Joulu jona maailma mustui (S • pikku-Jonin murheellinen joulu • raapalejoulukalenteri, 25/25)

[Waulish]

S ✴ originaali

Olen muutamana viime vuonna kirjoittanut joulukalenterin Varauksia ja purkauksia -sarjaani, mutta tällä kertaa tuntui sopivalta täydentää toista originaalisarjaani, Murtovesiä. Tämä joulukalenteri kertoo joulusta, jona Jonin elämä muuttui täysin. Joni on tässä 10-vuotias ja nelosluokalla – hui miten pieni! Tämä kalenteri luultavasti tarjoaakin minulle jonkin verran haastetta tähän loppuvuoteen, sillä en ole pahemmin lapsihahmoista kirjoittanut. Kaikki osat ovat tasan satasanaisia raapaleita. Tarinan lukeminen ei vaadi aiempaa hahmotuntemusta!

Tämä ei ole onnellinen joulukalenteri, ihan niin kuin minunkaan joulukuuni ei ole tänä vuonna erityisen onnellinen, mutta kaiken mustuudenkin keskellä pilkahtelee varmasti kuitenkin toivo. Toivottavasti itse kunkin loppuvuosi on mahdollisimman valoisa! ♥

✴

1.

Opettaja oli järjestänyt 4E:lle jokavuotisen joulukalenterin. Jokaiselle oppilaalle oli arvottu oma päivä, jona saisi avata luukun – tai oikeastaan pussukan, joka roikkui taululle kiinnitetystä pahvikuusesta.

Joni oli vuorossa heti joulukuun ensimmäisenä. Hän arvuutteli, mitä pussukasta paljastuisi. Toivottavasti ei kiiltokuvaa. Opettaja oli mielettömän mieltynyt niihin, mutta Joni ei tajunnut niitä ollenkaan. Eihän niissä ollut liimapintaakaan. Osa oli sitä paitsi melkoisen rumia.

Kun Joni sujautti kätensä pussukkaan, jokin jähmetti hänet. Oli kuin ilma ympärillä olisi yhtäkkiä kovettunut betoniksi. Jotain hyytävää holahti sisuskaluihin.

Se oli tapahtunut. Hän ei voinut tietää sitä, mutta silti hän tiesi.

Puolentoista kilometrin päässä ankeassa sairaalahuoneessa sydän oli lakannut lyömästä.

[Pahatar]

Hienoa, että sinäkin kirjoitat joulukalenteria. En ole lukenut aikaisemmin Murtovesiä, joten Joni oli minulle ihan uusi tuttavuus, mutta se ei haitannut lukemista millään tavalla.

Tämä oli surullinen ja myös pahaenteinen ja todella pysäyttävä. Silti pidin tästä todella paljon, vaikka pelkäänkin, mahtaako pienelle Jonille tulla yhtään iloa tänä jouluna. Ilmeisesti hän menetti tässä jonkun itselleen todella tärkeän ja läheisen ihmisen, ja jo ajatus siitä tuntuu ihan hirveältä. Tämä oli kuitenkin näitä "kärsin, mutta olen onnellinen" -tekstejä, ja odotan jo nyt kovasti, miten tämä tulee jatkumaan. Ja olihan tässä huumoriakin näissä Jonin ajatuksissa kiiltokuvista, ne eivät tosiaan ole varmaan ikinä olleet pienten poikien ykkösjuttu.

Kiitos paljon, kun kirjoitat tätä meille kaikille. Toivon sinullekin kaikista ikävyyksistä huolimatta niin hyvää joulunodotusta kuin vain mahdollista.

[Vendela]

Onpa kivaa, että kirjoitat, vaikka sitten tämmöistä synkkää tarinaa. Mielenkiintoista päästä kurkistamaan Jonin lapsuuteen, ja tämä alku jo näyttikin että musta joulu on tulossa Voimia kirjoittamiseen, toivottavasti tämä omalta osaltaan helpottaa omaa joulunodotustasi tänä vuonna ♥

Jään seurailemaan tätä

Vendela

[Thelina]

Wallen joulukalenterit <3 nyt yritän pysyä mukana ja ehtiä kommentoidakin! Minäkään en ole tainnut lukea aiemmin tätä sarjaa, mutta heti heräsi muistoja omasta ala-asteesta, kun luokassa oli vastaava joulukalenteri. Joni selvästi aavistaa jotain, josta ehkä selviää pian lisää. Uskon, että osaat hyvin kirjoittaa lapsihahmosta, ainakin siltä vaikuttaa<3 kiva päästä seuraamaan tätä!

