Ikäraja: S
Tyylilaji: ystävyysdraama, hurt/comfort
Hahmot: Osmi & Noel
Muuta: Osmi on muunsukupuolinen
Haasteet: Spotify Wrapped II
Gorillaz – On Melancholy Hill ja Originaalikiipeily (10. laulu)
A/N: Uusia hahmoja! Mitä kummaa. Tässä nyt tuli tällaista 5 juonetonta pätkää tuon biisin fiiliksen inspaamana ja johdattamana. Toivottavasti joku lukee ja tykkää!
Mäellä melankolian
1
Me röhnötettiin Noelin isolla divaanisohvalla, se toisessa päässä ja mä toisessa. Noel selasi puhelintaan. Mä luin kirjaa tai yritin ainakin. Se oli sellaista helppoa yhdessä olemista. Toinen oli läsnä, mutta sitä ei tarvinnut huomioida. Saatoin ladata sosiaalisia akkujani ilman, että tunsin oloni yksinäiseksi. Se oli mukavaa.
”Mulla on jotenkin syksyfiilis”, Noel sanoi. Se oli huomannut, etten enää jaksanut keskittyä lukemiseen. Laskin kirjan rinnalleni.
”On heinäkuu”, huomautin kulmat koholla.
”Olen tietoinen”, Noel hymähti. Se nosti kättään ja hypisteli tyhjää. Noelin sinisiin silmiin hiipi usvaa. ”En tiiä. Ilmassa on jotakin…”
”On ollut viileitä, sateisia päiviä”, sanoin. ”Ehkä se on kosteus?”
”Sä olet välillä niin masentavan käytännöllinen”, Noel kiusoitteli ja tökkäsi mua jalallaan. Hymähdin anteeksipyytävästi. Noel kuitenkin pudisti päätään. Sen ilme oli hellä. Vatsassani värähti lämpö.
”Mitä susta ilmassa sit on?” kysyin. Noel hypisteli taas ilmaa kuin yrittäen saada otteen jostakin.
”Muutos”, Noel mumisi ja käänsi sormet itseensä päin. ”Tai ehkä halu muuttua…”
2
Yötaivaalla näkyi komeat, dramaattiset värit. Punaista, oranssia ja purppuraa. Tajusin äkkiä, etten ollut ollut tänä kesänä kertaakaan myöhään ulkona.
”En mäkään”, Noel sanoi, kun lausuin ajatukseni ääneen. Se katsoi muhun ja virnisti. ”Vähän surullista.”
”Meistä on tullut vanhoja”, sanoin hymyillen.
”Selvästikin.”
Varvastossuni läpsyivät asfalttia vasten, kun me käveltiin rannalle. Mua väsytti. En ollut saanut viime yönä nukuttua tarpeeksi. En silti halunnut lähteä vielä kotiin. Noelin seurassa oli niin mukava olla.
Me kuvattiin hetki taivasta. Sitten Noel innostui sorsista, jotka tulivat rantaan.
Mulla oli haikea olo. Kaipuuta johonkin, josta en saanut otetta. Viime aikoina olin saanut paljon fiilistakaumia. Outoja pätkiä satunnaisista ajoista lapsuudesta. Kutosluokan luokkaretki, lapsuusystävän saunan tuoksu, äidin työhuoneen tummuus ja paljon muita tunteita ja mielikuvia, joita en osannut edes paikantaa. Mistä ne yrittivät kertoa?
Palelin farkkutakissani. Noel haukotteli.
”Vois varmaan lähtee kotiin”, sanoin. Otin puhelimeni ja aloin paikantaa lähintä skuuttia.
”Mä saatan sut”, Noel sanoi.
Hyvästellessä me halattiin tiukasti.
3
Keittiössä tuoksui lämpimiltä mausteilta. Noel oli keittänyt chaiteetä. Ilmeisesti sen syksyfiilikset olivat vain vahvistuneet. Leikin Noelin pallonmuotoisilla jääkaappimagneeteilla. Laitoin ne ensin jonoon, sitten ympyröiksi, spiraaleiksi ja kukiksi.
”Osmi.”
