Title: Pelkkä pintanaarmu
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor, Charlie Morningstar, Niffty
Genre: Drama, hurt/comfort
Rating: K-11
Warnings: Spoilaa vähän ekan kauden loppua
Disclaimer: Sarja hahmoineen kuuluu Vivziepopille, minä vain lainailen. En ole saanut rahallista korvausta kirjoittamisesta.
Summary: ”Oletko sinä loukkaantunut? Siitä – siitä kun taistelit Adamia vastaan…?””Pah, pelkkä pintanaarmu”,
Alastor tokaisi, ja vaikka hän hymyilikin edelleen tuttuun tapaansa leveästi, hänen silmissään leimahti uhkaava, varoittava liekki. ”Älä vaivaa sillä päätäsi, prinsessa. Anna olla.”
A/N: Mä tykkään tosi paljon Alastorin ja Nifftyn läheisistä väleistä ja halusin kirjoittaa jotain siitä! Ekan kauden vikan jakson tapahtumat antoivat siihen erinomaista inspistä
Koska Alastor puhuu käytännössä koko ajan ”radioäänellä”, hänen vuorosanansa ovat kursiivilla. Parissa kohdassa hänen puheitaan olen myös käyttänyt sellaista ”korruptoitunutta fonttia” (miksikäs sitä nyt fiksusti nimittäis), jolla olen halunnut symboloida
hänen tapaansa glitchata sarjassa. Toivottavasti ne kohdat näkyvät kaikille normaalisti! (Tai no, niin normaalisti kuin niiden on tarkoitus näkyä
)
Fic lunastaa
FinFanFun1000-haasteessa sanan
106. Peura (koska Alastor on peurademoni ja hän tuli heti mieleeni siitä sanasta).
Pelkkä pintanaarmuCharlie kuljeskeli päämäärättä pitkin uudelleen rakennetun hotellin käytäviä ja katseli lopputulosta ylpeänä ja tyytyväisenä. Eksorkistienkelien hyökkäys oli jättänyt jälkeensä paljon tuhoa ja menetyksiä, mutta hän oli varma, että he pystyisivät nousemaan kuin feenikslintu tuhkasta aiempaakin vahvempina. Hän ei antaisi Sir Pentiousin ja muiden uhrausten mennä hukkaan.
”Oi, hei Alastor!” Charlie huudahti ja huiskutti kättään pysähtymisen merkiksi demonille, joka oli juuri ilmestynyt käytävän päähän kuin varjoista.
”No kas, päivää Charlie”, Alastor vastasi tyynesti, kun tämä oli saavuttanet hänet.
”Halusitko kenties keskustella kanssani jostain?””Itse asiassa kyllä”, Charlie sanoi. ”Haluaisin nimittäin tavata Rosien uudelleen, ja ajattelin, että ehkä sinä voisit tulla – Alastor, mikä tuo – onko tuo
verta?”
”Hmmm? Mikä niin?”Alastor katsahti alaspäin nähdäkseen paremmin, mitä Charlien etusormi oikein osoitti. Hänen jo valmiiksi punaisissa vaatteissaan oli valtava tummemmanpunainen läiskä rintakehän kohdalla.
”Kappas, en näköjään olekaan puhdistanut vaatteitani tarpeeksi hyvin”, hän tuumasi suorastaan teennäisen huolettomasti ja pyyhkäisi takkinsa etumusta kuin olisi siten päässyt tahrasta eroon.
”Tuo on kyllä tuoretta verta”, Charlie huomautti ja katsoi Alastoria selvästi huolissaan. ”Oletko sinä loukkaantunut? Siitä – siitä kun taistelit Adamia vastaan…?”
”Pah, pelkkä pintanaarmu”, Alastor tokaisi, ja vaikka hän hymyilikin edelleen tuttuun tapaansa leveästi, hänen silmissään leimahti uhkaava, varoittava liekki.
