A/N: Seuraavat kaksi palasta kuuluvat tiiviisti yhteen. On ollut vähän paskamaista viime päivinä, joten tuli kirjoitettua hiukan hurt/comfortia tuomaan iloa ja lohtua arjen rämpimisen keskelle. Jos nämä ilahduttavat jotakuta toistakin, niin se on aina plussaa.
Claire: Ihanaa, että tykkäsit tutustua Alexiin ja Eelikseen!
Näiden pikku tarinanpalasten kautta teen itsekin vasta tuttavuutta heidän kanssaan, mutta tuollaisella alkuasetelmalla lähdin liikkeelle, että kummallakin on tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka sitten tulevat arjessa esiin eri tavoin. Kiva, jos niitä oli näistä pikku palasistakin jo tunnistettavissa.
Alexin ja Eeliksen erilaisuudet voivat parhaimmillaan täydentää toisiaan tosi hienosti, mutta tulee varmaan niitäkin hetkiä, kun Eelistä ottaa aivoon Alexin huolettomuus, eikä Alex ymmärrä Eeliksen tarvetta kaiken huolelliseen suunnitteluun.
Itse tunnistan itsessäni tuollaisen täsmälleen samanlaisen aamu-unisen torkuttajan kuin Alex on, ja aina on ihana jäädä peiton alle vielä viideksi minuutiksi.
Mutta toisaalta on hyvä, että aina joku pitää myös kiinni sovitusta ja patistelee hellästi liikkeelle. Tuo on kyllä harvinaisen totta, että tylsään asiaan keskittyminen voi olla pirun hankalaa, ja Alex taitaa vielä olla luonteeltaan niin eläväinen, että tenttiin lukeminen tuottaa todellisia vaikeuksia. Mutta ehkä hänellä on pointtikin siinä, että aina ei ole järkevää päntätä viimeiseen minuuttiin asti, vaan joskus on myös hyvä osata hiukan rentoutua ja päästää irti suorittamisesta.
Joo totta kyllä, että joskushan nuoret ihmiset valitsevat opiskeltavan alan pitkälti sen mukaan, minne joku itselle tärkeä ihminen on hakemassa, olipa se fiksu veto tai ei. Alex saattaisi olla vähän sellainen, jolla ei lukion jälkeen ollut oikein mitään hajua siitä, mitä sitä haluaisi tehdä, ja siksikin ehkä Eeliksen perässä meneminen on tuntunut toimivalta idealta. Mutta niinhän se on, että itseään voi etsiä myöhemminkin, jos siltä tuntuu. Ja kuka tietää, ehkä ala sopii Alexille sittenkin, jos vaikka löytää omat vahvuutensa ja oppii käyttämään niitä.
Kiitos kovasti, kun kommentoit!
3. Univaje
Aamun luennot ovat yhtä tuskaa. Eelis on saanut nukutuksi vain muutaman hassun tunnin aamuyön puolella. Sitä ennen hän on taas kerran pyörinyt levottomana hereillä, kääntänyt kylkeä kolmesataa kertaa ja yrittänyt saada tyynynsä asettumaan pään alle mukavammin.
Toisinaan Eelis ei saa katastrofiajatuksiltaan rauhaa, vaikkei mikään olisi varsinaisesti pielessä, ja viime yö oli harvinaisen kehno.
Tuliko ylimääräisiä työvuoroja otettua viime kuussa liikaa? Mitä, jos Kela kiinnostuu niistä? Jos ne keksivät periä opintotuet takaisin, millä siitä selvitään? Mitä, jos vuokranantaja korottaa taas vuokraa? Miksi kaiken pitää ylipäätään maksaa niin helvetisti?
Eelis on käynyt juttelemassa uniongelmistaan opiskelijaterveydenhuollossa, ja sieltä on sanottu, että jos uni ei kohtuullisessa ajassa tule, olisi paras nousta vähäksi aikaa ylös. Mutta minkä Eelis sille voi, että kun on oikein huono hetki, Alexin lähellä oleminen on ainoa asia, joka auttaa?
