Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Title: Anteeksiantamatonta
Author: Picca
Beta: -
Pairing: Pansy/Hermione
Rating: K-11
Genre: Angstiromantiikkaa
Summary: Hermionen näkökulma hänen ja Pansyn suhteeseen sen eri vaiheissa.
A/N Viikottaisessa raapalehaasteessa aiheena Anteeksiantamattomat kiroukset. Minä kyllä loittonin tässä aiheesta anteeksiantamattoman kauas, mutta luovuushan on kivaa ja inspiraatio iski, joten mitäpä sitä selittelemään.
FF100-haasteessa sana 071. Rikki. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Komennu!
”Tule tänne”, hän saattoi sanoa. Vaikka vihasin sitä, että minua komenneltiin, menin silti. Joka kerta. En voinut pysyä poissa hänen luotaan. Hän oli huumetta ja vaikka sen käyttäminen oli pahasta, tarvitsin silti annoksen säännöllisesti, ja huomaamattani tarve kasvoi. Aloin ikävöidä häntä jo silloin, kun hän vielä makasi vierelläni, hänen rintansa painoivat omiani ja huulensa imeskelivät laiskasti merkkejä kaulaani.
Joskus hänen ehdotuksensa olivat liikaa ja yritin väittää vastaan. ”Miksi et tekisi?” hän kysyi, räpytteli silkalla tahdonvoimalla esiin puserrettuja kyyneliä silmistään. ”Etkö sinä rakasta minua?”
Ja tietysti minä rakastin, ja sitten teimme kuten hän oli ehdottanut. Hänen otteensa minusta oli komennuskirousta vahvempi.
Kidutu!
”Et voi tulla mukaan”, hän sanoi toisinaan. ”Ei se kiinnostaisi sinua kuitenkaan. En tule takaisin ennen aamua. Älä valvo odottamassa.”
Valvoin silti, kuvittelin hänen pitävän hauskaa ystäviensä kanssa. Niiden, joille hän ei halunnut näyttää minua, jotka halveksuivat minua jästivanhempieni sekä ystävieni takia. Jossakin sisimmässäni tiesin, ettei hän nukkuisi yksin. Mietin, kenen vuoteeseen hän päätyisi sinä yönä, kuvittelin hänen sorjan vartalonsa toisen otteessa, sormet tutkimassa sen kaarteita ensimmäistä kertaa. Tiesin, että kielletty viehätti häntä, hän halusi rikkoa kaikki rajat, myös luottamuksemme.
Se oli kidutusta, se teki niin kipeää, etteivät kyyneleetkään tulleet. Silti riipuin hänessä kaikin voimin, yritin saada hänestä edes osan.
Avada kedavra!
”Olet muuttunut niin ikäväksi”, hän lopulta sanoi. ”Vaadit liikaa. Tukahdutat minut. Ei tämä voi jatkua.”
Tiesin sen itsekin, tiesin, mutta silti rukoilin häntä jäämään. Miten eläisin ilman häntä? Hän oli myrkkyä, mutta pisarakin sitä sai maailman näyttämään hetken verran niin kauniilta. Sai minut tuntemaan oloni eläväksi. Kun hän olisi poissa, voisin yhtä hyvin olla kuollut. Sanoin sen.
”Olet säälittävä. En käsitä, mitä olen ikinä nähnyt sinussa.”
Hänen hiuksensa hulmahtivat, kun hän käänsi päänsä katsoakseen minua viimeisen kerran hartiansa yli. Ulvahdin, jokin minussa meni lopullisesti rikki, jokin, joka oli säröillyt jo pitkän aikaa.
Yhtä hyvin hän olisi voinut lausua tappokirouksen itse.
