Nimi: Päivä Muumilaaksossa Nuuskamuikkusen seurassa
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Genre: mielikuvamatka, slice of life, comfort
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen & Muumipeikko
Yhteenveto: Semilyhyt, vajaa 900-sanainen kuvaileva hyvän mielen mielikuvamatka Muumilaaksoon. (Soveltuu hyvin eskapistiseen pakomatkailuun!) Lisämausteeksi voi kuvitella tän vaikka vielä sillä Muumien kertojan äänellä.✩ * ˚ ° ˖ ✧ Päivä Muumilaaksossa ✧ ˖ ° ˚ * ✩
˚ * ✩ * ˖ Nuuskamuikkusen seurassa ˖ * ✩ * ˚
Nuuskamuikkunen raotti silmiään, muttei tahtonut vielä nousta. Hän veti peittonsa korviinsa ja kiemurteli itsensä vieläkin pehmeämpään asentoon sen sisässä. Huokaisun ja tyytyväisen ynähdyksen kera hän uppoutui takaisin uneen. Peiton kulman alta pilkistivät enää sekainen punaruskea hiuspehko ja tuttu tuhiseva terävä nenä.
Nuuskamuikkunen aikoisi nukkua tänään niin pitkään, kuin unta vain suinkin riittäisi. Noin unisena hän muistutti tietämättään aivan isäänsä, Juksua, joka saattoi viettää suurimman osan hereilläoloajastaan mukavasti torkkuen.
“Nuuskamuikkunen”, joku huhuili hänen telttansa ulkopuolelta uudelleen. Teltan sisästä vastattiin lyhyellä yninällä ja muminalla.
“Nukutko sinä?” kysyjä ymmärsi viimein, muttei lakannut häiritsemästä häntä.
“Sinä lupasit viettää kokonaisen päivän tänään kanssani, Nuuskamuikkunen!”
Nuuskamuikkusen silmät lävähtivät auki. Niinhän hän tosiaan oli luvannut. Mahtoiko päivä olla jo pitkällä? Hetken pohdittuaan hän keksi, kuinka saisi ostettua itselleen vielä tovin lisäaikaa.
“Muumi. Kuule, polttopuuni ovat loppu. Etkö viitsisi noutaa pinoa polttopuita teidän vajastanne, niin saamme keitettyä kahvia ja valmistettua aamiaista? Viethän Papalle kalasangon telttani kulmalta vastineeksi.”
“Selvä! Pelkän sangon? Mihin minä nuo kalat laitan?”
“
Kaloineen, Muumipeikko.”
Muuminaskelten loitontuessa teltaltaan Nuuskamuikkunen huokaisi ääneen ja veti peittonsa kokonaan päänsä yli.
. . .
Joen vesi oli viilentynyt aavistuksen. Kesä oli edennyt loppupuoliskolleen. Nuuskamuikkunen tunsi sen varmaksi, sillä hän pesi kasvonsa jokivedellä joka aamu. Kevyesti verhottu vaalea taivas kertoi hänelle, että yöllä oli satanut, vaikkakin hän tiesi sen jo. Märkä ilma sai nimittäin kaiken joenvarren ympäristössä tuoksumaan moninkerroin voimakkaampana.
Nuuskamuikkunen nuuski ilmasta rantatörmän savimaan, kaislojen ja kasteisten heinien ominaistuoksuja. Hän saattoi haistaa myös jonkin puun pistävän aromin, mutta ennen kaikkea sen, että päivä lämpenisi pian. Tuoksut olivat jopa niin voimakkaita, että ne peittivät alleen lintujen aamulaulut. Tai vaihtoehtoisesti linnut uinuivat vielä pehmeissä pesissään nokat pörheiden siipiensä alle mukavasti aseteltuina, kuten tällaisina kosteanviileinä aamuina kuuluikin.
Kaikki huomio Nuuskamuikkusen nenästä sujahti äkkiä hänen korviinsa. Muumipeikko huuteli nyt sillalta valtava puupino sylissään. Hän oli siis jättänyt kalasangon Muumitaloon. Ei se mitään. Nuuskamuikkusen tulisi olla tarkempi seuraavalla kerralla ohjeita antaessaan. Hänhän ei ollut tarkentanut, että tahtoisi sankonsa myös takaisin.
. . .
Kaksikon hörppiessä aamukahvejaan aurinko pilkkoi sinisiä reikiä sinne tänne koko taivaan peittävään ohueen pilveen, juuri kuten Nuuskamuikkunen oli arvellutkin. Taivaansiniset reiät suurenivat hiljalleen, kun pilvi alkoi haihtua heidän sitä katsellessaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin jostakin noista rei’istä pilkistäisi aurinko itse ja kuumentaisi lopunkin höyrypilven pois varjostamasta poutaista päivää.
“Tulee kaunis päivä”, Nuuskamuikkunen kertoi Muumipeikolle, joka nyökkäsi.
“Joskus minä kuvittelen, että jossakin Yksinäisten Vuorten takana on valtavan suuri jättiläisen teepannu, joka puhaltelee pillistään pilviä ulos”, hän tarinoi leikkisällä mielellä. “Tällaisina päivinä siis, kun pilvet ovat suuria ja höyryäviä ja kumpuilevia. Kirkkaina tuulettomina päivinä taas, kun pilvenkehrät ovat jämähtäneet sijoilleen taivaankanteen kuvittelen, että joku on käynyt maalaamassa ne paikoilleen. Ehkä se sama jättiläinen.”
