Kylmästä lämpimään | K-11 | Draco + Weasleyt | Prologi + osa 2/? (toinen osa 14.9.)

[rosiee]

Ficin nimi: Kylmästä lämpimään
Kirjoittaja: Rosiee
Tyylilaji: Draama, angst, myöhemmin vähän romantiikkaakin
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Weasleyn perhe, Draco Malfoy, ei paritusta ensimmäisissä osissa
Tiivistelmä: Molly Weasley oli nähnyt aviomiehensä tuovan jos jonkinlaisia vimpaimia ja vekottimia töistä kotiin, toimihan Arthur jästiasioiden parissa ministeriössä. Se, mitä Weasleyn perheen pää toi eräänä iltana töistä, ylitti kuitenkin koko perheen käsityskyvyn. Tämä pieni ”projekti” kun ei ole ihan sellainen, että sen voisi vaan piilottaa vajaan odottamaan tarkempaa tutkailua.

A/N: Palasin useamman vuoden jälkeen unohtuneen tekstin pariin ja nyt vihdoin ajattelin tämän julkaista pienten korjailujen jälkeen. Osallistun tällä myös Kuukausittaiseen tarinahaasteeseen.

PROLOGI

“Sinä saat lähteä”, oli viimeiset sanat, jotka hänen isänsä kylmä ääni oli sanonut. Isä ei ollut katsonut omaa, ainoaa poikaansa edes silmiin, hän oli suorastaan vältellyt katsekontaktia, kuin sen kautta olisi voinut tulla jokin tauti tai kirous. Oli hän antanut pojalle armonaikaa, jopa kymmenen minuuttia pakkaamiseen, ennen kuin oli valmis lähettämään pojan ulos talosta, jossa poika oli varttunut, elänyt koko kuusitoistavuotisen elämänsä.

Lähdettyään noin viikko sitten hän oli ollut yksin. Eihän hänellä ollut paikkaa minne mennä, ei todellisia ystäviä. Rahaakin oli vain sen verran, että se täytyi käyttää harkiten. Pikajuna takaisin Tylypahkaan lähtisi vasta viikon kuluttua. Poika katui, ettei ollut jäänyt viettämään joulua sinne. Siellä hän nyt olisi - todennäköisesti aivan yhtä yksin kuin nytkin - mutta ainakin lämpimässä ja ennen kaikkea enemmän kotona kuin nyt.

***

ENSIMMÄINEN LUKU

Tuuli kuljetteli pakkaslunta kadun pinnassa edestakaisin, kun ministeriössä työskentelevä Arthur Weasley asteli kohti Vuotavaa Noidankattilaa, jossa hän oli ajatellut nauttia kermakaljan ennen paluutaan Kotikoloon. Tämä perheenisä halusi nauttia omasta rauhastaan hetken aikaa. Totta kai herra Weasley tiesi, ettei Vuotava Noidankattila olisi sen rauhallisempi, kuin Kotikolokaan, olihan nyt sentään uuden vuoden aatto. Siellä saisi kuitenkin tietynlaisen rauhan - saisi rentoutua. Kotona hänen vaimonsa, Molly kuitenkin pakottaisi miestä auttamaan ties missä. Pubissa tuskin kukaan tulisi häntä käskemään puhdistamaan patoja ja kattiloita. Ei niin kauan, kuin Arthurilla oli varaa maksaa kermakaljansa.

Ollessaan vain vähän matkan päässä päämäärästään Arthur pysähtyi. Hän oli kuulevinaan jonkinlaista rapinaa yhdeltä kujalta. Mies vilkaisi kujalle ja näki siellä varjon, joka liikkui katulampun hailakassa valossa. Yleensä tämä jätti erikoiset äänet Lontoon kujilla omaan arvoonsa, mutta jostain syystä tällä kertaa Arthur päätti mennä lähemmäs äänen ja varjon lähdettä, varovasti mutta uteliaana. Lähemmäs päästyään mies huomasi, että kujalla oli poika, joka näytti yrittävän sytyttää jotain, jästikeinoin totta kai.
“Sinuna en tekisi tuota”, Arthur sanoi hiljaa, jotta ei säikäyttäisi poikaa kovin paljoa. Vaikka Arthur tiesi, että monet jästien tavat poikkesivat taikamaailmasta, oli sanomattakin selvää että tulenteko kujalla ei olisi kummassakaan järkevää.
Poika hätkähti ja tulitikku hänen kädessään sammui ilmavirrasta. Pojan kääntyessä oli Arthurin vuoro hätkähtää. Hän tunnisti pojan.
“Sinähän olet Lucius Malfoyn poika”, mies totesi hämmentyneenä. Arthur oli tavannut mainitsemansa pahamaineisen velhon ja tämän pojan useampaan kertaan. Erityisesti Lucius Malfoyn hän oli nähnyt usein ministeriössä, vaikkei Malfoy ollutkaan ministeriössä töissä.
“Kai minä nyt sen tiedän”, vastasi vaaleatukkainen, kalpea poika hieman uhmakkaasti. Poika piti etäisyyden ja oli selvästi varuillaan, toinen käsi taskussa taikasauvan ympärillä.
“Anna sen taikasauvan olla”, Arthur sanoi jämäkästi, mutta kuitenkin pehmeästi tarkkaillessaan tuota kuusitoistavuotiasta. Mitä sen ikäinen poika teki kujalla tähän aikaan illasta, tai ylipäätään näin vuoden viimeisenä päivänä, jolloin useimmat viettivät aikaa perheidensä kesken?

Tarkemmin tarkkailtuaan mies huomasi, että nuorukainen oli erittäin ahdistunut, kylmissään ja ehkä jopa peloissaan. Niin vähän kuin Arthur tuon pojan isästä pitikin, hän ei voinut jättää poikaa yksin tänne.
“Tule mukaani”, Arthur pyysi. Lontoolainen kuja ei varmasti ollut paras paikka selvittää, mitä oli tapahtunut. Kaiken lisäksi ilma kylmeni koko ajan, mitä myöhemmäksi aika kävi.
“Minähän en mihinkään helvetin ministeriöön tule”, tiuskaisi poika entistä enemmän varuillaan. “En ole tehnyt mitään väärää. Yritin vain lämmitellä. Mikäli et huomannut, täällä on kylmä.”
“Minä haluan vain tietää, miksi sinä olet ulkona tähän aikaan. Minä tiedän, että sinä olet kuudentoista”, Arthur sanoi yrittäen pitää edelleen pehmeän sävyn äänessään ilmaistaakseen, ettei olisi poikaa vastaan, vain tämän puolella. Ministeriöön viemiseen Arthur ei vielä vastannut mitään. Sehän tässä tilanteessa olisi järkevintä.
“Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin kysellä tyhmiä kujalla?” nuori Malfoy kysyi yrittäen selvästi saada miestä edessään ärsyyntymään. Seitsemän lapsen isänä Arthur oli kuitenkin kasvattanut pinnansa sellaiseksi, ettei yksi teini-ikäinen poika niin äkkiä saanut hänen hermojansa menemään.
“Täällä on kylmä ja sinä selvästi palelet, joten olisi sinun etusi mukaista, että tulet mukaani. Vuotavaan Noidankattilaan, ainakin näin aluksi”, Arthur yritti edelleen saada poikaa puolelleen. Miehen yllätykseksi nuorempi nyökkäsi kevyesti myöntymisen merkiksi. Ilmeisesti poika ei jaksanut enempää vastustella ja tajusi, ettei Arthur halunnut hänelle pahaa. Poika nappasi maasta repun, jonka heilautti hitaasti selkäänsä. Se oli selkeästi täynnä tavaraa, mikä kieli, ettei tuo ollut matkalla kotiin vaan ennemminkin pois sieltä. Toki Arthur oli sen päätelmän tehnyt jo siinä kohtaa, kun poika oli kertonut yrittäneensä vain lämmitellä - sytyttää ilmeisesti jonkinlaista nuotiota.

Vuotavaan Noidankattilaan päästyään Arthur ja tuo vaaleatukkainen nuori poika pudistelivat molemmat juuri satanutta pakkaslunta yltään. Arthur vilkaisi poikaan, joka vilkuili varuillaan ympärilleen täydessä Pubissa.
“Mene istumaan, tuon meille juotavaa”, mies sanoi nuorukaiselle viitaten tyhjään pöytään vähän matkan päässä heistä. Poika meni istumaan ja Arthur asteli tiskin luokse.
“Iltaa Tom. Kaksi kuumaa kermakaljaa”, tämä tilasi ja saikin tilaamansa juomat pian käsiinsä. Arthur kantoi kaksi tuoppia pöytään, laski toisen pojan eteen, toisen tyhjän tuolin eteen ja istui itse tyhjälle tuolille.

