Ficin nimi: Pitkä kotimatka
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Digimon Adventure
Genre: hurt/comfort, angst, vähän lopuksi fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus: Taichi/Yamato
Tiivistelmä: Taichin keinot käsitellä tunteitaan lähtevät käsistä.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, vähän lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Osallistun tällä ficillä
TROPES-haasteeseen hurt/comfortilla. Premissi olisi sopinut aika moneen fandomiin ja aika moneen hahmoon, mutta jotenkin nyt teki mieli kaivaa Digimon naftaliinista ja kirjoittaa näillä hahmoilla ja vieläpä minä-muodossa.
Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Pitkä kotimatka
Unen reuna repesi. Reiästä tulvi jotain kovaäänistä ja pistävää. Raotin silmiäni ja pilkkopimeä yksiöni tervehti minua. Jostain sinne kuitenkin tulvi valoa ja sitä samaa kovaa ääntä, joka oli keskeyttänyt uneni. Hyvin hitaasti ymmärsin, että ääni ja valo tulivat puhelimestani. Hapuilin sokkona puhelinta yöpöydältä ja tipautin samalla sanoitusvihkoni ja kasan kyniä.
”Haloo?” raakuin puhelimeen katsomatta edes kuka soitti.
”
Onko Taichi kanssasi?”
Ääni kuului Hikarille. Räpytin silmiäni, mutta vaikka Taichi olisi jostain kumman syystä ilmestynyt kotiini, en olisi nähnyt häntä pimeässä asunnossa.
”Mitäh?” raakuin lisää.
”
Hän ei vastaa minulle”, Hikari sanoi ja ymmärsin vasta sitten, että tämä kuulosti hätääntyneeltä ja siltä, että olisi itkenyt. Olin äkkiä paljon enemmän hereillä.
”Mitä?” kysyin uudelleen. Hikari huokaisi värisevästi.
”
Kävimme illalla kahvilla. Halusin jutella...siitä. Ja, no, hän oli…” Potkin peiton päältäni. ”
Minun oli pakko lähteä vihdoin, koska minulla on aikainen herätys ja yritin saada hänet lähtemään mukaani, mutta hän sanoi, että odottaa bussiaan mieluummin sisällä kahvilassa. En voinut jäädä pidemmäksi aikaa”, Hikari voihkaisi. Etsin katseellani vaatteita lattialta.
”
Hän oli juonut jo silloin pari kaljaa. Soitin hänelle vielä kotona, eikä hän vastannut. En pystynyt nukahtamaan, joten menin käymään hänen kotonaan. Hän ei ollut siellä ja minulle tuli paha aavistus...”
”Odota”, sanoin ja vedin puhelinta korvaltani. Sivunapista painettuani näin kolme tekstiviestiä Taichilta. Viimeisimmässä oli ääniviesti. Niiden aiheuttama merkkiääni ei ollut ilmeisesti herättänyt minua. ”Hän on laittanut viestejä. Viimeisin on puoli tuntia sitten.”
”
Voi ei”, Hikari valitti. ”
Soita, kun olet lukenut ne”, hän sanoi ja välittömästi katkaisi puhelun.
Mssä olet
yyamatoo
kuuntteke”
Kuuletko, Yamato? Yamatooo…” Taichi aloitti ääniviestinsä ja välittämättä siitä, että kello oli puoli kolme yöllä, laitoin kaiuttimen päälle, jotta kuulisin viestin samalla, kun etsin vaatteitani. ”
Enh mennyt kotiiin. Tai enshin… Shitten tulin tänne. Tuonne.” Naurua. ”
Lähhdin sieltäkin. Täällä on vähän mäskää. Mäskää. Märkää!” Kiskoin hupparin päälleni. Avaimet löytyivät eteisen naulasta. ”
Ssinä olet vallellut. Tämä on hausskaa. En rupea varoimaan.” Lisää naurua. Otin puhelimen, kypärän ja lähdin ovesta ulos. ”
Tuolla on sse aukio. Sse meidän aukio…” Ääniviesti keskeytyi.
”Hän on jossain televisioaseman lähellä. Siellä, missä taistelimme VenomVandemonin kanssa”, selitin Hikarille juostessani moottoripyörälleni. En ehkä saisi Taichia kotiin sen kyydissä, mutta se oli nopeampi kuin kulkea julkisilla.
