Title: Kaikki on muuttunut käsittämättömän hauraaksi
Author: Iloinen Sipuli
Rating: K-11
Warnings: kuvauksia väkivallasta ja kuolemasta
Genre: Angst, one-shot
Summary: Minun olisi pitänyt perääntyä ja mennä pois, meidän olisi pitänyt, mutta liikkeen lait tai typeryys pitivät meidät käynnissä, ja mielivalta ja sattuma tuhosivat juuri meidän kohdallamme kaiken. Mihin meni kymmenen vuotta? Missä me olemme? Mitä minä täällä teen? Lee Jordan PoV Tylypahkan taistelu. Vapauksia ottava kuvailu siitä, mitä tapahtui täsmälleen samaan aikaan, kun seitsemännessä kirjassa kuvailtiin Fredin kuolema.
A/N: En ole kahdeksaan vuoteen kirjoittanut ficciä. Nyt kirjoitan taas. Tämä lyhyt one-shot on oikeastaan paluu ensimmäiseen ficciini vuodelta 2013:
Teistä piti tulla legenda (K-11). Sama aihe, sama tyyli ja saman tyyppinen näkökulma, mutta kronologisesti tämä edeltää sitä. Olen suunnitellut tätä mielessäni joka tapauksessa noin vuodesta 2011. Vaikka tekstini aihe on synkkä, en voi väittää, etteikö tätä olisi ollut varsinainen ilo kirjoittaa, vihdoin ja viimein. Myönnän myös pitäväni sitä yllättävän onnistuneena tekstiksi, joka on ollut päässäni sen noin 13 vuotta.
Olen kiitollinen kommenteista, kaikenlaisista. Käykäähän myös lukemassa ensimmäinen ficcini, johon olen edelleen yllättävän tyytyväinen.
Kaikki on muuttunut käsittämättömän hauraaksiInertia. Liikkeen jatkumisen laki. Liikkeelle työnnettyä ei voida pysäyttää, vaan se jatkaa liikettään, ja vaikka sen huomaisi heti, on jo liian myöhäistä, ja tuntien ja päivien ja viikkojen kuluttua on jo aivan liian myöhäistä.
Typeryys. Alkukantaisuus. Yksinkertainen raadollisuus. Väkivalta. Velhoilla on taikuus ja kyvyt loihtia mitä hienoimpia maagisia konstruktioita, mutta toisiaan vastaan käydessään heidän taikavoimansa typistyvät joksikin yksinkertaisen käsiaseen kaltaiseksi, ja ympärillä paukkuu ja välkkyy kuin halvassa sotaelokuvassa.
Totta kai minä tiedän mikä on elokuva, isäni oli jästi. Tiedän myös, kuinka ensin kuvittelin mitä hienoimpia maagisten voimien mittelöitä, ja kuinka paljon myöhemmin tajusin, kuinka vain harva meistä on kykenevä loihtimaan sellaisia, ja kuinka lopulta kaikki tulee olemaan pelottavan lähellä sitä, mitä isän kanssa kauan sitten katsoimme. Sekasortoista, väkivaltaista kaaosta. Me tänne tulleet lähinnä tappelemme. Nujakoimme. Nahistelemme.
Ja tapamme.
Jokainen askeleeni vahvistaa tunnettani, kuinka minun ei pitäisi olla täällä. Taas väistän, vaikka luulin olevani turvassa, ja sinkautan jonkin tainnuttamiseen tarkoitetun alkeellisen manauksen tuntematonta tulijaa kohti. Osun, hän kaatuu enkä tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Jatkan piilottelua.
Sekunnit, minuutit ja tunnit venyvät. Minulla ei ole mitään käsitystä ajasta. Mitä aika on? Mitä kello on? Mitä tapahtuu?
Joku kuolee taas silmieni edessä. Nuori tyttö, jota en edes muista. Häneen ei osu ainoastaan vihreä valo, vaan kerrankin jotain edistyksellisempää, useaa yhtäaikaista teräaseen sivallusta vastaava kirous, joka saa veret sinkoamaan avoimista haavoista samalla kun hän kaatuu taaksepäin. Miksi vain tappaa, kun voi myös satuttaa ja tappaa?
Useimmat toki vain tappavat.
Miksi loikin kolmen kuolleen yli sillä käytävällä, jolla minun pitäisi loikkia kohti muodonmuutosten luokkaa? Kolmen, joista yhden osapuolta en edes tunnista, tuntematon, musta, verinen mytty. Meitä, heitä, mitä? Miksi hän makaa siinä, jossa Kalkaros seisoi 1-100 vuotta sitten kun tähtäsimme häntä kauko-ohjattavalla vesi-ilmapallolla, ja kaikki oli leikkiä?
Miksi olen täällä?
Missä te olette?
