Ficin nimi: Punaisen puhelimen tapaus
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: BBC!Sherlock
Tyylilaji: höpsöä romantiikkaa
Ikäraja: K-11
Paritus: John/Sherlock
Yhteenveto: Sherlock on hommannut tapausta varten lankapuhelimen.
Vastuuvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.
A/N: Tämä on omistettu
Sisiljalle, koska intoilit kanssani Sherlockista silloin, kun vihdoin sain katsottua BBC:n sarjan x vuotta myöhässä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, joten tästä tuli tällainen hassu kolmen raapaleen kokonaisuus
Spurttiin inspiskuvana oli
tämä Sana/Kuva/Lause10 #3 kuva ja heitänpä tämän vielä
FFF1000-haasteeseen sanalla 235. Indigonsininen. Sanamäärät 200, 250 ja 200.
Punaisen puhelimen tapausKaikki alkoi siitä, kun John astui olohuoneeseen ja törmäsi päätä pahkaa lipastoon. Painava kaluste oli raahattu sivuun tavalliselta paikaltaan puoliksi kulkuväylälle. Sherlock kyyhötti hievahtamatta sohvalla, eikä ollut huomaavinaankaan Johnin sadattelua.
”Mitä hittoa, Sherlock?” John kysyi ja ahtautui lipaston ohi huoneeseen. Seuraavaksi hän oli kompastua johtoon, joka kiemurteli sohvapöydältä kohti seinää. Johdon toinen pää oli kytketty lipaston takaa paljastuneeseen puhelinpistokkeeseen. Vasta silloin John huomasi sohvapöydällä nököttävän punaisen lankapuhelimen, jota Sherlock tuijotti sormenpäät yhdessä, paljaat hartiat liikkumattomina. Johnin kaulaa alkoi kuumottaa, kun hän tajusi, ettei Sherlockilla ollut yllään muuta kuin kalsarit.
”Sherlock, mikä tuo on?” John kysyi. Sherlock ei hievahtanutkaan, jatkoi vain puhelimen tuijottamista kuin odottaen sen soivan hetkenä minä hyvänsä.
”Puhelin”, Sherlock lopulta vastasi. ”Aito Ericsson.”
John huokaisi.
”Niin, mutta miksi? Eikö sinulla ole aivan hyvä kännykkä?”
”Siksi, koska tarvitsen sitä. Ja tietenkin minulla on kännykkä, sinähän maksat sen puhelinlaskun. Kuten Ericssoninkin”, Sherlock ilmoitti ja onki sohvatyynyjen välistä Johnin luottokortin.
John sieppasi kortin ja tunki sen visusti farkkujensa taskuun. Sherlock asettautui takaisin tarkkailuasentoon ja jatkoi tuijottamistaan.
”Mihin ihmeeseen tarvitset lankapuhelinta?” John kysyi. ”Luulisi, ettei se ole etsivän työssä paras mahdollinen työkalu, niitähän on kaiketi helppo kuunnella?”
”Se on tarkoituskin”, Sherlock sanoi.
John ei ehtiny sanoa sanaakaan, sillä silloin puhelin pirahti soimaan.
***Sinnikäs pirinä sai Sherlockiin eloa.
”John, nyt äkkiä tänne”, Sherlock komensi ja nosti luurin samalla hetkellä, kun John istahti hänen viereensä sohvalle.
”En valitettavasti ehdi nyt puhua”, Sherlock mörisi puhelimeen ainakin oktaavin tavallista matalammalla äänellä. Sitten hän laski luurin paikalleen tarkoituksellisen huolimattomasti, niin että linja jäi auki.
”Mit-”, John aloitti, mutta Sherlock vaiensi hänet kädenliikkeellään ja sanoi äänettömästi:
Leiki mukana.John jähmettyi paikoilleen. Sherlock hiveli rintakehänsä paljasta ihoa, huokaisi kuuluvasti ja nosti sitten käsivartensa huulilleen ja
suuteli sitä, mahdollisimman äänekkäästi ja tiheään, edeten edestakaisin pitkin kyynärvarren ihoa.
