Tekstin nimi: Matka Korvatunturille
Kirjoittaja: Linne
Fandom: originaali
Ikäraja: S
Summary:
Koko Aestenissa oli vain yksi henkilö, joka ei välittänyt seisajaisista, ja se oli Vicky. Genre/trope: huumori, found family, hurt/comfort
A/N: Tänä vuonna joulukuu on sen verta kiireinen, ettei aika ja jaksaminen riittänyt kokonaisen joulukalenterin luomiseen, mutta adventtikalenterin halusin kumminkin tehdä! Tarinassa seurataan mun katulapsijengiä, jonka löydät mm.
täältä (S). Toivottavasti viihdyt tämän porukan kanssa ja löydät oman joulun taikasi!
1.Adventti: Matka joulumaahanAesten valmistui talviseisajaisiin, eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Koko kaupunki tuoksui leivonnaisilta ja tuoreilta havuilta, joita tuotiin maalta ja pystytettiin talojen eteen. Lammet jäätyivät, ja nuoret parit luistelivat niiden jäällä käsi kädessä. Katukauppiaat myivät paahdettua maissia ja kastanjoita, ja onnekkaimmat saivat kuumaa kaakaota.
Seisajaisten henki levisi koko kaupunkiin. Aateliset jakoivat auliisti almuja, orpokotien lapsille järjestettiin päivällisiä, poliisit katsoivat toiseen suuntaan. Joka paikka tulvi niin paljon ruokaa, että sitä jäi yli, ja katujenkin elätit pääsivät herkuttelemaan paahdetuilla perunoilla, paistilla ja päärynätortuilla.
Jopa katulapset viettivät seisajaisia. Jo viikkoja he olivat nauttineet torien yltäkylläisestä tarjonnasta ja poliisien löyhäkätisyydestä mutta seisajaisten lähestyessä esiin nousivat kunkin mukanaan tuomat pienet rituaalit ja tavat, jotka tekivät seisajaisista juhlan.
Ethan kävi salaisissa kalapaikoissaan ja toi seisajaisten aterian höysteeksi rapuja ja valtavan lohen. Ruth siivosi heidän piilopaikkansa lattiasta kattoon ja vaati, että kaikki kävivät kylvyssä ja vaihtoivat vaatteet. Kara, joka ei pienenä viettänyt seisajaisia vaan omia, värikkäämpiä juhliaan, koristeli heidän majapaikkansa punaisilla ja vihreillä silkkiliinoilla. Darren väkersi soittokojeen, joka soitti seisajaisten sävelmiä. Kit sytytti enemmän kynttilöitä kuin mihin heillä oikeastaan olisi ollut varaa pitääkseen pimeyden poissa.
Koko Aestenissa oli vain yksi henkilö, joka ei välittänyt seisajaisista, ja se oli Vicky.
Tyttö ei varsinaisesti kieltäytynyt mistään. Hän toi kiltisti torilta mitä Ruth pyysi, ja jopa auttoi tätä siivoamaan. Hän opetteli silkkinauhojen sitomista Karan kanssa -huonolla menestyksellä -ja hän toi Kitille tusinan kynttilöitä, kun tämä poltti taas yhtä keskellä yötä.
Hän ei kuitenkaan osallistunut. Ruthista se oli outoa. Vicky oli taatusti aranialainen: hänen puheessaan ei ollut sitä häivähdyksenomaista aksenttia joka Kitin ja Karan puheessa edelleen kuului, ja hän tunsi pääkaupunki Aestenin täydellisesti, liiankin täydellisesti. Joskus Ruthista tuntui, ettei heidän piilopaikkansa löytäminen ollut mikään sattuma. Vickyn kasvoilla oli niin outo ilme, kun hän katseli hylättyjä huoneita.
Siitä huolimatta Vicky oli viettänyt seisajaisia tuskin lainkaan. Viime vuosina hän oli kyllä hankkinut heille juhlavan aterian, kun he olivat hytisseet ties missä piilopaikoissa, mutta koskaan hän ei ehdottanut mitään. Jopa Kitillä, joka oli viettänyt Havrassa omanlaisiaan seisajaisia, oli enemmän perinteitä kuin hänellä.