”
Tulen perässä, mene äkkiä”, Hikari pyysi.
Yö oli jo lämmin kesän ollessa nurkan takana. Käytin jokaisen oikotien, laillisen ja laittoman, jonka tiesin ja huristin kohti televisioasemaa. Viestistä oli jo melkein tunti, joten toivoin, että Taichi oli yhä siellä. Joku pui minulle nyrkkiä polkupyöränsä selästä, kun huristin hänen ohitseen portaisiin, jotka eivät varmasti olleet tarkoitettu moottoriajoneuvoille. Kaahasin hiekkaista polkua joen vieressä ja nousin siltä takaisin autotielle. Kuulin tööttäyksiä takaani ilmaantuessani tyhjästä juuri vaihtuneiden valojen eteen risteykseen.
Tuttu pyöreä maamerkki aseman katolla näkyi valosaasteessa. Hidastin vauhtia ja tähyilin ympärilleni. Taistelupaikka oli kauempana saarekkeiden toisessa päässä ja ajoin melkein kävelyvauhtia pää viuhtoen ympäriinsä yrittäen nähdä merkkejä Taichista. Ympärillä oli pelottavan paljon vettä. Ajoin lähemmäs aukiota, josta Taichi oli puhunut, mutta tätä ei näkynyt missään. Talot olivat korkeita, kadut leveitä ja liikennettä oli kellonajasta huolimatta paljon. Hätä pakotti kurkkuani ja lopulta pysäytin pyörän kadun reunaan. Valitsin puhelimesta Taichin numeron.
”
Hhaloo.”
”Taichi!” parahdin puhelimeen. Tämä oli kuin olikin vastannut. ”Missä sinä olet?”
”
Yamatoo”, Taichi nauroi puhelimeen. ”
Mssä sinä olet?”
”Kysyin sinulta. Missä olet?” tavutin mahdollisimman selkeästi. Puhelimesta kuului suhinaa ja tömähdys sekä Taichin sadattelua.
”
Portata, hemmetin portata…” Taichi mutisi.
”Portaita missä?” ärjyin puhelimeen.
”
Enmnä tiedä”, Taichi valitti. ”
Mnä olin aukiolla. Ja puistossa. Ja nyt tässä on portaata. Porraita. Porraita.” Pakotin aivojani.
”Älä liiku minnekään.”
Pyöräni päästi kirskahduksen, kun hetken kuluttua säälimättä tiputin sen maahan päästessäni tuttuun puistoon, jossa muistin olevan runsaasti portaita. Lähdin juoksemaan puiston läpi huhuillen Taichia. Se oli aivan veden äärellä ja kiiruhdin askeleitani.
”Taichi!” huusin tyhjälle puistolle. Sitten kuulin vaimennetun äännähdyksen jostain edestä päin. Laukkasin ääntä kohti.
”Taichi!” henkäisin helpotuksesta nähdessäni tutun hahmon retkottavan selällään keskellä valkoisia, koristeellisia portaita. Taichin toinen jalka oli hänen selkänsä alla vaikean näköisessä asennossa ja hän hapuili käsillään kuin etsisi jotain, mistä ottaa kiinni, jotta pääsisi ylös. Pari porrasta alempana oli valkoinen muovipussi, josta valui nestettä. Taichilla oli vain valkoinen t-paita ja farkut päällään. Lasit hänellä roikkuivat yhä kaulassa, ehjinä ihme ja kumma.
”Yamato!” Taichi kommentoi nähdessään minut.
”Oletko kunnossa?” kysyin ja tartuin Taichin kasvoista ja kääntelin hänen päätään nähdäkseni, oliko hän ruhjonut itseään. Taputin hänen ylävartaloaan, mutta Taichi vain nauroi, eikä valittanut, joka olisi voinut ilmaista, että häneen sattui.
”Mitä shinä täälläh teet?” Taichi horisi ja elehti niin, kuin yrittäisi nousta ylös, mutta asento oli vaikea sellaiseen, joten hän vain keinahti vähän ja jäi makaamaan portaille.
