Nimi: Silmukoita
Ikäraja: S
Paritus: H/D
Tiivistelmä: ”Kaiken tämän vuoksi ehdotan, että kaikki syytteet kumotaan”, Harry päättää puolustussatunsa, jonka täytyy olla kaikkien salissa olijoiden mielestä hatara ja aavettakin läpinäkyvämpi. Draco liikahtaa tuntiessaan katseet itsessään. Kettingit kalahtavat ja silmukat kiristyvät aavistuksen. Se on merkki pysytellä aloillaan.
A/N: Pidän pienenä ihmeenä, että saan tämän nyt lopulta julkaistua. Tämä on siis jatkoa kahdelle muulle ficilleni, joiden lukeminen ei ainakaan minusta ole tämän lukemisen kannalta välttämätöntä. Aikaisemmat ficit ovat siis
Mahdollisia lupauksia, S ja
Tuulahduksia, S. Tässä nyt lopultakin Draco saa oikeudenkäyntinsä sodan jälkeen, ja Harry on totta kai mukana huolehtimassa Dracon puolustuksesta.
Silmukoita
Oikeudenkäyntiä edeltävä yö ei tunnu loppuvan koskaan. Draco kiertää selliään yhä uudestaan ja uudestaan. Se vain pahentaa tilannetta, luo mielikuvaa juoksupyörästä tai poikkeuksellisen tilavasta ansakuopasta. Ansahan tämä onkin. Täältä ei pääse pois, ennen kuin aamun tullen, ja sittenkin hänet johdetaan vain ministeriöön ja oikeudenkäyntiin, josta hän tulee päätymään takaisin tänne kiertämään loputonta kehää. Hänen vauhtinsa kiihtyy ja seinät tuntuvat lähestyvän toisiaan askel askeleelta. Potter voi sanoa mitä haluaa. Draco tietää, ettei häntä vapauteta. Häntä ei haluta vapauttaa, koska kukaan ei halua vapaalle jalalle henkilöä, joka yritti murhata Albus Dumbledoren.
Draco vastustaa halua heittäytyä päin sellin kalteriovea. Järjen ääni huomauttaa, että kaikki on paremmin, jos hän yrittää itse pysytellä rauhallisena. Järki on kuitenkin jo kauan sitten hävinnyt kamppailun tunteita vastaan. Azkaban tuntuu tappavan hitaasti kaiken rationaalisuuden. Levottomille tunteille tämänhetkinen ympäristö kuitenkin tuntuu olevan mitä otollisin. Potter onnistui kuljettamaan hänelle viimeksi täällä käydessään jonkin typerän opuksen, joka kuulemma sisältää ohjeita rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja jopa meditaatioon. Draco on melko varma, että idea oli Grangerin. Kirja lojuu nurkassa siellä, mihin Draco on sen hylännyt. Hän ei ole avannutkaan koko kirjaa eikä aiokaan. Tietoiseen hengitykseen tai myönteiseen sisäiseen puheeseen liittyvistä neuvoista ei ole nyt hyötyä. Kirjoilla ei ratkaista kaikkea, ja sen hän on päättänyt kertoa Grangerillekin, jos vain pääsee pois täältä. Taas se ajatus. Hän ei halua alkaa toivoa eikä kuvitella naurettavuuksia. Kauniita puheita voi pitää vaikka loputtomiin. Potter voi vannoa niin monta kertaa kuin tahtoo, ettei hänellä ole mitään pelättävää. Huomenna, luultavasti itseasiassa jo tänään, hän päätyy analysoitavaksi ja tuomittavaksi, ja kun hänet on todettu yhteiskunnalle haitalliseksi, hänet paiskataan mätänemään tähän samaan loukkoon. Seinät kulkevat ohi jälleen hivenen nopeammin.
Kun pienet ikkunat alkavat päästää sisään auringon valoa, Draco on jo niin hermostunut, ettei hän enää osaa edes kiertää kehäänsä. Sen sijaan hän istuu keskellä lattiaa polvet rintaan vedettyinä ja toivoo, että tila tuntuu vähemmän ahtaalta, jos hän pysyttelee mahdollisimman kaukana seinistä. Hän huomaa tärisevänsä, muttei ole varma, johtuuko se palelusta vai pakokauhusta. Nyt tuntuu mielipuoliselta ajatella, että vain muutama päivä sitten he jutustelivat Harryn kanssa jostain niinkin arkipäiväisestä kuin huispauksesta. Silloin maailma tuntui hetkeksi kirkastuneen, mutta nyt siitä hyvin hetkelliseksi jääneestä mielentilasta ei ole jälkeäkään.
