Tekstin nimi: Saarilapset
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Genre: slice of life, kesätunnelmointi, haikeus
Beta: Maissinaksu
Summary: Mutta toistaiseksi kesää oli vielä paljon jäljellä ja saari tarjosi heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.
A/N: eka kerta ikinä, kun kirjoitan Suomeen sijoittuvan tekstin! Yleensä olen sekä kirjoittamisen että kirjallisuuden suhteen vannoutunut eskapisti eikä suomalainen miljöö ole ennen kiehtonut ollenkaan. Olen tässä kesällä viettänyt paljon aikaa suvun mökillä, jota vastapäätä saaressa on juurikin tässä tekstissä esiintyvä hylätty saunamökki. Mökki ei jättänyt rauhaan ja siitä syntyi tällainen teksti. Rakkaan betani sanoin tämä on hyvinkin linnemäinen teksti xD toivottavasti joku kumminkin viihtyy tämän tekstin parissa, minulla ainakin oli hauskaa tätä kirjoittaessa!
Aarne ja Maija nukkuivat vielä, kun Timo livahti ulos.
Keskikesällä ei yölläkään tullut pimeää, mutta aurinko oli hiljalleen heräilemässä lyhyestä levostaan ja noustessaan maalasi taivaan vaaleanpunaiseksi ja violetiksi. Värit heijastuivat vedestä ja saivat pisarat välkehtimään kuin jalokivet, kun Timo nosti ämpärillä vettä järvestä.
Hän jäi hetkeksi seisomaan rantaan ja katseli järveä. Se ei ollut koskaan täysin tyyni. Vedessä kävi jatkuva pieni virtaus, joka sai pinnan väreilemään ja pienet aallot loiskumaan kallioita vasten. Nyt, heti aamusta, järvi oli kuitenkin niin tyyni kuin vain olla saattoi olla. Se jatkui pidemmälle kuin silmä kantoi, mikä rauhoitti Timoa.
Hän kääntyi katsomaan taakseen. Pieni, unohdettu saunamökki nökötti muutaman metrin päässä rannasta. Timo ei tiennyt, voisiko saaren reunaa oikeastaan edes kutsua rannaksi. Se oli pelkkää kalliota ja kaisloja, ja kaiken lisäksi äkkisyvää. Uidessa piti olla varovainen, ettei vahingossa potkaissut vedenalaista kiveä.
Mökki oli vanha ja huonokuntoinen, eikä mistään näkynyt, että siellä asuttiin. He olivat sopineet, etteivät jättäisi mitään merkkejä oleskelustaan ulos, eivät onkivapaa tai edes kenkäparia. Saaressa ei ollut yhtään toista mökkiä ja vastarannoillakin vain muutamia, mutta silloin tällöin joitakin veneitä kulki ohi, ja joku saattaisi huomata, että unohdettu mökki oli otettu käyttöön. Muutaman kerran joku heistä oli ollut ulkona kun veneilijöitä oli näkynyt, mutta he toivoivat, että nämä luulivat heidän olevan vain seikkailemaan lähteneitä lapsia tai eivät yksinkertaisesti välittäisi.
Timo kantoi veden mökkiin ja kaatoi sen kiukaan säiliöön. He olivat lämmittäneet saunan viime yönä ja säiliö oli nyt melkein tyhjä. Kiukaassa oli edelleen hiillos kun Timo kurkisti sisään ja se syttyi nopeasti. Vaikka oli varhainen aamu ja kaikki vastarantojen mökkeilijät varmasti nukkuivat vielä, hän ei uskaltanut tehdä kovin suurta tulta. Vain sen verran, että saisi valmistettua aamiaista ja savustettua hiukan kalaa.
Maija heräsi paistuvan leivän tuoksuun ja kömpi silmiään hieroen alas lauteilta. “Sinun olisi pitänyt herättää minut”, hän sanoi huomenen toivotukseksi.
“Osaan minä itsekin leipiä tehdä”, Timo vastasi ja laittoi kaurahiutaleista, suolasta ja vedestä tehdyn leipäsen peltipalasen päälle tulipesään.
Maija kurkisti vesisäiliöön, jonka vesi oli jo lämmintä, joskaan ei kiehuvaa. Hän meni pikkuruiseen pukeutumistilaan ja haki sieltä hyllyltä purkillisen kuivattuja vadelmanlehtiä, joita sitten ripotteli rikkinäiseen emalikannuun. Kun vesi oli tarpeeksi kuumaa, hän kaatoi sitä kuupalla lehtien päälle.