”Älä vaivaa sillä päätäsi, prinsessa. Anna olla.””Mutta… tuo vaikuttaa kyllä todella pahalta, jos se kerta vuotaa ihan vaatteidesikin läpi. Alastor, tarvitset selvästikin lääkintäapua, tai jotain. Anna minä – ”
”Minähän sanoin jo, että A̷̛̺̼̍͊N̷̠͎͗̈́̔̓̄̚͜N̴̢̠̻͈̫͓̣̭̂̓͗̀̅̏̈̕̚A̸̧̝̖̺̪̫͑̽̿ ̸̨̥̆̚Ō̸̥̝̟̯͎͙͈̍̕ͅḺ̷̦̣͎͎͖̀̔̀̽̉L̸͈̞̖̝̉͐́̈́̏̇̎̕͠Ȃ̴͖̘!”Alastor oli hetkessä kasvanut pituutta lisää ainakin pari metriä, kaula oli saanut pari ylimääräistä nikamaa ja hänen peuransarvensa olivat kuin kaksi valtavaa puunoksaa, jotka hipoivat käytävän seiniä. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, mutta niiden iirikset hehkuivat kirkkaanpunaisina kahden valon lailla. Luonnottoman pitkiksi venyneiden käsien kynnet kimaltelivat kuin rivi teräviä veitsiä, ja suu muistutti nyt enemmän karhunrautaa kuin aikaisempaa hymyä. Musta aura ympäröi kaksikon, ja Charlie kavahti kauemmas.
”Minä – hyvä on, Alastor, minä – jutellaan Rosien tapaamisesta myöhemmin…” nainen sopersi, ja vaikka Alastor olikin hetkessä palannut takaisin tavalliseen muotoonsa, kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt Alastorin demonisemman ulkomuodon, mutta koskaan aikaisemmin tämä ei ollut käyttänyt sitä häntä pelotellakseen. Ilman sanojakin uhkaus oli selvä.
”Se sopii”, Alastor vastasi varsin tyynesti ja kääntyi palatakseen omaan huoneeseensa.
”Nähdään, prinsessa.”Charlie jäi katsomaan huolestuneena hänen peräänsä.
**
Huoneensa turviin päästyään Alastor suorastaan riuhtoi takkinsa ja puseronsa päältään, ja rintakehäänsä peittävät veriset siteet nähdessään pieni hätäännys alkoi hiipiä hänen mieleensä. Hänen virneeseen venytetyt suupielensä nykivät. Sideharsojen poistaminen paljasti sen, minkä hän tosin jo oli tiennyt etukäteenkin: hänen koko rintakehäänsä ja osin vatsaakin viiltävä syvä haava ei osoittanut vieläkään umpeutumisen merkkejä. Kudokset tihkuivat verta jatkuvasti, paljas lihas hehkui punaisena ihonriekaleiden alla ja muutamasta kohdasta pystyi erottamaan jopa valkeana kiiltelevät kylkiluut. Hänen vammansa näyttivät tismalleen samalta kuin silloin, kun hän oli ne saanutkin, vaikka taistelusta Adamia vastaan oli jo aikaa. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt jo parantua täysin.
Miksei niin ollut käynyt?
Alastor pyyhki verta vuotavaa rintakehäänsä kylmään veteen kastetulla liinalla. Se vihloi, mutta kipu ei saanut häntä värähtämäänkään. Hän painoi märkää pyyhettä rintaansa vasten ja alkoi toisella kädellään haalia kokoon uusia sidetarpeita, joita oli joutunut salakuljettamaan huoneeseensa jo useiden päivien ajan. Hän ei halunnut, että kukaan saisi tietää hänen vammastaan eikä varsinkaan siitä, ettei se ottanut parantuakseen. Se, että Charliella oli nyt vahva epäilys asiasta, oli hänen mielestään kaikkea muuta kuin hyvä asia. Se sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi.