Minun ei pitäisi olla täällä, olen ajatellut yhä vahvemmin viimeiset noin kolme minuuttia tai viikkoa. Typerässä sodassa oli jotain jännittävää, kun sitä seurasi maan alta. Fyysisessä väkivallassa, joka tuhoaa joskus olleita tiloja täysin tuntemattomiksi ei ole mitään hienoa. Tämä on kaaos, sekasotku, sekä materiaalinen että henkinen tuho.
Missä te olette?
Minä olen täällä, jotta päihitän tunkeilijat, jotta ne eivät tapa meitä, jotta ne eivät nappaa Harrya, mitä edes tarkoitetaan päihittämisellä, taas joudun lähettämään jonkin epämääräisen taian kohti jotakuta, ehkä taintui, ehkä vain kaatui, ehkä lumottu kivisoturi murskaa hänen kallonsa pian joka tapauksessa.
Miksi minun tulee välittää Harrysta, ajattelen, en yhtäkkisenä ajatuksena, vaan jo pitkään kypsyneenä, yhä voimistuvana ajatuksena.
Miksi en ole nähnyt teitä useisiin tunteihin tai muihin ajanyksikköihin?
Miksi en peräänny?
Tämän pylvään takana piilottelimme kerran kolmin kokonaisen yön. Ei, väärin, tätä pylvästä ei enää ole. Nämä paikat ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Taas joku kuolee.
En pysty koska liike jatkuu. En edes itse pysty pysähtymään. En voi piilotella, koska joku taas tulee takaa, enkä voi koska etsin teitä, enkä voi koska en itsekään osaa sammuttaa taistelurefleksejäni, jotka lähettävät surkeita manauksia kohti kaikkea, mikä liikkuu.
Kaikki on muuttunut käsittämättömän hauraaksi. Yksikin väärä liike, ja kokonainen tulevaisuuksien verkosto on poissa. Minä en kuulu tänne ja te ette kuulu tänne uhraamaan kaikkea väkivallalle ja mielivallalle ja sattumalle.
Enkä pian enää edes näe teitä, ja se on absoluuttisen väärin, Harry ei ole tämän arvoinen, ajattelen yhtäaikaisena ajatuksena ennen pelkkää sokaisevaa kipu-paniikkia kun joku käy äkkiarvaamatta kimppuuni itselleni täysin tuntemattomalla taialla, joka peittää minut tukahduttavaan valkoiseen valoon ja tuskaan. Olen sen vankina, rimpuilen, en kuole mutta ruumiini on tulessa enkä voi hengittää, enkä ymmärrä miksei minua vain tapeta, kuka käyttää taistelutilannetta kieroutuneiden kidutustaikojensa kehittelyyn, sellaisiakin henkilöitä on.
Minun piti lopettaa.
Minun piti perääntyä.
Missä te olette?
Missä te olette?
Kuolen / putoan maahan, haukon henkeä, ruumiini tuntuu edelleen rimpuilevan vaikka valo ja ulkoinen kipu ovat poissa, ja taian tekijä näyttää makaavan elottomana tai ainakin liikkumiskyvyttömänä maassa. Joku muu. En minä. Ja minä, minä en ole kuollut.
Mutta minä olen idiootti.
Hahmolla, jonka ehdin nähdä vasemmallani, joka siis mitä luultavimmin oli se, joka hyökkääjäni eliminoi, oli punaiset hiukset. Mutta jokin iso ja raskas sortui katosta, enkä nähnyt hahmoa enää, enkä tunnistanut oliko se jompikumpi teistä. En tunnistaisi kumpi, tiedän, mutta edes, oliko se pikkuveljenne? Tai jokin isoveljistänne? Miksi en ehtinyt nähdä? Miksi? Olen tyhmä, idiootti, miksi?
Lähden käytävää eteenpäin ja tunnistan pudonneen asian kuolleeksi peikoksi. Sen alla ei onneksi näy ketään. Missä olette? Miksi? Missä?
Olen itse asiassa joutunut olemaan hyvin vähän yksin, ja ylipäätänsä ajattelemaan hyvin vähän sellaisia ajatuksia tai tunnetiloja, jotka nyt täyttävät mieleni. Tietenkin olen siinä mielessä täysin yksin että olen yksilö, en epämääräinen kahden puolikkaan kombinaatio kuin te, joka kuitenkin täydellistyy niin käsittämättömäksi kokonaisuudeksi, että siinä menevät kaikki laskutoimitukset sekaisin. Mielestäni te olette erityisiä. Mielestäni Harry ei ole erityinen. Vaikka tämä ajatus on tällaisessa muodossaan uusi, on sitä edeltänyt noin kymmenen vuotta itsestäänselvyyttä, jossa me kolme olemme tiimi ja ympärillä paljon yleisen tason hyviä tyyppejä, joista pidän ja joita kaveriksi kutsun. Nämä kaaoksen ja murtumisen hetket ovat viimeistään saaneet minut ymmärtämään, kuinka vähän muulla on lopulta merkitystä, kuin teillä. Onkohan Harry edes hengissä? Tai kukaan muu? Miksi en näe ketään, jota muistaisin?