“Joko sinä nyt haluat kertoa, mitä teet ulkona, poissa kotoa?” Arthur kysyi ja hörppäsi juomaansa. Poika, joka lämmitteli käsiään tuopin ympärillä katseli kermakaljan vaahtoista pintaa, kuin se olisi maailman mielenkiintoisin asia. “Oletko sinä pakosalla?”
“En”, päätti poika vastata vain jälkimmäiseen kysymykseen lyhyesti ja hiljaa, lähes äänettömästi.
“Draco - olihan se nimesi -, voit kertoa minulle ihan rehellisesti, mistä on kyse”, Arthur kannusti sen jälkeen, kun oli ottanut toisen kulauksen kermakaljastaan, joka lämmitti mukavasti. “Onko jotain sattunut? Oletko sinä joutunut lähtemään kotoa jostain syystä?”
“Kyllä”, Draco vastasi taas vain yhdellä sanalla, yhtä hiljaa kuin äskenkin. Arthur huokaisi hiljaa. Tuolta pojalta ei näyttänyt olevan kovin helppo saada kunnollisia vastauksia. Draco oli selvästi uupunut, silmien aluset loistivat harmaana kalpealla iholla, poika ei ollut selvästi nukkunut kunnolla ainakaan viime öinä. Kuitenkaan kasvoissa ei ollut mitään fyysisiä merkkejä siitä, että hän olisi kohdannut väkivaltaa.
“Tietääkö sinun isäsi, missä sinä olet?” Arthur esitti seuraavan kysymyksen olettaen, että saisi taas yhtä lyhyen vastauksen kuin äskenkin. Mies ei halunnut painostaa poikaa puhumaan enemmän kuin tällä hetkellä haluaisi tai jaksaisi. Arthurin yllätykseksi Draco vastasi kysymykseen ensin nauramalla pilkallisesti, mutta kuitenkin hieman katkerasti.
“Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän oli nimen omaan se, joka minun käski lähteä”, poika kertoi katkeran, pilkallisen ja kylmän naurunsa perään ilmeensä painuessa takaisin siihen uupuneeseen ja hieman tyhjään katseeseen.

Arthur ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Mitä sellaista Draco oli voinut sanoa tai tehdä, ettei ollut enää tervetullut kotiin? Malfoyt olivat sellaista sukua, ettei Arthur voisi kuvitellakaan mitään, mikä olisi kyllin pahaa, että lapsen voisi häätää kotoaan. Toisaalta, syy saattoi juurikin olla se, ettei Draco ollut kyllin paha. Ainoa, mitä Arthurille tuli mieleen, oli se, että Draco olisi osoittanut olevansa vastaan pimeyden voimia - vastaan Häntä-joka-jääköön-nimeämättä. Mies kuitenkin päätti olla kysymättä asiaa. Se olisi aivan turhan henkilökohtaista tässä vaiheessa, kun poika oli vasta suostunut tulemaan hänen mukaansa sisälle lämpimään.
“Kuinka kauan sinä olet ollut poissa kotoa?” Arthur kysyi tällä kertaa jotain sellaista, mihin ei voisi vastata vain “kyllä” tai “ei”.
“Viikon, lähdin heti joulun jälkeen”, Draco vastasi hörppien välillä kermakaljaansa. Se oli näyttänyt antavan hänen kalpeille kasvoilleen edes vähän väriä. Vaikka Arthur ei ehtinytkään vielä esittää lisää kysymyksiä, Draco avasi itse suunsa puhuakseen, “Ei sinun minua tarvitse sääliä, pärjään ihan hyvin itsekin. Minulla on vielä pari kaljuunaa, etten välttämättä kuole nälkään ennen kuin Tylypahkan pikajuna saapuu viikon päästä.”
“Parilla kaljuunalla saat ehkä ruokaa, mutta se ei estä sinua paleltumasta hengiltä”, Arthur huomautti tiukasti, mutta kuitenkin huolissaan. Eihän Draco Malfoyn tilanne ollut varsinaisesti Arthurin asia hoitaa, mutta tämä oli jo luvannut tuolle uupuneelle - väliaikaisesti kodittomalle - pojalle, ettei veisi häntä ministerien huomaan. Varsinkaan nyt, kun ministeriöön ei varsinaisesti voinut luottaa täydestä sydämestään.


“Sinä tulet meille”, Arthur ennemmin ilmoitti, kuin ehdotti hetken hiljaisuuden päätteeksi. kuusitoistavuotias nosti epäuskoisena katseensa Arthuriin.
“En tule”, nuori Malfoy oli saanut hieman sitä aiempaa uhmakkuuttaan takaisin. Painottaakseen sanojaan hän peruutti jo tuolillaankin ollakseen lähdössä pöydästä.
“Draco, minä tiedän ettei minun kotini ole ensimmäisenä unelmiesi matkakohteissa, mutta se on paljon parempi vaihtoehto, kuin alati kylmenevä talvi-ilma tai ministeriö, joka saa sinut kiinni ennemmin tai myöhemmin”, Arthur huomautti ja oli itsekin valmiina nousemaan, jos Draco nousisi tuoliltaan.
“En minä kieltäydy siksi, ettenkö haluaisi pois tuosta helvetillisestä kylmyydestä. Minä kieltäydyn siksi, että tiedän sinun perheesi haluavan minut kotiinsa yhtä paljon kuin menninkäisen keittiöön”, vaaleatukkainen poika puuskahti turhautuneena ja vähän häpeissään. “Malfoyt ja Weasleyt ovat aina vihanneet toisiaan.”
“Olet aivan oikeassa, mutta sukumme vihaavat toisiaan juuri sen seikan vuoksi, että siinä missä sinun perheesi on valmis heittämään oman lapsensa ulos, minun perheeni on valmis ottamaan vihollisen lapsen kotiinsa”, Arthur selitti pitäen katseensa tiiviisti Dracossa. Nuori Malfoy ei vastannut. Hän oli liian väsynyt väittämään vastaan ja oli sisimmässään kiitollinen tuolle miehelle, jonka Draco oli uskonut olevan viimeinen ihminen, joka häntä auttaisi.

[Ygritte]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta rosiee!^^

Olipa tässä yllättävä alku. Prologin kohdalla pähkäilin kenestä mahtaa olla kyse. Jotenkin jäin ajattelemaan, että kyse on Arthurista, ja jostain syystä hänen isänsä on heittänyt hänet ulos kotoa Arthurin ollessa kuudentoista. En vielä silloinkaan, kun Arthur näki kujalla pojan tulitikut käsissään, yhdistänyt, että kyseessä on Draco. Ehkä se olen vain minä ja ajatukset liikkuu vielä hieman hitaasti näin aamutuimaan:D

Arthur on tässä ihanan tyyni ja rauhallinen. Toki näin neljän lapsen vanhempana tunnistan hyvin tuon kokemuksen tuoman varmuuden ja sen, ettei sitä enää menetä hermojaan ihan ensimmäisestä tai toisestakaan kiukuttelusta. Tuli ihan sellainen lämmin olo, että Arthur on varmasti juuri oikea ihminen löytämään Dracon ja puuttumaan hänen kujilla majailemiseensa.

“Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin kysellä tyhmiä kujalla?” nuori Malfoy kysyi yrittäen selvästi saada miestä edessään ärsyyntymään. Seitsemän lapsen isänä Arthur oli kuitenkin kasvattanut pinnansa sellaiseksi, ettei yksi teini-ikäinen poika niin äkkiä saanut hänen hermojansa menemään.

Minä sitten niin rakastan tätä teemaa, kun käsitellään sitä, miten perheet ovat vaikuttaneet HP hahmojen elämään. Aivan viime vuosina olen erityisesti tykännyt lukea juuri Dracon kohtaloa käsitteleviä fikkejä. Joskus vuosia, vuosia sitten kaikki tuntuivat näkevän asian niin mustavalkoisena, että Draco on pelkkä öykkäri ja kiusaaja, mutta harva otti huomioon sen, millaisessa perheessä hän varttui ja millaisen kasvatuksen hän sai. Jotenkin oikein sydäntä lämmittää, että Dracon löytää juuri Arthur, joka tarjoaakin pojalle apua ja suojaa perheensä luona, eikä vain uutta hylkäämisen kokemusta.

