänyt paikkaansa, koska melkein heti Georgen sanottua niin, toinen jästeistä veti matkakumppaniaan turpaan niin rajusti, että veri lensi. Harryn hengitys kiihtyi ja todellisuus alkoi menettään muotoaan. Georgen vahvat käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja puristivat lujaa. George maadoitti Harryn tähän hetkeen ennen kuin hän ehti luisua kauemmas. Paine kehossa tuntui lohduttavan todelliselta. Harry hengitti syvään ja antoi itsensä nojata Georgeen. Georgen ote hellitti, mutta hän ei päästänyt irti.
”Ei hätää”, George lupasi huulet Harryn ohimoa vasten. ”Meidän ei tarvitse välittää. Nuo muut meni jo väliin. Jatketaan matkaa.”
Harry ei väittänyt vastaan. Hänellä oli yhä heikko ja säikky olo. Hän antoi Georgen viedä hänet takaisin etupenkille. George veti vaivihkaa taikasauvansa esiin ja viimeisteli renkaanvaihdon. Työkalut lennähtivät vähin äänin takaisin takakonttiin. George kiinnitti ensin Harryn turvavyön ja sitten omansa. Auton moottori hyrähti käyntiin, ja he palasivat tielle.
Meni useampi kilometri ennen kuin Harry tunsi todella olevansa taas turvassa ja läsnä. Äskeinen kiihtymys tuntui raskaana uupumuksena hänen kehossaan. George huomasi hetken, kun Harry oli taas siinä.
”Mitä sanoisit lounaasta?” George ehdotti kepeästi.
”Kyllä kiitos”, Harry sanoi heikko hymynkare huulillaan. George vei kätensä Harryn niskalle ja puristi hellästi.
Harryn vatsassa väreili lämmin kiitollisuus. George ei ikinä kysellyt, oliko hän kunnossa. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja valheisiin, koska kumpikaan heistä ei ollut ollut kunnossa pitkään aikaan. Tuntui helpottavalta, että Georgen kanssa Harryn ei edes tarvinnut olla ehjä ja kasassa. George ei tuominnut tai tukahduttanut häntä huolellaan. Vaikeista hetkistä päästiin yli yhdessä eikä niistä tarvinnut puhua sen enempää. Ja kun he hymyilivät toisilleen, sekin oli aitoa.
