Ikäraja: S
Tyylilaji: ystävyysdraama (vihjausta syvemmistä tunteista)
Hahmot: Harry & Ron
Yhteenveto: Harry ei käsittänyt, miksi Ron edes oli halunnut tulla hänen mukaansa, jos tämä kerta vihasi luontoa ja telttailua. Harry oli ollut täysin valmis lähtemään metsään yksinkin. Hän tarvitsi näitä hetkellisiä irtiottoja pelastajan taakastaan.A/N: Tämän piti alunperin olla rarry-jatkis, jonka vannoin kirjoittavani kokonaan ennen julkaisemista. No, ensimmäisen "osan" jälkeen tuntui vain, ettei ollut enää kirjoitettavaa. Joten en pakottanut itseäni. Tämä kun toimii vallan mainiosti itsenäisenäkin. Tätä oli tosi mukava ja helppo kirjoittaa. Sodanjälkeisen elämän fiilistely on lempijuttujani, ja se näkyy tässäkin ficissä.
Leiritulen lämmössä
Tuuli humisi puissa heidän ympärillään. Se sai nuotion liekit kieppumaan. Harry hengitti syvään. Ympärillä seisovat kuuset tuoksuivat pihkalta ja sateelta. Taivas oli kirkastunut iltaa kohden. Tähdet olivat syttyneet yksi toisensa jälkeen. Yksi niistä säihkyi selvästi muita kirkkaampana. Harry oli varma, että tähdeltä näyttävä oli planeetta, mutta mikä niistä? Oli vaivalloista yrittää muistaa taivaankappaleiden asemia. Tähtitiede ei ollut koskaan ollut hänen vahvinta alaansa Tylypahkassa.
Ronin matala kiroilu sai Harryn laskemaan katseensa takaisin maankamaralle. Ron siristeli vetistäviä silmiään ja näytti kiukkuiselta. Jotenkin Ron onnistui aina istumaan sillä puolella, jonne nuotio savutti. Harrya nauratti. Ron mulkaisi häntä, mutta Harry vain hymyili Ronille. Ron nousi taas ja tullessaan Harryn kohdalle, tämä veti Ronin viereensä kaatuneelle puunrungolle. Ron istui raskaasti alas. Hänen olkapäänsä köyristyivät pahantuulisesti. Savustako se vain johtui? Harry toivoi niin.
”Ole nyt siinä ja rauhoitu”, Harry sanoi. Hänellä oli hyvä olo, levollinen, tyytyväinen. Nuotion lämmin hehku tuntui hyvältä iholla. He olivat kumpikin kylläisiä. Tällä kertaa Harryn ja Ronin ei onneksi tarvinnut kituuttaa sienillä, marjoilla ja kaloilla, joissa oli enemmän ruotoja kuin lihaa. Rouva Weasley oli pakannut heille muhkeat eväät. Olisi varmaan ollut ihan hyödyllistä opetella jonkin verran erätaikuutta, mutta Harry ei ollut millään ehtinyt.
”Minusta tämä ei ole erityisen rentouttavaa”, Ron jupisi. Hän tökki pahantuulisesti nuotiota pitkällä kepillä. Hiilet rasahtelivat äkäisesti kuin Ronin tuulta myötäillen.
”Olisithan sinä voinut jäädä Kotikoloon”, Harry huomautti. Ron ei vastannut. Harrylle tuli ikävä aavistus. Ei kai Hermione ollut patistanut Ronia vahtimaan häntä?
”Käskikö Hermione –” Harry aloitti ärtyneenä, mutta Ron murahti vielä äkäisemmin, ja Harry vaikeni. He mulkoilivat nuotiota, jossa puut kipunoivat ja rätisivät.
Harry ei käsittänyt, miksi Ron edes oli halunnut tulla hänen mukaansa, jos tämä kerta vihasi luontoa ja telttailua. Harry oli ollut täysin valmis lähtemään metsään yksinkin. Hän tarvitsi näitä hetkellisiä irtiottoja pelastajan taakastaan. Täällä korvessa hän sai olla pelkkä Harry. Ei Harry metsissäkään ollut vapaa menetyksistään, mutta pienikin helpotus oli hänelle tarpeeksi.
Ronin ei olisi tarvinnut tulla hänen mukaansa. Ron taisi yhä vihata metsiä hirnyrkkien takia. Harry ymmärsi miksi eikä hän halunnut pakottaa Ronia elämään kurjia muistoja uudelleen. Ehkä yksinolo jossain muualla olisi tehnyt Ronillekin hyvää. Ei heidän kaikkea tarvinnut yhdessä tehdä.
No, täällä he kuitenkin olivat. Harry ei halunnut kinastella Ronin kanssa. Hän päätti sovitella.
”Haluatko pelata velhoshakkia?” Harry ehdotti. Ron pudisti päätään ja näytti kireältä.
”Mitä sitten haluaisit tehdä?” Harry kysyi ja yritti olla kuulostamatta ärtyneeltä. Ron pysyi vaiti. Hänen leukaperänsä olivat jännittyneet ja korvat helottivat. Sinisten silmien katse oli sulkeutunut. Ronin pisamaiset kädet olivat nyrkissä reisien päällä. Ne näyttivät tavallistakin kalpeammilta illan hämärässä.
