Ficin nimi: Talvimyrsky ja muita vitutuksen aiheita
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Genre: drama, fluffy, AU
Ikäraja: K-11
Paritus: Merlin/Arthur
Tiivistelmä: Merliniä vituttaa asia ja toinenkin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä osallistuu Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haasteeseen.
ikäraja: K-11
genre: AU eli Alternative Universe
tunne: vitutus
tilanne: vuodenaika saapuu pikemmin kuin saattoi kuvitellakaan
inspiraatiosanoja: valkoinen, puhaltaa, vähän
otsikkotyyli: luonnonilmiöotsikko
Kamppailin tämän kanssa tosi pitkään, mutta sitten joku viikko sitten tuli kunnon talvimyräkkä ja se aukaisi jotain tämän kanssa. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Talvimyrsky ja muita vitutuksen aiheita
Jos Merlin oli kuvitellut vitutuksensa olevan huipussaan viikonloppuna, se ei ollut mitään siihen verrattuna, kun hän pääsi viimeiseltä luennolta maanantaina ja havaitsi maan olevan valkoinen. Eikä mitenkään vähän valkoinen. Lunta oli tullut niin paljon, että hänen piskuista pyöräänsä ei kaivettaisi esille ennen kevättä. Merlin kääntyi hampaat irvessä aulan ovilta takaisin sisään. Ulkona satoi edelleen, oli jo hieman satanut aamulla, mutta lumi oli ollut silloin vetistä ja Merlin oli uskonut sen loppuvan nopeasti. Ei hän ainakaan ollut kuvitellut räntäsateen muuttuvan pitkän päivänsä aikana lumimyteriksi, jollaisia Lontoo harvoin todisti ja johon kaupunki näin ollen ei ollut varautunut. Yliopistolle johtavia teitä ja katuja ei ollut vielä aurattu, joskin se tuskin auttaisi, kun myrsky ei näyttänyt loppumisen merkkejä. Merlin kaivoi puhelimensa taskustaan. Jos hän vain sietäisi litimärkiä tennareita, hän voisi kahlata metrolle ja siitä bussille ja pääsisi ehkä tämän päivän aikana kotiin. Yhteys pätki, mutta Merlin kaivoi tiedon, että metro ei kulkenut. Tai ei ainakaan se, jolla hän pääsisi yhdellä vaihdolla bussiin. Merlinin teki mieli paiskata puhelin seinään.
Merlin istui alas aulaan penkille pohtimaan vaihtoehtojaan, mikä oli hankalaa, kun hänen mielessään pyöri vain vitutus. Ihan varmasti säätiedotus ei ollut luvannut tällaista rajuilmaa. Oli muutenkin vasta aivan marraskuun alku, ei sään kuulunut olla Lontoossa tällainen tähän aikaan vuodesta. Merlin oli pyöräillyt pienen ikänsä Lontoon keskustassa ja vain harvoin sää aiheutti ongelmia. Ja tietenkin Freya, ainoa hänen kavereistaan, jolla oli auto, oli ehtinyt lähteä jo kotiin, eikä Merlin halunnut pakottaa tätä tulemaan tuossa säässä takaisin keskustaan vain hakemaan Merliniä. Muutkin ystävät olivat jo lähteneet, kun luento oli venynyt keskustelun takia eli Merlin sai murjottaa ylhäisessä yksinäisyydessään. Muita metrolinjoja menisi kyllä, pitäisi vain selvittää mitkä ja mistä. Jos hän sitten pääsisikin jotenkin kotiin, hänellä oli se yksi luentopäiväkirja kesken, jonka hän oli aikonut tehdä viikonloppuna ja sen aikeen epäonnistuttua, tänä iltana. Aikaraja oli keskiyöllä. Merlin haroi raivokkaasti hiuksiaan.
Sitten tietenkin oli se koko homma perjantaina bileissä, mutta Merlin työnsi ajatuksen mielestään. Oli muutenkin vaikea keskittyä suunnittelemaan kotiin pääsyä.
”Hei, Merlin.”
Se siitä suunnittelusta.
Merlin kohotti päänsä, eikä vaivautunut muokkaamaan ilmettään ja Arthurin silmät laajenivat vähän nähdessään Merlinin kasvot. Se ihan vähän helpotti Merlinin vitutusta.
”Vielä täällä?” Arthur kysyi ja helpotus lieventyi. Merlin rutisti kulmiaan yhteen vieläkin tiukemmin. Hän nyökkäsi sanattomana ulkoilmaa kohti. Kello oli vasta vähän yli viisi, mutta ulkona oli jo ihan pilkkopimeää paksujen pilvien ja runsaan tuiskun takia.
”Okei”, Arthur totesi. Merlin siirsi katseensa tästä kiiltävään kivilattiaan. Hän ei ollut tiennyt Arthurinkin olevan vielä yliopistolla.
”Tahdotko kyydin?” Arthur kysyi. Merlinin koko keho jäykistyi. Kysymys tuntui kuin vihoviimeiseltä peitseltä hänen vatsaansa. Hän kun luuli, että häntä oli jo vituttanut.