Lopulta ovi levähtää auki, ja Draco on jaloillaan, ennen kuin häntä hakemaan tullut velho ennättää sanoa sanaakaan. Draco tietää katsomattakin, ettei kyseessä ole Potter. Harry ehdotti, että hakisi Dracon itse, mutta Draco kieltäytyi ehdottomasti. Nyt hän miettii, oliko se virhe. Hän on kuitenkin edelleen samaa mieltä kuin silloin. On parempi, että Hänen ja Harryn ei nähdä saapuvan yhdessä oikeudenkäyntiin. Mitä vähemmän heidän ajatellaan olleen yhteydessä ennen kuulusteluja, sitä parempi. Hän ei halua jo valmiiksi raskauttavalle rikoslistalleen epäilyjä valitun pojan manipuloinnista tai kiristyksestä.
”Ilmiinnymme ulkoa”, tuntematon velho kertoo.
Draco ei sano sanaakaan, sillä vankilasaarelta kimppailmiintymällä poistuminen on tullut jo varsin tutuksi toimintamalliksi viime kuukausina.
He ovat pihalla, vaikka Dracosta tuntuu, että he vasta seisoivat hänen sellinsä ovella. Aika käyttäytyy tänään tosiaan kummallisella tavalla. Maailma tuntuu melkeinpä surrealistiselta. Hän ei ihmettelisi, vaikka pian havahtuisi hereille, ja huomaisikin kaiken olleen silkkaa unta. Ehkä hän onnistuisi heräämään esimerkiksi aamuun, jona hän ensikertaa pääsi Tylypahkaan. Ehkä tämä kaikki on ollut yksi pitkä painajainen, jonka tarkoituksena on ollut varoittaa häntä tekemästä virheitä. Tai sitten käy niin, että hän tulee havahtumaan kotoaan, jossa Voldemort yhä pitää majaa. Entä jos tämä on sittenkin hyvää unta, jossa Voldemort on kuollut, todellista unelmaa verrattuna vuoden takaiseen elämään.
”Voitko hyvin?”
”Erinomaisesti”, Draco kuulee oman äänensä kuin etäisenä kaikuna.
Hänen näkökenttänsä tuntuu kapenevan ja hämärtyvän reunoilta. Hän tietää, että jos hän nyt antaisi pahoinvoinnille mielessään sijaa yhtään enempää, hän pian luultavasti oksentaisi vierellään seisovan velhon kaavulle. Hän on kuitenkin saanut Malfoyn suvun tiukalle etiketille perustuvan kasvatuksen, eikä siihen todellakaan kuulu sivullisten niskaan oksentelu. Epämukavuutta ei saa eikä kannata näyttää – ei pienimmälläkään eleellä. Velhon pitkästä ja epäilevästä katseesta Draco aavistaa ilmeensä paljastaneen jo enemmän kuin pitäisi. Se ei silti tarkoita, että heikkoutensa pitäisi tunnustaa suoraan.
”No, ehkä me sitten menemme.”
Draco ojentaa kätensä kimppailmiintymistä varten. On kuin hän ojentaisi samalla jäljellä olevia rippeitä itsemääräämisoikeudestaankin, jotka tuntuvat hupenevan joka kerta, kun häntä siirrellään paikasta toiseen tai säilötään jonne kin. Ehkä hänen olisi aika tajuta, ettei mitään itsemääräämisoikeutta tai vapaata tahtoa ole enää rippeiksikään. Sitten ilmiintymisen tuttu paine jo rusentaa häntä tavalla, johon hän ei totu ehkä koskaan. Joka kerta ilmiintyessään tai kaikkoontuessaan jokin osa hänestä on jälleen Voldemortin mukana. Voldemortilla oli tapana raahata häntä mukaansa milloin mihinkin toteuttamaan likaisia rangaistuksiaan, kiduttamaan ja yritti hän kerran saada Dracon tappamaankin. Siis kerran Dumbledoren murhayrityksen jälkeen. Siitäkään ei tullut mitään, ja Draco tietää kantavansa senkertaisen epäonnistumisen muistoja itsessään loppuikänsä niin mielessään kuin arpina kehossaankin.
