Title: Niin iso juttu
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Characters: Nanjou Kojirou (Joe), Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Ystävyysdraama
Rating: S
Disclaimer: En omista hahmoja enkä SK∞a muutenkaan. Minulle ei myöskään ole maksettu tämän kirjoittamisesta.
Summary: Kumpikaan heistä ei odota sitä suurella innolla, mutta Kaoru on iloinen siitä, että on saanut kutsuttua Kojiroun mukaan. A/N: Osallistuu haasteeseen
Aina Eka Kerta V, aiheena
Ensimmäiset oharit. Matchablossomista kun on kyse, niin ajattelin, että totta kai tämäkin ”eka kerta” on tapahtunut niin, etteivät he ole vielä lähelläkään aikuisikää. Kuvittelin heidät tähän noin 13–14-vuotiaiksi, vaikka onhan niitä ohareita voinut hyvinkin tapahtua jo paljon aikaisemminkin. (Niin ja mulla on headcanon, että Kaorulla olisi häntä n. 12-15 vuotta vanhemmat isosisko ja -veli, mihin tässäkin ficissä vähän viitataan.)
Idea ei ole mikään kaikkein uusin, koska oon odottanut juuri tätä haastetta, että pääsen sen kirjoittamaan, mutta mulla ei ole missään vaiheessa ollut tiedossa, mikä on tämän loppuratkaisu. Enkä sitä kirjoittaessakaan vielä tiennyt, ja annoinkin vain hahmojen ja tarinan viedä minut mukanaan ja saattaa tekstin loppuun sillä tavalla
Ja kyllä se ainakin jotenkuten onnistui. Jos ei muuta niin ainakin tuli valmista XD
Niin iso juttu”Onko sinulla ensi viikon lauantaina mitään menoa?” Kaoru kysyy Kojiroulta lounastunnin aikana. Koska on kaunis ilma, he ovat päättäneet syödä eväänsä ulkona ja ovatkin vallanneet käyttöönsä pihan perimmäisen penkin, joka jää juuri sopivasti varjoon tarjoten hieman suojaa armottomalta Okinawan auringolta.
”Eipä oikeastaan”, Kojirou vastaa saatuaan suunsa tyhjäksi. ”En ole miettinyt koko asiaa vielä. Kuinka niin?”
”Koska silloin on tätini ja siskoni yhdessä työstämän ikebananäyttelyn avajaisilta. Se on oikeasti vain kutsuvieraille, mutta tietysti minunkin pitää osallistua; sisko haluaa koko perheen paikalle. Sain kuitenkin luvan pyytää jonkun kaverini mukaan, joten… tulisitko sinä?”
”Ikebananäyttelyyn? Joka on vain kutsuvieraille?” Kojirou toistaa varovaisesti. Hän tietää kyllä, että Kaorun täti on ikebanataitelija ja isosisko seuraamassa tämän jalanjäljissä, mutta ei hän odottanut tulevansa kutsutuksi näyttelyyn, jossa on esillä näiden tekemiä kukka-asetelmia. ”Kuulostaapa... fiiniltä.” Hän tunkee suunsa taas täyteen riisiä.
”Joo, ja tappavan tylsältä”, Kaoru tokaisee. ”Mutta ei se onneksi koko päivää kestä, ja siellä on kuulemma ruokatarjoilukin. Ja me voidaan ehkä lähteä sieltä ennen muita, niin ettei ihan ehditä kuolla tylsyyteen.”
”Minun täytyy kysyä lupaa vanhemmilta”, Kojirou vastaa sitten. ”Mutta kai ne suostuvat, kun kyse on kuitenkin tuollaisesta… Kun onhan se varmasti hieno tapahtuma, ja paikka täynnä sukulaisiasi ja muita ihmisiä, niin ettei voida tehdä ihan mitä sattuu.”
Se toisaalta voisikin olla hänen mielestään parempi vaihtoehto. Vaikkei Kaoru ole kuvaillut hänelle näyttelyn avajaisiltaa sen tarkemmin, hän jo näkee mielessään hienot mutta hillityt juhlat, joissa siemaillaan kalliita ulkomaisia juomia korkeista laseista ja käyttäydytään kuin oltaisiin menossa tapaamaan itse keisaria. Pystyisiköhän hän mitenkään sopimaan sellaiseen joukkoon mukaan?