[Waulish]

Tämäpä alkoi lupaavasti, kun heti toinen luukku myöhästyy. Minulla on tosi kiireinen tämä alkukuu, mutta pian pitäisi helpottaa. Onpa hauskaa, että tänne on löytänyt lukijoita! ♥

Pahatar, hienoa kuulla, ettei hahmon tuntemattomuus haitannut lukemista! Ei sen pitäisikään haitata, sillä sarjan muissa tähänastisissa teksteissä Joni on jo aikuinen mies ja tämä joulukalenteri on vain pieni kurkistus hänen lapsuuteensa. Jonin joulukuu sai kyllä synkän käänteen heti alkuunsa, ja lohduttomia hetkiä on vielä luvassa, mutta onneksi ripaus toivoakin on murusteltu mukaan. Hauskaa, että hippunen huumoriakin löytyi pikku-Jonin ajatuksista! Hän ei tosiaan taida olla ihan kiiltokuvien kohderyhmää, heh. Kiitos paljon sinulle!

Vendela, kivaa että olet löytänyt tänne ja jäät seurailemaan! Mietin jo, etten kirjoittaisi tänä vuonna joulukalenteria, mutta jotenkin ajatus tästä tarinasta veti minua puoleensa. Kirjoittaminen on hyvä tapa käsitellä ikäviäkin asioita, ja uskon kyllä, että tähän kalenteriin uppoutuminen keventää joulumieltäni tänä vuonna. Lämpimät kiitokset!

Thelina, onpa hauskaa että joulukalentereistani on jäänyt lämpimiä muistoja! Ja hauskaa on sekin, että heti ensimmäinen luukku onnistui herättämään muistoja omasta lapsuudesta. Meilläkin oli luokassa joulukalenteri, ja siitä ammensinkin tähän inspiraatiota - vaikkakaan en muista kuollaksenikaan, mitä sen luukuista oikein paljastui! Lapsihahmosta kirjoittaminen on jännittävää, mutta ainakin tulee kokeiltua jotain uutta, jos ei muuta. Kiitoksia kovasti!

✴

2.

”Rohkeasti vaan, ei siellä mittään purevaa oo”, opettaja tokaisi hymyä äänessään.

Joni säpsähti takaisin luokkahuoneeseen. Hän tunsi luokkatovereidensa katseet selässään, kuuli huvittuneet hymähdykset. Hän vetäisi kätensä pussukasta ja tuijotti kämmenellään lepäävää esinettä, mutta hänen mielensä oli yhä toisaalla. Silmät näkivät, mutta aivot eivät ymmärtäneet.

Vasta pulpetissa Joni osasi yhdistää esineen käyttötarkoitukseensa: se oli iso, värikäs pyyhekumi, joka esitti joulupukkia lahjasäkki olallaan. Pukki hymyili leveästi, mutta Jonista hymyssä oli jotain pielessä.

Ympäristössäkin oli jotain pielessä. Opettaja ohjeisti ottamaan äidinkielen tarinavihkot esiin. Pulpetinkannet kolahtelivat. Seinäkello raksahti uuden minuutin merkiksi. Ulkona leijaili lunta.

Kaikki oli tuttua ja tavallista, mutta mikään ei ollut ennallaan.

[Vendela]

Tässä on mielenkiintoinen asetelma. Siis tuo, että Joni näkee/vaistoaa jotain, mutta lukijallekaan ei ole vielä aivan selvää että mistä on oikeastaan kyse. Tulee semmoinen fiilis, että tässä on jotain maagista, mutta ihan varma ei voi olla Tosi kiva, vaikka toki tuntuu samaan aikaan myös surulliselta että jotain todella ikävää on juuri tapahtunut.

Tykkään myös siitä, että tämä jatkuu (ainakin nyt tässä osassa) siitä mihin edellinen luukku jäi

Huomiseen!