”En usko, että isäsi haluaa menettää kerralla koko perheensä, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Nostapa nyt sauvasi, Draco, ja tee, mitä käsketään”, Voldemortin silkkinen ääni kuiskii, vaikka koko olento on maannut kuolleena jo jonkin aikaa.
Ihmiseksi Draco ei kykene Voldemortia mieltämään. Hirviö, jolla oli punaiset silmät, tuijotus demoninen ja kiihkeä. Draco pakottaa itsensä lopettamaan. Tätä menoa hän ei kykene sanomaan oikeudenkäynnissä yhtään mitään. Onkohan hänen muisteltava Voldemortia sielläkin? Luultavasti.
Häntä ohjataan määrätietoisin ottein ministeriön mahtipontisen aulan halki kohti vastaanottotiskiä. Hän haluaa kääntyä ja juosta. Joka ikinen silmäpari tuntuu suunnatun suoraan heihin, eikä Dracon tarvitse vilkaistakaan tietääkseen, että silmistä heijastuu syytös ja inho. Hän tosiaan haluaa kadota. Tunne on tullut yllättävän tutuksi muutaman viime vuoden aikana, vaikka aiemmasta elämästään hän ei sellaista muista. Silloin keskipisteenä olo oli hienoa ja tavoiteltavaa. Nyt se on kaikkea muuta. Rintaansa kiinnitettyä nimilappua hän ei edes vilkaise. Hän ei halua tietää, miten häntä siinä luonnehditaan. Ehkä siinä kerrotaan hänen olevan yhteiskunnan vihollinen, kaksinaamainen kaikkien osapuolten petturi tai mahdollisesti tappajakandidaatti, kiduttajakokelas… Miksei hän osaa hiljentää omia aivojaan?
Äkkiä he jo seisovatkin ovella, jonka toisella puolen tullaan pian päättämään hänen elämästään. Matkalla tänne alas kauhu on hiipunut. Jäljellä on pelkkä lamaannus ja tieto siitä, ettei hän voi tehdä oikeastaan mitään. Hän voi vain kertoa, mitä tapahtui, pitäytyä tosiasioissa ja yrittää olla ajautumatta liian syvälle muistikuviinsa demonisesta velhosta ja hänen päämajastaan, joka oli toiminut heidän kodissaan.
Sali on häkellyttävän täynnä. Seinustoilla korkeuksiin kohoavia kivipenkkejä kansoittavaa joukoittain ministeriön työntekijöitä ja ties ketä muita. Hän ei ole varma, miten käytänteet tällä hetkellä menevät oikeudenkäyntien avoimuuden suhteen. Paljon on muuttunut sodan jälkeen, mistä kertoo jo Azkabanin ankeuttajien poistuminen aiemmista vartiotehtävistään. Muista muutoksista Draco ei sitten paljoa tiedäkään, joten hänen on mahdotonta arvioida, kuinka moni on saanut tulla tänne pelkästään uteliaisuudesta. Toivottavasti nykyisin avoimuuden politiikka ei ole mennyt niin pitkälle, että kellä tahansa on lupa marssia katselemaan hänen tuomitsemistaan aitiopaikalta.
Hänet työnnetään kohti salin keskellä, kaikkien katseiden polttopisteessä odottavaa tuolia, jonka käsinojissa riippuu jotakin. Hätkähtäen hän tajuaa niiden olevan metalliketjuja, joiden tarkoitus on varsin selvä. Hän tekisi melkein mitä tahansa ennemmin kuin istuisi kammottavalle tuolille, mutta vaihtoehtojen valikoima ei ole suuri. Niinpä hän asettuu aivan istuimen reunalle, valmiina ponnahtamaan pystyyn hetkenä minä hyvänsä. Ketjut kolahtelevat ja nytkähtelevät, tärisevät kuin eivät osaisi päättää, mitä niiden kannattaisi tehdä. Lopulta ne kiemurtelevat hänen käsiensä ympärille. Ne jäävät lojumaan löysiksi silmukoiksi varsinaisesti mitenkään lukittumatta. Draco ei uskalla kokeilla, mitä ne tekevät, jos hän yrittää vetää kätensä pois. Ehkä ne sitten päättäisivät sitoa hänet huolellisemmin.