Aarne heräsi vasta, kun aamiainen oli valmis. He murskasivat leivän päälle edellisiltana keräämiään mustikoita ja joivat vadelmanlehdistä tehtyä teetä. Timo ei oikein välittänyt teestä, hän olisi halunnut kahvia, mutta oli mukavaa saada kuumaa juotavaa aamuisin. Lastenkodissa oli aina tarjottu vain laihaa, veteen sekoitettua maitoa.
Aamiaisen jälkeen Maija meni ulos ja seisoi hetken mökin kuistilla. Hän katseli aurinkoa ja pohti, paljonko kello mahtoi olla. Ehkä vasta viisi, jos sitäkään. Lastenkodissa varmaan nukuttiin vielä.
Hän kuvitteli mielessään makuusalin sänkyrivit, moitteettoman puhtaat valkoiset peitot joiden alla ei koskaan ollut lämmin, kääripä ne ympärilleen miten tiukasti hyvänsä. Sieltä täältä kuului kuiskauksia, jotka joku valvojista tuimasti hiljensi. Lastenkodissa oli hiljaista, hajutonta ja väritöntä. Aivan toista kuin saaressa.
Maija sulki silmänsä ja veti saaren hajua syvälle sisäänsä. Mökki haisi vanhalta puulta ja savulta, metsä sen takana männyltä ja sammalelta ja järvi sen edessä villiltä ja hiukan suolalta. Hän avasi silmänsä ja katseli kaikkea sitä, mitä saari tarjosi: vaaleanpunaisena ja sinisenä välkehtivän veden, metsän villin vihreyden, lahoavan mökin haalistuneen punaisen.
Hänen oli vieläkin välillä vaikea uskoa, että tämä kaikki oli heidän, ainakin nyt. Että he kolme tosiaan olivat olleet tarpeeksi rohkeita ja kekseliäitä paetakseen juonikkaita aikuisia lastenkodin kevätretkellä.
Timo oli tuonut heidät saareen. Hän oli muistanut hylätyn mökin niiltä ajoilta, kun hänellä oli vielä ollut isä ja he olivat veneilleet yhdessä saaren lähettyvillä. Se oli ollut hullu ajatus, mutta silloin mikä tahansa oli tuntunut mahdolliselta, jopa soutuveneen varastaminen venerannasta ja soutaminen yötä myöten pikkuruiseen mökkiin.
Maija päästi ulos hengityksen jota ei ollut tajunnut pidättävänsä ja pakotti itsensä keskittymään päivän puuhiin. Tänään olisi paljon tehtävää ja paljon pitäisi tehdä nyt, kun naapurisaarien mökkiläiset vielä nukkuivat. Pitäisi kalastaa ja saalis perata. Pitäisi kerätä lisää kaislaa rannasta ja levittää se saunan ylimmälle lauteelle kuivumaan. Pitäisi teroittaa se pieni terävä luunpalanen josta hän oli tehnyt neulan, ja pitäisi korjata Aarneen housut.
Maijan katse karkasi vastarannan hienoon mökkiin, joka seisoi korkealla kalliolla. Timo oli jossain vaiheessa huomannut, että sen asukkaat olivat vain harvoin yötä mökillä. Iltaisin he pakkasivat koiransa ja lapsensa ja ajoivat pois, vain palatakseen aamulla uudelleen. Ehkä he asuivat tarpeeksi lähellä voidakseen mennä yöksi kotiin nukkumaan.
Muutaman kerran he olivat rohkaistuneet soutamaan keskellä yötä järven yli vastarannan mökkiin. Maijan sydän tykytti vieläkin kun hän ajatteli sitä, mutta reissu oli ollut kiinnijäämisen riskin arvoinen. Mökin omistajat eivät olleet vaivautuneet lukitsemaan sen paremmin mökin kuin saunankaan ovia, ja olivat lisäksi laiskoja viemään roskia. Pelkästään saunakamarin roskiksesta Maija oli löytänyt tavaroita, jotka osoittautuivat saaressa äärimmäisen arvokkaiksi. Puolikkaan keksipaketin. Linkkuveitsen, josta tuli teroittamalla oikein hyvä. Katkenneita kynttilöitä ja vain hiukan palaneita tulitikkuja. Timo oli uskaltautunut itse mökkiin asti, ja oli palannut mukanaan monta makkaraa, kaapin perukoille unohtunut kaurahiutalepaketti, muutama käytetyillä kahvinpuruilla täytetty suodatinpussi ja tasku täynnä suolaa. Suola ja kaurahiutaleet olivat saaressa välttämättömiä, ja linkkuveitsi oli auttanut elämää huomattavasti.