“Olet aivan oikeassa, mutta sukumme vihaavat toisiaan juuri sen seikan vuoksi, että siinä missä sinun perheesi on valmis heittämään oman lapsensa ulos, minun perheeni on valmis ottamaan vihollisen lapsen kotiinsa”, Arthur selitti pitäen katseensa tiiviisti Dracossa. Nuori Malfoy ei vastannut. Hän oli liian väsynyt väittämään vastaan ja oli sisimmässään kiitollinen tuolle miehelle, jonka Draco oli uskonut olevan viimeinen ihminen, joka häntä auttaisi.

*sniffff* Ihana lopetus tälle osalle<3

[Kelsier]

Kommenttiarpajaisista hei!

Jännittävä alku jatkikselle, kun Draco on heitetty kotoa pois. Onneksi Arthur juuri löytää hänet. Tässä tuli hauskasti esille se, että Arthur tiesi kyllä, että Luciuksella oli poika, mutta ei tuntenut tätä sen kummemmin. Tuntui todella luontevalta, ettei edes jokainen Ronin vuosikurssilainen ole tuttu, vaikka velhomaailmassa pienet piirit onkin.

"Malfoyt ja Weasleyt ovat aina vihanneet toisiaan.”

Dracon suusta tulevana tämä todella osui ja upposi. Ronilla on kuitenkin jopa henkilökohtaisia syitä olla pitämättä Dracosta (haukkuminen, irvailu), mutta näyttää, että Dracolle on vain opetettu, että Weasleyja vain pitää vihata.

Jään seurailemaan

-Kel

[Meldis]

Voi, miten kiehtova aloitus! Tässä on täydelliset ainekset erinomaiseen tarinaan ja heti tämä ensimmäinen luku oli kivaa hurt/comfortia. ^^ Arthur on kyllä juuri sellainen henkilö, joka ottaisi melkein kenet tahansa teini-ikäisen kotiinsa, jos kohtaisi tämän potkittuna pihalle. Minusta Arthur on upea isähahmo, eikä pelkästään Potter-kirjoissa vaan ihan yleisesti ottaen kirjallisuudessa. Tässäkin oli heti tunne, että hän jämäkkä ja lempeä. Vaikka samalla lähtisikin karkuun kotitöitä kermakaljalle. Se oli tosi kiva yksityiskohta, että Arthurkin välillä kaipaa rauhaa, vaikka miten rakastaisikin perhettään, niin hänelle sallittakoon hetki istua yksin Noidanakattilassa.

Kaltoinkohdeltu ja angstinen Draco, joka saa hoivaa on suuri rakkauteni. <3 Tässä hän on vielä niin nuori, että pitää ensin murtaa muurit, se tuntuu erityisen ihanalta. ^^ Koska kyllähän Malfoy pärjää, ei Draco tarvitse ketään, hän on jo mies ja selviää kyllä pari viikkoa ilman vakituista majapaikkaa. Juuri tuo Dracon ja Arthurin sananvaihdossa oli tosi kivaa, miten Dracon oli pakko esittää, että ei tarvitse apua, vaikka Draco oikeasti ottaisi hyvin mielellään vastaan apua myös Weasleyltä. Pitää ensin esittää kovaa, käyttää hetken Malfoyn naamiota ja vasta sitten ottaa tarjottu apu vastaan.

Minä kieltäydyn siksi, että tiedän sinun perheesi haluavan minut kotiinsa yhtä paljon kuin menninkäisen keittiöön

Tämä oli myös kiva kohta. Että Draco ajatteli eniten sitä, että ei halunnut tulla tunkemaan Kotikoloon, kun tiesi, että siellä ei pidetä hänestä, eikä se olisi myöskään hänelle kivaa, vaikka miten saisi katon päänsä päälle. Hän tuntui kypsältä, kun osasi ajatella asiaa tuolta näkökulmalta. Ainoastaan ehkä Molly suostuisi ottamaan hänet Kotikoloon ja jos siellä on Harrykin, siitä ei hyvää seuraa. Kauhean kutkuttavaaN kohtaan jätit, tästä voi tulla aikamoista menoa, kun Draco pelmahtaa sinne Wealeyden olohuoneeseen. Kiitos tosi jännittävästä ekasta luvusta!

[rosiee]

Ygritte: En ollut edes tullut ajatelleeksi, että alun voisi käsittää noinkin, mutta kyllähän se tietenkin käy järkeen, kun hyppäsin kuitenkin prologin jälkeen suoraan Arthuriin Hienoa kuulla, että vanhemmuuden tuoma kokemus oli tunnistettavissa, itselläni ei ole lapsia mutta olen yrittänyt saada hyvän ymmärryksen vanhemmuudesta erityisesti Weasleyn perhedynamiikkaa seuratessa elokuvissa ja kirjoissa. Huomasin myös joskus - toisinaan vieläkin - sen ilmiön siitä, miten ajateltiin vain hyvä ja paha -asettelua miettimättä sen syvemmin, mutta onneksi siitä on nyt alettu enemmänkin kirjoittamaan koska itsekin tykkään niin lukea kuin kirjoittaakin vähän pintaa syvemmältä. Kiitos vielä kommentista ja ihanaa kun pidit <3

Kelsier: Muistelisin, että Arthur on kirjoissa kyllä kohdannut Dracon jossain vaiheessa, mutta ei ole sen suuremmin ollut tekemisissä, toisin kuin Ron ja muut nuoret. Pienissä piireissä itsekin kasvaneena muistan kyllä sen, että vaikka "kaikki tuntee toisensa" niin todellisuudessa tiedetään vaan nimeltä, jos sitäkään, mutta käsityksiä muodostetaan siitä huolimatta Kiitos kommentoinnista ja toivottavasti seuraava osa on odotuksen arvoinen

Meldis: Ihanaa, että pidit <3 Olen myös saanut sellaisen kuvan Arthurista, hyvä että sain sen tuotua ilmi tässäkin. Arthur on yksi mun henkilökohtaisista suosikeista juurikin sen takia, miten hyvä - mutta välillä hassu - isä on. Mitä tulee kermakaljalle lähtemisestä, voin hyvinkin kuvitella että täydestä, touhua täynnä olevasta talosta täytyy välillä päästä vähän tuulettumaan Jostain syystä mullakin on aina ollut "heikko kohta" rikkinäiseen Dracoon. Ihana huomata, että oon saanut tuotua esille juurikin ne muurit ja sen, että Draco kaipaa apua, vaikka ei sitä myönnäkään. Kiitos sulle kommentista. Toivotaan, että seuraava luku onnistuu myös kutkuttamaan

[Larjus]

Voi Draco  :'( Siis yyyh, ihan hirveetä että Lucius vain käytännössä potkii poikansa ulos, niin ettei tällä ole edes paikkaa mihin mennä. Ja vielä talvella. Nyt tarvittais velhojen lastensuojelu paikalle! Jos mitään sellaista edes on. Olis kyllä mielenkiintoista tietää, minkä takia Lucius käski Dracoa häipymään. Ehkä se selviää jossain vaiheessa... Ainakin toivon että niin käy!

Onneksi Arthur kuitenkin löytää Dracon ja on valmis ottamaan tämän kotiinsa. Hänellä riittää empatiaa huolimatta siitä, millaiset välit hänellä ja hänen perheellään on Malfoyn sukuun. Saapi nähdä, mitä on muu perhe mieltä, riittääkö heillä ymmärrystä ja empatiaa yhtä paljon kuin Arthurilla. Dracokin on täysin ymmärrettävästi vastahakoinen suostumaan Arthurin tarjoukseen - tai ennemminkin päätökseen - vaikka eivätpä muutkaan vaihtoehdot paljoa parempia ole. Ellei Draco sitten oikeasti pelkää, että hänen kimppuunsa käydään Kotikolossa. Ei hän ainakaan mitään hyvää vastaanottoa odota; oliskin outoa, jos odottaisi 😅 Onneksi hän kuitenkin lopulta suostuu Arthurin ehdotukseen, tai antaa vain periksi, kummin vain, lopputulos on sama. Ja eiköhän Arthur pidä huolen, ettei Dracon tarvitse ainakaan henkensä edestä pelätä hänen kotonaan. Kiintoisaa päästä näkemään, millaiset reaktiot muilla Weasleyn perheen jäsenillä onkaan, kun Draco ilmestyy sinne Arthurin kanssa. Tai Harrylla ja Hermionella, jotka varmasti ainakin saavat kuulla asiasta Ronilta, elleivät sitten itsekin olen paikan päällä. Siinä riittää totuteltavaa monelle, ja Arthurkin joutuu varmasti puolustelemaan ja perustelemaan monta kertaa nopeaa päätöstään . Mutta minäkin uskon, että se on tuossa tilanteessa oikea päätös

“Sinä tulet meille”, Arthur ennemmin ilmoitti, kuin ehdotti hetken hiljaisuuden päätteeksi.

