Nimi: Järkeviä ihmisiä
Fandom: Miss Scarlet and the Duke / Neiti Scarlet ja Herttua
Ikäraja: S
Paritus: Eliza Scarlet/William Wellington
Varoitukset: Haavoittuminen aseesta
Tagit: Pining, hurt/comfort
A/N: AH, tää sarja!! Ihanaa historiallista pukudraamaa yhdistettynä etsiväsarjaan yhdistettynä lapsuudenkavereihin, jotka on vähän ollako vai eikö olla -meiningillä. Katsoin kaiken, mitä Areenassa tällä hetkellä on ja neljäs kausikin on jo luvattu ja pitäisi saapua piakkoin. Tää on nyt taas tällainen, et piti vaan saada feelsit ensin purettua, ehkä ensi kerralla saan aikaiseksi jotain juonellisempaa.
Spoilaa kaikkia kolmea kautta, sijoittuu niiden jälkeen. Ehkä tää oliskin enemmän sellainen toivomuslista, mitä toivon neloskaudelta.
Järkeviä ihmisiäEliza on ehtinyt unohtaa, kuinka monennetta kertaa tässä kuussa hän katsoo aseen piippuun. Ensimmäisillä kerroilla häntä oli pelottanut, nyt se alkaa jo hiukan tympäistä. Pelon siniset varjot kutittelevat jossain mielen takamailla, mutta yleisesti ottaen hän on jo tottunut tähän. Vähän niin kuin puukkoihin ja pommeihinkin. Sitä paitsi:
”Herra Waters, minä pyydän, me voimme keskustella tästä kyllä.”
”Älä tule lähemmäs!” miehen alahuuli väpättää ja hattukin on luiskahtaa silmille.
”Poliisi on tulossa tänne tällä minuutilla, he saavat teidät kiinni ja jos te tapatte minut, te ette selviä samalla rangaistuksella kuin murrosta.”
”Älä sinä neiti ala mua… mua määräilemään!”
”Ihan totta, herra Waters”, Eliza puuskahtaa ja ottaa askeleen lähemmäs. Vielä ihan muutama ja hän pääsisi nappaamaan aseen miehen kädestä ihan itse.
Herra Waters ei ota asiaa kuuleviin korviinsa. Hän on, totta puhuen, onnistunut pakoilemaan poliisia yllättävän kauan, mutta lopulta Eliza oli päässyt hänen jäljilleen. Useimmat roistot tekivät tyhmiä virheitä. Eikä heillä ollut samanlaista apuria kuin Moses. Murtojen sarja oli kohdistunut kirkkoihin, joten jotain miehellä kai oli niitä vastaan, mutta tähän mennessä herra Waters ei ollut ollut yhteistyöhaluisella päällä, eikä hän ollut kertonut syitään rikoksesta Elizalle.
Williamin olisi pitänyt olla täällä jo. Eliza oli lähettänyt viestiä lähtiessään tänne ja siitä oli jo ehtinyt kulua aikaa. Missä ihmeessä mies oikein kuhnasi, kun häntä kerrankin tarvitsi? Eliza nielaisee, kun katkerankirpeä ajatus toisista naisista nousee mieleen. Williamin oli täysin sallittua viettää aikaansa muidenkin seurassa, hehän eivät olleet toisilleen muuta kuin yst-
”Laskekaa ase maahan, teidät on pidätetty!”
”Mitä helkkaria?” herra Waters parahtaa, kun kulman takaa kuuluu juoksuaskelia ja pilliin puhalletaan. Viisi poliisimiestä ilmestyy näkyviin ja hetken ajan herra Watersin alahuuli väpättää tavallista enemmän. Eliza käyttää hyväkseen herra Watersin huomion herpaantumista ja kurottuu kohti asetta. Hänen sormensa melkein koskevat siihen, kun ase laukeaa.
”Hyvä luoja, lakkaa ramppaamasta ympäri koko ajan, lattia kuluu”, William murahtaa, mutta ei avaa silmiään. Eliza huoahtaa hiljaa, vihdoin William on hereillä. Sairaalahuone kylpee ulkoa valuvasta valosta. On kulunut tunteja, päiviä, ehkä, Eliza ei ole enää varma.
”William! Miten sinä… voit?”
”Mmh”, kuuluu toinen murahdus ja hän nostaa kätensä ylös sairaalavuoteelta. Eliza on hänen luonaan vain muutamalla nopealla harppauksella ja tarttuu ojennettuun käteen.
”Olen niin, niin pahoillani, sinun pitää tiet-”
”Se ei ollut sinun aseesi. Sinä et ampunut minua”, Williamin ääni on hiljainen, rauhallinen, kun hänen sormensa kiertyvät Elizan sormien ympärille ja puristavat heikosti.
”Mutta minä-”
”Ei. Se paskiainen minua ampui.”
”Onneksi hänen tähtäyksensä oli melkoisen surkea.”
”Tuo kuulostaa jo tutulta Elizaltani”, Williamin hymy on nopea, naurahdus lyhyt ja kulmat kurtistuvat, kun kylkeen sattuu. Ei saisi nauraa.