Alexia eivät maailman murheet paina ainakaan yöunien menettämiseen asti. Poikaystävä tuntuu sisäistäneen täydellisesti ajatuksen siitä, että elämä on tässä ja nyt, eikä menneitä tai tulevia kannata liikaa miettiä. Joskus se hiukan ärsyttää Eelistä, mutta enimmäkseen kuitenkin rauhoittaa.
Yön hiljaisuudessa Eelis saattaa viettää tuntikausia vain katsellen Alexia, silitellen varovasti tämän hiuksia ja kuunnellen unisen hengityksen tasaista tuhinaa. Viime yö oli niin kurja, että hänen olisi tehnyt mieli herättää Alex vain saadakseen puhua tälle hetken, ja ehkä hän olisi myös voinut käpertyä tämän kainaloon turvaan pahalta maailmalta. Alexilla on ihmeellinen taito saada Eeliksen piinallisten ajatusten loputon kierre katkeamaan, ja varmasti tämän lämmin läheisyys olisi auttanut tälläkin kertaa.
Mutta Alex oli nukkuessaan niin suloinen, ettei Eeliksellä ollut sydäntä häiritä hänen untaan. Sen sijaan hän tyytyi hivuttautumaan niin lähelle nukkuvaa poikaystäväänsä kuin vähänkin pystyi ilman, että kuitenkaan herätti tätä. Kolmen jälkeen aamuyöllä hän lopulta pääsi uneen nenä Alexin niskahiuksissa, käsivarsi tämän paljaan ylävartalon ympärillä. Alex haki unissaan hänen kätensä omaansa, painoi sen suutaan vasten ja mutisi jotain epäselvää.
*
Opettaja puhuu tylsällä, värittömällä äänellä ja heijastaa luentosalin valkokankaalle pienenpientä pränttiä täynnä olevan dian toisensa jälkeen. Sitä on jatkunut jo pienen ikuisuuden ilman vähäisintäkään kevennystä. Opettaja näyttää ja kuulostaa yhtä väsähtäneeltä kuin Eelis itsekin on, eikä vaivaudu teeskentelemään, että aihe kiinnostaisi edes häntä itseään.
Eelis miettii, miksi hitossa joku on valinnut tuollaisen ammatin, jos kerran on siihen noin syvästi kyllästynyt. Hän yrittää parhaansa mukaan näyttää keskittyneeltä, vaikka pää on täynnä sumua, ja niskaa kiristää. Edes kaksi isoa mukillista kahvia ei auttanut. Viimeistään iltapäivällä hänen päätään särkee. Eelis toivoo, ettei opettaja ainakaan keksi kysyä häneltä mitään juuri tänään.
Syrjäsilmällä hän näkee, että vieressä istuva Alex vilkaisee häntä aina silloin tällöin. Varmaan tämäkin huomaa, että jokin on pielessä, niin kuin Alex tuntuu aina huomaavan kaiken, mitä Eeliksen pään sisällä on meneillään.
”Ootko kunnossa?” hän kuiskaa Eeliksen korvaan. Käsi koskettaa hänen kättään pöydän alla, vaikka eivät he yleensä harrasta julkisia hellyydenosoituksia koulussa.
Eelis nyökkää, mutta se ei riitä vakuuttamaan Alexia.
”Ethän oo. Sä oot ihan väsynyt. Etkö taaskaan saanu yöllä unta?”
Eelis pudistaa päätään ja katsoo alas. Sitten hän vilkaisee Alexia. Tämän harmaat silmät katsovat häntä tarkkaavaisina ja vakavampina kuin yleensä.
”Mikä on?” Alex kuiskaa ja kumartuu vähän lähemmäs.