”Etsin sinua”, huokaisin ja soitin sitten Hikarille, joka oli juuri astunut metrosta lähettyvillä. Hän lupasi tulla pian.
”Ja nyt lähdemme kotiin”, sanoin päättäväisesti, tartuin Taichia käsivarresta ja kiskoin hänet istumaan.
”Eikä!” Taichi kivahti riuhtoen irti otteestani, mutta pysyi joten kuten istuvassa asennossa. Tarkistin hänen taskunsa, että puhelin, lompakko ja avaimet olivat tallella ja heitin hänen kätensä olalleni.
”Kylläpäs”, sanoin, mutta Taichi tempoi kättään ympäriltäni.
”Ei, kun nyt kun sssinä tulit, voidaan jatkaa iltaa. Mennään Hikagagaan. Hikarigaan. Gaan!” Taichi keksi ja veti itsensä otteestani. Hän oli kännissäkin minua vahvempi. Hän peruutti minusta epävakaana ja hoksasi sitten muovipussinsa. Hän kauhistui.
”Eikä!” hän huusi ja kumartui pussia kohti, mutta onnistui vain mätkähtämään vatsalleen sen päälle. Lasia särkyi lisää ja irvistin. Taichi inahti siihen tyyliin, että häntä sattui.
”Voi helvetti”, ärisin ja nostin Taichin pussin päältä. Hänen valkoiseen paitaansa oli puhjennut pari reikää ja niiden ympärille levisi veriläikkiä. Ensiapupakkausta en tietenkään tajunnut ottaa mukaan. Missä oli Sora, kun häntä tarvittiin?
”Istu nyt siinä, helvetti soikoon”, karjaisin ja istutin Taichin alas yhdelle portaalle kauas muovipussista ja rikkinäisistä lasipulloista. Taichi mutristi huuliaan äänensävylleni, mutta pysyi aloillaan. Huokaisin syvään ja nostin hänen t-paitansa helmaa. Verta valui kahdesta isommasta haavasta ja muutama pienempi tihkui. Avasin taskulampun puhelimestani, että näkisin oliko niissä yhä lasia.
”Voidaan me näinkin jatkaa iltaa”, Taichi ehdotti ja tunsin hänen kädet kyljilläni.
”Sinä jatkat iltaa tasan -”
”Isoveli!”
Hädin tuskin ehdin katsettani kääntää, kun Hikari ilmaantui viereemme itku kurkussa ja vihainen ilme naamallaan.
”Hikari, mitä sinä täällä teet?” Taichi kysyi kuulostaen hetken verran selvemmältä kuin olikaan.
”Etsin sinua, senkin pölvästi!” Hikari kivahti ja katsoi kauhuissaan Taichin vatsan haavoja. ”Meidän pitää mennä sairaalaan”, hän sanoi.
”Eikä”, Taichi sanoi taas kuin kiukkuinen taapero.
”Minä luulen, että ne ovat vain pintanaarmuja”, huomautin ja katsoin Hikaria merkitsevästi. Ei olisi ehkä hyvä idea viedä Taichia sairaalaan, tämä ei halunnut edes lähteä kotiin. Hikari puri huultaan arpoen, mutta nyökkäsi lopulta. Hän kaivoi isosta repusta nenäliinapaketin, laastareita ja vesipullon ja ojensi ne minulle.
”Soitan taksin”, hän sanoi ja käveli kauemmas puhelin kädessään.
”En hhalua mennäh kotiin”, Taichi valitti, vaikka ei pyrkinyt pakoon, kun taputin kostutetulla nenäliinalla tämän vatsaa. Hän nojasi käsiinsä ja näytti vähän tyytyneen kohtaloonsa.
”Tiedän sen”, sanoin ja pyyhin pahimmat veret Taichin iholta sekä liimasin pari laastaria isoimpien haavojen päälle. Ne pitäisi tarkistaa vielä lasinsirujen varalta myöhemmin. Vedin paidan takaisin Taichin päälle ja kohottaessa katseeni, Taichi silmäili minua luomiensa alta.
”Yamato…” hän muotoili ja kumartui sitten oksentamaan viereensä.