”Jos päästään lähtemään pois ennen muita, sitten voidaan”, Kaoru hymyilee. Hänen katseensa siirtyy siihen, mitä Kojiroun lounaasta on jäljellä, ja ennen kuin tämä ehtii reagoida mitenkään, hän on napannut itselleen kroketin tämän eväsrasiasta.
”Hei!” tämä huudahtaa ja kostoksi pihistää itselleen Kaorun viimeisen tamagoyakin. ”Minä otan sitten tämän.”
Kaoru näyttää siltä kuin olisi jo valmis tappelemaan nyrkein ruoastaan, mutta lopulta hän tyytyykin vain tunkemaan Kojiroulta varastamansa kroketin kokonaisena suuhunsa. Kestää aikaa ennen kuin hän pystyy edes avaamaan suutaan puhuakseen.
”No, mutta miten on?” hän lopulta kysyy, vaikkei olekaan vielä saanut krokettia kokonaan syötyä. ”Jos saat luvan, tuletko?”
”Tulen, tulen”, Kojirou lupaa. ”Olettaen, että minulla on mitään sopivaa päälle pantavaa. Siellä pitää varmaan olla kimono?”
”Ei välttämättä, jos on muuten siistit ja tilaisuuteen sopivat vaatteet. Mutta onhan sinulla se kimono, jota olet käyttänyt uutenavuotena. Sen on ihan hyvä valinta. Eiväthän ne kuitenkaan mitkään hautajaiset ole.”
Kojiroun ajatuksissa ne kuitenkin voisivat ihan yhtä hyvin olla.
**
Päivät kuluvat, ja ikebananäyttelyn avajaisilta lähestyy. Kaorun ja Kojiroun keskusteluihin se ei kuitenkaan eksy paria mainintaa lukuun ottamatta. Kumpikaan heistä ei odota sitä suurella innolla, mutta Kaoru on iloinen siitä, että on saanut kutsuttua Kojiroun mukaan. Ystävän seurassa tylsätkin asiat tuntuvat ainakin vähän mukavammilta.
Lauantain koittaessa Kojirou ei kuitenkaan anna kuulua itsestään. Kaoru ei ensin pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, sillä ajattelee tämän vain saapuvan heidän luokseen etukäteen, niin kuin he ovat sopineet. Mutta kun kello lopulta alkaa olla jo niin paljon, että heidän on pikkuhiljaa alettava lähteä näyttelypaikalle, Kaoru nappaa kännykän käteensä ja soittaa Kojiroulle.
”Missä sinä oikein olet?” hän kysyy ennen kuin tämä on ehtinyt edes tervehtiä häntä. ”Meidän pitää kohta lähteä.”
”Olen elokuvissa”, Kojirou vastaa hiljaa.
”Mitä!?” Kaoru melkein huutaa puhelimeen. ”Elokuvissa!? Ikebananäyttelyn avajaiset alkavat pian, ja sinä olet ELOKUVISSA!?”
”Ai niin se näyttely… Olen pahoillani Kaoru, mutta Shimazaki pyysi mukaan ja maksoi vielä lippunikin! En voinut sanoa ei.”
Mutta sen sijaan voit lempata parhaan ystäväsi, jonka kanssa olit jo sopinut muuta. Kaoru ei saa sanottua sitä ääneen, vaikka haluaisi, eikä kykene edes kiroamaan Kojirouta alimpaan maanrakoon, vaikka mieli tekisi. Sen sijaan hän vain katkaisee puhelun kylmiltään mitään sanomatta ja pudottaa kännykkänsä sängylleen. Kojirou yrittää soittaa hänen peräänsä, mutta hän ei vastaa ja lopulta sulkee puhelimen kokonaan.
Kaorun sisällä kiehuu. Hän haluaa repiä kimonon yltään, polkea puhelimensa rikki ja etsiä Kojiroun käsiinsä, jotta voi lyödä tältä hampaat kurkkuun. Miten tämä kehtaakaan tehdä niin julmasti hänelle, ensin luvata tulevansa näyttelyyn hänen seuranaan ja sitten pettää ja hylätä hänet yhden säälittävän elokuvalipun takia?