Elizan sydän pompahtaa. Ystäviä, hän muistuttaa. Ystäviä, ystäviä, ystäviä. Ei mitään muuta. On naurettavaa ajatella mitään muutakaan. Hän tarvitsee työnsä, ei ajankuluttavaa haihattelua.
”Kuinka kauan lääkäri sanoi?” William tahtoo tietää.
”Mitä sanoi?”
”Kuinka kauan pitää olla täällä?” William avaa lopultakin silmänsä ja niistä kaikuva kipu saa Elizan kääntämään katseensa ikkunaan. Hänen korkonsa naputtavat lattiaan, kun hän kävelee sen luokse ja katsoo ulos.
”Niin kauan kuin tarvitsee.” Eliza tunkee kätensä hameensa taskuihin ja sillä tavalla niiden vapina ei näy tarkkasilmäiselle poliisille asti.
”Kai hän jonkun arvion antoi?”
”Kai”, Eliza kohauttaa olkiaan, mutta totta puhuen hän ei siinä vaiheessa enää kuunnellut. Ei ymmärtänyt hänelle sanottuja sanoja. Paitsi viimeiset. ”Hän selviää”, oli lääkäri sanonut ja vasta silloin oli Eliza istunut alas, vajonnut tuolille ja antanut itkun, helpotuksen, tulla.
”Täytyy etsiä joku-”, William tuskin saa lausettaan loppuun, kun Eliza on taas hänen luonaan, tarttuu käteen, siihen jo lämpimään ja äskeisestä kosketuksesta tuttuun.
”Ivy pitää sinusta huolta.”
”Eliza”, ja tämän äänensävyn Eliza tunnistaa, William on jo sanomassa ei. Hän ei anna toisen kieltäytyä.
”Tiedät, että se on järkevintä. Sinä asut yksin. Palvelijasi on äitinsä luona Manchesterissa. Meillä on huone sinulle. Et olisi vaivaksi, tietenkään.”
”Ja saisit kuulla kaikki poliisiasiat.”
”Se olisi tietysti vain plussaa”, Eliza hymyilee, koska tietää, että sitä häneltä tässä kohtaa odotetaan.
”Eliza, se olisi tahditonta.”
”Ivy on kihloissa.”
”Ja sinä et ole.”
”William, anna minun nyt auttaa! On minun syytäni, että…”, Eliza vastaa ja levittelee käsiään, osoittaa Williamin keskivartaloa peittävää valkoista sidettä.
”Kuuluu ammattiin”, William kuittaa, mutta puristaa hänen kättään kuitenkin. ”Olkoon sitten. Mutta kerrot Ivylle ja kysyt häneltä.”
”Hän tietää jo.”
”… totta kai hän tietää jo”, William huokaa.
Hänen olisi pitänyt jo tottua Williamin läsnäoloon. Ivy jaksaa valittaa lisääntyneestä pyykistä, mutta Eliza kyllä kuulee Ivyn ja Williamin yhteisen leikinlaskun ja arvaa, että valitus on vain pintapuolista. Haava on alkanut parantua. Oli onni, että luoti tuli suoraan kyljen reunasta läpi ja hänet saatiin nopeasti hoitoon. Ilman sitä… Eliza pudistaa päätään, ei halua ajatella. Naurettavaa, että hän on taas todistamassa, miten jotakuta on ammuttu. Patrick selvisi täydellisesti, Williaminkin on pakko selvitä.
Silti on ollut outoa sopeutua siihen, että heidän taloudessaan asuu vielä joku muukin. William on oikeassa, kun sanoo, ettei hänen oikeastaan olisi soveliasta olla täällä, asua nyt kahden naisen kanssa, mutta hänellä ei ole paljon vaihtoehtoja. Ja Ivy on hyvä esiliina, sanoi hän mitä tahansa.
Eliza painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee, miten Ivy ja William puhuvat Barnabuksesta ja hänen tavoistaan. Ivyn nauru on hellä, hyväsydäminen ja Williamin hiljaisempi, kylkeen sattuu edelleen, kaiketi, jos hän tekee jotain liian nopeasti. Tai nauraa. Mitä mies ei muutenkaan tee tarpeeksi, Elizan mielestä.
Olisi parempi, jos he voisivat nauraa enemmän keskenään, sen ainaisen kinastelun sijaan. Ehkä William tekee sen tahallaan. Ehkä Elizakin tekee sen tahallaan, hän myöntää itselleen. Ehkä sen on heidän tapansa pitää toinen tarpeeksi kaukana, sillä luoja tietää, hän olisi astunut sen rajan yli jo muutaman kerran ja mitä siitäkin olisi tullut. On helpompaa, että toinen ei näe liian syvälle hänen sieluunsa.
Ilta sammuu hänen ympärillään. Hetken ajan kaikki on sinistä, auringon viimeiset säteet poissa ja pian pimeys valtaa jokaisen nurkan, jokaisen seinän sentinkin.