Se oli ainoa asia, jonka Nuuskamuikkunen tahtoi kertoa koko aamupäivänä. Sen jälkeen puheenvuoro oli Muumipeikolla aina iltapäivään saakka. Hän kertoili parhaalle ystävälleen yhtä sun toista lähiaikoina tapahtunutta, kunnes sai aivan kaiken kerrotuksi. Sitten Muumipeikko vaikeni hetkeksi, ennen kuin alkoi puhella Muumilaakson tulevista tapahtumista.
. . .
Iltapäivän aurinko silitteli ihoa, kun Muumipeikon mukanaan tuoma Mamman esivalmistama ruoka paistui tiristen nuotion yllä. Tulen rätinä Muumimamman ruoan tuoksuun sekoitettuna oli silkkaa aistien ilotulitusta, mikä pisti väkisinkin hymyilyttämään.
Astiat tiskattuaan ystävykset istuutuivat jälleen joentörmälle. Muumipeikko odotti, että nyt olisi se hetki, kun hän saisi kuulla Nuuskamuikkusen soittavan huuliharppuaan. Tämä istui suorassa auringonpaisteessa yhä hymyillen ja näytti katselevan suurella mielenkiinnolla poppelin alle muodostuvaa varjoisaa verkkoa, josta sieltä täältä pompahteli auringonvalaisemia apilan kasvustoja.
“Auringonpaiste kasvoillani saa minut niin kiitolliseksi”, Nuuskamuikkunen lausui niin rakkaudentäyteisellä äänensävyllä, kuin suinkin vain hänen sanomanaan oli mahdollista. Hän tunsi rinnassaan lepattavan. Muumipeikko katsoi Nuuskamuikkusta kummastuneena. Muikkunen sulki silmänsä ja jatkoi hiljaa auringolle hymyilemistä.
Muumipeikko vuorostaan tunsi olonsa varsin tylsistyneeksi, joten alkoi huiskia hännällään rantatörmän heinikkoa. Hän katsahti tasaisin väliajoin parasta ystäväänsä, joka valui hitaasti istuviltaan makuulle, asetti jalkansa toisen päälle ja veti lopuksi hattunsa silmiensä varjoksi aina vain muikeammin hymyillen. Muumipeikko ei voinut ymmärtää, miten Nuuskamuikkunen näytti niin tyytyväiseltä, vaikkei tämä tehnyt yhtään mitään. Muumipeikko henkäisi ääneen ja katsoi, aiheuttiko äänekäs huokaus Muikkusessa mitään reaktiota. Ei aiheuttanut. Nuuskamuikkusta ei kiinnostanut. Olikohan tämä enää edes hereillä?
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nuuskamuikkunen kohotti hattunsa reunaa kurkistaakseen sen alta.
“Siirrytään puun varjoon. Tässä tulee kuuma.”
He siirtyivät, ja se oli ainoa asia, mitä he tekivät koko iltapäivänä.
. . .
Taivaan heijastus muuttui sävy sävyltä lohenpunaiseksi kahden ongenkohon kelluessa rauhakseen vieretysten. Muumipeikko oli mielissään, sillä hänestä tuntui, että vihdoin he tekivät yhdessä jotakin. Yksinäisten Vuorten varjot asettuivat pitkälleen peittääkseen lopulta koko Muumilaakson.
“Voitko viimein iltanuotiolla soittaa minulle huuliharppua?” Muumipeikko kysyi toiveikkaana.
“Mm, toki”, Nuuskamuikkunen vastasi. Vastaus sai Muumipeikon hihkaisemaan innosta. Hän piti siitä, kun tiesi mitä tuli tapahtuman seuraavaksi. Odottaminen oli jännittävää.
Kaikki pyydetyt särjet paistettiin tikunnokassa iltapalaksi, sillä Nuuskamuikkusella ei ollut sankoaan, johon säilöä heidän kalansaalistaan. Kipinöiden räiskyessä iltataivaalle hän soitti huuliharppuaan Muumipeikolle niin kauan, että tämä alkoi haukotella.
“Minä taidan lähteä kotiinpäin yöpuulle”, Muumipeikko sai sanotuksi.
Nuuskamuikkunen jäi istumaan yksin tulen ääreen. Valvoa täytyisi vielä jokatapauksessa, hän selitti itselleen. Eihän nuotiota voinut mitenkään jättää vielä vartioimatta. Odottaminen tuntui kieltämättä mainiolta. Odottaessa kun ei voinut oikein tehdä muuta, kuin keskittyä odottamiseen. Aika hidastui silloin käsinkosketeltavaksi: joskus jopa vallan pysähtyi. Nuuskamuikkunen lisäsi vaivihkaa puun ja käänsi katseensa tähtitaivaalle. Hän kuvitteli huvituksekseen joidenkin välkkyvimpien tähtien kaukana kaukaisuudessa olevan omia iltanuotioitansa; kenties jonkin niistä ääressä istui jopa oma nuuskamuikkusensa.
. . .
Kaikki muut olivat jo aikaa sitten sammuttaneet lyhtynsä. Nuuskamuikkusen nuotio hehkui yksinään pienenpienenä pisteenä pitkälle aamuyöhön, muun Muumilaakson nukkuessa.