Silloin opettaja lakkaa puhumasta, katsoo heitä pahastuneen näköisenä ja selvittää kurkkuaan. Alex puristaa Eeliksen kättä, suoristaa ryhtinsä ja yrittää näyttää siltä, kuin aikoisi tästä eteenpäin vakaasti keskittyä seuraamaan opetusta. Mutta seuraavassa hetkessä hänen katseensa on taas Eeliksessä kysyvänä ja huolestuneena. Selvästi hän odottaa Eelikseltä vastausta eikä aio keskittyä luentoon ennen kuin saa sellaisen.
Ei täs mitään, Eelis kirjoittaa muistiinpanovihkonsa sivun alalaitaan.
Jutellaan tauolla lisää.Alex kirjoittaa jotain Eeliksen sanojen alle, mutta hyvin nopeasti, ettei opettaja enää keksisi alkaa huomautella.
Okei, tehdään niin. Oot rakas.
4. Maailman reunalla
Luennon jälkeen Alex vetää Eeliksen naulakkosyvennykseen, sivuun muiden katseilta. Kaikki muut ovat rynnänneet opiskelijaruokalaan jonottamaan kolmen euron lounasta. Jono jatkuu pitkälle aulaan asti, ja puheensorina kaikuu seinissä korvia huumaavana taustahälynä. Alex tietää, että Eelis inhoaa meteliä, jonottamista ja tungeksivia ihmisjoukkoja, mutta hän itse on juuri nyt pelkästään hyvillään siitä, että kaikilla on niin kiire ruokalaan. Nyt kukaan ei huomaa heitä hetkeen.
”Eelis”, hän sanoo pehmeästi ja antaa toisen käsivartensa kietoutua muka puolihuolimattomasti poikaystävän vyötäisille. ”Mikä sua painaa? Äläkä sano, ettei mikään. Mä näen, että jotain on.”
Eelis huokaa syvään, antaa päänsä painua alas eikä kohtaa Alexin katsetta. Tämän ahdistus tuntuu niin vahvana, että se säteilee myös Alexin kehoon ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Alex ei ole koskaan ollut hyvä katselemaan vierestä, kun Eeliksellä on kurja olo. Se tuntuu pahemmalta kuin mikään hänen oman elämänsä sekasotkuista, joissa niissäkin on ollut toisinaan kestämistä. Alex haluaisi vain nähdä Eeliksen pähkinänruskeiden silmien taas hymyilevän hänelle.
”Kato mua”, Alex sanoo ja nostaa Eeliksen leukaa hellästi sormillaan. ”Kerro nyt, mikä on. Sä tiedät, että kun susta tuntuu pahalta, niin tuntuu mustakin. Sitä paitsi puhuminen auttaa. Eikö niin?”
”Joo”, Eelis mutisee ja katsoo Alexia silmiin alta kulmien. Eelis on hiukan pidempi kuin Alex itse, mutta juuri nyt tämä tuntuu häntä pienemmältä. ”Sitä vaan, kun… äh, se on ihan tyhmä juttu. Ei mitään oo oikeesti sattunu, mä vaan… vittu, en mä edes tiedä.”
”Hei… tuu tänne”, Alex kuiskaa ja vetää Eeliksen varovasti lähelleen, antaen kuitenkin hänelle tilaa vetäytyä, jos julkinen halaileminen ei sattuisi tuntumaan hänestä hyvältä. Mutta Eelis ei vetäydy, vaan nojaa vartalonsa Alexia vasten, kietoo molemmat kätensä tiukasti tämän ympärille, hengittää syvään sisään ja sitten ulos. Alex hymyilee Eeliksen puseroa vasten. Hän tuntee, miten poikaystävän vartalon kireys alkaa hellittää otettaan.
”Saitko sä yöllä ollenkaan unta?” Alex kuiskaa. Hän arvaa sanomattakin, että itsepintaiset ajatukset ovat taas pitäneet Eelistä hereillä.