Vendela

[Pahatar]

Tässä toisessa luukussa tuli niin hyvin esiin Jonin sisäisen maailman ja ulkomaailman välinen ero. Juuri tuoltahan se tuntuu, kun on itse kokenut jotain merkittävää, ja tässä tapauksessa niin lohdutonta. Silloin se, että ulkonaisesti elämä jatkuu ennallaan, mahtaa tuntua aivan oudolta ja epätodelliselta. Joulupukin iloinen hymy kumissa on tietenkin kuin toisesta maailmasta.

Sydäntä särkee, ja samalla odotan kovasti, miten tämä jatkuu.

[Waulish]

Vendela, olen mielissäni siitä, että pidät asetelmaa mielenkiintoisena! Olen nimittäin yrittänyt tuoda näihin ensimmäisiin luukkuihin sellaista pahaenteistä tunnelmaa, että jotain on tapahtunut, mutta vielä ei ole varmuutta siitä, mitä. Pian se kuitenkin varmasti selviää. Tulevissa luukuissa otetaan luultavasti välillä vähän pidempiäkin aikahyppyjä, mutta tuntui sopivalta aloittaa tällä tavalla, että tapahtumat ovat suht suoraa jatkumoa, joten kiva jos se on toiminut. Kiitos paljon!

Pahatar, hienoa kuulla, että Jonin sisäisen maailman ja ulkomaailman ero välittyi ja sai samaistumaan! Yritinkin tuoda esiin juuri sellaista epätodellista oloa, kun on kokenut jotain kammottavaa, mutta muut eivät tiedä siitä mitään ja ympärillä kaikki on aivan arkista ja tavanomaista. Kivaa, että odottelet tarinalle jatkoa! Kiitos paljon!

✴

3.

Epätodellinen olo sinnitteli vielä sittenkin, kun Joni iltapäivällä käveli kohti kotia. Pakkanenkaan ei muistuttanut todellisuudesta kipristelemällä varpaissa.

Joni hoki itselleen kuvitelleensa kaiken. Aamuinen hetki oli ollut jokin kohtaus. Ukki tapasi sanoa, että joku käveli haudan yli, jos sydämestä otti. Joni ei ymmärtänyt sanontaa, mutta kävellessään hän takertui siihen kuin pelastusrenkaaseen. Kukaan ei ollut koskaan kuollut ukin tuntemusten seurauksena, joten ehkä Joninkin kohtaus oli ollut harmiton. Sitä paitsi eikö Joni olisi haettu koulusta kesken päivän niin kuin elokuvissa, mikäli jotain todella olisi tapahtunut?

Kun Joni näki isänsä keittiönpöydän ääressä papereita edessään, puhelin korvallaan ja kasvot harmaina, hän tiesi kaiken olevan totta.

[Waulish]

4.

Joni meni suoraan huoneeseensa. Hän ei halunnut kuulla isän puhelinkeskustelua. Niin kauan kuin kukaan ei sanoisi mitään, Joni voisi pidellä pelastusrengastaan. Vaikka hän tiesi, että hyökyaalto ahmaisisi hänet pian, hän voisi vielä ummistaa silmänsä. Niinpä hän levitti läksyt pöydälleen.

Isä ei koputtanut astuessaan sisään. Oli epätavallista, että isä kävi Jonin huoneessa, mutta vielä epätavallisempaa oli, että isä istuutui Jonin sängylle. Äiti puolestaan tapasi istua siinä. Siinä äiti oli istunut keväällä kertoessaan, ettei parantumisesta ollut enää toivoa.

Kun isä puhui, Joni ei irrottanut katsettaan maantiedon monisteesta. Kun silmissä alkoi kirvellä, hän nipisti rannettaan.

”Kyllähän me miehet pärjätään, eikö.”

Sitten isä lähti.

[Waulish]

5.

Joni teeskenteli nukkuvaa, kun mummi ja ukki kyläilivät vielä saman illan aikana. Joni piti äitinsä vanhemmista – isän vanhemmat asuivat kauempana ja olivat etäisempiä –, mutta hän ei halunnut jutella. Isäkään ei ilmeisesti halunnut, sillä hänen vastauksensa olivat lyhyitä. Mummi niiskutti välillä. Ukin ääni oli tavallistakin karheampi.

Joni ei halunnut kuulla keskustelua, mutta jotain tunkeutui tyynynkin läpi – jotain sairaalasta, jotain hautajaisista, jotain Jonista. Joni tuijotti seinää nakertaen Herra Puputin korvaa, sitä toista joka vielä oli jäljellä. Herra Puputti oli Jonin vanhin pehmolelu, joka sitä nykyä asutti kirjahyllyä.