Hän pitää katseensa tiiviisti lattiassa. Hän ei halua nähdä halveksivia kasvoja ja vihaisia katseita. Jos ei näe, voi hieman paremmin teeskennellä, ettei niitä olekaan. Matalan puheensorinan sävy on kuitenkin erittäin selkeä. Vihan ja kaunan nuotti soi kaikkialla oikeussalissa, vaikkei Draco sanoja erotakaan.
”Draco Lucius Malfoy”, aloittaa joku, johon Draco ei edelleenkään edes vilkaise.
”Olen”, hän myöntää hiljaa, kun kyseinen joku pitää odottavan tauon.
”Sinut on kutsuttu tänne kuultavaksi sodan aikana harjoittamistasi rikoksista, osallistumisesta kuolonsyöjien järjestäytyneeseen väkivaltaan sekä Albus Dumbledoreen kohdistuneesta murhayrityksestä.”
Draco nyökkää ja toivoo, ettei hänen tarvitsisi sanoa enää koskaan yhtään mitään. Häpeä tuntuu ryömivän jokaisen lausutun sanan myötä syvemmälle hänen ihonsa alle. Se asettuu taloksi hänen sisäänsä, eikä luultavasti ole aikeissa poistua enää koskaan.
”Kiistätkö kuuluneesi kuolonsyöjien Voldemortia tukeneeseen joukkoon?”
”Olin kuolonsyöjä”, Draco vastaa ja oudolla tavalla se tuntuu miltei hyvältä.
Asian myöntäminen ääneen kaikille näille ihmisille on puhdasta tuskaa, ja siksi se on ikään kuin puhdistautuminen. Hän myöntää synkimmät tekonsa täällä, antaa hänen tuomiostaan päättävien ihmisten repiä hänet auki sydäntä myöten ja analysoida kaiken vihaisten silmiensä alla. Ehkä hänestä palaa pois jotakin siitä synkästä ja pimeästä, joka sai hänet tekemään sen kaiken.
”Hänet pakotettiin siihen. Hän…”
Herra Potter, luetellaan ensin, mistä häntä syytetään. Puolustus voinee odottaa vielä hetken.”
Harry vaikenee, ja Draco uskaltautuu kohottamaan katsettaan lattiasta aivan pieneksi hetkeksi. Hän ehtii nähdä Harryn kiukkuisen ilmeen, joka on suunnattu hänet vaientaneelle kuulustelijalle. Draco palaa nopeasti takaisin tomuisten lattialaattojen turvalliseen tuijottamiseen.
”Myönnätkö käyttäneesi sodan aikana anteeksiantamattomia kirouksia ja muita laittomia manauksia?”
”Myönnän”, Draco vastaa jälleen. ”Enimmäkseen muihin kuolonsyöjiin, kylläkin”, hän vielä lisää, vaikka aavisteleekin, että parasta olisi olla mahdollisimman harvasanainen.
Mitä enemmän hän puhuu, sitä todennäköisemmin he saavat hänet kiinni jostakin tahattomasta epäjohdonmukaisuudesta, mikä taas pahentaisi hänen tilannettaan entisestään.
Sali täyttyy hämmentyneestä kuiskinnasta, mutta kysymykset esittävää velhoa Dracon tarkennus ei tunnu hidastavan tippaakaan.
”Myönnätkö myös yrittäneesi Albus Dumbledoren murhaa ja vaarantaneesi näissä yrityksissäsi suoraan vähintään kahden sivullisen ihmisen hengen? Päästitkö samana iltana kuolonsyöjät Tylypahkan kouluun?”
”Kyllä, kyllä ja kyllä”, Draco vastaa sulkien nyt silmänsä kokonaan.
Hän taistelee ollakseen peittämättä korviaankin tai kääntymästä selin koko kuulustelijaan. Hän haluaa loikata pystyyn, syöksyä ovelle ja vaikka marssia vapaaehtoisesti takaisin sellinsä rauhaan, jos hän sillä välttäisi loput tästä kidutuksesta. Hän olisi kohta mieluummin jopa itsensä Voldemortin armoilla ja kärsisi kaikki ne kiroukset, joita Voldemort oli sodan aikana osoittanut käyttävänsä mielihyvin jopa innokkaimpiin tukijoihinsa.
”Onko sinulla itselläsi mitään sanottavaa puolustukseksesi?”
Siinä se on, kysymys, johon Harry on käskenyt hänen valmistautua. Draco yskähtää hiljaa selvittääkseen kurkkuaan, joka tuntuu kuroutuneen lähes umpeen.
