Nimi: Vallis Baade (vain lempeimmät selviävät)
Ikäraja: S
Genre: hurt/comfort
Hahmot: Tuure/Ville
Haasteet: Kasvata puu II (oneshot, aiheena maailmanloppu; tehty myös taustatutkimusta kuusta), Tavoita tunnelma IV (Taylor Swift - I Hate It Here)
A/N: Sijoittuu samaan versumiin kuin Kaupunkiharakka, S. Lyriikat lainattu Taylorin biisistä. 
*
Kuun itäisellä puolella, melkein maiselta katseelta piilossa sijaitsee
Mare Orientale, ”itäinen meri”. Se on syntynyt aikoinaan siitä, kun pikkuplaneetta on törmännyt Kuuhun ja muodostanut kraatterin. Maasta käsin se todella löydettiin vasta 1900-luvulla – verrattain siis myöhään – mutta myöhemmin siitä on saatu avaruusluotaimilla tarkempia kuvia. Se muistuttaa tikkataulun täysosumaa, täyttä napakymppiä – ja siitä huolimatta on piilossa maailmalta.
*
Herään meidän yhteisten, huomattavasti venyneiden päiväunien jälkeen siihen, että Ville ei olekaan mun vieressä ja hetken huhuilun jälkeen ei edes koko asunnossa. Sen kännykkä ja lompakko löytyvät makkarin lipaston päältä, joten päättelen, että ei se ole kovin kauas voinut ehtiä.
Muistelen vähän meidän keskusteluja hetkiltä ennen nukkumaan menoa. Villellä ei mene kovin hyvin juuri nyt – kevään yhteishaun tulokset tulivat eilen, ja kaikista sen pyrkimyksistäänkään huolimatta Ville ei saanut Kielopellon ammattikorkean ovia aukeamaan itselleen. Me ollaan tunnettu reilun vuoden ajan, seurusteltu siitä suurin osa, ja mä haluan väittää, että osin mun vaikutus on saanut sen ylipäätään kiinnostumaan siitä, mitä se haluaisi tehdä elämällään seuraavaksi. Se on kysellyt niin paljon mun opinnoista vuoden aikana ja… lopussa kiitos makaa kuolleena, raajat levälleen retkahtaneena.
Heitettyäni vaatteita päälleni huomaan keittiössä, että Villen vakiomuki on poissa paikoiltaan. Vedenkeittimen kylki tuntuu lämpimältä. Veikkaan tietäväni, missä Ville on.
*
i hate it here so i will go to lunar valleys in my mind
when they found a better planet, only the gentle survived
i dreamed about it in the dark, the night i felt like i might die*
Kesäillan taivas näyttää kattoterassilta katsottuna persikanväriseltä pastellikuorrutukselta. Löydän Villen nojailemasta kaiteeseen, katsomassa ei-mihinkään puoliksi juotu teemuki kädessä ja sytyttämätön savuke suunpielessä. Se käännähtää vilkaisemaan kuullessaan mun sandaalien läpsähdykset laatoitusta vasten.
”Moi.”
Nappaan Villen takaapäin haliin ja välittömästi tunnen sen kehosta hohkaavasta energiasta, että sillä on paha olla.
”Kerro.”
”Mä en vaan… mä en vaan jaksa enää yrittää. Mitään. Ikinä.”
Suljen silmät ja painan huulet sen lämpimälle kaulalle. Sen iho tuoksuu Lidlin halvimmalta aurinkorasvalta ja muskottipähkinältä ja hieltä. Me keinutaan pieni hetki tuulessa ja rutistan sitä kerran lujempaa ennen kuin päästän irti.
”Haluutko kertoa mulle enemmän noista fiiliksistä?”
”En tiiä… kun toisaalta en haluais, koska se tuntuu niissä vellomiselta. Mutta sä toisaalta ansaitset kuulla, jos mulla on paha olo, niin…”
”Sä voit kertoo sen verran kuin pystyt ja haluat. Ei tarvi velloo.”
Ville kääntyy ympäri ja valahtaa istumaan laatoitukselle nojaten selkäänsä metallikaiteeseen. Istun sen viereen ja otan sen käden mun käteen, silitän peukalolla ruskettunutta kämmenselkää.
”Musta vaan tuntuu siltä, että tää on maailmanloppu. Tai no… tiedän siis ihan järkeillen, että toi on dramaattisin mahdollinen tapa muotoilla asia, mutta mä oon vaan niin turtunut siihen fiilikseen. Että kaikki menee päin helvettiä ja siksi ei tarvi välittää yhtään mistään ja sitten kun kerrankin oikeasti välittäisi jostain jutusta ja yrittäisi parhaansa, niin se ei riitä. Se ei riitä edes varasijoille. Mä en kelpaa edes lohdutuspalkinnoksi.”