Elizan hame kahahtaa, kun hän kääntyy pois, asettuu olohuoneen sohvalle ja tuijottaa ulos. Hän tietää haluavansa jotain, mitä ei voi saavuttaa. He ovat niin itsepäisiä. Niin voimakkaita, niin haluttomia taipumaan. Varsinkaan William. He tulevat toimeen, voi he todella tulevat, mutta onko se koskaan tarpeeksi. Elizan on pakko sulkea silmänsä, kun hän muistelee niitä hetkiä, jolloin tietää Williamin katsovan, eikä vain katsovan, vaan myös näkevän.
He ovat kiertäneet kauan toisiaan, melkein tunnustaneet, melkein sanoneet sanoja, joita tarkoittavat, mutta aika ei ole oikea. Ei nyt, eikä huomenna.
”Eliza!” Ivyn ääni kajahtaa kirpeänä unen läpi. Eliza pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan ja nousee pöllämystyneenä istumaan.
”Mitä?” ulkona on vielä pimeää.
”Haava on tulehtunut. Pitää hakea tohtori!”
”Nyt vai?” Eliza kysyy, mutta on jo noussut, hakee edes jotenkin sopivia vaatteita ja Ivyn avustuksella he saavat ensimmäisen käteen osuneen hameen hänen päälleen.
”Kuume on noussut. Minä menen heti herättämään lääkärin, hän asuu muutaman korttelin päässä. Onneksi.” Niine sanoineen Ivy on jo alas portaita, jättää Elizan pamppailevin sydämin keskelle makuuhuonetta.
”Ivy lähti hakemaan tohtoria.”
William murahtaa jotain. Hiki helmeilee hänen otsallaan, kaulallaan ja kipu uurtaa silmien ympärille uurteita.
”Viski voisi maistua”, hän lopulta sanoo ja Eliza on nopea toimimaan. ”Et edes väitä vastaan. Oletko sinä meistä kipeä?” William kysyy ja Elizan tekee mieli mätkiä miestä.
”Älä vitsaile tällaisella asialla, William.”
”Millaisella sitten?”
Eliza yrittää saada sanaa sanottua, mutta kurkkua kuivaa. Lopulta hän äsähtää: ”Ei millään tähän liittyvällä.”
”Eliza”, William torjuu tarjotun viskilasin ja tarttuu sen sijaan Elizan kädestä. ”Kaikki on kunnossa. Tohtori vaihtaa siteen ja antaa lääkettä ja minä paranen. Usko minua. Edes kerran elämässäsi.”
Eliza mutristaa huuliaan, huokaa. ”Jos tämän kerran.”
”Kiitos. Ja kiitos kaikesta muustakin. Mitä olet tehnyt. Nyt, viskiä kiitos.”
”Hmm…, ehkä ei”, Eliza vastaa ja siemaisee itse kaatamaansa viskiä. Se on isän aikanaan ostamaa, mutta hyvää, lämmittää mukavasti. William huokaa pitkään ja raskaasti.
Hän juo hitaasti, makustelee jokaista tippaa ja Williamin sormi silittää hänen ranteensa sisäsivua. Hän tietää poskiensa punehtuvan, mutta viski on täydellinen tekosyy.
”Eliza, minä”, William rykäisee, kohentaa asentoaan, ”haluan, että tiedät-”, ääni on raskas, tilanteen maahan painama ja katseet kohtaavat. Eliza nielaisee.
”Eliza, tohtori saapui!”
Ivy ja tohtori pelmahtavat sisälle, Eliza karkaa samalla ovenavauksella ulos.
”Vakuutan teille rouva-”
”Neiti.”
”Neiti Scarlet, hän tulee kuntoon. Haavat ovat tällaisia, ne voivat välillä tehdä näin, mutta kuume taittuu taas ja hän tulee paremmaksi.”
”Kiitoksia kovasti tohtori Shelton.”
”Ja välittäkää Ivylle kiitokset hedelmäkakusta, vallan mainiota.”
”Niin teen, kiitos vielä paljon. Hyvää yönjatkoa, tohtori Shelton.”
”Kuulit, mitä hän sanoi”, Ivyn ääni kaikuu jostain Elizan selän takaa. Eliza on nojannut päällään vasten ovea, mutta nyt hän nostaa sen ylös ja kohtaa palvelijattarensa.
”Kuulin. Kiitos, Ivy. Taas kerran.”
”Hän paranee kyllä ja pian saatte kinastella taas, kuten ennen.”
”Niin.”
Kaikki on taas kuten ennenkin, kun William vihdoin lähtee kotiinsa ja Elizan koti hiljenee. Ivy on teatterissa herra Pottsin kanssa, ja Moses on jossain omilla teillään. Eliza nojaa ikkunalautaan, katsoo, miten sadepisarat iskeytyvät katuun.
Kuten ennen, Ivy sanoi ja kaikki on taas kuten ennenkin. Aivan samalla tavalla. Ja miksi se sattuu niin? Joka kerta jotenkin enemmän. Jos vain toinen heistä voisi sanoa jotain- Mutta ajatus on vaikea, sillä he ovat niin itsepäisiä. Järkeviä ihmisiä. Tietävät, että toisen pitäisi luopua paljosta.
Eliza painaa päänsä kylmää ikkunaa vasten ja huokaa. Joku päivä hän lopettaa olemasta niin järkevä.