Muut pitivät Vickyn käytöstä outona, mutta kukaan ei sanonut mitään. Olihan Vicky aina ollut omituinen. Niinpä he jatkoivat omia puuhiaan, ja seisajaiset lähestyivät
Lapset odottivat kuumeisesti joulupukkia. Melkein jokaisessa ikkunaan oli ripustettu joulusukka tai kaksi, sillä vanhan perinteen mukaan pukki näki ikkunasta, oliko talossa lapsia vai ei ja osasi siten suunnistaa oikeisiin taloihin.
Kara, joka ei ollut aranialainen ja joka ei siten ymmärtänyt seisajaisten tapoja, ihmetteli sitä Kitille.
“Onko joulupukkia oikeasti olemassa?”
Kit lopetti taskuveitsensä teroittamisen ja hymyili tytölle. “Enpä usko. Se on lapsille tarkoitettu satu, millä selitetään, miten lahjat päätyvät sukkaan.”
Kara oli hetken hiljaa ja katseli heidän piilopaikkansa kattoon ripustettuja tähtikoristeita. “Minä en ymmärrä. Mikseivät ihmiset vaan voi antaa toisille lahjoja? Miksi sitä varten pitää keksiä satu?”
“Koska aatelispenskat ovat niin naiiveja”, Vicky totesi omalta loikoilupaikaltaan sohvalta.
“Älä viitsi olla ilkeä, Vicky”, Ruth sanoi ja astui alas tuolilta, jonka päällä hän oli kiinnittänyt tähtiä vanhaan kattokruunuun, joka roikkui edelleen katosta. Hän silmäili tyytyväisenä ympärilleen. Ensimmäistä kertaa he olivat voineet oikeasti koristella piilopaikkansa seisajaisia varten.
He olivat löytäneet tämän kartanon muutama kuukausi aikaisemmin, ja se oli osoittautunut parhaaksi piilopaikaksi, mikä heillä oli koskaan ollut. Eivät he tietysti käyttäneet kuin yhtä huonetta: kartano oli talvisin kylmä ja kolea, ja hiiltä riitti vain yhden tulisijan lämmittämiseen. Sitäkin he yrittivät välttää, sillä savu kanteli muille yöpaikan etsijöille, että talossa saattoi yöpyä ja että siellä oli jo joku.
Huone, jonka he olivat valinneet oleskeluun, oli vanha salonki, jota he kutsuivat vihreiden seinätapettien vuoksi vihreäksi salongiksi. Siellä oli enää yksi alkuperäinen huonekalu, vihreä plyysisohva, mutta he olivat raahanneet muualta kartanosta laatikoita tuoleiksi ja vanhan yöpöydän astiakaapiksi. Darren oli hajottanut alakerran vanhan pöydän ja nikkaroinut uuden. Se seisoi vain yhdellä jalalla, koska sellainen Darren oli.
Kara oli kotoisin aivan toisesta maasta, jossa ei vietetty seisajaisia, eikä Kitkään ollut aranialainen, ei ainakaan kokonaan; hän puhui Vickyn kanssa kieltä, jota kutsui havraksi.
He eivät kyselleet toistensa menneisyydestä, mutta Vicky oli ihan varmasti aranialainen: hän tunsi Aestenin kaupungin kuin omat taskunsa, ei koskaan eksynyt, ja osasi luetella jokaisesta kaupunginosasta sen pää ja -sivukadut, kaupat, parhaimmat piilopaikat ja torit, joissa katukauppiaat pitivät majaansa. Siispä tämän oli täytynyt viettää seisajaisia joskus aikaisemmin, ennen kuin he olivat löytäneet toisensa ja heistä oli tullut perhe. Olihan?
Ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, kuin Vicky olisi ajatellut jääneensä jostain paitsi. Tämä osallistui kyllä seisajaisten valmisteluun kun Ruth oikein uhkaili, mutta hänellä ei tuntunut olevan lainkaan ymmärrystä siitä, mitä seisajaisten aikaan juhlittiin. Hän ei ripustanut sukkaa ikkunalaudalle (tosin eivät muutkaan tehneet niin) hän ei tunnistanut kakkuja ja leivoksia, joita Ruth leipoi, eikä hän ymmärtänyt, miksi tämä valitti kanelin puutetta.
Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Mitä väliä sillä enää oli? He juhlivat seisajaisia omalla tavallaan ja juhlavan illallisen jälkeen he päättivät lähteä torille katsomaan sinne pystytettyä karusellia.
***
Myöhemmin Kit ajatteli että hänen olisi pitänyt pystyä jo tyhjästä torista päättelemään, että jokin oli pielessä.
Oli tietysti jouluseisajaisten aatto, ja useimmat ihmiset olivat kodeissaan nauttimassa juhlapäivällisen rippeistä, mutta aukiolla olisi silti pitänyt olla kulkija tai kaksi sulattelemassa ateriaa tai kiiruhtamassa juhlista kotiin. Mutta Kolmen hevosen aukio, joka oli saanut nimensä aukion keskelle pystytetyn patsaan mukaan, oli kaunis, lumen peittämä ja typötyhjä. Vain lumen rasahtelu heidän jalkojensa alla rikkoi hiljaisuuden ja ilmassa oli jotain omituisen…kimmeltävää.
Karuselli seisoi torin laidalla ja hohti vaaleanpunaisena ja kultaisena kuin avaamaton karamelli. Kit ei jälkeenpäin muistanut, kuka ehdotti karusellissa ajamista: ehkä Kara, joka piti hevosista, tai ehkä joku vain kiipesi hevosen selkään.
Joka tapauksessa, he kaikki valitsivat hevosen ja odottivat, että Darren sai kammettua karusellin käyntiin ja hypättyä oman ratsunsa selkään. Kitin valkoisella hevosella oli sininen harja ja häntä, ja se muistutti enemmän satujen kilttejä yksisarvisia kuin sotaratsuja. Ethan näytti happamalta: hänen hevosensa oli sentään asianmukaisesti ruskea, mutta sen harja oli vaaleanpunainen.
“Joko voidaan palata takaisin?” Vicky kysyi kun he olivat ajaneet kaksi kierrosta. “Minä haluan kaakaota ja keksejä, jos Merle ei jo syönyt kaikkia-”
Tytön sanat hukkuivat kirkaisuun, kun hänen hevosensa yhtäkkiä irrottautui tangosta ja kohosi ylös ilmaan.
Kit ojensi vaistomaisesti kätensä kohti Vickyä, mutta joutui samassa tarrautumaan oman hevosensa harjaan, kun se kohosi yhtäkkiä takajaloilleen ja jatkoi kohoamista, kunnes oli irrottautunut kokonaan karusellista. Hän piti kiinni kuin henkensä hädässä ja pystyi kirkaisuista päättelemään, että muille oli käynyt samoin.
Kolmen hevosen aukio jäi heidän alapuolelleen ja muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kun he kohosivat taivaalle. Kit puristi hevosen metallista harjaa, ja oli juuri kiskaissut hanskansa pois saadakseen paremman otteen, kun tajusi koskettavansa metallin sijaan oikeita jouhia.
Hänen allaan laukkasi valkoinen, siniharjainen hevonen, joka ei tuntunut lainkaan piittaavan siitä, että vielä hetki sitten se oli ollut kiinni karusellissa. Se juoksi eteenpäin pehmeästi mutta niin varmasti, ettei Kit uskonut suitsista kiskomisen auttavan lainkaan.
Kit uskalsi katsoa ympärilleen juuri sen verran että näki muiden seuraavan hänen hevostaan. Kara kirkui, mutta hänen huutonsa jäi korvissa humisevan tuulen alle. Ethan oli painautunut tiiviisti hevostaan vasten. Ja Vicky…
Vicky takoi hevosensa harjaa ja tuulen ylikin Kit kuuli hänen kiroilevan. Hän yritti huutaa tytölle, että tämän pitäisi lopettaa, mutta samassa hänen ratsunsa kaarsi alaspäin ja tarjosi hänelle näyn, jonka vain linnut olivat nähneet aikaisemmin.