Mä oon niin varma, että Arthurin isänvaisto on tässä eniten äänessä ja päätöksessä viime kädessä vastuussa :3 Hän on kyllä niin hyvä isähahmo ♥ Potter-kirjoissa niitä harvoja kelvollisia, mutta ihan ylipäätäänkin niin mainio isähahmo. Kirjoissa hän jää ehkä välillä vähän vaimonsa varjoon, Mollyn äidillisyys kun on niin vahvaa, niin onkin kiva että tässä keskitytään enemmän häneen (ainakin näin alkuun).

Muistelisin, että Arthur on kirjoissa kyllä kohdannut Dracon jossain vaiheessa, mutta ei ole sen suuremmin ollut tekemisissä

Joo, eikös ne ainakin Salaisuuksien kammiossa olleet samaan aikaan Säilä & Imupaperissa (kun Arthurilla ja Luciuksella tuli pieni käsirysy) 🤔 Olivat myös Liekehtivässä pikarissa katsomassa huispauksen MM-kisoja, mutta en nyt tähän hätään muista, oliko Arthurkin paikalla silloin kun Harry ja muut törmäsivät Dracoon ja tämän vanhempiin.

Tulevia osia odotellen! Kiintoisaa päästä näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

[Pahatar]

Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Ihan aluksi täytyy sanoa, että olen todella iloinen, kun olet lähtenyt kirjoittamaan jatkotarinaa. Nämä ovat nykyään jossain määrin harvinaisia, ja minua ilahduttaa aina, kun näen tällaisen, kun itse pidän eniten juuri jatkiksista. Tässä on myös hyvin omaperäinen idea, että Arthur löytää Dracon ja vie kotiinsa, en muista koskaan aiemmin tällaiseen törmänneeni. On kiva nähdä, mihin suuntaan tämä tarina tulee etenemään, koska tämän ensimmäisen luvun perusteella sitä on vaikea sanoa, vaikka pari ajatusta tuleekin mieleen.

Mietin kovasti, mikä ihme sai Luciuksen heittämään Dracon ulos talosta, olihan tämä Malfoyn suvun ainoa lapsi ja perillinen. Tästäkin minulla on arvaus, joka ei liity kuolonsyöjänä olemiseen millään lailla, mutta saa nähdä, meneekö ihan metsään. Tuo olisi kuitenkin aivan hirveä tilanne kenelle tahansa, ja ennen kaikkea hemmotellulle Dracolle, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta yksin pärjäämisestä toisin kuin vaikka Harrylla. Toki Harrynkin selviämisen mahdollistivat hyvät ystävät ja rahavarat, ja Dracolla ei ollut tuossa tilanteessa kumpaakaan. Draco ei ole minulle kirjojen ja elokuvien perusteella ollut koskaan ihan ykkössuosikkihahmo, mutta ficit ovatkin eri juttu. Tätä lukiessa heräsi lämmin myötätunto Dracoa ja hänen epätoivoista tilannettaan kohtaan, kun vielä piti olla talvi, eikä edes kesä.

Tykkäsin kovasti siitä, millaisena Arthur oli tässä kuvattu. Hänhän oli tosiaankin suurperheen isä, ja varmasti tottunut jos jonkinlaisiin kommelluksiin lasten taholta. Senkin takia Arthur oli varmaan paras mahdollinen ihminen, johon kadulle joutunut Draco saattoi törmätä, ja huonoimpia vaihtoehtoja ei halua edes ajatella. Minusta Arthur onnistui ottamaan yllättävän tilanteen haltuunsa parhaalla mahdollisella tavalla, vähän samalla lailla kun kolmannen ja kuudennen kirjan alussa, kun hän kävi kahdenkeskisiä keskusteluja Harryn kanssa. Nytkään, vaikka Arthurin kaipaama hetken hiljaisuus ja rauha rikkoutui yllättäen, hän ei välittänyt siitä, vaan lähti saman tien ratkomaan ongelmaa nimeltä Draco Malfoy. Kuten toisetkin ovat jo kommentoineet, myös minä pidin tästä kohdasta kovasti:

“Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin kysellä tyhmiä kujalla?” nuori Malfoy kysyi yrittäen selvästi saada miestä edessään ärsyyntymään. Seitsemän lapsen isänä Arthur oli kuitenkin kasvattanut pinnansa sellaiseksi, ettei yksi teini-ikäinen poika niin äkkiä saanut hänen hermojansa menemään.
“Täällä on kylmä ja sinä selvästi palelet, joten olisi sinun etusi mukaista, että tulet mukaani. Vuotavaan Noidankattilaan, ainakin näin aluksi”, Arthur yritti edelleen saada poikaa puolelleen.

Minua ilahdutti se, kuinka Arthur kyseli Dracolta hänen tilanteestaan, että tietäisi, miten pitäisi toimia, ja samalla kuitenkin sen verran varovasti, ettei säikyttäisi Dracoa tai ahdistaisi tätä liikaa. Huomasi hyvin, että Arthurilla oli paljon kokemusta nuorten kanssa toimimisesta. Pidin Arthurin ajatuksista tässä, kun hän mietti kiivaasti, mikä saisi Luciuksen heittämään poikansa pois kotoa, ja tuo Arthurin mieleen tullut syy on tietysti se todennäköisin, vaikka muitakin syitä voi olla. Tajusin vasta nyt, kun Draco sen sanoi, että hän oli tosiaan lähtenyt kotoaan jo viikko sitten, vaikka todettiinhan se jo tuossa alussakin, ja se tuntui ihan kamalalta. Eipä mikään ihme, että Draco suostui tulemaan Arthurin kanssa Vuotavaan Noidankattilaan, kun varmasti hän oli palellut ja ollut nälissään suurimman osan aikaa.

Loppu oli aivan loistava, kun Arthur ei epäröinyt viedä Dracoa kotiinsa, vaikka hänkin taisi tietää samalla lailla kuin Draco, ettei siellä suhtauduttaisi Dracoon pelkästään ilolla. Mutta Arthur oli niin hyvä ihminen, ettei hän voinut ajatellakaan jättävänsä Dracoa kadulle. Tykkäsin myös siitä, että Draco arvosti Arthurin huolenpitoa, vaikkei pystynytkään sanomaan sitä. Tämä oli hieno ja lämminhenkinen luvun lopetus:

Nuori Malfoy ei vastannut. Hän oli liian väsynyt väittämään vastaan ja oli sisimmässään kiitollinen tuolle miehelle, jonka Draco oli uskonut olevan viimeinen ihminen, joka häntä auttaisi.

Jään odottamaan, mitä tapahtuu, kun Arthur päätyy Dracon kanssa Kotikoloon, ja miten muut Weasleyt ja Harry siihen suhtautuvat. Kiitos hienosta ja mielenkiintoisesta jatkiksen aloituksesta!

[valokki]

Vau, olipas tässä todella kiehtova alku! Jotenkin Weasleyn ja Malfoyn perheen välinen suhde on aina jaksanut kiehtoa, ja on aina kiva spekuloida, mitenhän Weasleyt suhtautuisivat Dracoon. En kuitenkaan ole koskaan tullut lukeneeksi tarinaa ihan tällaisista lähtöasetelmista, joten tosi mielenkiintoista nähdä, mihinhän suuntaan tämä oikein tästä lähtee.

Voi Draco-raukkaa, tuli kyllä hänen puolestaan niin surku. Muakin jäi mietityttämään, miksi Lucius on oikein päättänyt heittää Dracon pihalle. Toki Dracolla oli niitä epäonnistumisia 16-vuotiaana, mutta silti se kyllä todella radikaali veto, kun Draco on heidän ainoa lapsensa. Jäin myös pohtimaan, olikohan päätös Luciuksen ja Narcissan yhteinen, vai oliko Narcissa toista mieltä.