Maija tarttui nyt veitseen ja meni katkomaan kaisloja rannasta. Hän aikoi tehdä niistä korin, missä olisi helppoa kantaa tavaroita.
Eivät he voisi näin ikuisesti elää, hän tiesi sen kyllä. Oli vasta keskikesä, mutta kun päivät lyhenisivät ja ilma alkaisi viiletä, heidän olisi pakko etsiä piilopaikka muualta. He puhuivat siitä joskus, hän ja Timo, kun Aarne jo nukkui. Timon mielestä heidän pitäisi lähteä kaupunkiin, pois kirkonkylästä, kun kesä päättyisi. Siellä oli kuulemma paljon tyhjiä taloja joissa asua ja paljon työtä, joissa ei kyseltäisi ikää tai holhoojaa.
Maija ei ollut varma, halusiko mennä kaupunkiin. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän ei menisi takaisin lastenkotiin.
Mutta toistaiseksi kesää oli vielä paljon jäljellä ja saari tarjosi heille kaikkea, mitä he tarvitsivat. Mustikat ja metsämansikat olivat jo kypsyneet, ja pian kypsyisivät vadelmat. Timo oli päivä päivältä parempi kalastaja ja Maijasta oli tullut taitava kaislojen punomisessa. Aarne ei enää yskinyt öisin ja kulki metsässä kuin kotonaan. Jollain tavalla poika löysi aina parhaat mustikkamättäät ja tiesi, mistä löytyisi pehmeää sammalta haavoihin tai makeita ketunleipiä.
Maija keräsi vielä muutaman kaislan ja jätti ne aurinkoiselle kalliolle. Hänellä oli vielä paljon työtä, mutta ensin hän menisi uimaan.
Aarne oikaisi selälleen auringon lämmittämälle sammaleelle ja sulki silmänsä.
Saaressa rytmi oli erilainen kuin lastenkodissa. Saaressa aamut ja yöt menettivät merkityksensä ja väliä oli vain sillä, milloin oli pienin riski tulla jonkun satunnaisen mökkeilijän tai veneilijän näkemäksi. He lämmittivät saunaa öisin ja silloinkin vain vähän että savu olisi mahdollisimman vaaleaa ja voitaisiin sekoittaa öiseen sumuun. Lämpö riitti kokkaamiseen ja kalan kuivaamiseen, mutta ei kunnon löylyihin. Jokalauantainen sauna olikin ainoa asia, jota Aarne kaipasi lastenkodista.
Aamuisin, kun naapurit vielä nukkuivat, he kalastivat, keräsivät kaislaa ja puuhailivat vapaasti mökin lähettyvillä. Aamupäivällä he katosivat saaren tiheään mäntymetsään ja viettivät lähes koko päivän siellä, ennen kuin palasivat illan hämyssä takaisin mökilleen. Aarne rakasti metsää. Mökissä hän pelkäsi jatkuvasti, että joku alkaisi kohta paukuttaa ovea ja vaatisi heitä tulemaan ulos, mutta metsässä hän tunsi olevansa turvassa. Hän nukkui paljon paremmin metsässä kuin saunan lauteilla.
Metsässä oli hiljaista sillä tavalla, kuin metsässä oli, ei koskaan täysin. Tuuli suhisi puissa, mäntyjen oksat napsahtelivat oravien ja lintujen alla ja pudottelivat käpyjään pehmeälle sammaleelle. Ilma tuoksui mehevästi sammaleelle ja mustikoille, ja hiukan järvelle. Kaislat napsuivat Maijan punoessa koria ja terävä kivi hankasi kuivattua hauennahkaa, jota Timo puhdisti.
Aurinko paistoi Aarneen kasvoille. Hän hymyili, kääntyi kyljelleen ja näki unta päättymättömistä saaren päivistä.