Mutta toisaalta kaikki muu oli jo mennyt pieleen. Ja jos Arthur kerran suostui heittämään hänet kotiin ilman, että tiesi, miten kaukana yliopistolta Merlin asui, olkoon. Ei tilanne voinut tästä pahemmaksi muuttua.
”Sopii.”
Merlin kietoi takkinsa hupun niin tiukasti päänsä ympärille kuin kykeni ja seurasi Arthuria parkkipaikalle, joka ei ollut onneksi kaukana ja sinne johti ihmisten tallaama polku. Merlinin kengät litisivät silti jo puolimatkassa. Arthurin auto oli komea, pikimusta, nelivetoinen Subaru, jonka penkit olivat tummanharmaata nahkaa ja siinä oli varmasti kaikenlaisia täysin turhia nappeja, jotka maksoivat paljon ilman syytä, Merlin päätteli nenäänsä nyrpistellen. Hän istui pelkääjän paikalle ja kieltäytyi miettimästä, miten mukavan tuntuinen penkki oli tai miten äkkiä se lämpeni Arthurin käynnistettyä auton ja penkinlämmittimen.
Merlin kertoi osoitteensa ja ripsikään värähtämättä Arthur ilmoitti sen navigaattorille, joka laski matkaa kertyvän melkein kolme varttia. Pyörällä se oli nopeampi ja Merlin pohti, tiesikö Arthur sen. Mutta mies ei purnannut vaan lähti liikenteen ja tuiverruksen sekaan. Kävi nopeasti selväksi, että matkaan kuluisi kauemmin kuin, mitä navigaattori laski. Autot liikkuivat hitaasti ja varovasti, he ohittivat yhden onnettomuuspaikan ensimmäisen reilun mailin aikana, mikä pysäytti heidät melkein paikoilleen lähes viideksi minuutiksi. Merlinistä tuntui hieman miellyttävältä, kun sai vain istua kyydissä lämpimässä autossa ulkona puhaltaessa maailmanluokan sykloni, mutta sitten hän taas muisti kenen kanssa istui autossa ja vitutus palasi.
Lyhyin reitti kulki Westminsterin siltaa pitkin ja Arthur totteli navigaattoria, vaikka oli ilmiselvää, että tie oli tukossa. Se oli muutenkin aina tukossa, mutta varsinkin nyt, vaikka ydinkeskusta oli prioriteetti ykkösenä aurata pikaisesti kuntoon. Kun he pääsivät sillalta, risteys Piccadilly kohdalla jumitti seuraavaksi, tällä kertaa uuden onnettomuuden takia. Jyrkästi kaartava tie oli ilmeisen liukas ja kolme autoa olivat tehneet täydellisen muurin juuri heidän risteyksensä kohdalle. Arthur murisi hiljaa ja puristi rattia tiukemmin.
”Siitä perjantaista…” Arthur aloitti äkisti ja Merlin oli hypätä pari jalkaa ilmaan. ”Halusin pyytää anteeksi sitä koko Elena-jupakkaa.” Merlin vilkaisi sivulleen. Hän mahtuisi avaamaan oven kolhimatta viereistä autoa, mutta ulos hyppääminen ei houkutellut.
”Unohda se”, hän sen sijaan tokaisi.
”Elena on vain ystäväni ja -”
”Sanoin, että unohda se”, Merlin melkein huusi.
He olivat hiljaa ja Merliniä vitutti. Vitutti sää ja että sen takia joutui kaksin samaan tilaan Arthurin kanssa. Hän joutuisi muutenkin sietämään tätä lopun syksyä tilastotieteen kurssilla. Merlin katsoi taas sivulleen ulos ikkunasta. Liikenne mateli hitaasti poliisien ohjatessa autoja onnettomuuspaikan ohi yksi kerrallaan.
”Tarkoitin vain, että ei ollut varmaan kiva katsoa meidän pussailua -”
”Ole hiljaa!” Merlin karjaisi ja ajattelematta tarrasi ovenkahvaan kiinni, mutta se ei liikahtanutkaan.
”Sori, lapsilukko”, Arthur mutisi ja liikutti kätensä oman puolen ovelleen kai aikeenaan avata lapsilukko, mutta ei tehnytkään sitä. ”Ethän sinä oikeasti aio hypätä ulos?” hän kysyi. Merlin puristi kahvaa hetken, mutta irrotti sitten otteensa. Hän puristi huulensa viivaksi, risti kätensä rinnalleen ja liusui vähän alemmas penkillä.
Arthur pysyi hiljaa ja ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua he pääsivät vihdoin irti sumasta ja lähtivät kiertämään Hyde Parkia. Pian ajo sujuvoitui, kun he eivät olleet enää aivan ydinkeskustassa. Lunta oli yhä paljon, mutta Arthurin auto puski kaiken sen ja pyryn läpi helposti. Merlin toivoi hirveästi, että pääsisi kotiin ennen kuin alkaisi joko itkeä tai huutaa. Tai molempia.