Johnin aivot eivät totelleet. Tämän täytyi olla unta. Itse asiassa tämä muistutti yllättävän paljon hänen viime aikaisia uniaan. Tosin niissä Sherlock oli suudellut –
”Onko tämä okei?” Sherlock kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa ja kosketti pehmeästi hänen kättään. John nyökkäsi. Sherlock leikki hänen kädellään ja kuljetti sitä pitkin alastonta kylkeään tismalleen samoin kuin John teki kuvitelmissaan. Sitten hän läiskäisi Johnin nihkeän käden vasten rintaansa niin, että ääni varmasti kantautui puhelimeen asti.
”Ah!” John huudahti hämmentyneenä, mutta siitä Sherlock vain innostui. Hän toisti liikkeen muutaman kerran ja painoi sitten muutaman äänekkään suukon Johnin kämmenselälle, kunnes lopulta kurottautui sulkemaan puhelimen luurin.
”Upeaa, John!” Sherlock huudahti. ”Se oli täydellistä! Nyt meidän pitää rientää – puhelua on kuunneltu ja sekä soittaja että salakuuntelija ovat nyt siinä uskossa, että River on vallan muissa puuhissa kuin taidegalleriassaan.”
”Kuka River?” John ihmetteli. ”Liittyykö tämä siihen taidevarkaustapaukseen?”
”Tietenkin”, Sherlock sanoi ja kiskoi jo housujaan jalkaan. ”Uskottelin, että tämä on Riverin numero.”
John ei ollut aivan varma, oliko pysynyt kärryillä, mutta Sherlock lupasi selittää matkalla.
***Indigonsininen maalaus oli ripustettu Riverin taidegallerian keskipisteeksi. John ei olisi huolinut sitä seinälleen mistään hinnasta, mutta arvokas ja moderni teos oli Sherlockin mukaan jo aikaa sitten herättänyt kiinnostusta pimeillä markkinoilla. Nyt taidevarkauksia tehtaileva joukko oli kuitenkin saatu kiinni – Sherlockin puhelintempun jälkeen heidän oli tarvinnut vain soittaa Greg paikalle. Tyhjäksi luulemaansa galleriaan hiipivät rosvot jäivät kiinni verekseltään.
”Oikeastaan voimmekin palata saman tien kotiin”, Sherlock totesi tyytyväisenä, kun Greg ja Anderson olivat lastanneet varkaat poliisiauton kyytiin. John ei ihan ymmärtänyt, miksi heidän oli alun alkaenkaan pitänyt raahautua paikalle, mutta viittoi kuitenkin heille taksin. Hän taisi vieläkin olla vähän pyörällä päästään.
Kotona punainen puhelin odotti heitä sohvapöydällä varsin viattoman näköisenä. Johnin sydän heitti volttia ja yhtäkkiä hänen oli vaikea katsoa Sherlockia silmiin. Tajusiko tämä ollenkaan, miltä hänestä oli tuntunut aiemmin? Oli totisesti kamalaa olla ihastunut Sherlockiin.
Sherlock riisui takkinsa, kumartui kiskaisemaan puhelinjohdon irti seinästä ja työnsi lipaston paikalleen.
”Vielä yksi asia”, hän sanoi ja kosketti lempeästi Johnin olkapäätä.
Sherlock käänsi hänet varovasti ympäri. Johnin katse kulki ylöspäin, kunnes tavoitti Sherlockin silmät. Niissä oli jotenkin uudenlainen, pehmeämpi ilme.
”Sinä taidat tietää”, John sanoi.
”Tietysti. Puhut unissasi ja ajattelet kovin äänekkäästi”, Sherlock tokaisi. ”Mutta nyt kukaan ei kuule, jos haluat suudella kunnolla.”
Tietenkin John halusi.