Taksikuski nyrpisteli nenäänsä, vaikka Hikari näytti jotenkin reppuunsa mahdutettua ämpäriään, vannoen, että auto pysyisi puhtaana. Hikari sanoi pärjäävänsä ilman minua, mutta määrätietoisesti ajoin heidän perässään pyörälläni Taichin luokse. Raahasimme Taichin tämän rappuun ja asuntoon sisälle ja Taichi onneksi oksensi vasta juuri silloin, kun astuimme taksista ulos, sekä sillä sekunnilla, kun saimme oven takanamme kiinni hänen asunnossaan. Osa roiskui Hikarin kengille.
”Helvetin isoveli…” Hikari sanoi ja ihan pienen hetken pohdin, että en ollut tainnut koskaan kuulla Hikarin kiroilevan. Kunhan saimme Taichin sänkyyn kylkiasentoon, Hikari katsoi kelloon voihkaisten.
”Minulla alkaa lapsenvahtivuoro alle tunnin päästä”, hän irvisti ja vilkaisin itsekin kelloa, joka näytti olevan kohta melkein viisi.
”Selviän kyllä, minulla on vain pari luentoa iltapäivällä. Mene”, lupasin tytölle, joka ensin vakuutti pitävänsä puhelimensa koko keikan ajan päällä ja vannotti minua soittamaan, jos tarvitsisin yhtään missään apua ja lopulta lähti päätään pudistellen.
”Helvetin Taichi tosiaan…” huokailin ja aloin ensimmäiseksi riisua verisiä ja oksennukseen tahriintuneita vaatteita Taichin päältä. Taichi oli jokseenkin tajuissaan, hän osasi nousta istumaan, kun käskin ja höpisi jotain epämääräistä panemisesta, kun vedin häneltä lopulta bokseritkin pois. Olisin häätänyt hänet suihkuun vielä, mutta sitten hän tyhjensi vatsahappojaan makuuhuoneen matolle, joten päätin siirtää peseytymisen ajalle, kun hän ei enää laattaisi. Jätin hänet tiukasti kapaloituna peiton alle kylkiasentoon ja ämpärin sängyn viereen siksi aikaa, kun kävin viemässä maton ammeeseen. Heitin likaiset vaatteet pyykkikoriin, joka lainehti, joten tarkistettuani, että Taichi tosiaan pysyi kyljellään, pistin nopeasti koneen pyörimään.
”Yamato…” Taichi vaikeroi, kun tulin takaisin ja istuin hänen viereensä sängylle. Työnsin peittoa pois tieltä ja sytytin kirkkaan jalkalampun. Taichi sähisi sille.
”Ei näy lasinsiruja”, sanoin varmasti, vaikka pohdin, kehtaisinko soittaa Joun avuksi. ”Sattuuko niihin?” kysyin.
”Mihin?” Taichi kysyi ja pyöräytin silmiäni. Ja vaikka lasinsirut tuntuisivat, haavat sattuisivat myös, joten eroa olisi vaikea havaita.
”Mitä jos yrittäisit nukkua?” ehdotin ja vedin peiton takaisin Taichin päälle ja sammutin valon.
”Ei väshytä”, Taichi väitti, vaikka hänen silmänsä olivat suljetut. Silitin hänen isoa tukkapehkoaan ja hiljalleen hänen hengityksensä alkoi tasaantua.
”Yamato…” kuului äkkiä Taichin ääni, vaikka ehdin jo luulla tämän nukahtaneen. Olin hajamielisesti yhä silittänyt hänen hiuksiaan ja pohtinut siivotako heti eteinen vai vasta myöhemmin. ”Olenhan minä ihan normaali?”
Kumarruin alemmas laskien kasvoni aivan Taichin kasvojen eteen. Ne olivat painuneet puoliksi tyynyyn. ”Olet, vaikka mitä kukaan väittäisi.”
Taichi hymähti. ”Tykkään sinusta niin paljon”, hän huokaisi. Vaivaton tunnustus sai hengitykseni hetkeksi tiheäksi.
”Monista muista syistä olet epänormaali tosin…” mutisin, mutta Taichi ei reagoinut. Hän oli nukahtanut jo.