Loikkaan sortuneen lattiakohdan ylitse. Isken manauksen varmuuden vuoksi maan rajassa olevaan mustaan hahmoon. Käännyn vasemmalle kohti tähtitorniin johtavaa portaikkoa (paitsi että ei ole tähtitornia tai portaikkoa, vaan pelkkää väkivaltaista ja turhaa kaaosta).
Ja sekunneille tapahtuu jotakin. Aika ympärilläni ensin tiivistyy ja sitten venyy. Todellisuuden reunat vavahtelevat. Vavahtavat, kerran. Vyöry käy tietoisuuteni lävitse ja menee ohi kuin hyökyaalto.
Tulette minua vastaan käytävässä. Tarkennan, jonkin ajanmääreen jälkeen huomaan, että vain sinä tulet. Yksin.
(Ja se olit sinä, joka tainnutti hyökkääjäni alempana hetki sitten, nyt olen varma. Tai en ole koskaan varma, ehkä veljesi. Oliko teillä tänään saman väriset paidat? Ei, meillä kaikilla on lian ja pölyn värittämät yhtäläiset asut. Kumpi sinä olet?)
Ensin kohtaan subjektiivisen helpotuksen vyöryn. Etsintäni on päättynyt. Juoksen sinua kohti. Sinä juokset minua kohti. Lattia tärähtelee oikeasti.
Pysähdymme äkkiarvaamatta keskelle käytävää, noin metrin etäisyydelle toisistamme. Katson sinua suoraan silmiin, ja ajan rakenne murtuu. Koetun todellisuuden osat seisahtuvat ja kääntyvät. Tapahtumien tasaisesti etenevä kulku jarruttaa. Aika ja tila vavahtelevat ja ravistavat kokevaa minääni. Aika menettää merkityksensä täysin. Kuluu venyviä, tahmaisia, loputtomia, itseensä takaisin kiertyviä sekunteja. Värit ja muodot muuttuvat, olen irti tiloista, seinistä, paikoista jotka olivat jo merkityksettömiä. Aikaa ei ole. Aikaa ei ole. Kaikki tapahtuu päällekkäin, täysin erottamattomasti, ja peräkkäin loputtomalta tuntuvissa jonoissa Katson sinua suoraan silmiin, ja silmäsi valahtavat taaksepäin ja putoat, hiljaa, eteeni, lattialle, putoat äkkiarvaamatta mutta samalla hitaasti, putoat kolme tuntia ja sata vuotta, putoat lähes tasan kymmenen vuotta.
Todellisuus ravistelee itseään uudelleen. Aika, tila, aika, tila. Taisteltiinko jossakin? Olen vieressäsi lattialla ja huudan hätääntyneenä nimeäsi. Kokeilen varmuuden vuoksi molempia nimiä, vaikka jokin käsittämätön taikavoima oman tajuntani takana laittaa minut kysymään nimenomaan
George! George?
Seuraavilla tapahtumilla ei ole enää aikaa ja paikkaa eikä kokemuksellani kunnollista rakennetta.
Kun vihdoin avaat silmäsi, sinä olet poissa. Avaat silmäsi, mutta et koskaan avaa silmiäsi. Todellisuus on kolahtanut brutaalisti ja lopullisesti uuteen asentoon. Noiden silmien takana ei ole enää elämää. Elossaoloa ehkä, ei elämää.
Kuolema on tapahtunut, käsitän. Jokin mitätön sattuma keskellä päämäärätöntä sekasortoa on viiltänyt keskeltä kahtia ja tuhonnut.
Katoaminen, erottaminen, lopullinen erottaminen.
Jossain vaiheessa taistelun äänet ovat loppu ja Harry saa olla tyytyväinen hengissäoloonsa. Kuolleille nyyhkitään. Erottamiselle ei nyyhkitä.
En näe veljeäsi missään. En näe sinua missään. En näe teitä missään.
Minun olisi pitänyt perääntyä ja mennä pois, meidän olisi pitänyt, mutta liikkeen lait tai typeryys pitivät meidät käynnissä, ja mielivalta ja sattuma tuhosivat juuri meidän kohdallamme kaiken. Mihin meni kymmenen vuotta? Missä me olemme? Mitä minä täällä teen?
En näe teitä enää koskaan missään.
Kukaan ei näe teitä enää koskaan missään.
Unohdetut.
Erotus sattui kipeämmin kuin kuolema.
