Linne: Olipa mukavaa, kun otit kommentoitavaksi juuri tämän tekstin. Ehti vähän jo oma motivaatio lopahtaa, kun tuntui, ettei tämä kiinnostanut ketään. Mutta sä ja sun kommentti herättivät innostukseni uudestaan! Joten kiitos ♥︎ Toivon vastaavani Sfinksiin liittyviin kysymyksiin tyydyttävällä tavalla seuraavassa osassa. Ihanaa, että tämä vangitsi mielenkiintosi ja tempo tuntui sopivalta. Jee, hyvä, että bensaparatiisi sai naurahtamaan!
Kiitos huisisti kommentista!!
Kelsier: Ihanaa, että nämä raapaleet olivat sinusta kiinnostavia! Sfinksi-asiaan toivon seuraavan osan vastaavan tarpeeksi tyydyttävästi, vaikka vähä epävarmailen osan teknistä onnistumista. Tosi kivaa, että jatko kiinnostaa! Kiitos hurjasti kommentista!!
A/N: Olen tätä tarinaa pohdiskellut ja päätin, ettei raapalemuoto palvele tarinaa tarpeeksi hyvin. Tuntuu liian ahtaalta ja rajoittavalta. Joten jatketaan siis ficleteillä! Tässä osassa kerrotaan enemmän kuin näytetään, mutta toivon, että se on kuitenkin jollain tavalla kiinnostava!
4
Ville
Sfinksi ei tietenkään ollut oikea nimi. Sfinksin todellinen nimi oli – hitto, en muistanut enää. Sfinksi muutti Solankaan talvella. Se sai töitä kylän paremmasta kampaamosta. Jo pelkkä Sfinksin saapuminen sai juorut liikkeelle, koska kukaan ei tiennyt, mistä se oli kotoisin ja miksi se oli muuttanut Solankaan. Kylillä kun oli tärkeä tietää tällaiset asiat. Juorumylly villiintyi viimeistään sitten, kun Sfinksi lähti liikkeelle ja teki itseään tykö vähän kaikkialla. Sfinksi jutteli mummoille, papoille, perheenäideille, juopoille, taksikuskeille, nokkaville teineille ja no, varmaan jokaiselle, joka sattui sen tielle. Sfinksi puhutti niin ulkomuodollaan – sillä oli maskuliiniset piirteet, mutta myös pitkät hiukset, meikkiä, koruja ja hippivaatteet – kuin huolettomalla olemuksellaankin. Mutta Sfinksi piti meitä Solangan asukkaita vähintään yhtä kiinnostavina ja eksoottisina kuin me sitä.
Sfinksi ujuttautui sulavasti mun tuttavapiiriin valloittamalla vastaeronneen Mikon. Mikko oli mun lapsuudenystävä. Me oltiin aina pidetty yhtä ja kiinnostuttu samoista asioista. Me työskenneltiin samalla autokorjaamollakin. Mikko oli sellainen tyypillinen pienen kylän poika: jäyhä, ujo ja tapoihinsa kangistunut. Hyvä ja luotettava tyyppi, mutta ei mikään suuri ajattelija. Kuten en ollut mäkään.
Kun Sfinksi tuli mukaan kuvioihin, Mikossa tapahtui selvä muutos. Se alkoi nauraa enemmän. Se ei enää lätissyt niitä näitä iltaisin baarissa vaan kysyi oikeita, syvällisiä kysymyksiä, joihin kukaan ei osannut vastata. Kuten esimerkiksi: mitä varten me täällä oikein ollaan? Puheet Sfinksin ympärillä eivät hetkauttaneet Mikkoa vähääkään. Edes Sfinksin arvoituksellinen sukupuoli ei ihmetyttänyt Mikkoa.
”Se näkee mut”, Mikko sanoi, kun onnistuin kysymään, että mikä Sfinksissä oli sen hurmannut, ”se tietää, kuka mä olen ja jostain syystä se ajattelee, että mä olen makee. Ajattele!”
Mikko nauroi kuin ei voisi uskoa onneaan. Mietin, että enkö mä muka ollut nähnyt todellista Mikkoa kaikki nämä vuodet. Ilmeisesti en. Ajatus suretti ja hävetti mua.
Mikon eksä ei tykännyt, että joku ulkopaikkakuntalainen tuli ja vei siltä jotain, jonka se oli itse jättänyt. Siitä seurasi valtava, kuukausia kestävä sotku, jota koko kylä seurasi kuin tv-sarjaa. Kolmiodraaman myrskyssä mä aloin kiinnittää huomiota siihen, miten vakaa ja tyyni Sfinksi oli. Kävi, mitä kävi, mikään ei yllättänyt tai hetkauttanut sitä. Aivan kuin Sfinksi olisi tiennyt ennalta kaikki mahdolliset käänteet ja siihen kohdistuvat selkäänpuukotusyritykset.