Taichin uni oli niin syvää, joten siivosin eteisen heti, koska jos yrittäisin torkkua, olin varma, että siivoaminen ei huvittaisi unien jälkeen. Kuuraamisen jälkeen rättiväsyneenä kaaduin olohuoneen sohvalle ja tuntui kuin olisin ummistanut silmäni vain pariksi minuutiksi, kun kuulin askelia ja oven paukahtavan kiinni. Hieroin silmiäni kuunnellessani Taichin oksentavan taas.
”Miksi minä olen alasti?” Taichi kysyi tullessaan vessasta. Hän oli kamalan näköinen. Tukka oli...no se nyt oli ihan normaalin näköinen, mutta hän oli kalpea, vaikka oli jo alkanut ruskettua kesän hiipiessä Tokioon, hänen silmänsä punoittivat, hänen vatsansa oli naarmuilla ja paikattu laastarein ja yksi haavoista tihkui verta.
”En jaksanut etsiä pimeässä vaatteitasi”, vastasin väsyneesti. Taichi irvisti minulle ja haparoi takaisin sänkyyn, missä vaikeroi. Menin yhdelle keittiön kaapille ja otin sieltä särkylääkkeitä. Toisesta kaapista nappasin vesilasin, jonka täytin vedellä ja vein ne Taichille. Hän imaisi lääkkeen heti ja särpi vähän vettä ja oli pakenemassa takaisin peiton alle, mutta pysäytin hänet.
”Enemmän”, käskytin ja tökkäisin vesilasia. Taichi nyrpisti minulle nenäänsä, mutta nousi puoliksi istuvaan asentoon ja alkoi juoda vettä lyhyin kulauksin. Istuin lattialle sängyn viereen ja nojasin pedin reunaan.
”Missä matto on?” Taichi kysyi juotuaan jonkin aikaa hitaasti.
”Pyykissä”, vastasin lyhyesti ja katsoin häneen läpitunkevasti. Taichi vastasi tuijotukseen suipistamalla suutaan ja sulkemalla sen vesilasilla. Hän piti sitä huulillaan kauan, mutta vesi ei juuri tyhjentynyt lasista.
”Minä odotan”, sanoin vähän tylsistyneenä, vaikka minua ei tylsistyttänyt yhtään. Oikeastaan minun teki mieli hypätä peiton alle Taichin kanssa ja rutistaa hänet tohjoksi. Taichi laski lasia ja jäi tuijottamaan sitä. Hän nojasi seinään, jota vasten sänky oli.
”Minä...en vain tajua”, hän huokaisi pitkän ajan päästä. ”Hän söi samassa pöydässä Agumonin kanssa, koki Vandemonin piirityksen ja tämä on se juttu, mikä…” Taichi hiljeni ja rypisti otsaansa vihaisena. ”Hänen piti olla se fiksumpi. Hän heitti isän ulos. Hän on maailman paras äiti”, hän luetteli ja viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä särähti ja silmät kostuivat. Nousin äkkinäisellä liikkeellä lattialta ja istuin sängylle. Toisella kädellä laskin vesilasin turvaan yöpöydälle ja toisella kaappasin Taichin halaukseen.
Taichin itku alkoi hyvin hitaasti, vaikka ensin oli vaikuttanut, että tämä oli valmis vollottamaan häiriöttä. Mutta hän kiersi kätensä ympärilleni verkkaisesti, kuin ei olisi varma, mihin oli ryhtymässä. Hän rypisti paitaani nyrkeissään, avasi nyrkkinsä ja sitten taas puristi paitaani. Hän hieroi päätään kaulaani kuin pudistaen päätään ja olin kuulevani äänettömiä sanoja. Koko ajan silitin hänen selkäänsä ja odotin. Hän alkoi viimein hytkyä, kun hän ei kyennyt enää hillitsemään itkuaan ja tunsin olkapääni kastuvan. Räpyttelin kiivaasti silmiäni, kun itku yltyi ja Taichi takertui minuun koko ajan tiukemmin.
”Se ei ole reilua”, Taichi nyyhki. ”Että ensin isä…ja nyt äitikin. Minä luotin häneen. Minä...minä en halua, että hän on tuollainen”, hän valitti ja puristin häntä, jos mahdollista, entistä lujempaa.
”Tiedän”, sanoin.