Kaorun tekisi mieli huutaa ja raivota ja ehkä jopa vähän itkeäkin, mutta koska näyttelyn avajaiset lähestyvät, hän taikoo kasvonsa mahdollisimman ilmeettömiksi ja edustaviksi ja siirtyy olohuoneeseen odottamaan vanhempiaan ja käskyä mennä autoon. Vaikka hän onkin itse tullut petetyksi, hän ei aio rikkoa siskolleen antamaansa lupausta.
”Eikö Kojirou-kun tulekaan?” äiti kysyy Kaorulta, kun he laittavat kenkiä jalkaan.
”Hän… hän ei pääsekään tulemaan.” Kaoru ei halua kertoa vanhemmilleen koko totuutta, mutta ei Kojirouta suojellakseen; hän ei vain juuri sillä hetkellä jaksa käydä asiasta keskustelua yhtään kenenkään kanssa. Hänen on nyt keskityttävä tätinsä ja siskonsa ikebananäyttelyyn, edustettava omalta osaltaan perhettään, ja silloin on vain parempi, ettei kukaan tiedä, miten paljon häneen sattuu.
**
Kojirou yrittää soittaa Kaorulle samana iltana ja seuraavanakin päivänä suurin piirtein sata kertaa, mutta tämä ei vastaa. Puhelin pysyy kiinni ja Kaoru tavoittelemattomissa. Kojiroulla on kuitenkin pakottava tarve saada puhua tämän kanssa, ja niinpä hän lopulta päättää rullalautailla tämän kotiovelle asti, jotta hän pääsee sanomaan sanottavansa.
Kojiroun onneksi – tai epäonneksi – Kaoru on se, joka avaa oven. Tulijan nähdessään hän kuitenkin saman tien pamauttaa oven takaisin kiinni tämän nenän edestä. Kojirou rämpyttää ovikelloa uudestaan.
”Kaoru, avaa! Ole kiltti!”
Kaoru ei haluaisi avata. Vielä vähemmän hän kuitenkin haluaa, että Kojirou järjestää talon edessä jonkin kohtauksen, joten hän avaa oven uudestaan ja tuijottaa parasta ystäväänsä suoraan silmiin. Ilmeettömänäkin hän näyttää todella uhkaavalta.
”Mitä haluat?”
”Puhua”, Kojirou vastaa. ”Olen yrittänyt soittaa sinulle varmaan tuhat kertaa, mutta puhelimesi on kiinni.”
”Ehkä se on kiinni, koska
minä en halua puhua sinun kanssasi.”
Kaoru on vetämässä oven uudestaan kiinni, mutta sillä kertaa Kojirou änkeää väliin niin, ettei se onnistu.
”No jos et halua itse puhua, niin kuuntele edes. Minä pyydän. Ole niin kiltti.”
”Enpä taida olla.”
Sanoistaan huolimatta Kaoru kuitenkin päästää Kojiroun sisään. Hän lähtee saman tien marssimaan kohti huonettaan tietämättä itsekään, toivooko Kojiroun seuraavan häntä vai ei. On kuitenkin parempi, että tämä sanoo sanottavansa niin, ettei kukaan muu ole kuulemassa. Vanhemmat ovat onneksi takapihan terassilla istuskelemassa eivätkä siksi ole olleet todistamassa heidän aiempaakaan sananvaihtoaan.
Kojirou toden totta seuraa Kaorua tämän huoneeseen heti, kun on saanut riisuttua kengät jalastaan. Hän sulkee oven heidän perässään ja yrittää saada Kaorun katsomaan itseensä siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Olisi kiva puhua kasvoillesi.”
”Vai niin.”
”Eikä puhua selällesi.”
”Tiedätkö, mikä muu olisi kivaa?” Kaoru kysyy ääni yhtäkkiä tulistuneena ja käännähtää ympäri. ”Että pitäisit kiinni siitä, mitä on sovittu, etkä viime tipassa ilmoittaisi, että sori, menetkin leffaan jonkun toisen kanssa!”
Viha leiskuu hänen äänessään niin, että vaistomaisesti Kojirou ottaa askeleen taaksepäin.
”Joo tiedän, ja minä olenkin pahoillani siitä! Tein virheen, anteeksi. En vain ajatellut, että se olisi niin iso juttu.”
”No mitä sinä sitten ajattelit? Että minulle on ihan yksi ja sama, tuletko vai et? Vaikka erikseen pyysin sinua?”