Eelis naurahtaa ja pudistaa päätään surkeasti. Hän hieroo otsaansa vasten Alexin poskea. Se on enemmän kuin mitä hän on vielä kertaakaan tehnyt koulussa muiden nähden. Juuri nyt kukaan ei vaikuta katsovan heitä, mutta eihän se silti varmaa ole, ettei heidän hellää hetkeään huomata. Heidän yhdessäolonsa ei ole mikään varsinainen salaisuus ainakaan lähimpien opiskelukavereiden kesken, mutta he pitävät silti matalaa profiilia, koska Eelis haluaa niin. Mutta juuri nyt hän selvästi kaipaa lähelle, eikä Alexilla ole aikomustakaan laittaa vastaan.
”Mä vaan välillä mietin, et mitä jos meidän rahat ei joku kerta riitäkään, ja mitä jos… me ei pystytä maksamaan vuokraa, tai… kaikkia laskuja, tai… meillä ei oo loppukuusta enää varaa ruokaan. Mä tiedän, että se on vaan sellasta mun katastrofiajattelua tai jotain, eikä niin oikeesti käy, mut… yöllä kaikki vaan näyttää niin paljon pahemmalta kuin päivällä. Ja välillä mä pelkään, että… en mä osaa edes selittää. Että mä jotenkin… putoan maailman reunan yli, eikä kukaan ota kiinni. Kuulostaa varmaan ihan sekopäiseltä, vai mitä?”
Eelis yrittää nauraa, mutta Alex kuulee, miten tiukkaa se tekee. Kun Eelis ei edelleenkään vetäydy kauemmas, hän ottaa tämän kasvot käsiinsä ja silittää peukaloillaan poskien ihoa.
”Mä otan aina kiinni”, hän sanoo. ”Mä en anna sun pudota maailman reunan yli, okei? Sä voit luottaa siihen. Mut jos sulle vielä tulee sellanen olo, niin sun pitää herättää mut. Ihan mihin aikaan yöstä tahansa. Onko selvä, Eelis?”
”Mut sä nukuit niin kauniisti”, Eelis sanoo, ja pieni, hellä hymy hiipii hänen silmäkulmaansa.
”Silti”, Alex sanoo päättäväisesti. ”En mä halua, että sä valvot yksin ja sulla on paha olla. Mä rakastan sua niin paljon.”
”Mäkin sua”, Eelis sanoo nopeasti ja tukahtuneesti.
Sitten, ennen kuin Alex ehtii kunnolla tajuta, mitä tapahtuu, Eeliksen huulet ovat hänen huulillaan. Nälkäisinä, epätoivoisina ja edelleen hiukan rohtuneina ne hakevat varmistusta siitä, että Alexin sanat varmasti ovat totta. Ja kyllähän ne ovat. Alex hymyilee vasten Eeliksen innokkaita huulia.
Kun he viimein malttavat irrottautua, Eeliskin hymyilee jo kunnolla. Alex vilkaisee huolissaan kelloa. Seuraava luento on alkamassa liian pian, hänellä on nälkä, ja Eeliksenkin pitäisi ehdottomasti syödä jotain.
”Haetaanko jotain lähikaupan paistopisteeltä, tai vaikka jotkut valmissalaatit?” hän ehdottaa. ”Ei meidän tarvii mennä tonne tänään.” Hän nyökkää ruuhkaisen, meluisan ruokalan suuntaan, jonne edelleen on pitkä jono. Mutta Eelis pudistaa päätään.
”Ei kun mennään vaan”, hän sanoo. ”Siel on tänään spagettia. Mä tykkään siitä, vaikka se onkin vähän sotkuista syödä.”
He lähtevät maleksimaan naulakoiden takaa ruokajonon päätä kohti. Eelis tarttuu Alexin käteen eikä irrota, vaikka he ovat jo ihmisten keskellä. Joku katsoo heitä ihmeissään ja pitkään, mutta hymyilee sitten. Alex vilkaisee Eelistä, mutta tämä vain nyökkää aivan pienesti ja tönäisee Alexia hellästi kylkeen.
