Title: Karmiva peikko
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: Boku no Hero Academia
Characters: Aizawa Shouta (Eraser Head), Yamada Hizashi (Present Mic)
Genre: Random slice of life
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen ei kuulu minulle, vain tämä itse fici. En ole saanut rahaa tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Mikäs kummajainen se tuo on?” Hizashi kysyi heti alkajaisiksi huomattuaan Shoutan kantaman monistekasan päällä nököttävän pienen otuksen.A/N: Tämän ficin idea lähti alun perin siitä, kun vertasin Micin kampusta sellaisen trollilelun hiuksiin
Ja mitä kaikkea muuta sitten höpöteltiinkään
Maissinaksun kanssa siinä samalla. Taas vaihteeks tällainen vähän random fici, koska näköjään kirjoitan HeroAcasta sitten sen tyylistä settiä.
Karmiva peikkoShouta oli matkalla opettajainhuoneeseen, kun hänen katseensa kiinnittyi johonkin pieneen keltaiseen ja karvaiseen, joka lojui keskellä käytävän lattiaa. Vaikka kumartuminen vaatikin ylimääräistä vaivannäköä, jota Shoutalla ei järin liiennyt oppituntien jälkeen, uteliaisuus vei hänestä voiton. Hän päätyikin noukkimaan maasta ylös pienen, keltatukkaisen trollipeikon, joka roikkui metallisen ketjun varassa. Sen tyhjässä katseessa oli Shoutan mielestä jotain vastenmielistä, karmivaakin, mutta koska hän ei tietenkään viitsinyt heittää sitä takaisin lattiallekaan, se päätyi kulkemaan paperipinon päällä hänen mukanaan opettajainhuoneeseen.
”Mikäs kummajainen se tuo on?” Hizashi kysyi heti alkajaisiksi huomattuaan Shoutan kantaman monistekasan päällä nököttävän pienen otuksen.
”Avaimenperä”, tämä vastasi yksinkertaisesti rojahtaessaan sohvalle istumaan ja laski paperit käsistään kahvipöydälle. ”Oletettavasti joltakulta oppilaalta pudonnut. Löysin sen käytävän lattialta.”
”Ja otit talteen”, Hizashi täydensi vastauksen oudon tietäväisesti nyökytellen.
”En minä sitä aio pitää”, Shouta huomautti nähtyään toisen kasvoilla karehtivan ärsyttävänkin hymyn. ”Totta kai yritän selvittää, kenelle se oikeasti kuuluu.”
”Ja miten ajattelit sen tehdä, liimaamalla ilmoituksia käytäville ja luokkahuoneisiin, vai?” tämä hymähti ja istahti itsekin samalle sohvalle.
”No vaikka.”
”Ei se minusta huono idea ole, en minä sillä”, Hizashi kiirehti sanomaan. ”Eiköhän sillä tavalla oikea omistaja löydy ennen pitkää. Ja minäkin voin kysellä asiasta aina oppituntieni jälkeen, siltä varalta jos joku nyt ei osaa lukea ilmoitustauluja.”
”Sinä siis oletat, että koulussa on oppilaita, jotka eivät osaa lukea?”
”Joskus siltä kyllä tuntuu! Englanti ainakin taipuu monilta suorastaan surkeasti.”
”Onneksi löytyneestä avaimenperästä voi kertoa oppilaille ihan vain japaniksikin.”
”Yeaah”, Hizashi tuumasi. Hän mittaili trollia jonkin aikaa katseellaan kunnes lopulta kurottautui nostamaan sen monistepinon päältä ja roikotti sitä ketjusta kiinni pitäen kasvojensa tasalla. ”On tämä kyllä melkoisen karmiva kaveri. Hymyilee vain ja tuijottelee tyhjyyteen, ilman rihmankiertämää yllään.”
”Ehkä se hymyileekin juuri siksi”, Shouta ei voinut olla tokaisematta.
”Ehkä”, Hizashi naurahti. ”Itsensäpaljastajapeikko. Toivottavasti löydät pian oikean omistajasi, niin ties vaikka saisit puettua vaatetta päällesi.”
Trolli ei (tietenkään) vastannut hänelle mitään, tuijotti vain takaisin tyhjillä muovisilmillään.
**
Kului viikkoja, mutta avaimenperän oikeaa omistajaa ei näkynyt tai kuulunut, tai ainakaan tämä ei antanut itseään ilmi millään tavalla. Shouta oli alkanut kuljettaa trollia kuin varmuuden vuoksi aina mukanaan oppitunnilta toiselle, opettajainhuoneeseen ja takaisin, ja kotiluokassa se nökötti hänen työpöydällään kuin ylimääräisenä vahtivana silmäparina. Vaikka se oli hänen mielestään yhä hieman karmiva, jollain oudolla tavalla hän oli alkanut jopa kiintyä siihen. Siitä oli tullut kuin hänen oma outo maskottinsa.
”Ja tuo se vain etsii yhä oikeaa omistajaansa”, Hizashi totesi eräänä päivänä tultuaan käymään oppituntien jälkeen 1-A:n kotiluokassa. Keltatukkainen trollipeikko Shoutan pöydällä ei tietenkään jäänyt häneltä huomaamatta.
”Niin etsii”, Shouta sanoi, ”vaikka pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tätä menoa
minä olen sen omistaja. Kukaan ei ole kysellyt sen perään.”
”Se adoptoi sinut”, Hizashi virnisti poimien peikon käteensä. ”Tai ehkä se onkin kirottu, ja sen aikaisempi omistaja on vain iloinen päästyään siitä lopullisesti eroon.”
”Melko tehoton kirous ainakin tähän mennessä. Päädyin muuten nimeämään sen myös. Yamadaksi.”
”Et ole tosissasi!” Hizashi puuskahti, ja hänen harmistuksensa selvästi viihdytti Shoutaa suuresti. ”Emmehän me ole edes yhtään saman näköisiä! En minä ole mikään karmiva alaston mulkoilija!”
”En ajatellutkaan sinua, vaan sitä, että sen pysty kampaus muistuttaa vähän vuorta.”
”Ja pylly riisipeltoa vai?”
”Vaikka sitten niin.”
Hizashi oli aikeissa sanoa vielä jotain mutta viime hetkellä muuttikin mielensä ja vaihtoi puheenaihetta: ”No, asiasta siihen, miksi tänne alun perin tulinkin. Hinaapas oma peppusi ylös penkistä, niin lähdetään päivälliselle.”
”Pakko kai sitä on…” Shouta oli kuitenkin itsekin sitä mieltä, että tauko olisi paikallaan. Töitäkin olisi mukavampi jatkaa täydellä vatsalla.
”Mutta sitä karmivaa peikkoa et ota mukaan!”
”Ei olisi tullut mieleenikään.” Osa hänestä tosin mietti, pitäisikö hänen sittenkin tehdä niin, ihan vain Hizashin kiusaksi.
Trolliavaimenperä jäi kuitenkin yksin nököttämään työpöydälle, kun he lähtivät ja sammuttivat valot perässään. Luokkahuoneen ovella Shouta kuitenkin vielä äkisti pysähtyi.
”Muuten, totta kai minä nimesin sen peikon sinun mukaasi”, hän tokaisi. ”Te nimittäin
olette ihan saman näköisiä. Teillähän on samanlaiset hiuksetkin!”
A/N: Micin sukunimi Yamada (山田) tarkoittaa japaniksi vuorta (山, yama) sekä riisipeltoa (田, ta/da).