”Niin no… Nehän kuitenkin olivat ensisijaisesti sinun perheesi juttu, ja niin hieno tilaisuus. En minä olisi sinne sopinut.”
”Mutta minä halusin sinut sinne!” Kaoru melkein huutaa. Hänen sisällään kytenyt pettymys ja viha nostattavat kyyneleet hänen silmäkulmiinsa. ”Sinä olisit ollut minun vieraani! Kutsuin sinut, koska ajattelin, että seurasi voisi tehdä koko illasta paljon siedettävämmän ja ehkä jopa hauskan! Luuletko muka, että minä sovin yhtään sen paremmin sinne kaikkien jäykkien, ylimuodollisten ja hienostelevien
aikuisten sekaan? Sellaisenako sinä minua pidät!?”
Se, että Kaoru on alkanut raivoamisensa aikana itkeä, iskee Kojirouta lujempaa kuin potku keskelle vatsaakaan koskaan voisi. Hän on alusta asti tiennyt, ettei ole toiminut tahdikkaasti, mutta nyt vasta kunnolla tiedostaa sen, miten pahasti onkaan satuttanut parasta ystäväänsä.
”Oliko siellä todella niin kamalaa ilman minua?” Kojirou puhuu paljon hiljempaa kuin Kaoru.
”Mitähän luulet!?”
Kojirou on hetken hiljaa. Sitten hän pudottautuu polvilleen ja painuu kumaraan. ”Kaoru, minä olen pahoillani, ihan oikeasti olen! En tajunnut, miten paljon läsnäoloni olisi sinulle merkinnyt. Minä jänistin, ajattelin etten sopisi sellaiseen tapahtumaan ollenkaan. Tein väärin, kun jätin tulematta, ja sinulla on täysi oikeus olla vihainen. Mutta minä silti pyydän, anna minulle anteeksi!”
Kaoru pyyhkii poskilleen valuneita kyyneljuovia kämmeniinsä ja kiroaa mielessään. Hän ei haluaisi itkeä Kojirounkaan nähden, mutta ei voi tunteilleen ja kehonsa reaktioille mitään. Hänen aikaisempi vuodatuksensakin alkaa tuntua typerän ylidramaattiselta, vaikka hän tarkoittikin joka sanaa.
”Nouse ylös”, hän komentaa tukahdutetulla äänellä. Kojirou nousee takaisin jaloilleen, ja silloin hän iskee nyrkkinsä päin tämän kasvoja. Viime hetkellä hän kuitenkin pysäyttää kätensä.
”Sen kun lyöt”, Kojirou sanoo. ”Olen ansainnut sen.”
”Niin olisitkin”, Kaoru vastaa väsyneesti. Mutta hän ei lyö. Jotain hyvitystä hän itselleen janoaa, mutta Kojiroun lyöminen ei ole hänen haluamansa ratkaisu. Sen sijaan hän vain istahtaa vuoteensa reunalle ja huokaisee syvään.
”Mitä minä voin tehdä? Että antaisit minulle anteeksi.”
”En tiedä.” Eikä hän todellakaan tiedä. Ihan noin vain hän ei pysty anteeksi antamaan, sen verran loukatuksi ja vihaiseksi hän edelleen itsensä tuntee, mutta ei ole helppoa sanoa, miten Kojirou voisi sen kaiken hyvittää. ”Anna minulle aikaa. Ja samalla lupaat, ettet enää ikinä lemppaa minua sillä tavalla!”
”Totta kai minä lupaan.”
Kaoru huokaisee uudestaan ja antaa selkänsä painua kumaraan. Hänen katseensa kiinnittyy lattialla lojuvaan tohvelipariin. Sen enempää miettimättä hän nappaa niistä toisen käteensä ja viskaa sen päin Kojirouta. Tossun kova pohja osuu tämän vasempaan olkaan.
”Ansaitsin tuon”, tämä toteaa melko surkeasti hymyillen.
”Mmm.”
He ovat hetken taas hiljaa. Kojirou ei tiedä, pitäisikö hänen yrittää vielä sanoa jotain vai kenties vain hyvästellä Kaoru ja toivoa, että maanantaina koulussa kaikki olisi ainakin suunnilleen niin kuin aina ennenkin.