Pidin hurjan paljon tästä Arthurin näkökulmasta! Draco käyttäytyi hyvin dracomaisesti, ja huomasi, että hän oli muutenkin vähän puolustuskannalla, kun Arthur tarjosi apua. Arthur ei kuitenkaan antanut Dracon piikittelyn ärsyttää vaan hän käyttäytyi hyvin aikuismaisesti sanoessaan suoraan, että Draco tulee nyt hänen mukaansa. Ja näin Arthurin silmin Draco näyttäytyi sellaisena, mitä hän oikeasti olikin, hylätty lapsi vailla turvaa. Onpas jännä nähdä, miten muu Weasleyn perhe suhtautuu Dracon tuloon! Veikkaan, että Mollylta riittää kyllä ymmärrystä ja huolenpitoa Dracoa kohtaan, mutta Weasleyn lapset saattavat taas olla oma lukunsa.

Kiitos hurjan paljon tästä, todella mielenkiintoinen alku fikille!

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta!

Onpa tässä kerrassaan kutkuttava ja mielenkiintoinen tarina-aihio! Jo prologi herättää mielenkiinnon välittömästi. Selväksi käy, että Lucius heittää Dracon kotoa pois, mutta miksi - se kysymys on jotain, mikä jää askarruttamaan ja saa ahmimaan tekstiä eteenpäin. Minusta on kuitenkin ihanaa, miten tässä ensimmäisessä osassa ei vielä selviä tarkalleen, mistä on kyse, koska rakastan tarinoita joissa asiat avautuvat hiljalleen. Sellainen sopii hyvin jatkikseen, ja tässä on tosiaankin väkevä tarinan alku ja ainekset vaikka mihin jännittävään!

On ihan järkyttävää ajatella, että Lucius heittää Dracon omilleen kylmään talvisäähän, vaikka aikaa Tylypahkan pikajunan lähtöön on vielä kaksi viikkoa. Samalla se on jotain, minkä valitettavasti voisi jopa kuvitellakin tapahtuvan, Malfoyt kun eivät varsinaisesti ole tunnettuja ymmärtäväisyydestä tai erilaisuuden hyväksymisestä. Draco on istutettu niin tiukasti tiettyyn muottiin, että voi vain arvailla, mikä on sytyttänyt vanhempien tai ainakin Luciuksen raivon. Jäin pureksimaan Arthurin pohdintaa siitä, että kenties Draco ei ole kyllin paha - kylmäävää, mutta ehkäpä siinä voikin piillä totuuden siemen. Tosin myönnän, että Pahattaren tavoin pyörittelin mielessäni erästä aivan toistakin vaihtoehtoa - saapa nähdä, mitä taustalta lopulta paljastuu!

Järkyttävää on niin ikään ajatella, että Draco on jo viikon joutunut selviytymään omillaan, kylmissään ja varmaan vähällä ruoallakin. Mikä onni, että juuri Arthur sattuu hoksaamaan hänet. Arthurissa on sellaista lempeää inhimillisyyttä, joka ei piittaa siitä mitä sukunimeä pulassa oleva kantaa, ja lisäksi perheenisänä hän varmaankin tuntee jonkinlaista isällistä sympatiaa Dracoa kohtaan. Olisi aika lailla mahdotonta kuvitella Arthurin heittävän jonkun omista lapsistaan ulos, ja tähänpä kiteytyykin osuvasti olennainen ero Malfoyn ja Weasleyn perheiden välillä:

“Olet aivan oikeassa, mutta sukumme vihaavat toisiaan juuri sen seikan vuoksi, että siinä missä sinun perheesi on valmis heittämään oman lapsensa ulos, minun perheeni on valmis ottamaan vihollisen lapsen kotiinsa”, Arthur selitti pitäen katseensa tiiviisti Dracossa.

Toki haluan uskoa, etteivät Draconkaan vanhemmat mitenkään pyri olemaan sydämettömiä, vaan heillä vain on tyystin erilainen näkökulma ja toiset työkalut haastavien tilanteiden käsittelyyn.

Tuntuu uskottavalta, että Draco suhtautuu aluksi epäluuloisesti, vastahakoisesti ja jopa hiukan hyökkäävästi. Sellaisen mallin hän on kotoaan saanut, ja varmasti sekin vaikuttaa, että avun tarjoaja on juuri Arthur Weasley. Arthurille ominaiselta puolestaan tuntuu se, ettei hän vähästä hätkähdä, vaan pitää pintansa ja ymmärtää, ettei Draco välttämättä tahallaan tai kiusallaan ole hankala. Arthurin mietteistä ja toiminnasta ilmenee kivasti hänen kokemuksensa lapsista ja erityisesti teinipojista.

Sydäntäni lämmittää ajatus Dracosta Vuotavan noidankattilan suojassa, lämmintä kermakaljaa hörppimässä, mutta vielä lämmittävämpi on ajatus siitä, että Draco pääsee nyt Kotikolon turvaan. Vaikkei Draco koekaan olevansa toivottu vieras, on varmasti kaikkien kannalta parempi, että hän saa katon päänsä päälle eikä asiaan tarvitse sotkea ministeriötä. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Kiitoksia tästä! -Walle

[rosiee]

Kiitos kaikille kommenteista <3 Oon lykännyt tätä vastaamista jo ihan liian kauan, mutta haluan sanoa että arvostan kommentteja tosi paljon! Yhteisesti sanon myös sen, että kommenteissa on ollut tosi paljon sellaisiakin näkökulmia, mitä en vielä oo ajatellutkaan niin syvällisesti ja ne auttaa mua varmasti viemään tarinaa eteenpäin!

Larjus: Joo, kyllä velhojen lastensuojelulle olis töitä ihan jo canonissakin varmasti! Kyllä se selviää, kunhan saan itseäni taas niskasta kiinni ja kirjoitettua (ja julkaistua) lisää Mä oon itse nähnyt Arthurin aina pohjimmiltaan empaattisena hahmona ja ennen kaikkea kun se kuitenkin on suurehkon perheen isä, ne isänvaistot sieltä jostain kumpuaa erityisesti, kun on kyseessä oman pojan ikäinen nuori. Se pelko ja epävarmuus siinä ehkä Dracolla eniten kumpuaakin. Seuraavassa osassa tulee jo selviämään jonkin verran muiden suhtautumista asiaan, joillakin saattaa olla jopa yllättäviäkin tapoja suhtautua, ainakin alkujärkytyksen jälkeen.

Pahatar: Oon huomannut myös, että jatkiksia tulee harvemmin nykyään, itsekin oon enemmän kirjoittanut nyt paluuni jälkeen yksiosaisia ficcejä, mutta aion kyllä tätäkin jatkaa, kunhan inspiraatio taas löytyy! Kiva, että on arvauksia, mielenkiinnolla kuulen jatkossa että osuiko arvaukset edes sinnepäin Itse oon myös todennut, että ilman ficcejä Draco olis mullakin varmasti jäänyt vähän ns. taka-alalle hahmona, varsinkin pelkkien elokuvien perusteella. Ihanaa, että pidit, ja että herätti ajatuksia <3

valokki: Itseäni on myös aina kiehtonut näiden kahden perheen vastakkainasettelu, kun kuitenkin molemmat on puhdasverisiä velhosukuja, mutta täysin erilaisia näkemysten ja maailmankatsomuksen suhteen. Itse asiassa mainitsemasi Narcissan suhtautuminen on itselläkin vielä mietinnässä, mutta eiköhän sekin tule selvitettyä kun eteenpäin päästään

Waulish: Ihana kuulla, että sain mielenkiinnon herätettyä, se tietenkin oli tavoitteenakin, kuitenkin niin etten vielä paljasta liikaa heti alussa, että tarina voisi jatkua kiinnostavana pidemmällekin. Kuten sanoit, Malfoyt on sellainen perhe, jolta voi odottaakin jotain tällaista ja syykin on kyllä ymmärrettävä - vaikka tuskin hyväksyttävä. Lämmittää sydäntä kuulla, että oon saanut annettua ulos juuri sen näkemyksen Arthurista minkä halusinkin <3 Ennen kaikkea Arthurilla varmasti täytyy olla sitä kärsivällisyyttä, kun niitä (erityisesti teini-ikäisiä) lapsia on kuitenkin niin monta

[rosiee]

TOINEN LUKU

Kotikolossa nautittiin illallista. Vuoden vaihtumiseen oli vain joitakin tunteja.
“Missäköhän Arthur viipyy?” Molly pohti ääneen vilkaistessaan kelloa, joka näytti kunkin perheenjäsenen olinpaikan. Hän oli lähtenyt töistä jo joitain hetkiä sitten, mutta ei ollut vielä saapunut kotiin. Kello ei kuitenkaan näyttänyt hänen olevan vaarassa.
“Ehkä isä on mennyt Vuotavaan Noidankattilaan, siellä on varmasti väkeä paljonkin näin uudenvuodenaattona”, Bill totesi rauhoitellen äitiään ja otti kulauksen viiniä.