Yksi äidin lempikertomuksista oli se, miten Joni oli vauvana imeskellyt Puputin korvaa mieluummin kuin tuttia.

[Vendela]

Tämä on kyllä sydäntäsärkevä joulukalenteri 💔😢

Ihan hirveästi ei ole sanoja tähän. Jotenkin tästä tekee surullisen se, ettei asioita sanota suoraan.

Tämä on nyt ihan tynkäkommentti, mutta halusin vain sanoa että olen edelleen tätä lukemassa.

Vendela

[Waulish]

Vendela, ymmärrän tuntemuksesi hyvin, ja jaan ne itsekin. Jonin elämänpiirissä on nyt surullisen paljon tällaista kiertelyä, kaartelua ja välttelyä. Tässä luukussa pikkuisen jo jotain muutakin, mutta sekään ei vielä oikein taida helpottaa Jonin oloa. Tämä alkukalenteri on tosi synkkä, mutta luvassa on myöhemmin onneksi vähän valoakin. Kiitos paljon sinulle, kun kuljet matkassa mukana!

✴

6.

Joni olisi saanut jäädä kotiin loppuviikoksi. Isä oli soittanut opettajalle, ja opettaja oli kuulemma suositellutkin sitä. Joni ei kuitenkaan halunnut jäädä. Mitä hän olisi kotona tehnyt? Koulunkäynti oli hänen tehtävänsä ja tarkoituksensa.

Joni alkoi katua päätöstään, kun opettaja heti aamunavauksen jälkeen veti hänet syrjemmäs juttelemaan. Myöhemmin opettaja paimensi kaikki luokan takaosassa sijaitsevaan satusyvennykseen ja alkoi puhua kuolemasta ja Jonia kohdanneesta suuresta surusta. Joku alkoi itkeä, ja Joni tuijotti visusti ikkunaan. Kai kaikkien sitten piti tietää, mutta siinä menivät viimeisetkin tavallisuuden rippeet.

Hänestä tuntui, että loppupäivä häntä vilkuiltiin kuin kummajaista. Välitunnilla kukaan ei kysynyt häneltä, halusiko hänkin kisata korkeimman kiipeilytelineen huiputtamisesta.

[Waulish]

7.

Jonin oli vaikea keskittyä pianotunnilla. Hän ei ollut pysyä Vanhan holvikirkon temmossa, eikä kappaleen iloisuus resonoinut hänessä. Silti hän oli mieluummin naapurissa kuin kotona.

”Mitä jos piettäs paussi?” Alli ehdotti. ”Sinähän viimeksi tykkäsit niistä minttusuklaakekseistä?”

Alli oli vanha ja ryppyinen ja kova leipomaan. Pieni talo tuoksui aina hyvältä. Jonia kiehtoi se, miten niin kyhmyiset ja kömpelönnäköiset sormet saattoivat olla niin ketterät, olipa kyse sitten pianonsoitosta tai leipomisesta.

”No, mikä painaa?” Alli kysäisi asetettuaan keksilautasen Jonin eteen.

Joni vilkaisi pimenevään iltaan ja ajatteli kotia. Hän ajatteli sen hiljaisia, hämäriä huoneita.

Kun hän tunsi olkapäällään kyhmyisten sormien lempeän kosketuksen, hän alkoi itkeä.

[Skorpioni]

Olen seuraillut tätä alusta asti ja ehdin nyt jättää nyt pienen kommentin! Vaikka jouluun helposti mieltää kaikkea onnellista ja valoista, tapahtuu silloinkin kaikkea ikävää ja kurjaa. Tällaista synkkää tarinaa on ollut kivakin lukea kaiken muun pehmeän joulun keskellä. Tulee kyllä niin surku Jonin puolesta monestakin syystä. Tuntuu pahalta, että hän on ollut koulussa kun äiti on ollut huonossa kunnossa sairaalassa eikä ole saanut olla äidin vierellä. Ja tuo, että opettaja vain lupaa kysymättä kertoo kaikille, kun varmastikin Joni olisi halunnut vain olla rauhassa koulussa. Tässä on ylipäänsä paljon hienoja puolia ja herkkyyttä. Toivon kuitenkin, että jotain vähän valoisempaakin on vielä luvassa ☺️

[Waulish]

Skorpioni, kivaa että olet seuraillut tätä pientä kalenteria! Joulu on tosiaan helppo mieltää sellaiseksi valon ja ilon juhlaksi, mutta siinä on monelle myös kääntöpuolensa. Olen tykännyt tuoda kalentereihini hieman joulumelankoliaa, joskin tämä taitaa olla kaikista synkin. Paljon on nyt koettelemuksia pienen ihmisen joulussa, mutta kyllä siihen vielä vähän valoakin valetaan tämän kalenterin aikana. Kiitoksia paljon sinulle!