Sideharsoa rintakehänsä päälle asetellessaan Alastor kuuli yhtäkkiä takaansa rymähdyksen. Hän käännähti ympäri ja näki keskellä huonettaan seisovan Nifftyn, jonka kädessä olevan veitsen terä oli isketty ison torakan läpi.
”Niffty kulta, mistä sinä oikein siihen tupsahdit?” Alastor kysyi tavalliseen kohteliaaseen tyyliinsä leveä hymy kasvoillaan. Hänen katseensa oli kuitenkin tavallista mustempi.
”Tulin ilmastointikanavaa pitkin”, Niffty vastasi reippaasti.
”Ja teit niin, koska…””Karkotan tuholaisia!” Niffty heilutteli veistä kädessään kuin sanojensa vahvistukseksi. Hänen huomionsa näytti kuitenkin jo kiinnittyneen muualle. ”Alastor! Sinä vuodat verta!”
”Voi, ei tämä mitään, pelkkä pintanaarmu vain… Se paranee kyllä.”Niffty kuitenkin kipitti lähemmäs. Alastor otti askeleen taaksepäin.
”Minä autan.”
”Ei tarvitse, Niffty, minä pärjään. Anna olla”, hän sanoi varoittavasti, ja hänen sarvensa alkoivat jo kasvaa täyteen mittaansa. Pikkuinen demoni kuitenkin lähestyi häntä yhä, mikä sai hänet venähtämään pari metriä pidemmäksi.
”Ñ̴͔̞̥̫͕͗̉͂͊̅͑Ǐ̴̧͚̯̪̐͛̕͝F̵̧̭̱̹̫͗̇̈́̾͝F̷̡̧̻͇̻̀͂̌̈́͌̎̊T̸͉̝̯̘̀͘̕Ÿ̵̺͚͇́̐̓́̃͊͝!̵̰̌͊͂͋̄”Mutta demoninen karjaisukaan ei herättänyt Nifftyssä pelon häivääkään, vaikka Charlien se oli saanut perääntymään. Hän veti taskustaan esiin neulan ja lankarullan ja tuijotti tavallisen kokoiseksi palautunutta Alastoria herkeämättä ainokaisella silmällään.
”Minä autan.”
Alastor huokaisi.
”No, hyvä on. Tee mitä teet.”Hän istahti takan edustalla olevaan nojatuoliin ja antoi Nifftyn hypätä hänen polvelleen seisomaan. Tämä mittaili rintakehän poikki kulkevaa haavaa arvioivasti, pujotti langan neulansilmään ja katsahti Alastorin kasvoihin.
”Minä ompelen haavasi. Muuten se ei ikinä umpeudu eikä vuoto tyrehdy.”
Vaikka Alastor tiesikin, että Niffty oli näppärä ompelija, hän ei ollut varma siitä, miten hyvä idea olisi antaa tämän parsia hänen rintakehäänsä. Toisaalta haava ei ollut siihenkään mennessä osoittanut mitään parantumisen merkkejä, joten sen kiinni ompeleminen tuskin ainakaan pahentaisi tilannetta. Helvetissä kun ei tarvinnut edes pelätä, että haavat tulehtuisivat huonon hygienian takia. Hän siis päätti antaa Nifftylle vapaat kädet tehdä niin kuin tämä parhaaksi näki. Ja Niffty halusi ommella.
Ihon kerta toisensa jälkeen lävistävä neula viilsi kuin veitsi, mutta Alastor oli elänyt rintaansa raastavan ja repivän tuskan kanssa jo niin pitkään, että oli miltei turtunut kivulle. Hänen hymynsä ei edes värähtänyt Nifftyn pistellessä neulaa hänen rintansa läpi, vaan se pysyi yhtä leveänä kuin aina muulloinkin, kuin
se olisi ommeltu kiinni hänen kasvoihinsa. Hänhän ei antaisi kivulle periksi. Hän ei suostunut olemaan heikko.