Ennen kuin Molly, tai kukaan muukaan ehti sanoa mitään, olohuoneesta kuului Arthurin ääni.
“Molly, tulisitko käymään? Muut, pysykää pöydän ääressä”, mies pyysi ja sai jokaisen pöydän ääressä olevan - Weasleyn perheen äidin, tämän viiden lapsen ja vieraana olevan Harryn - lopettamaan syömisensä ja kääntämään katseensa uteliaana olohuoneen suuntaan. Molly nousi pöydästä salamannopeasti.
“Te odotatte täällä”, nainen käski tiukasti vielä noustessaan ja kiirehti olohuoneeseen.


“Mitä nyt, Arthur? Onko kaikki hyvin?” Molly kysyi saapuessaan olohuoneeseen. “Tulitko sinä hormiverkon-” Hänen lauseensa jäi kesken, kun tämä huomasi, ettei mies ollutkaan tullut yksin.
“Mitä tämä on, Arthur?” Molly kysyi hiljempaa ja katsoi vuoroin aviomiestään, vuoroin poikaa tämän vieressä.
“Hän oli ulkona kylmissään, hänet on häädetty kotoa”, Arthur ryhtyi saman tien puolustuskannalle ja vetosi selkeästi Mollyn hoivaavaan puoleen.
“Oletko tosissasi? Ethän sinä nyt tuosta vain voi ottaa häntä mukaasi ja tuoda kotiin kuin jonkun karanneen koiranpennun”, Molly puhui entistä hiljempaa, niin ettei vähän matkan päässä seisova Draco kuulisi. “Eikö kotoaan häädetyt alaikäiset ole ministeriön asia?”

“Molly älä viitsi, sinä tiedät ettei ministeriöön voi luottaa. Eikä minulla näin yön korvilla ollut muutakaan vaihtoehtoa, en minä voinut häntä jättää uloskaan tässä kylmyydessä”, Arthur sanoi katsoen vaimoaan suoraan silmiin. Molly vilkaisi Arthurin ohi Dracoa, joka seisoi vähän matkan päässä selkeästi kiusaantuneena. Sen kiusaantuneisuuden läpi myös rouva Weasley näki saman, kuin miehensä oli hetkeä aiemmin nähnyt: poika oli uuvuksissa ja hieman riutunut.

“Hyvä on”, Molly huokaisi syvään kun huomasi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Niin älyttömältä kuin se kuulostikin, Arthur oli oikeassa. “Draco, tervetuloa kotiimme.”
“Kiitos”, Draco vastasi hiljaa, mutta helpotus äänestään kuultaen. Hän oli jännittynyt, sillä tiesi kohtaavansa pian herra ja rouva Weasleyn lisäksi myös näiden lapset, joista erityisesti Ronin kanssa poika oli ollut napit vastakkain ensimmäisestä Tylypahkan vuodestaan lähtien. Vaikka sekä Molly että Arthur ilmaisivat eleillään, että poika voisi tulla keittiöön heidän kanssaan, Draco ei heti liikahtanut paikaltaan, jolla seisoi.
“Tule vain”, Molly rohkaisi, nyt jo hieman pehmeämmällä äänensävyllä, vaikka naisesta näkikin, että hän oli hieman varuillaan ja jännittynyt siitä, minkälainen kohu tästä syntyisi kun tuo poika astuisi keittiöön muiden nähtäville.

Draco asteli herra ja rouva Weasleyn perässä keittiöön hiljaa.
“Mitä helvettiä?!” älähti Ron keittiön jännittyneen hiljaisuuden rikkoen ja melkein tuoliltaan nousten. “Mitä tuo tekee täällä? Onko tämä joku sairas pila?”
“Ronald, kielenkäyttö. Ja istu alas”, Molly aloitti tuiman katseen kera ja jatkoi pian, “Draco viettää meillä tämän viikon, ennen kuin palaatte takaisin Tylypahkaan.”
“Ei se käy. Äiti, tajuatko yhtään, että tuo on Malfoy? Miksi ihmeessä hänen täytyy olla meillä?” Ron intti edelleen kiihtyneenä ja hämmentyneenä. Myös Harry näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei uskaltanut asettua Weasleyn vanhempia vastaan.

“Hänellä ei tällä hetkellä ole muutakaan paikkaa, mihin mennä”, Arthur selvensi, mutta ei alkanut avaamaan tilannetta vielä sen enempää. Draco vain seisoi hiljaa keittiön oven suussa kiusaantuneena, eikä oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Toisaalta, hän ei edes jaksanut sanoa tai tehdä mitään. Hän oli uupunut, mutta samalla kiitollinen ja helpottunut, siitäkin huolimatta että oli aiheuttanut tällaisen kohun.

Ron avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen, kun Molly antoi jälleen yhden varoittavan katseen. Ron - samoin kuin kaikki muut pöydän ympärillä istuvat - oli hämmentynyt ja järkyttynyt, mutta tiesi, ettei hänellä ollut mahdollisuutta sanoa vastaan. Toisaalta hän oli myös utelias, halusi tietää, mikä oli ajanut nuoren Malfoyn tällaiseen tilanteeseen, että herra Weasleyn oli pakko ottaa hänet suojaansa? Mitä sellaista oli voinut tapahtua, ettei Draco voinut olla kotona? Oliko hän kieltäytynyt liittymästä Hänen-joka-jääköön-nimeämättä riveihin ja siksi oli nyt pakosalla? Vai oliko taustalla jotain muuta?

Illallinen jatkui kaikessa hiljaisuudessa, kukaan ei enää sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun Molly ohjasi Dracon istumaan pöydän ääreen Ginnyn ja Fredin väliin. Vaikka kukaan ei puhunut, jokainen vuorollaan vilkuili Dracoa, joka kiitollisena nautti ruoasta, vaikka ei jaksanutkaan syödä kovin paljoa, sillä oli niin väsynyt, eihän poika ollut nukkunut kunnollisia yöunia viikkoon. Todellisuudessa tämä poika ei ollut nukkunut kovin hyvin edes lomansa ensimmäisinä päivinä ollessaan kotona.

“Kiitos paljon”, Draco kiitti kun oli saanut ateriansa nautittua.
“Minä en tiennyt että se osaa tuollaisenkin sanan”, Fred sanoi kuiskaten, mutta kuitenkin sen verran kovaa että kaikki varmasti kuulivat, erityisesti Draco, joka edelleen istui Fredin vieressä. Molly loi varoittavan katseensa ensin Frediin, sitten Georgeen joka selvästi oli myös aikeissa kommentoida jotain kaksoisveljensä heittoon.

 Dracoa ei varsinaisesti pelottanut olla täällä, kaikessa perheen lasten vihamielisyydessäkin huolimatta tämä paikka tuntui turvalliselta, mutta ei Draco voinut sanoa nauttia saamastaan huomiosta. Toki sen Malfoy mielessään myönsi, että oli hieman yllättynyt, ettei tilanne ollut räjähtänyt käsiin tämän enempää Dracon saapuessa paikalle Arthurin kanssa. Sillä oli varmasti vaikutusta, että Molly osasi pitää ohjat käsissä. Hänen oma äitinsä kun yleensä tuntui menevän sen mukaan, mitä isä halusi, olihan se nähty nytkin, kun Draco oli joutunut taivasalle pääosin isänsä päätöksestä.