”Minä olen edelleen minä. Minä olen aina ollut minä”, hän kähisi olkapäähäni.
”Niin oletkin. Ihana, upea sinä”, sanoin hänen hiuksiinsa. Taichi puristi minua vieläkin kovempaa.
Istuimme siten pitkään ja jossain vaiheessa Taichin ote alkoi kirvota ja uskalsin vetäytyä hänestä irti niin, että näin hänen kasvonsa.
”Kuule”, aloitin katsoessani hänen kosteisiin silmiin. Hänen kasvonsa kiilsivät kyynelistä. ”Hän ehkä tarvitsee vain aikaa sisäistääkseen tämän. Ehkä hän sitten tajuaa, että mikään ei muutu, vaikka tykkäätkin pojista.” Taichi nyökkäsi ja pyyhin hänen poskeltaan kyyneliä peukalollani. ”Mutta jos hän ei tajua, ei sinun tarvitse pitää häntä elämässäsi.”
”Mutta hän on äitini”, Taichi sanoi karheasti ja uusia kyyneliä tipahteli hänen silmistään. Se sai kovan palan nousemaan kurkkuuni. Taichi ei ollut ikinä itkenyt näin paljon nähteni. Toisin päin kyllä.
”Niin. Äitiä ei voi valita. Mutta minut sinä voit valita”, hymyilin palan läpi, ”ja Soran ja Koushiron ja kaikki muutkin.” Taichi niiskutti ja nyökkäsi.
”Minä...haluaisin pitää hänet elämässäni”, hän sanoi vielä vakaasti ja näin, että hänelle oli vaikeaa sanoa se ääneen.
”Sitten voit yrittää sitä. Ihmiset muuttuvat. Katso meitäkin”, sanoin. ”Kunhan muistat, että et yritä ikuisesti. Se ei ole sinun tehtäväsi.” Taichi nyökkäsi taas.
”Sinäkin olet upea”, hän hymyili. ”Haluan ihan hirveästi suudella sinua, mutta taidan maistua oksennukselta”, hän sanoi toiveikkaasti ja pyöräytin silmiäni.
”Vain tämän kerran”, vastasin ja Taichi hädin tuskin odotti, että sain lauseeni loppuun, kun tarrasi niskaani ja hukutti minut suudelmaan. Tämä tosiaan maistui aika karsealta, happamalta ja märältä, joskin se saattoi johtua äskeisestä itkemisestä. Virnistin suudelmaan ja nojasin lähemmäs häntä. Taichi inahti ja raotti suutaan inahduksen lomassa ja painauduin entistä tiiviimmin kiinni häneen, mutta Taichi repikin minut irti ja inahti taas, jolloin tajusin, että se inahdus ei liittynytkään mitenkään minun pussaamiseeni.
”Mitä hemmettiä?” Taichi äimisteli vatsaansa, jossa oli useita verta tihkuvia haavoja. Hän ei ollut tainnut pistää niitä merkille vessassa käydessään.
”Kaaduit lasipullojen päälle”, selitin. ”Jos niihin sattuu vielä paljon, olisi varmaan hyvä käydä sairaalassa tarkistamassa, ettei niihin jäänyt lasinsiruja”, jatkoin. Taichi ähkäisi voipuneena.
”Eikö voida mieluummin soittaa Joulle?” hän anoi.
”Hän alkaa kohta laskuttaa meitä”, huomautin, mutta Taichi roikotti alahuultaan ja krapulaisessa tilassaan näytti niin surkealta, että myönnyin.
Jou lupasi tulla pitkin hampain, mutta lupasi tulla kuitenkin, koska hänkin tiesi hyvin, mikä Taichin tilanne oli. Hikari piipahti myös jossain vaiheessa aamua ja piti ensin saarnan veljelleen, mutta sitten alkoi laittaa ruokaa ja pihisi minulle heidän äidistään yhtä kimeästi kuin teepannu. Kun Jou saapui, hän saarnasi toistamiseen Taichille, mutta ammattilaisen ottein poisti kaksi pienen pientä lasinsirua tämän haavoista ja oli luottavainen, että enempää niitä ei ollut. Kiitokseksi Hikari tarjosi tälle osan aamiaisesta, Taichi kun ei hirveästi pystynyt sitä syömään. Huomasin jossain vaiheessa Hikarin kertoillessa aamuisesta lapsenvahtikeikastaan, että Taichin hartiat olivat jäykät ja hän siristeli silmiään vähän väliä, kuten tiesin hänen tekevän, silloin kun hän esitti nukkuneena hyvin edellisenä yönä. Hän taisi teeskennellä parempikuntoista kuin olikaan.