Verkkainen matkanteko tuli päätökseen ja Merlin näki tutun kerrostalon heidän kääntyessä kadun kulmasta. Hän huokaisi äänettömästi helpotuksesta. Arthurin vielä hidastaessa hän alkoi jo näpertää turvavyötä auki.
”Merlin, olen tosi pahoillani siitä, että pussailin samana iltana Elenan kanssa, kun olin juuri suudellut sinua”, Arthur paukautti nopeasti ja pysäytti auton. Kuului napsahdus ja lapsilukko aukesi. ”Elena on sellainen kännissä, hän on pelkkä ystäväni. Minä oikeasti tykkäsin sinun suutelemisestasi ja tarkoitin kaikkea, mitä sanoin.” Arthur puristi rattia. ”Olen halunnut suudella sinua siitä lähtien, kun tapasimme tilastotieteen ensimmäisellä luennolla. Olen oikeasti ajatellut sinua koko syksyn. Minä haluaisin jatkaa siitä, mihin jäimme perjantaina ennen kuin Gwaine tuli keskeyttämään meidät. Jos se vain on mahdollista. Koska voi olla, että ehdin jo munata kaiken.”
Turvavyö napsahti auki ja Merlin oli niin häkeltynyt, että antoi sen livetä kädestään ja se rullautui äkisti, jolloin liitin osui häntä nenään.
”Oho”, Arthur totesi ja Merlin sadatteli. Miten hän olikaan ajatellut, ettei hänen vitutuksensa voinut autokyydistä pahentua.
”Näytähän”, Arthur sanoi pehmeästi ja Merlin käänsi päätään kuskin puoleen. Arthurin kosketus oli hellä hänen leuallaan, kun tämä kumartui lähemmäs tarkistaakseen Merlinin nenän kunnon. ”Olen oikeasti tosi pahoillani”, hän sanoi vielä tutkaillessaan Merlinin kasvoja ja jäädessään lopuksi katsomaan tätä syvälle silmiin. Merlin puri hammasta. Hänen vitutuksensa alkoi muuttua joksikin muuksi.
”Minä varmaan ylireagoin, kun karkasin sillä tavalla bileistä”, hän sanoi. Arthur pudisti päätään.
”Et ylireagoinut. En minäkään olisi tykännyt katsella, jos olisit pussaillut jotain muuta”, hän sanoi ja katsahti samalla Merlinin huuliin. Hänen kätensä oli yhä Merlinin leualla ja peukalo liikkui poskelle silittäen ihoa. ”Minä en halua pussailla ketään muuta kuin sinua.”
Merlin nielaisi katse tipahtaen Arthurin huuliin, jotka olivat vähän auki.
”Näytät yhä hyvältä”, Arthur sanoi hämmentäen Merlinin. ”Nenäsi”, Arthur tarkensi. Merlin nyökkäsi.
”Niin, että…voidaanko me jatkaa?” Arthur kysyi. ”Vaikka ymmärrän kyllä, jos et -” hän jatkoi ja Merlin keskeytti hänet kiskomalla hänet niskasta suudelmaan.
Se oli aivan yhtä taivaallista kuin perjantainakin ja silloin Merlin oli ehtinyt kumota muutaman kaljan. Arthur vastasi suudelmaan välittömästi ja suuteli häntä taitavasti, hänen huulensa liikkuivat pehmeästi Merlinin huulilla ja hänen kätensä liukui leualta kaulalle. Arthur kallisti päätään ja kieli kosketti Merlinin huulia. Kuin ulkona vellova pyry olisi tehnyt muurin heidän ja muun maailman välille ja oli vain se hetki Arthurin autossa tämän huulilla, jotka lämpenivät, mitä pidempään Merlin niitä maisteli omillaan. Arthur nojautui häntä vasten, raotti huuliaan, mihin Merlin vastasi kietomalla molemmat kätensä Arthurin niskaan. Aivan kuten perjantainakin Arthur suuteli häntä taivaaseen ja takaisin, sai aikaan porinaa Merlinin veressä ja pään täyteen pumpulia. Merlin työnsi kieltään Arthurin huulten yli. Sitten Arthur inahti ja irtautui suudelmasta. Merlin avasi silmänsä nähdäkseen, että Arthur oli melkein noussut hänen penkilleen ja samalla lyönyt ilmeisesti polvensa vaihdekeppiin.
”Haluatko tulla luokseni jatkamaan?” Merlin kysyi hengästyneesti Arthurin kiroillessa polveaan. Tämän pää napsahti ylös.
”Haluan”, hän vastasi. Merlinin vitutus oli ehdottomasti poissa.
Tuuli jatkoi tuivertamistaan ja motitti Arthurin auton kadunvarteen, joten Merlin sai suostuteltua tämä jäämään lopulta yöksi, eikä Merlin näin ollen saanut luentopäiväkirjaa tehtyä aikarajaan mennessä, mutta häntä ei harmittanut. Sen sijaan aamulla Arthur oli silminnähden vittuuntunut siitä, millainen työsarka odottaisi ulkona autonsa esiin kaivamisen parissa.