”En toivonut Voldemortin voittavan”, hän aloittaa ja miettii, kantaako hänen äänensä ylimmille penkkiriveille lainkaan. ”Aluksi olin innostunut koko jutusta, Voldemortin paluusta nimittäin. Olin kuullut koko pienen ikäni puheita siitä, miten kaikki muuttuisi paremmaksi ja oikeaksi, jos hän tulisi takaisin. Huomasin hyvin pian, ettei mikään todellakaan mennyt parempaan suuntaan, päin vastoin. Sitten oli jo myöhäistä perääntyä.”
Draco kuulee oman äänensä kertaavan mahdollisimman lyhyesti pääpiirteittäin, mitä hän on sodan aikana tehnyt ja missä ollut. Hän ei jää kuvailemaan, kuinka kammottavaa oli elää saman katon alla Voldemortin kanssa kuukausitolkulla, vaikka siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. Hän ei myöskään viivyttele sellaisissa yksityiskohdissa, kuten Voldemortin kidutettavaksi tai tämän apukiduttajaksi joutuminen tai viimeisin vuosi Tylypahkassa, jossa häntä inhosivat ymmärrettävistä syistä niin Voldemortin vastustajat kuin tämän kannattajatkin. Hän pitää lauseensa lyhyinä ja tarinan yksinkertaisena. Ainakin hän pääsee sen loppuun ajatukset ja ääni särkymättä.
Tulee hiljaista. Draco ei ole aivan varma, kuinka kauan on siitä, kun hän lausui sekavan puolustuspuheensa viimeisen sanan. Loppu on Potterin mukaan tärkeä, tai varmaankin kyseinen tieto on Grangerilta peräisin. Hänen lopetuksensa oli suorastaan antiklimaattinen. Ehkä hän vain unohti sanoa lauseensa loppuun. Penkeillä liikahdellaan, eikä Draco kohota katsettaan lattian epätasaisesta pölykerroksesta. Eikö oikeussaleja siivota koskaan?
Potter puhkeaa puhumaan, ja koska häntä ei tällä kertaa keskeytetä, ilmeisesti hänelle on annettu oikein puheenvuorokin. Ajatukset Potterin, Harryn, auttamispyrkimyksiä kohtaan ovat epäreilun myrkyllisiä. Hänen pitäisi kiemurrella kiitosta rukoillen Harryn jalkojen juuressa eikä ivata mielessään kärkkäyttä, jolla Harry tarttuu annettuun tilaisuuteen. Hän puhuu ja puhuu – asioita, joita Draco ei olisi ikinä uskaltanut laskea suustaan. Hänen tarinansa liioittelevat ja kaunistelevat, lipuvat huolestuttavan lähelle rajaa, jonka ylittäminen tekisi niistä valheita.
Toisinaan joku kysyy hänen mielipidettään tai vahvistustaan. Hän myöntää joka kerta, vaikkei keskittyminen aina riitä seuraamaan, minkä hän tulee oikeuden edessä vahvistaneeksi. Tuskin mitään liian kamalaa, kun kyseessä on Harry Potter, sankari ja pelastaja. Taas ajatuksiin eksyy kitkeryyttä, jolle ei ole perusteita. Hänen piti olla jo kasvanut yli tästä vaiheesta. Eikä hän ehkä olekaan katkera Harrylle. Ehkä itse elämä tarjoilee sitruunoita sellaista tahtia, ettei niitä voi irvistelemättä niellä.
”Hän suojeli meitä. Sanoi, ettei tunnistanut meitä, kun häneltä kysyttiin.”
Draco puree hampaitaan yhteen ollakseen keskeyttämättä. Hän oli vain hokenut, ettei tiennyt, väittänyt, ettei ollut varma. Sillä ei ollut mitään tekemistä suojelemisen kanssa, ja lopulta he olivat joka tapauksessa olleet vähällä joutua Voldemortin armoille.
”Hän kielsi kuolonsyöjinä toimineita entisiä ystäviään tappamasta minua.”
Harry kuvailee seikkaperäisesti, kuinka Draco sauvattomanakin yritti auttaa heitä. Hän esittää Dracon uhrina, joka oli itsekin kuolla tarvehuoneen pirunpalossa.