Aesten kylpi valossa. Lyhtyjä, soihtuja ja kynttilöitä oli sytytetty joka paikkaan ja jopa köyhien murjut oli valaistu. Kaikkialla näkyi valaistuja ikkunoita, kuin pieniä keltaisia neliöitä, ja lumi peitti kaupungin vaippaansa niin, että näytti kuin sitä olisi ympyröinyt lempeä keltainen hohde.
Kit olisi nauttinut näystä, jos hän ei olisi parhaillaan ratsastanut siniharjaisella hevosella kaupungin yllä. Ehkä he olivat sittenkin syöneet jotain sopimatonta.
Lohdullinen ajatus katosi, kun hänen hevosensa kiihdytti taas vauhtiaan. Se laukkasi eteenpäin määrätietoisesti, kuin olisi menossa kotiin.
Samassa maisemat alkoivat vilahdella ohi. Kit tajusi heidän liikkuvan paljon nopeammin kuin oli mitenkään mahdollista, mutta ei aikonut alkaa kiistelemään taivaalla liitelevän karusellihevosen kanssa. Sen sijaan hän painautui tiiviisti sen harjaa vasten ja ihmetteli, miten hänen sormensa eivät olleet jo paleltuneet jääkalikoiksi. Hevosen taika selvästi piti hänetkin lämpimänä, muuten hän olisi jo pudonnut maahan yhtenä jääkimpaleena.
Oli vaikea sanoa, kauanko he lensivät pimeällä taivaalla kylien ja metsien yllä, mutta hiljalleen Kit huomasi maisemien muuttuvan. Kylät ja kaupungit jäivät taakse, ja maasto muuttui kumpuilevaksi. Puut olivat paksun lumipeitteen peitossa ja ja siellä täällä Kit näki pienen mökin, jonka pihalle oli asetettu jäälyhtyjä.
Tähän asti he olivat lentäneet suurinpiirtein puiden korkeudella, mutta nyt hevonen kaarsi ylöspäin. Kit tajusi maastonkin nousevan yhtäkkiä äkkijyrkästi pystyyn, kuin he olisivat tähän asti matkanneet vuoren viertä ja olisivat nyt nousemassa sen laelle. Kun hevonen oli tarpeeksi korkealla, hän tajusi, että he olivat todella nousseet vuorenrinnettä ylös ja nyt heillä oli täydellinen näkymä sen alapuolella aukeavaan laaksoon.
Laakso oli täynnä valoa. Siellä oli pieniä mökkejä rakennettuina vieriviereen, suuria rakennuksia, joista tuli sisään ja ulos punapukuisia ihmisiä ja…Kit siristi silmiään.
Olivatko nuo poroja?
Hevonen alkoi laskeutua. Kit tarttui tiukasti sen harjaan pysyäkseen kyydissä ja vilkaisi muita. Kaikki heistä olivat edelleen mukana, tosin Kara näytti hiukan merisairaalta ja Vicky kiskoi hevostaan harjasta. Vasta nyt Kit tajusi että he lensivät muodostelmassa: Vicky ensimmäisenä, Kit ja Kara hänen takanaan, ja loput perässä.
Kaikki kuusi hevosta laskeutuivat samaan aikaan ja niin pehmeästi, että Kit tuskin huomasi sitä. Hän hyppäsi alas heti kun hevonen pysähtyi, nojasi hetken polviinsa ja kiitti esi-isiään siitä, että lentomatka, vaikkakin sitten maaginen, oli viimein ohi.
Muut laskeutuivat hekin hevostensa selistä. Ruth ja Ethan tointuivat molemmat nopeasti, mutta Darren hoippui kuin merisairas, ja Kara lysähti samantien hankeen. Kit etsi katseellaan Vickyä, mutta ei löytänyt tätä.
He olivat laskeutuneet suuren rakennuksen eteen. Ovi avautui ja valtava, punaiseen takkiin pukeutunut mies astui ulos.
“Tervetuloa”, mies lausui. Se olikin ainoa, mitä hän ehti sanoa, ennen kuin Vicky hyökkäsi hänen kimppuunsa.