✴

8.

Jonia hävetti vielä kotonakin. Isä sanoi aina, ettei pienistä kannattanut vetistellä, ja Allin esittämä kysymys jos mikä oli ollut pieni. Eihän yksi kysymys tehnyt yhtään todellisemmaksi sitä, mikä oli jo valmiiksi totta.

Joni sanoi isälle, ettei ollut nälkäinen – hän oli saanut minttusuklaakeksejä mukaansakin – ja meni tekemään läksyjä. Eurooppalaisten pääkaupunkien nimistä olisi tiedossa koe.

Kun Joni avasi penaalinsa, sieltä kurkisti joulupukkipyyhekumi. Ilme oli yhtä iloinen kuin ennenkin – yhtä teennäinen.

Kiukku valtasi Jonin. Ennen kuin hän tajusi, mitä teki, hän oli ottanut lyijykynän ja survonut pukin molemmat silmät ilmeettömiksi kuopiksi.

Hän repi kumin riekaleiksi niin kuin hän olisi halunnut repiä äidin syövän.

[Thelina]

Voih, sydäntä särkee Jonin puolesta! Isä on vaitonainen, mutta onneksi opettaja ja piano-ope välittävät, vaikka Jonista tuntuikin kurjalta että koulussa ope halusi kertoa kaikille. Tykkäsin muuten opettajan murteesta, pieni mauste mutta toimii hyvin! Kumpa joku sanoisi Jonille, että hän saa surra ja itkeä, nyt pukkikumi sai tuta nuo tunteet itsessään. Osaat hyvin ja todentuntuisesti kirjoittaa tästä aiheesta, kiitos!

[Waulish]

Thelina, huojentavaa kuulla, että olet kokenut tähänastisen tarinan todentuntuisena! On tuntunut välillä vaikealta astua kymmenvuotiaan saappaisiin, vaikka onhan sitä itsekin joskus ollut lapsi. Samalla se on ollut kuitenkin mielenkiintoista ja virkistävää, jotain uutta ja erilaista. Minäkin toivon, että Joni saa vielä oppia sen, että itkeminen ja sureminen on ihan okei ja joskus tarpeenkin, jopa välttämätöntä. Kiitoksia kovasti sinulle!

✴

9.

Koulukuraattorin huoneessa oli jouluista: ikkunassa tanssahteli paperitonttuja, ja hyllyköstä roikkui iloisenvärisiä joulupalloja. Nainen ei näyttänyt iloiselta, vaan myötätuntoiselta. Hän yritti jatkuvasti tavoittaa Jonin katseen, ja jotenkin se ärsytti Jonia. Joni ei olisi halunnut edes olla siellä, mutta opettajan mielestä se oli ollut hyvä idea. Joni joutuisi viettämään siellä yhden välitunnin joka perjantai aina joululomaan asti.

”Entäs sun isä?” koulukuraattori kysyi. ”Onko se kovin surullinen?”

Naisen äänikin oli myötätunnosta lämmin. Sekin ärsytti Jonia. Joni ei ymmärtänyt, miksi kaikki halusivat tietää kaikkea. Hän kohautti olkiaan ja piti katseensa puupöydän oksansilmässä.

”Teillä on onneksi toisenne. Sun isällä ja sulla.”

Sitten kello onneksi soi.

[Waulish]

10.

Perjantai-ilta merkitsi vielä yhtä koettelemusta: jääkiekkoharjoituksia. Yleensä Joni meni niihin hyvillä mielin, mutta sillä kertaa hän olisi tehnyt mieluummin mitä tahansa muuta. Hän ei halunnut, että kokonainen joukkue saisi tietää. Isä vakuutteli, että Joni saisi itse kertoa, jos haluaisi; valmentajakaan ei vielä tiennyt. Joni kuitenkin epäröi. Hänellä oli sitä paitsi outo olo. Vatsassakin nipisteli.