Kuulen sana sanalta ja lause lauseelta Villen kiristyvän kurkun ja kihoavat kyyneleet. Saatuaan ränttinsä loppuun se pyyhkii vettä silmäkulmastaan ja meinaan itsekin ruveta itkemään nähdessäni sen niin surkeana. Seuraavat sanat pitää valita tarkasti.
”Mä… mä olen niin
helvetin pahoillani, että sulla on tollanen fiilis itestäs. Ja mä vihaan sun puolesta sitä, että me eletään tässä systeemissä. Että sun tarvii tuntee olosi noin paskaksi sen takia, että arvoa tuntuu saavan vain opiskelupaikalla tai työpaikalla.”
”Mm.”
”Koska jos multa pitäisi kysyä, mä en todellakaan näe tällä hetkellä edessäni mitään epäonnistujaa. Sulla on ollut todella vaikeaa viime vuodet, niin rohkeus hakea opiskelemaan ja panostaa siihen niinkin paljon kuin sä nyt pystyit on saavutus itessään.”
”Mhm.”
”Ja sen takia väitän, että sillä ei oo väliä, ettet sä osunut nyt tavoitteeseesi. Se väylä on nyt auki. Sä olet henkisesti paikassa, jossa sun tunteet kertoo, että tää asia merkitsee sulle paljon ja että et halua luovuttaa sen kanssa.”
”Mm… totta.”
”Joten tärkeintä on vaan, että pidät ittes avonaisena uudelle. Tää ei oo maailmanloppu. Tää on alku. Big bang.”
Ville kiskoo mut ylös ja ottaa mut niin tiukkaan haliin, että multa meinaa lähteä ilmat keuhkoista.
”Vittu mä rakastan sua, Tuure.”
”Mä sua myös.”
”Oon vaan niin kiitollinen, että mulla on joku, joka puhuu mulle järkeä – mutta täyttä sydäntä myös – silloin kun lähtee kierteet päälle.”
”Sitä varten oon sun poikkis, hölmö.”
Painan Villen korvan pieleen suukon. Nappaan Villen sen jälkeen halista viereeni seisomaan, käsi sen vyötäisillä, ja katsomaan iltataivaalla haaleana näkyvää Kuuta.
”Sä oot vähän niin kuin Kuu. Näytät itestäs kerralla vain yhden puolen. Ja sulla on mahdollisuus valita, mikä puoli se kulloinkin on.”
”… pimeä puoli, tietysti. Vähän niin kuin mun pylly on mun paras puoli.”
Naurahdan Villen typerälle heitolle ja valautan kättäni alaspäin sen verran, että pääsen kouraisemaan sen pakaraa.
”Et oo kyllä väärässä. Tää
on oikein hyvä puoli susta.”
Se virnistää mulle ja näyttää kieltä.
”Muista vaan, Ville… sulla on nyt sitä paloa ja intohimoa tehdä elämässäs jotain. Kanavoi vaan sitä eteenpäin kaikkeen muuhunkin. Ja pyydä mut kaveriksi, niin meitä ei pysäytä mikään.”
”Mmmm.”
Me jäädään katsomaan Kuuta hetkeksi. Se näyttää olevan tosi lähellä, ja paljaallakin silmällä tuntuu erottavan kraatterimuotoja.
”Haluutko kuulla kuufaktoja?”
”Kerro, oi Tuure melkein-tähtitieteilijä.”
”Kuten sanoin, mehän nähdään Kuusta oikeastaan tosi vähän. Niin vähän, että vaikka se nyt kelluu tuolla taivaalla joka ikinen päivä, niin monia juttuja siitä on tiedetty vasta ihan hiljattain, alle sadan vuoden sisään.”
”… mieti kuinka mielenkiintoista olis ollut olla se tyyppi, joka on tehnyt niitä löydöksiä.”
”Eikö! Siellä on vaikka kuinka monta Kuun merta – tunnetuin tietysti Rauhallisuuden meri – pienempiä järviä, laaksoja…”
”Hauskaa, että noitakin on nimetty vesistöjen mukaan, vaikka Kuussahan ei oo tippaakaan vettä.”
”Jep.”
Suljen silmäni ja painaudun Villen kylkeen, pää sen olkapäällä.
”Ja silmät kiinni voi kuvitella itsensä Kuuhun. Niin kauas kaikesta. Ei tarvi murehtia mistään opiskelupaikoista tai mistään muustakaan, kun ollaan siellä pinnalla kahdestaan.”
”Ja mä en olisi missään muualla mieluummin.”
*
Kun me päästään takaisin sisälle, mä meen keittämään itselleni iltateetä ja Ville avaa vielä läppärinsä. Pääsen hetkeä myöhemmin sen viereen katsomaan, mitä se tekee.
”’Korkeakoulujen syksyn yhteishaun aikataulut’?”
Ville vilkaisee muhun päin ja hymyilee lempeästi.
”Uudestaan vaan, eikö?”
Mä nyökkään ja pussaan Villeä poskipäähän.