Kun mä kävin siistimässä hiuspehkoani Sfinksin penkissä, se sanoi mulle yhtäkkiä:
”Sun pomon raivokohtaus ei ole sun syytä. Se vain sai juuri tietää, että sen tyttärellä on syöpä.”
”Mistä sä puhut?” kysyin hämmentyneenä. Sfinksi ei ollut vastannut, hymyillyt vain ja jatkanut tavanomaista jutustelua. Olin saanut uuden tukan, mutta Sfinksin oudot sanat jäivät vaivaamaan mua.
Seuraavana päivänä mun pomo tosiaan flippasi ja haukkui mut paskaksi, koska olin laskuttanut asiakasta väärin. Virhe ei ollut iso vaan pelkkä lyöntivirhe. Asiakaskin oli huomauttanut nollan määristä lähinnä huvittuneena. Mutta pomolla meni pasmat aivan sekaisin. Sain miehen syljetkin naamalleni, kun se karjui niin antaumuksella. Olisin ollut järkyttyneempi, ellen olisi miettinyt vain sitä, miten Sfinksi oli saattanut tietää. Ja saattoiko loputkin Sfinksin sanoista pitää paikkansa. Pomo sai vielä yhden raivokohtauksen taukohuoneessa ennen kuin se ratkesi itkuun ja tilitti koko murheellisen tilanteen alaisilleen. Syöpä oli vakava ja toipumisennuste oli huono. Pomoa ei toviin näkynyt töissä sen jälkeen.
Kysyin Mikolta Sfinksistä. Mikko totesi asian hyvin kasuaalisti:
”Joo, Sfinksi näkee tulevaisuuteen.”
En pystynyt hyväksymään sitä. En edes vakuuttavien todisteiden jälkeen. Mikko ei edes yrittänyt saada mua uskomaan. Se oli onnellinen ja huumaantunut. Ilmeisesti kumppani, joka kykeni ennustamaan, ei ollut Mikosta pelottava vaan ainoastaan siisti.
Keltaisesta autosta Sfinksi alkoi puhua maaliskuussa.
”Valitettavasti mä en ole täällä näkemässä, kun sun elämä menee ihan uusiksi”, Sfinksi naureskeli, kun me nostettiin kuppia kyläbaarissa. ”Mä ja Mikko ollaan jo jatkettu matkaa.”
”Tietääkö Mikko lähtevänsä täältä?” kysyin, koska en osannut kuvitella sitä. Aivan kuten mäkin, Mikko oli elänyt Solangassa koko elämänsä. Kykenisikö Mikko muka repimään juurensa irti ja lähtemään Sfinksin mukana jonnekin muualle? Tuskinpa vain.
”Tietty”, Sfinksi sanoi aurinkoisesti hymyillen. ”Mä kerroin sille lähes heti, kun me alettiin styylaa. Mikon takia mä tänne muutinkin. Mikko on ihan messissä ja seuraisi mua minne tahansa. Me ollaan katsos sielunkumppaneita.”
”Aha.” En ollut ikinä kuullut mitään yhtä typerää. Lisäksi mua satutti se, että Mikko oli lähdössä, mutta se ei ollut kertonut mulle mitään.
”Sun oma saapuu tänne kesällä”, Sfinksi kertoi. Sormukset kilisivät lasia vasten, kun Sfinksi hörppäsi siitä. ”Keltaisella autolla, jossa on vihreäksi maalattu ovi.”
”Ai mun sielunkumppani?” hörähdin. ”En usko sellaiseen.”
”Et vielä”, Sfinksi korjasi virnistäen. ”Keltainen auto, jossa kuskin puoleinen ovi on vihreä. Paina se mieleesi.”
”Mitä varten? Mitä sitten tapahtuu?” kysyin. En voinut olla utelematta, koska ehkä jokin osa musta tahtoi uskoa, että mäkin olin osa jotain suurempaa. Sfinksi oli niin kadehdittavan varma itsestään ja omasta merkityksellisyydestään. Tahdoin olla tärkeä, edes jollain tavalla.
”Se tulee järisyttämään sun maailmaa”, Sfinksi lupasi salamyhkäisesti. En osannut silloin kuvitellakaan, että Sfinksi tarkoittaisi viimeisintä
kirjaimellisesti.