”No? Oliko edes hyvä leffa?” Kaoru kysyykin yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Se elokuva, jonka vuoksi teit oharit. Oliko se edes hyvä?”
Kojirou naurahtaa hämillään.
”Oli se ihan okei.” Jollain tapaa sopisi lisätä perään ”mutta sinun seurassasi sekin olisi ollut parempi” tai jotain muuta yhtä imelää, mutta hän ei niin tee. Se nimittäin antaisi myös Kaorulle taas yhden syyn kritisoida häntä hänen väärästä valinnastaan, ja hän tuntee olonsa jo tarpeeksi kurjaksi.
Kaoru ei ensin vastaa mitään. Kojirou alkaa taas miettiä, pitäisikö hänen vain lähteä takaisin kotiin, antaa Kaorulle tämän pyytämää aikaa, mutta sitten tämä naurahtaa ilottomasti ja pudistaa päätään. ”Olisit nyt edes käynyt katsomassa jonkin hyvän elokuvan!”
Kojirou ei tiedä, mitä vastata. Hän päättääkin pysyä hiljaa ja vain odottaa, sanooko Kaoru vielä jotain. Puhumisen sijasta tämä kuitenkin suorastaa hyppää jaloilleen.
”Mennään katsomaan jokin parempi”, tämä ilmoittaa äänensävyllä, joka ei anna lupaa vastaväitteille. Eipä Kojirou tohtisi sanoakaan yhtään poikkipuolista sanaa.
”Nyt hetikö?” hän vain kysyy, kun Kaoru suuntaa huoneensa ovelle.
”Miksi ei? Vai oliko sinulla jotain muuta sovittuna Shimazakin kanssa?”
Kaorun äänensävy on hivenen kitkerä.
”Ei, ei ole”, Kojirou vastaa nopeasti. ”Mennään vain. Se on varmaan vanhemmillesikin ihan okei.”
”Totta kai se on”, Kaoru sanoo. Hän on aina ollut melko vapaa kulkemaan missä vain ikinä haluaakaan. ”Sinä maksat sitten minunkin lippuni.”
”Öh, okei.”
”Ja popcornit.”
Alkaahan siinä jo olla vähän hyväksikäytön makua, mutta Kojirouta se ei haittaa. Omasta mielestään hän on ansainnut senkin. ”Okei. Voin tarjota limutkin.”
Kaoru vilkaisee Kojirouta nähdäkseen ilmeen tämän kasvoilla ja hymyilee pienesti. Hän tietää kyllä saavansa rahat elokuvalippuun ja herkkuihin vanhemmiltaan vaikka heille molemmille, joten Kojiroun ei oikeasti tarvitse maksaa hänen puolestaan yhtään mitään, mutta se, miten nopeasti tämä hänen vaatimuksiinsa myöntyi, tuntuu hyvältä.
”Ja Kaoru… anteeksi vielä siitä eilisestä. Olen tosi pahoillani ja – ”
”Tiedän.”
”Jos haluat, voin mennä kanssasi katsomaan sen ikebananäyttelyn jonain päivänä. Vaikkei mitään avajaisjuhlaa enää olekaan.”
Kaoru pärskähtää, ja nyt hänen naurahduksensa kuulostaa jopa hivenen iloiselta. ”Oletko hullu? Ei todellakaan mennä! Siellä oli ihan kuolettavan tylsää! Väistit kyllä melkoisen luodin, kun et tullut sinne.”
Sellaista vastausta Kojirou ei odottanut saavansa. Hän tuijottaa Kaorua hivenen hämillään.
”Mennään nyt sinne elokuviin. Ja valitaan katsottavaksi jokin todella hyvä!”
Siihen kehotukseen hän onneksi tietää sopivan vastauksen. ”Okei!”
Kaoru katsahtaa Kojirouta taas kerran ja hymyilee. Vaikka eilisen tapahtumien muistaminen tuntuukin yhä ikävänä, kuristavanakin möykkynä hänen rinnassaan, on nykyhetken ja tulevaisuuden ajattelu mukavan lämmintä kuplintaa sen seassa. Ihan vielä hän ei ole valmis antamaan Kojiroulle anteeksi, mutta ei taida siihenkään enää kauaa mennä. Lupasihan tämä ostaa hänelle limunkin.