Puhetta kuunnellessaan Draco alkaa vakavasti miettiä, onko Harrylla vaikeuksia ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei, vai lateleeko hän täysin tietoisesti harhaanjohtavia todistuksiaan. Hän oli ollut koko tarvehuone-episodin ajan täysin hyödytön kummallekin osapuolelle. Ainoastaan Goyle, kuolonsyöjä, paskiainen, johon hän ei ole pitänyt mitään yhteyttä taistelun jälkeen, hyötyi sinä iltana hänen läsnäolostaan. Sitä paitsi ilman Harrya, Grangeria ja Weasleyta he olisivat kuolleet kumpikin romuröykkiöiden keskelle.
”Kaiken tämän vuoksi ehdotan, että kaikki syytteet kumotaan”, Harry päättää puolustussatunsa, jonka täytyy olla kaikkien salissa olijoiden mielestä hatara ja aavettakin läpinäkyvämpi. Draco liikahtaa tuntiessaan katseet itsessään. Kettingit kalahtavat ja silmukat kiristyvät aavistuksen. Se on merkki pysytellä aloillaan.
”Millaisen tuomion itse ajattelet ansaitsevasi?”
Keuhkot tuntuvat olevan tyhjät, vaikka hän kuinka hengittäisi. Mitä helvettiä hän voi vastata? Aivan kuin hänen kurkullaankin olisi kiristyvä metalliketjusta tehty silmukka.
”En tiedä”, hän lopulta myöntää.
”Ainakaan häntä ei pitäisi enää lukita…”
”Herra Potter, kiitos näkemyksestäsi, jonka toit jo julki.”
Nähtävästi valittukaan ei saa käyttää puheoikeutta loputtomiin.
”Kuinka moni kannattaa kaikista syytteistä vapauttamista vastikään kuulemamme valossa?”
Draco nostaa katseensa voimatta itselleen mitään. Tasan kaksi ihmistä on kohottanut kätensä. Heistä toinen vilkaisee ympärilleen ja ottaa mallia muista, kunnes vain yksi yksinäinen käsi osoittaa kohti kivikattoa.
”Entä kuka katsoo Azkabanissa suoritettavan vankeusrangaistuksen sopivaksi tuomioksi?”
Draco sulkee silmänsä. Hän ei halua nähdä. Sitten ääni, joka muistuttaa erehdyttävästi Severus Kalkaroksen ääntä kuiskaa:
Kyse on koko sinun loppuelämästäsi. Nyt ei ole aika valita helpointa tietä.
Kun hän kuuli sanat seitsemännen kouluvuoden irvikuvan puolimaissa, hän oli kuvitellut Kalkaroksen pyrkivän vahvistamaan hänen vakaumustaan kuolonsyöjänä. Nyt hän tietää asian olleen toisin, ja silloin murskaavilta tuntuneet sanat pakottavat nyt hänet avaamaan silmänsä ja kohtaamaan todellisuuden ja tuomion. Vain neljä kättä ilmoittaa hänen kuuluvan Azkabaniin.
”Siinä tapauksessa sovellamme yhdyskuntapalvelusta, jota on hyödynnetty useissa vastaavissa tapauksissa. Saat tiedon työn laadusta, paikasta ja kestosta kahden viikon kuluessa. Mikäli haluat valittaa oikeuden päätöksestä…”
Tuomarin sanat hukkuvat jylinään, joka on hukuttaa Dracon. Millään, mitä tuomari kertoo, ei ole enää mitään merkitystä. Vain Azkabanista vapautumisella on väliä. Kettinkisilmukoiden irrottaessa otteensa hänen ranteistaan myös kurkulla kiristynyt näkymätön silmukka raukeaa.
Tuomari jatkaa puhettaan vielä jonkin aikaa, mutta sanaakaan Draco ei siitä sisäistä. Toivottavasti Harry kuuntelee ja kertoo myöhemmin, miten hänen on hyvitettävä rikoksensa. Sitten äkkiä Harry on siinä, aivan hänen edessään. Harry avaa suunsa ja, Merlin sentään, levittää jopa aavistuksen käsivarsiaan kuin aikoisi halata. Se saa hänet havahtumaan jossain määrin todellisuuteen. Halaus keskellä oikeussalia – sitä he eivät sentään tee.
”Lähdetään”, Draco tokaisee ja lähtee harppomaan kohti ovea.