Kunhan Hikari ja Jou lähtivät, hääsin Taichin sohvalle, laskin hänelle ison vesilasin sohvapöydälle, levitin hänen päälleen peiton ja pistin urheilukanavan auki.
”Nyt makaat siinä niin kauan, että jaksat syödä. Vasta sitten nouset”, varoitin häntä.
”Saanko nousta vessaan?” hän kysyi viattomasti ja tuijotin häntä hetken kyllästyneenä, kunnes käännyin ympäri ja suunnistin pesemään makuuhuoneen mattoa.
Taichi hääsi minut sen sijaan iltapäivän luennoilleni, mikä oli lopulta turhaa, kun keskityin koko noin kolmituntisen tekstailemaan Taichille sekä tämän ajattelemiseen. Kun tulin illalla takaisin, Taichi istui keittiönpöydän ääressä ja söi aamiaiselta jäänyttä pekonia ja kanamunia.
”Lämmititkö sinä noita edes?” kysyin. Taichi pudisti päätään ja työnsi pekonia suuhunsa.
”Ihan hyvää ovat näinkin”, hän virnisti.
Kokkasin lisää syötävää, kun Taichilla tuntui vihdoin olevan oikeasti nälkä ja istuimme olohuoneen sohvalle syömään. Urheilukanava oli yhä auki ja tuijotin sitä hajamielisesti syötyäni, kun äkkiä Taichi kappasi minua vyötäröltä ja veti syliinsä nojaten itse sohvan käsinojaan. Hän hautasi kasvonsa niskaani ja kietoi kätensä vatsani ympäri. Laskin käteni hänen käsiensä päälle.
”Anteeksi tempustani”, Taichi puhui niskaani ja hengitys ihollani sai sydämeni jumppaamaan.
”Ei se mitään”, vastasin, mutta Taichi pudisti päätään, tunsin sen siitä, miten hänen hiuksensa pyyhkivät niskaani.
”Kyllä se mitään. Olin sopinut, että en juo vahvoja, koska isä on mitä on”, Taichi kaarteli. ”Ja vielä pyysin sinua pitämään minut aisoissa, jos joskus käy huonosti. Minusta tuntuu, että pakotin sinut etsimään minut eilen.”
”Et pakottanut. Olisin etsinyt sinut joka tapauksessa”, sanoin heti.
”Okei”, Taichi nyökkäsi. ”Mutta olen silti pahoillani eilisestä. Etenkin, kun olin sanonut silloin pari päivää sitten sen päivällisen jälkeen, että olen ihan kunnossa.” Silitin hänen kämmenselkäänsä.
”Anteeksipyyntö hyväksytty”, sanoin tiukasti. Taichin tukka hankasi minua vasten, kun hän nyökkäsi.
”Kiitos”, hän kuiskasi ja suuteli niskaani. ”Olen kyllä maailman onnekkain tyyppi. En tiedä mitä tekisin ilman sinua”, hän hymisi ja poskiani kuumotti.
”Olisit varmaan Tokionlahden pohjalla”, sanoin ja Taichi naurahti. Emmin hetken, mutta irrottauduin sitten Taichin otteesta ja käännyin ympäri. Istuin polvieni päälle tämän jalkojen väliin.
”
Minä en tiedä missä olisin ilman sinua”, sanoin ja toivoin, että olisi pimeämpää, ettei punastumiseni näkyisi niin selkeästi. ”Tai ei, tiedänpäs. Minä olisin varmasti Tokionlahden pohjalla”, sanoin. Taichi otti käsistäni kiinni ja availin suutani yrittäen jatkaa ajatustani, mutta en saanut niitä sanoiksi saakka. Mutta Taichi ymmärsi. Hän silitti peukalollaan kämmenselkääni, kietoi kätensä niskaani ja veti minut suudelmaan.