Ficin nimi:Radio ei ole kuollut
Kirjoittaja:Miopod
Ikäraja:S
Fandom:Hazbin Hotel
Tyylilaji/Genre:fluff?
Paritus/Hahmot:Alastor/sinä, eli lukija
Vastuuvapaus: Hazbin Hotel -sarja ja sen hahmot kuuluvat Vivienne Medranolle.
Varoitukset: ei pakollisia varoituksia
Yhteenveto: Alastor ryhtyy pelastavaksi enkeliksesi (tai siis demoniksi).
A/N Tää on ehkä eka julkaisu multa tänne ikinä
Oon hassahtanu pahasti Hazbin Hotelliin ja katoin että täälä ei taida olla k.o. fandomista näköjään vielä yhtäkään ficciä, joten korkkaan nyt senkin kakun.
Sijoittuu jonnekkin jakso 8. tienoille enkelien ja syntisten väliseen taisteluun.
SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!Radio ei ole kuollut
Peräännyit äkisti sinua lähestyvää valosädettä, jonka väistit vain niukasti. Et kuitenkaan tajunnut, että olit perääntynyt liikaa. Jalkasi lipesi murtuvan rakennuksen kattotasanteen reunalta ja yhtäkkiä tajusitkin roikkuvasi useiden metrien korkeudella maasta. Olisit huutanut, ellei ääni olisi juuttunut kurkkuusi. Teit sen virheen, että vilkaisit vapaana roikkuvien jalkojesi alle. Kova maan kamara oli niin kaukana. Aloit vapisemaan kauttaaltaan, ja nyt pelkäsit, että kätesi ei jaksa kantaa painoasi enää kauaa. Yhtäkkiä silmiesi eteen ilmestyi punaisen sauvan mikrofonipää. Ei ollut epäilystäkään kenelle se kuului. Nostit katseesi ylös tuohon kauttaaltaan punaiseen pukeutuneeseen olentoon. Alastor oli työntänyt sauvansa reunan yli eteesi, oletettavasti auttaakseen sinut sen avulla ylös. Huomasit hänen kasvoissaan kuitenkin jotain, joka poikkesi hänen tavallisesta tilastaan. Hänen alati veikeät ja pilkehtivät silmänsä olivat vakavat ja katse oli keskittynyt ja lävistävä. Yliluonnollisen leveässä hymyssä, joka miehen, tai pikemminkin olennon kasvoilla alituiseen oli, oli siinäkin jotain poikkeavaa. Tuntui kuin hän olisi kynsin hampain taistellut pitääkseen sen yllä. Kuka tahansa muu ei sitä olisi huomannut, mutta adrenaliini sai silmäsi tarttumaan pienimpiinkin yksityiskohtiin. Hänen suupielensä nytkähtelivät. Tavallisesti ne levittyivät tiukasti koko kasvojen leveydeltä, mutta nyt ne vapisivat, ja saatoit melkein kuulla, miten Alastorin hampaat kirskuivat hänen purressa niitä yhteen. Hänen otsansa rypistyi, ja hän heilautti sauvaansa näkyvästi silmiesi edessä.
“Tartu kiinni.” hän kehotti radiomaisella äänellään. Sekin oli oudon vakava lause. Ilman darlingien ja dearien sävyttämänä, mitä mies tavallisesti viljeli puhuessaan sinulle. Tai oikeastaan kenelle tahansa muullekin. Aivosi heräsivät viimein eloon, ja käytit kaikkia lihasvoimiasi tarttuessasi sauvamikrofonin varteen lujasti. Kului tuskin sekuntiakaan, kun sinut oli jo heilautettu kaiteen yli riuskalla otteella takaisin katolle. Et ehtinyt edes päästää irti sauvasta, kun vauhdin voimasta matkasi jatkui suoraan kyseisen radiodemonin käsivarsille. Syyttelit jo mielessäsi omaa kömpelyyttäsi, ja valmistauduit pyytämään anteeksi, mutta huomasitkin, että sinut oli suljettu tiukasti syliin. Et nähnyt hänen kasvojaan, joten et tiennyt, oliko tavanomainen hymy palannut täydessä loistossaan miehen kasvoille. Seisoit hetken hämmentyneenä toisen rintakehään painautuneena. Mies oli niin pitkä, että saatoit kuulla hänen sydämentykytyksensä korvasi painuessa hänen rintaansa vasten. Alastor oli tavallisesti itsevarma ja omahyväinen, joten hänen nykyinen epävarma, jopa hieman säikähtänyt tilansa tuntui oudolta. Molemmat unohtivat hetkeksi ympäristönsä seistessään siinä toisiaan vasten. Sinä et sitä huomannut, mutta Alastor puri huultaan pariin otteeseen yrittäessään varatua sanomaan jotain, mutta hänen luonteensa ei antanut periksi. Maan pinnalle teidät palautti tuhoaja-enkelien lähestyvät iskut ja ammukset. Alastor työnsi sinut voimakkaasti taakseen ja eleillään usutti sinua juoksemaan lähelle muita Helvetin puolesta taistelijoita. Viimeisenä asiana näit, kun hän vilkaisi olkansa yli sama vanha virne kasvoillaan.
“Pysy poissa pinteestä, dear.” hän kehotti, ja kääntyi sitten enkelien puoleen päästäessään valloilleen todelliset voimansa.
…
Taistelun jälkeen ja enkelien lähdettyä oli hetken hiljaista, kun kaikki yrittivät kasata itsensä. Hotelli oli raunioina ja ruumiita kaikkialla. Sir Pentious oli menetetty taistelulle ja Alastor oli kadonnut. Charlie pelkäsi jo pahinta, mutta sinä et uskaltanut vielä ajatella sitä. Viimeksi hänet oli nähty tappelevan Adamin kanssa. Joku olisi ehkä nähnyt jotain, sanonut jotain jos… Ei. Alastor on ovela ja neuvokas. Hän on varmasti keksinyt jotain.
Toivoa alkoi viimein pilkahdella yhdellä jos toisella. Hotellia alettiin välittömästi rakentamaan uudelleen, ja Luciferin voimien avulla se sujui odotettua sukkelaan. Itse olit tyytyväinen, että sait hukuttaa huolesi ja ahdistuksesi erinäisiin askareisiin hotellin parissa. Jännittyneisyys purkautui koko porukassa ennen pitkää vitsailuna ja nauruna. Surustakin huolimatta. Kunnes yhtäkkiä korviisi kantautui hyvin tuttu nauru. Vartalosi oli jo kääntynyt ympäri, ennenkuin pääsi pysyi perässä. Keskellä kaikkea seisoi Alastor. Ehjänä ja koskemattomana. Kaikki olivat sanoinkuvaamattoman iloisia nähdessään hänet, paitsi Husk ei näyttänyt järin innostuneelta. Ymmärrettävistä syistä. Liityit muiden joukkoon tervehtimään häntä, ja saatuaan tarpeeksi toisten halailuista, hän kääntyikin sinun puoleesi. Kulma koholla tyypillisesti virnistäen hän silmäili sinua päästä varpaisiin arvioiden ja tarttui käsiisi. Tajusit myöhemmin että hän arvioi fyysisen kuntosi.
“Loistavaa työtä, pikkuiseni!” hän totesi lopulta. Pysyithän sentään poissa pinteestä.