Harry seuraa perässä. Hän sanoo jotakin, jota Draco ei aivan kuule yleiseltä hälinältä. Ehkä parempi niin. Jos Harry Potter aikoo oikeasti onnitella häntä Azkabanista vapautumisesta halaamalla, kuka tietää, mitä hän aikoo laskea ilmoille suustaan. Heidän olisi tosiaankin parempi puhua puhuttavansa jossakin, missä ei ollut yleisönä koko velhojen neuvostoa ja oikeuslaitoksen tuomareita. Ties vaikka joku keksisi peruuttaa päätöksensä siksi, että pelastaja Potter käyttäytyi epäilyttävästi.
”Taisi käydä hyvin, vai?”
Draco pysähtyy säpsähtäen. Weasley on ilmestynyt jostakin suoraan heidän eteensä ja virnistelee Harrylle kuin voitetun huispausottelun jälkeen. Granger seisoo hänen vieressään ja hymyilee kohteliaasti Dracon katsetta välttelemättä. Miksi kaikki yhtäkkiä käyttäytyvät kuin he eivät olisi vihanneet toisiaan seitsemän vuoden ajan?
”Hänet vapautettiin, tai no, tuomittiin yhdyskuntapalvelukseen, mutta vapautettiin vankilasta.”
Granger hymyilee entistä leveämmin ja ojentaa kätensä. Draco tuijottaa vuoroin kättä ja vuoroin hymyileviä kasvoja. Lopulta hän ojentaa oman kätensä ja vastaanottaa toivoakseen kohteliaasti Grangerin onnittelut. Jopa Weasley mutisee jotain hänen suuntaansa, vaikkei hänen hymynsä olekaan aivan yhtä aidon ilahtunut.
Käytävä heidän ympärillään alkaa autioitua. Enää hitaimmat viivyttelijät valuvat heidän ohitseen ulos oikeussalin ovista.
”Minulla on sinulle jotain”, Harry muistaa äkkiä ja alkaa kaivella kaapunsa taskuja.
Hän vetää esiin pariin kertaan taitellun lapun, jonka ojentaa Dracon käteen. Hän näyttää odottavaiselta; melkein kuin hän jännittäisi Dracon reaktiota. Draco ottaa lappusen vastaan ja avaa sen taitoksiltaan. Mitä tämä nyt taas on? Ehkä Potter vaatiikin laskua palveluksistaan oikeussalissa. Se ei olisi Harryn tapaista, mutta mistä sitä tietää. Eihän hänellä edes ole lupaa käyttää suvun tilejä Irvetassa, eli minkäänlaisia laskuja hän ei tule maksamaan.
Lappu ei kuitenkaan ole lasku. Sen sijaan yläreunassa komeilee sekä Impoon ampiaisten että Rapakon palloseuran logo. Teksti kertoo, että kyseiset joukkueet kohtaavat toisensa kahden viikon kuluttua lauantai-iltana. Hän pitelee käsissään lippua huispausotteluun.
”Mitä minä… Miksi sinä… Kiitos”, Draco yrittää saada jotakin järjellistä ilmoille.
”Mekin olemme menossa sinne”, Granger kertoo. ”Harry ajatteli, että ehkä sinäkin haluaisit lähteä, kun et ole hetkeen päässyt katsomaan otteluita.”
Harry punastuu – ei paljon, mutta sen verran, että Draco huomaa sen.
”Olen edelleen sitä mieltä, että sinun näkemisesi pomppivana pikku hillerinä on ollut elämäni parhaita hetkiä.”
”Ron”, Granger moittii.
”Mutta että joku ei saa seurata huispausta kuukausiin”, Weasley pudistelee päätään kuin ei voisi edes kuvitella sen kamalampaa kohtaloa. ”Se menee minusta yli, jopa sinun tapauksessasi.”
”Tulen mielelläni”, Draco sanoo niin arvokkaasti kuin kasvoille pyrkivältä hymyltä pystyy.
Weasley virnistää. Tällä kertaa hymy yltää paremmin silmiin saakka. Ja yhtäkkiä Harry seisoo lähempänä. Ennen kuin Draco ehtii kunnolla tajuta, mitä on tapahtumaisillaan, Harryn kädet ovat hänen ympärillään. Jotenkin se, halaus Harry Potterin kanssa kylmällä ministeriön käytävällä, saa viimeisenkin stressisilmukan höltymään. Vaikka halaus on yllättävän tiukka, hän voi hengittää vaivatta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.