Haavan ompelussa kesti kauan, sillä Niffty halusi lopputuloksen olevan täydellinen ja parsi kiinni myös muutaman pienemmän ruhjeen, jotka eivät nekään olleet umpeutuneet itsestään. Hän teki tarkkaa työtä – ompeleet olivat pieniä ja tiheitä mutta siistejä, kuin pienen ompelukoneen tekemiä. Saatuaan tikkauksen tehtyä hän pyyhki iholle jääneet veritahrat pois märällä liinalla ja kieputti monta rullaa sideharsoa rintakehän ympärille. Alastor odotti kärsivällisesti mitään sanomatta kunnes Niffty lopulta ilmoitti olevansa valmis.
”Kiitos, Niffty”, Alastor sanoi sitten ja nousi seisomaan. Sen sijaan, että Niffty olisi hypähtänyt takaisin lattialle, tämä kiipesikin istumaan hänen päänsä päälle kuin olisi nähnyt kättensä jäljen sieltä paremmin.
”Ole hyvä”, tämä vastasi ja alkoi seuraavaksi setviä sormillaan hänen hiuksissaan aivan toisen korvan juuressa olevaa takkua.
Niffty sarviensa välissä keikkuen Alastor käveli vaatekaapilleen ja veti esiin uuden puseron, joka näytti veritahroja lukuun ottamatta tismalleen samalta kuin hänen aiemmin käyttämänsäkin paita. Sen päälleen puettuaan hän valitsi itselleen myös uuden takin ja solmi rusetin kaulaansa.
”Tästä ei sitten puhuta kenellekään”, Alastor sanoi, kun Niffty oli hypännyt hänen päänsä päältä takaisin maahan ja poiminut torakkaveitsensä käteensä.
”Eihän?”Niffty pudisti kiivaasti päätään. ”Jos olet sitä mieltä”, hän sanoi sitten. ”Ja minä pidän huolen, ettei yksikään torakka tai ludekaan pääse tästä juoruamaan!”
”Erinomaista. No niin, menepäs siitä sitten. Torakat odottavat teloitustaan.””Niin odottavatkin!” Niffty hihkaisi. Itsekseen mielipuolisesti hykerrellen ja veitsi ojossa hän kipitti huoneen ovelle, raotti sitä sen verran, että mahtui livahtamaan syntyneestä aukosta ulos, ja katosi. Alastor odotti, että ovi kolahti kiinni ennen kuin antoi itsensä rentoutua hieman ja istahti takaisin nojatuoliin takan eteen.
Vaikka Alastor olisi edelleenkin halunnut pitää vammansa salassa kaikilta muilta, oli ehkä sittenkin hyvä, että Niffty tiesi asiasta – ainakin, jos tämän tekemistä ompeleista olisi jotain apua. Alastor napitti takkiaan ja puseroaan sen verran auki, että pystyi näkemään rintakehäänsä peittävät sideharsot. Ne olivat edelleen puhtaanvalkoisia, vailla yhtäkään veritahraa. Sillä kertaa ne toivon mukaan myös pysyisivätkin valkoisina, niin ettei hänen tarvitsisi olla jatkuvasti vaihtamassa siteitään uusiin salatakseen vammansa, eikä Charliellakaan olisi enää mitään syytä olla hänestä huolissaan. Hänhän ei kaivannut Luciferin tyttären tai kenenkään muunkaan säälin kohteeksi.
Alastor napitti paitansa ja takkinsa taas kiinni ja nojasi päätään tuolin selkänojaan. Hän toivoi, että haava alkaisi lopultakin osoittaa parantumisen merkkejä nyt, kun se oli ommeltu kiinni eikä vuotanut enää kuin reikäinen saavi. Kiitos Nifftyn hänellä oli ehkä viimeinkin mahdollisuus toipua vammastaan takaisin täysvoimaiseksi itsekseen, eikä hänen enää tarvitsisi valehdella sanoessaan, että haava, jonka hän oli saanut taistellessaan Adamia vastaan, oli vain pelkkä pintanaarmu.
Pian kaikki olisi taas niin kuin pitikin.
