Kuolleen miehen lanka | S | lemmenloitsuja keskikesällä

[hiddenben]

Nimi: Kuolleen miehen lanka
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: kieroutunut romantiikka
Haasteet: Etydejä XX (kuva & kuva), Tarot-haaste (Queen of Cups), FFF1000 sanalla lehmipoika, OTS20 #3 (suomalainen kansanusko)
Yhteenveto: Irti päästäminen on vaikeaa.

K/H: Olen halunnut kirjoittaa lemmenloitsuista vaikka kuinka kauan, mutta ideani risteilyaluksesta, jolla tehdään lemmenloitsuja paisui niin suureksi, että en saanut kokonaisuutta aikaiseksi (ehkä joskus siitä voisi kirjoittaa kunnon feelgoodin). Mutta lopulta, OTS20-haasteen deadlinen ollessa tänään, sain kirjoitettua tämän tuplaraapaleen! Ja vaikka tämä on vähän kieroutunut, tykkään tästä tosi paljon. Tämä on myös juhannustaika Thelinalle, joka toivoi maagista realismia sisältävää originaalia ♥ Taustalla voi kuunnella Juice Newtonin Angel of the Morning -kappaletta, joka toimi inspiraationa.

Kuolleen miehen lanka

Keskikesän aamuna, vuoden pisimmän päivän jälkeen, päästän hänet menemään.

Istun mökin ulkoportailla, kangasmytty sylissäni. Aurinko paistaa mäntyjen takaa, sivelee kallioita ja tyyntä vedenpintaa.

Nostan teemukin huulilleni, vaikka se höyryää vielä.

Irti päästäminen on vaikeaa. Jaksoin paremmin syksyn myrskyt, talven kaamoksen ja orastavan kevään, kun August oli vierelläni. Kun murjotin, hän näytti kauneuden ruskeassa maisemassa, polveen asti ylettyvässä hangessa ja kuinka pehmeitä alkukesän hiirenkorvat olivat, saaden minutkin leppymään.

Mutta toista ihmistä ei voi pitää otteessaan liian pitkään, ei näin, ellei halua nähdä hänen kuihtuvan.

Tartun kangasmyttyyn, ujutan ratkojan ompeleen alle ja nykäisen. Yksi kerrallaan tekemäni pistot aukeavat, ja meitä yhdessä pitelevä lemmenloitsu alkaa halkeilla. Lanka, kuolleen miehen vaatteesta purettu, muuttuu mitättömäksi katketessaan.

Mökin lattia narahtaa ja vyön solki kilahtaa. Pehmeät askeleet räsymatolla, sitten takanani.

August astuu portaat alas ja jää seisomaan paljain jaloin kalliolle. Tummat hiukset ovat sekaisin, toinen henkseli roikkuu toimettomana. Hän katsoo minua hämmentyneenä. Silmien huumaantunut loiste on poissa. Siitä tiedän loitsun rauenneen.

”Päätie on tuonne suuntaan.”

August seuraa sormeani ja nyökkää. Hän lähtee kävelemään hitaasti, mutta epäröimättä. Toivon, että hän pääsee hevoskärryn kyytiin ja ehkä joku lähikylässä jo tunnistaa hänet, viime kesänä kadonneeksi ilmoitetun lehmipojan.

Seuraavana aamuna etsin lisää kuolleen miehen lankaa. Päätieltä eksyy tänne aina joku uusi.

[Linne]

Mun on pitänyt kommentoida tätä jo pieni ikuisuus, mutta tämmöistähän tämä on. Nyt kuitenkin korjaan virheeni

Olet tiivistänyt tässä tosi mielenkiintoisen idean lyhyeen mittaan. Lukijalle tämä palanen avautuu sopivan hitaasti mutta kuitenkin niin, että pysyy kärryillä ja mielenkiinto säilyy.

Myös kertoja oli tässä mielenkiintoinen, kiinnostava sekoitus itsekkyyttä ja yksinäisyyttä. Hän ei tuntunut kokevan mitään tunnontuskia Augustin kohtaloa kohtaan, mutta toisaalta päästi tämän myös menemään kun tunsi, että tämän oli aika mennä. Kertoja siis kaipaa seuraa, mutta omilla ehdoillaan. Aika lailla kuka tahansa voi korvata tämän Augustin, vaikka he asuivatkin yhdessä lähes vuoden.

Mielenkiintoinen, sopivan kokoinen teksti, kiitos tästä!

[Kineza7]

Oi, tää oli upea lukukokemus. Jos joskus kirjoitat jatkoa, niin luen mielelläni!

[Sokerisiipi]

Tämä oli kiehtova ja synkkä, mistä pidin kovasti. Alkoi kutkuttaa, mitä kertojan elämässä on tapahtunut, että hän on päätynyt käyttämään muita ihmisiä tällä tavoin. Mitään katumusta en havainnut, mikä oli todella virkistävää! Kertoja on siis täysin sinut toimintapojensa kanssa. Hänhän mietti jo seuraavaa Augustin kompastellessa tien suuntaan.

Olit myös käsitellyt luopumista uudesta, mielenkiintoisesta näkökulmasta. Koska tässä ei luovuta henkilökohtaisesti toisesta ihmisestä vaan jostakin, joka on antanut lohtua. On vähän niin kuin tottunut siihen, että toinen on siinä. Ja tästä sai sen kuvan, ettei August ole ensimmäinen. Kun kertoja tiesi, mitä liian pitkä loitsu saa aikaan. Enkä usko, että hän oli huolissaan Augustista, että loitsu vie tältä ennen pitkää hengen/sielun. Ajattelin kertojan vain pitävän ikävänä sitä, että hänen kumppaninsa alkaa niin sanotusti haista Että nyt on aika vaihtaa ja ottaa uusi, elämää uhkuva ori kierrokseen!

Tosin, kuinka pitkään kertoja voi lemmenloitsujaan jatkaa? Vaikka ensin ehkä ajattelee, että kuka Augustia uskoisi, vaikka hän kertoisi. Ja miten paljon August edes muistaa ajastaan kertojan kanssa? Mutta jos yksikin uhreista alkaa puhella jotain ja puheet tavoittavat toisen uhrin, siinä on jo aika iso paljastumisen riski. Että näkyyköhän kertojan tulevaisuudessa pian vihaiset kyläläiset käsissään soihdut ja talikot?

Tämä oli hieno ja kutkuttava palanen, kiitos, pidin paljon!!