Draco oli jo nousemassa pöydän äärestä, kun Mollyn juuri avaamasta ikkunasta sisään lehahti muutaman lumihiutaleen kera pöllö, joka tiputti kirjeen nuoren Malfoyn käsiin. Hieman vastahakoisesti poika avasi kirjeen. Kaikki tuntuivat tuijottavan, mutta kukaan ei sanonut mitään. Yksityisyys olisi ainakin asia, jota Draco jäisi kaipaamaan kotoaan, hänellä kun ei ollut sisaruksia. Kirjettä lukiessaan tämä todellakin sai huomata, että velhomaailmassa ei yksityisyys toteutunut näköjään muutenkaan, sillä ilmeisesti tieto hänen lähdöstään oli tavoittanut jo Tylypahkankin.

"Hyvä Herra Draco Malfoy,

Olemme saaneet tiedon, että vietätte loput joululomastanne Weasleyn perheen luona. Haluaisimme Tylypahkaan palattuanne keskustella tilanteeseen johtaneista perheolosuhteista kanssanne. Ohessa vielä matkalippu Tylypahkaan, mikäli omasi on joutunut hukkaan.

Onnellista Uutta Vuotta toivottaen,
Albus Dumbledore, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori"

Muiden tuijottaessa Dracon olisi tehnyt mieli tiuskaista, että ääneenkö tässä olisi pitänyt kirjettään lukea, mutta hän hillitsi kielensä. Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos Draco ei olisi ollut niin uuvuksissa. Tietenkin hän myös pelkäsi sitä, että joutuisi taas lähtemään. Nyt, kun Draco oli päässyt lämpöön ja turvaan, ajatus kylmistä kaduista tuntui sietämättömältä.
“Minä menen sijaamaan sinulle vuoteen. Jos olet valmis, voit tulla perässäni ja tuoda tavarasi sinne”, Molly rikkoi pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Draco nyökkäsi ja lähti Mollyn perässä. Draco kuuli kyllä, miten pöydässä alettiin heti supista kun hän poistui huoneesta, mutta tietenkin hän ymmärsi sen, hän oli tullut rikkomaan toisten kodin rauhaa erittäin yllättäen.

“Olen pahoillani, että tulin tällä tavalla teidän kotiinne”, Draco sanoi hiljaa kun he olivat päässeet Mollyn kanssa huoneeseen, johon Molly alkoi sijaamaan vuodetta Dracolle.
“Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Arthurhan sinut raahasi mukanaan ja vaikka olisit omasta aloitteestasi koputtanut meidän oveemme, emme me sinua olisi jättäneet ulos pakkaseen”, Molly sanoi niin lempeällä äänellä, että Dracon kurkkua alkoi melkein kuristaa. Malfoy ei voinut vieläkään ymmärtää, miten tällaisia ihmisiä oli olemassa. Vain muutamassa tunnissa Draco tunsi saaneensa enemmän rakkautta kuin oli saanut kotona pitkään aikaan, jos koskaan.
“Kiitos.”

***

Tammikuu oli vihdoin alkanut, jättänyt taakseen edellisen vuoden. Weasleyn perhe ja Harry olivat jääneet juhlimaan vuoden vaihtumista, mutta Draco oli kömpinyt vuoteeseen, jonka Molly oli sijannut hänelle Weasleyn perheen kolmanneksi vanhimman lapsen, jo poismuuttaneen Percyn huoneeseen. Sen lisäksi, että hän halusi nukkua, hän ei halunnut myöskään häiritä perhettä, johon hän ei selvästikään ollut tervetullut, ainakaan nuorten puolesta. Draco ymmärsi sen täydellisesti, olihan hän ollut suoraan sanottuna täysi kusipää erityisesti Ronia ja Harryä kohtaan. Sellaisen käytösten syistä hänen olisi ehkä syytä puhua, pyytää anteeksi.

Nuori Malfoy alkoi heräillä lämpimän peittonsa alta ja raotti silmiään. Ikkunasta tulvi sisään päivänvaloa, vaikka taivas olikin täynnä lumisia pilviä. Vaikka olikin nukkunut yönsä hyvin, poika tunsi edelleen itsensä voimattomaksi. Kurkku tuntui kuivalta ja päätä särki. Olo oli muutenkin hutera. Draco oli ilmeisesti onnistunut vilustumaan oltuaan viimeisen viikon suurimmaksi osaksi ulkosalla. Olihan hän välillä käynyt lämmittelemässä eri liikkeissä, mutta ei kuitenkaan ollut kehdannut viettää pidempiä aikoja sisällä ostamatta mitään.

Juuri, kun Draco nousi istumaan sängylleen, oveen koputettiin. Ovi avautui varovaisesti ja Molly kurkisti sisään.
“Huomenta, ja hyvää uutta vuotta”, Molly toivotti huomattuaan, että poika oli jo hereillä.
“Huomenta”, Draco toivotti hiljaa, vain huomatakseen, ettei ääntä tullut kunnolla ja puhuminen teki kipeää.
“Voi, sinä olet varmaan vilustunut”, rouva Weasley huolehti ja pyyhälsi tarjottimen kanssa peremmälle huoneeseen. Siinä oli teetä, leipää, pekonia ja munia. “Ei mikään ihme, jos sinä todella olet ollut koko viikon ulkona.” Molly kokeili Dracon otsaa ja pudisteli päätään.
“Sinulla on kuumetta. Yritä juoda teetä, se voi helpottaa edes vähän. Sinun täytyy levätä.”

Draco oli ymmällään tällaisesta huolehtimisesta. Ei hänestä ollut enää pitkään aikaan kukaan huolehtinut niin aidolla lämmöllä. Silloin, kun poika sattui sairastumaan, hän oli Tylypahkassa, tai jos sattuikin olemaan kotona, kotitonttu huolehti hänestä. Molly Weasleyn huolenpito oli kuitenkin aivan erilaista. Se oli aitoa ja lämmintä, siitäkin huolimatta että Draco tunsi olevansa tunkeilija tämän kodissa, joka oli valmiiksi jo väkeä täynnä.
“Kiitos”, poika sanoi hiljaa ja nosti teekupin täriseviin käsiinsä. Molly hymyili ja suoristautui.
“Jos olosi heikkenee, voin katsoa jos löydän jotain rohtoa helpottamaan oloasi”, Molly lupasi. “Mutta nyt, yritä levätä, minun on palattava keittiöön.”

Mollyn palatessa keittiöön, olivat Ron ja Harry saapuneet aamiaiselle. Ginny tuli myös vain hetki äitinsä jälkeen.
“Kävitkö sinä hyysäämässä sitä loista?” Ron kysyi suu puoliksi täynnä paahtoleipää.
“Ron”, Molly tuhahti nuhtelevaan sävyyn. “Kävin viemässä hänelle aamupalaa. Dracon täytyy antaa levätä sillä hän on vilustunut, älkää siis menkö häiritsemään.”
“Ei tulisi mieleenkään häiritä, mutta se vilustuminen on silkkaa puppua, hän valehtelee että saisi täysihoidon”, Weasleyn pojista nuorin totesi pyöräyttäen silmiään. Hänen vieressään istuva Harry nyökytteli sen merkiksi, että oli samaa mieltä parhaan ystävänsä kanssa.
“Enköhän minä seitsemän lasta kasvattaneena tiedä, milloin joku on oikeasti kipeä ja milloin ei”, Molly ilmoitti ja loihti pannun paistamaan lisää kananmunia.

“Ei pidä paikkaansa äiti-kulta, yhtenä kesänä kun olimme lähdössä Muriel-tädin luokse, sinä uskoit Frediä, kun hän esitti kipeää”, George huomautti kurkistaen olohuoneesta, jossa istui Fredin kanssa, he olivat syöneet jo aamupalansa.
“Niinkö uskot?” Molly kysyi katsoen toista kaksospojistaan. “Minä tiesin kyllä varsin hyvin, että Fred näytteli, en vain itsekään halunnut kovasti lähteä sinne, joten näyttelin mukana.”
“Äiti! Mitä ihmettä?” George vastasi äitinsä kertomukseen ensin ällistyneellä katseella, sitten nauraen.


“Minä kun ajattelin, että olemme perineet huumorintajumme isän puolelta.” Molly hymyili pienesti ja jatkoi touhuamistaan keittiössä. Puheenaihe oli ainakin hetkeksi kääntynyt muualle Dracosta, jota Molly alkujärkytyksen jälkeen oli jo alkanut sääliä. Vaikka Malfoyt eivät kuuluneetkaan Weasleyn perheen suosikkeihin, Molly ei voinut olla huolehtimatta, jos joku aidosti huolenpitoa kaipasi.