Käännyin katsomaan. Noel istui pöydässä ja tuijotteli mukiaan, joka oli melkein yhtä sininen kuin sen silmät.
”Hmm?”
Noel avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Huomasin Noelin paidankauluksessa punaista väriä. Olin värjännyt Noelin tukan tutun kupariseksi. Väri oli ehtinyt tässä välissä haalistua lähes oranssiksi.
”Sä – sä oot tärkeä mulle”, Noel mutisi. Tuijotin sitä häkeltyneenä. Noel puhalsi teetään ja siemaisi varovasti. Toimi vaikutti vaativan kaiken Noelin huomion, niin keskittyneeltä se näytti.
”Mutta?” möläytin, koska ajattelin jostain syystä Noelin kertovan seuraavaksi jotain ikävää.
Noel mulkaisi mua. Sen ilme oli lähes loukkaantunut.
”Ei muuta.”
”Ai.” Tunsin punastuvani. Mua nolotti. Tahdoin palata leikkimään magneeteilla kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta pakottauduin olemaan rohkeampi.
”Säkin mulle, Noppa”, tunnustin varpailleni.
Noel joi teetään ja hymyili. Mahtoi olla hyvää.
4
Suljin ulko-oven. Nojasin siihen ja kuumat kyyneleet pakenivat silmistäni. Tärisin ja itkin, mutta ihan hiljaa. En kestänyt ajatusta siitä, että autiossa kämpässä kaikuisi oma lohduton parkuni. Oli jo tarpeeksi vaikeaa ylipäätään päästää itku ulos. Jännite kiristi vatsassa niin, että mua melkein oksetti.
Riisuin kengät ja pakenin sänkyyn. Tyynyyn kykenin päästämään muutaman tukahtuneen nyyhkäisyn. Vedin peiton pääni ylle ja käperryin lämpimään hämärään. Päivä oli ollut kamala ja vaikea. Tahdoin vain kaivautua itseeni ja kadota, kuten käärme, joka syö itsensä.
Ja samalla kaipasin syliin ja rintakehää, johon itkeä. Tyhmät tunteet, en halunnut niitä. En halunnut tarvita ja kaivata jotakuta. En etenkään nyt, kun äiti oli ollut niin hirveä.
Puhelin värisi jossain puolella sänkyä. Etsin sitä sokkona. Olin mykistänyt kaiken muun paitsi Noelin. Luin sen viestin.
Mitä tapahtui?Vastasin lyhyesti. Äiti oli kääntänyt kelkkansa ja alkanut käyttää taas mun deadnamea. Ihan yllättäen. Tuntui niin vitun pahalta.
Haluutko, että tuun sinne?Halasin tyynyä.
Haluun.5
”Osmi.”
Hymyilin itkuisesti. Tuntui niin hyvältä, kun Noel käytti nimeäni,
todellista nimeäni, jonka olin itse itselleni valinnut. Se olin mä, sanoi äiti mitä tahansa. Noel ei vahingossakaan sanonut väärin. Ei se ollut niin vaikeaa.
Halasin Noelia niin lujaa, että se horjahti ja oli kaatua.
”Sori”, mumisin, mutta en hellittänyt. Tarvitsin ihmistä, jolle olin tärkeä juuri tällaisena.
”Ei haittaa.”
Noel rutisti mua tiukasti. Se tuntui niin hyvältä, että unohdin hetkeksi hengittää.
”Kiitos, kun tulit”, kähisin.
”Totta kai mä tulin”, Noel sanoi. ”Tosi paska juttu.”
Noel osasi tiivistää asiat ytimekkäästi.
Noel silitti selkääni.
”Voinko tehdä jotain? Haluutko puhua siitä? Keitänkö teetä, katotaanko jotain?”
Kun Noel tajusi sinkoilevansa, se vaikeni ja veti syvään henkeä. Noelille oli välillä vaikeaa vain olla ja keskittyä hetkeen. Nyt se kuitenkin yritti, ja arvostin Noelia mielettömästi sen takia.
”Jos mä vain halaan sua eka?” Noel ehdotti epävarmasti.
”Joo, kiitti.”
Noel teki niin, ja se oli enemmän kuin tarpeeksi.