Isä helisti autonavaimia ja naputti rannettaan kuin kelloa osoittaakseen. Joni riiputti päätään, mutta kurkotti takkinsa naulakosta.

”Mutta mulla on huo–”

”Nyt loppu se vikinä! Jos sinä jaksat pianoa pimputella, niin jaksat kyllä lätkääkin lätkiä.”

Sanoja säesti luunappi, joka napsahti Jonin otsaan.

Ainakin se sai vatsakivun väistymään.

[Altais]

Onpa ihanaa, että kirjoitat joulukalenteria pienen Jonin elämästä. Hän on jäänyt mieleeni aiemmista tarinoistasi, joissa hän on jo aikuinen, ja kipuilee monien asioiden kanssa, mutta toisaalta hänellä on aikuisessa elämässään aika paljon aiheita onneenkin. ❤️ Jotenkin hän on tehnyt minuun ihan erityisen suuren vaikutuksen, ja toivon hänelle kaikkea hyvää, ja että asiat järjestyisivät ja hänkin saisi kokea onnellisia hetkiä ja rakkautta, joka auttaa luottamaan siihen, että aina ei tarvitse muistaa olla varuillaan ja pitää kaikkia tunteita sisällään.

Tämä lapsuuden surullinen joulu auttaa ymmärtämään häntä vielä paremmin, vaikka muistankin, että hän aikuisenakin ajatteli edelleen äidin poismenoa ja sitä, millaiseksi elämä muuttui hänen jäätyään kahdestaan isän kanssa. Minusta tässä tarinassa pieni Joni on oikein hyvin tunnistettavissa omaksi itsekseen. Voihan olla, että jotkut lapset kaipaisivat tuollaisen tilanteen keskellä hirveästi keskusteluapua ja sitä, että hänen kokemastaan puhutaan avoimesti, mutta yhtä lailla moni varmaan kokisi, että olisi kiva saada edes jossain olla ihan tavallisesti ilman, että kukaan tietää. Jonin kohdalla on tosi uskottavaa, että hän reagoisi tällä jälkimmäisellä tavalla, ainakin jos ei häntä osaa lähestyä riittävän hienotunteisesti. Tuli paha mieli hänen puolestaan, kun pakotettiin käymään kuraattorilla säännöllisesti, vaikka sillä varmaan ihan hyvää tarkoitettiinkin. Kokemuksena varmasti tosi kiusallinen, niin kuin sekin, kun opettaja kertoi hänen suru-uutisensa koko luokalle. Ja ihan erityisen surullista on, miten hän ei saa isästään ollenkaan sellaista tukea, jota tarvitsisi, ehkä jopa ihan päinvastoin.

Kiitos, kun kirjoitat tätä! ❤️ Niinhän se on, ettei joulu ole kaikille onnellista aikaa, ja että varsinkin läheisensä menettäneelle voi tällainen ilon ja yhdessäolon juhla olla erityisen raskas.

[Vendela]

Voi että Todella surullisia luukkuja. Jotenkin harmittaa tosi paljon Jonin puolesta, kun hänellä ei itsellään ole oikein mitään työkaluja pitää elämänsä rippeitä kasassa vaan muut päättävät kaikesta. Opettaja, isä, kuraattori...

Edelleen tätä lueskelen, vaikka nyt jäikin useampi luukku välistä flunssan takia. Mutta kiva kun nämä ovat näin lyhyitä niin pääsee helposti kyytiin mukaan Ja hyvä kuulla, jos siellä on jossain vaiheessa joku valonpilkahduskin tulossa!

Ymmärrän hyvin, että aikuiset haluavat vain auttaa mutta eivät oikein osaa tehdä sitä oikein. Toki, aika harva varmasti osaa auttaa toista surun keskellä ellei siitä ole omaa kokemusta. Ja sittenkin vielä jokainen käsittelee asiat eri tavalla. Toivon vain, että Joni löytää jonkun tavan purkaa surua. Samoin kun toivon, että Jonin isä löytää oman keinonsa. Uskon, että hän on välittömästi katunut tuota luunappia, tai näin ainakin haluan uskoa.

Kiitos taas, seuraavaa luukkua odotellen!

Vendela