Kun kaikki olivat nauttineet aamupalansa, Fred, George, Ron, Ginny ja Harry olivat menossa ulos pyydystämään menninkäisiä. Ei niitä ollut ihan niin paljoa, kuin kesäaikaan, mutta silti ne vipelsivät menemään ympäri puutarhaa.
“Minä haen vielä kaulahuivini, se on huoneessani”, Ron ilmoitti. Hän ei astuisi kirpeään pakkasilmaan ennen kuin olisi kiskonut tarpeeksi vaatetta päälleen.
“Ronald-kulta, veisitkö tämän samalla Dracolle?” keittiössä edelleen, nyt siivoilun parissa puuhasteleva Molly pyysi pidellen käsissään kupillista yrttiteetä.
“En minä halua palvella mitään Malfoytä”, Ron valitti epätoivoisena, mutta kiiruhti ottamaan kupin äitinsä käsistä nähtyään tuon viiltävän katseen. Se oli katse, joka kertoi Ronilla olevan tasan kolme sekuntia aikaa tehdä äitinsä tahdon mukaan, ennen kuin äiti suuttuu. Kokeiltuaan onneaan tarpeeksi monta kertaa, Ron ei uskaltanut enää yrittää.

Vastahakoisesti toiseksi nuorin Weasley lähti kapuamaan rappusia ylös teekuppi kädessään. Se hidasti matkaa, poika kun ei halunnut läikyttää kuumaa juomaa päälleen. Vaivautumatta edes koputtamaan Ron avasi oven huoneeseen, joka oli aiemmin kuulunut yhdelle hänen isoveljistään.
“Äiti käski tuoda tämän”, Ron mumisi katsoen enemmän kuppia, kuin sängyllä makoilevaa Dracoa.
“Kiitos”, Malfoy kiitti ja nousi puoliksi istuvaan asentoon. Vasta laskettuaan kupin yöpöydälle, Ron uskalsi nopeasti vilkaista vaaleatukkaista. Draco ei selvästi sittenkään valehdellut, hänen ihonsa oli kalpeampi kuin yleensä, silmänympärykset hieman harmahtavat ja silmät punoittivat kevyesti.
“No tuota joo… Minä tästä menenkin”, Ron sanoi kiusaantuneena ja kääntyi lähteäkseen taas ovesta ulos.

Ovella hän kuitenkin pysähtyi. “Miksi sinä lensit pihalle kotoa?” Hiljaa mielessään Ron kirosi. Miksi hänen piti olla näin utelias? Miksi Malfoy edes vaivautuisi vastaamaan?
“En ollut sellainen, mitä vanhemmat odotti”, Draco vastasi käheällä äänellä samalla kun puhalteli höyryävää teekuppia odotellen sen jäähtymistä. Kääntyessään takaisin Dracoon päin Ron huomasi, että toinen oli noussut istumaan.
“Mitä tarkoitat?” Ron kysyi pää aavistuksen hämmennyksestä kallellaan.
“Sanotaanko näin, että vanhemmat toivoivat poikaa, joka jatkaisi isänsä jalanjäljissä”, nuori Malfoy selvensi, mutta ei kuitenkaan avannut asiaa täysin.
“Enkä tarkoita pelkästään Pimeän Lordin tukemista”, Draco jatkoi hiljaa saaden Ronin kevyesti kavahtamaan, vaikkei tuo ollutkaan sanonut suoraan Voldemortin nimeä. Tapa oli vain erilainen, miten moni muu sen sanoi. Dracolle se oli lähinnä tottumuskysymys. Mutta mitäköhän Draco tarkoitti? Ron ei ymmärtänyt, mutta ei kehdannut enää kysyäkään.

Hiljaisuus lankesi huoneeseen, sillä Ron ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän ei voinut kysellä enempää, eikä Draco ilmaissut, että halusi puhua aiheesta enää. Hän näytti muutenkin uupuneelta, teekupin piteleminen ja siitä hörppiminen oli käynyt voimille.
“Minä jätän nyt sinut lepäilemään”, Ron sanoi kääntyen taas lähteäkseen ja asteli ovelle.
“Kiitos kun kuuntelit”, Draco sanoi vielä.
“Ei kestä, nähdään”, Ron sanoi hieman hämillään, vilkaisi vielä Malfoyta joka oli käynyt takaisin makuulle ja lähti sitten huoneesta.

Ron oli ehtinyt tässä välissä jo unohtaa, että oli hakemassa kaulahuivia. Hän oli unohtanut kokonaan jo senkin, että hänen tarkoituksenaan oli mennä ulos sisarustensa ja Harryn kanssa. Niinpä poika vain viiletti rappusia alas ja palasi keittiöön.
“Etkö sinä löytänyt sitä?” Molly kysyi huomattuaan toisiksi nuorimman lapsensa palaavan tyhjin käsin. “Minä voin yrittää katsoa, jos löytäisin toisen.”
“Minkä?” Ron kysyi havahduttuaan ajatuksistaan.
“Kaulahuivin. Etkö sinä sitä lähtenyt hakemaan?” Molly kysyi pienesti huvittuneena siitä, että Ron oli hajamielisyyksissään unohtanut, mitä oli hakemassa.
“Ai joo… Tuota… Minä päätinkin jäädä sisälle auttamaan sinua”, Ron selitteli viittoen käsillään keittiötä.

Ei Ronia todellisuudessa edes kiinnostanut mennä ulos pakkaseen ja lumeen, vaikka muut kuuluivatkin pitävän hauskaa samalla, kun kitkivät menninkäisiä. Hän oli ryhtynyt putsaamaan ruokapöytää, jossa oli jos jonkinlaista tahraa samalla, kun Molly puunasi patoja ja kattiloita. Puunaaminen antoi omaa rauhaa keskittyä ajatuksiinsa, Ron halusi pohtia Dracon äskeisiä sanoja. Kuusitoistavuotias Weasley alkoi pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, miksi äiti oli niin mielellään aina puunaamassa paikkoja. Tähän mennessä hän ei ollut sitä vielä koskaan ymmärtänyt, oli ajatellut että äiti nyt vain teki niin, koska se kuului äitien tehtäviin.

“Ron, senkin lurjus, jäitkö sinä sisälle lämmittelemään?” Fred kysyi tupsahdettuaan ovelle. Hänen kasvonsa punoittivat kylmästä ilmasta ja hengitys höyrysi kevyesti.
“Hän halusi jäädä auttamaan minua keittiön siivoamisessa”, Molly vastasi, sillä Ron oli näköjään liian keskittynyt johonkin likatahraan pöydässä.
“Halusi? Ihan itse?” Fred ihmetteli ja vilkaisi Ronia. “George, tule katsomaan! Sinun on nähtävä tämä!” Georgekin ilmestyi ovensuuhun katsomaan tätä näkyä ihmeissään, mutta huvittuneena.

“Minä aina kuvittelin, että Ginny olisi ollut se, joka perii äidin huushollaus-geenit”, George totesi kohauttaen olkiaan seuraillen edelleen Ronin puuhastelua.
“Kuulin myös, että hän oli hoivaamassa potilas-vierastamme”, Fred kertoi virnuillen. Harry oli ollut hetkeä aiemmin menossa etsimään Ronia, jolla oli kestänyt tarpeettoman kauan vain hakeakseen kaulahuivin, mutta olikin kuullut Ronin juttelemassa Dracolle ja päättänyt palata muiden seuraan, tietenkin kertoen myös muille, mihin tuo Weasleyn perheen nuorin poika oli jäänyt.

“Kyllä sinusta vielä hyvä äiti tulee, Ron”, Fred kuittaili pikkuveljelleen, joka edelleen hinkkasi pöytää hajamielisenä.
“Tai poikaystävä sille loiselle”, George huomautti saaden Ronin havahtumaan ajatuksistaan.
“Pää kiinni George”, Ron tuhahti ja heitti veljeään rievulla, jolla oli juuri pyyhkinyt pöytää. Ei hän Dracosta itselleen poikaystävää halunnut.
“Mitä? Minä kun luulin että sinä kaipaat uutta rottaa Kutkan tilalle.” Sen jälkeen kaikki oli hetken aikaa taas kaoottisen normaalisti kun veljekset nahistelivat ja Molly yritti pitää poikiaan kurissa.