Harry tiesi suututtaneensa Ronin eikä tämä vaikuttanut helpolla leppyvän. Hermionen mainitseminen oli selvästi ollut paha virhe. Harry oli unohtanut, ettei Ron nykyisin mielellään puhunut Hermionesta, kun he olivat kahden kesken. Harry ei tarkalleen tiennyt, mitä Ronin ja Hermionen välillä oli tapahtunut. He olivat yhä ystäviä, mutta eivät enää muuta. Niin Harry oli Hermionen puheista päätellyt. Kun hän oli yrittänyt kysellä yksityiskohtia, Hermione oli sanonut hänen ja Ronin vain ”kasvaneen erilleen”. Se ei ole sinun asiasi, Hermione oli tarkoittanut, ja Harry oli ymmärtänyt yskän. Hän ei ollut udellut enempää. Harry ei olisi varmaan edes ymmärtänyt, vaikka Hermione olisi kertonutkin kaiken. Harry ei nimittäin käsittänyt sitäkään, minne hänen omat tunteensa Ginnyä kohtaan olivat kaikonneet.
Saattaahan Ron vihoitella minulle Ginnystäkin, Harry ajatteli apeana. Ron oli ollut kamalan vihainen silloin, kun Harry oli suudellut Ginnyä 17-vuotispäivänään. Tuskin Ron oli kauhean mielissään siitä, että Harry oli lempannut hänen pikkusiskonsa jo toisen kerran. Tai no, ”lempata” ei kyllä ollut oikea sana kuvaamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Roihu ja kaipaus heidän välillään olivat vain hiipuneet, varkain ja varoittamatta. Ginny oli hoitanut puhumisen. Harry oli vain myötäillyt. Ginny oli sanonut, etteivät he olleet enää samoja ihmisiä kuin koulussa. Sota oli muuttanut heitä. He voisivat toki yrittää, jos Harry vielä haluaisi. Harry tunsi edelleen polttavaa syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut halunnut. Ginny ei ollut itkenyt, ei ainakaan hänen nähtensä. Harry mietti, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Harry tuijotti nuotiota, jonka leimuavat liekit muistuttivat häntä Ginnyn hiuksista. Hän näki Ginnyn ruskeat silmät ja niiden odottavan katseen. Ja silloin oikea ajatus vihdoin tavoitti Harryn.
Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi. No niin, nyt Harry sen sitten tajusi. Yli vuoden myöhässä. Anteeksipyyntö olisi varmaan ollut vähintä, mitä hän olisi voinut tehdä eikä Harry ollut tajunnut edes sen vertaa. Ginnyä oli varmasti loukannut se, ettei Harry ollut osoittanut välittävänsä hänen tunteistaan. Harry tuki kyynärpäät reisiinsä ja hautasi tuskastuneena kasvot käsiinsä. Hän oli oikea idiootti. Oli silkka ihme, miten ystävällinen Ginny oli ollut Harrylle koko kuluneen vuoden. Harry ei tuntenut ansaitsevansa sitä.
Harry yllättyi, kun Ronin lämmin käsivarsi kietoutui äkisti hänen hartioilleen. Kosketus oli kömpelö ja epäröivä, mutta Harrysta se tuntui silti mukavalta. Kun Ron oli siinä Harryn lähellä, hän pystyi työntämään mieltä kirvelevät ajatuksensa Ginnystä hiukan kauemmas. Harry hengitti syvään ja palautti itsensä takaisin tähän hetkeen, pimeään metsään ja nuotion huminaan.
”Luuletko tosissasi, että Hermionen täytyy pakottaa minut viettämään aikaa parhaan kaverini kanssa?” Ron kysyä töksäytti.
Harry oli ehtinyt ajatuksissaan jo niin kauas, ettei hän heti käsittänyt, mistä Ron oli hänelle alunperin kiukustunut. Kun Ronin sanat viimein menivät perille, Harrya hävetti. Ron oli täällä hänen seuransa vuoksi. Harry päästi surkean voihkaisun. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään näin tyhmäksi.
”En”, Harry sanoi nolostuneena. Tällä kertaa hän ei aikonut odottaa vuotta vaan sanoi heti:
”Anteeksi.”
Ron puristi lempeästi hänen olkapäätään. Harry suoristi selkänsä, vaikka pelkäsi, että liike saisi Ronin vetämään kätensä pois. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ron antoi käsivartensa levätä Harryn harteilla. Se tuntui koko ajan yhä luonnollisemmalta.
”Me oltaisiin voitu mennä jonnekin muualle”, Harry sanoi ja kääntyi Ronin puoleen. Ronin ilme oli vakava ja alakuloinen. ”Voidaan yhä.”
Olisi helppo purkaa teltta ja sammuttaa nuotio. Siihen tarvittaisiin vain pari sauvan heilautusta. Ron kuitenkin pudisti päätään.
”Ei ole kyse siitä”, Ron sanoi hiljaa.
”Mistä sitten?” Harry ihmetteli. Ron näytti vaikealta. Harry katsoi Ronia ja yritti näyttää kannustavalta, vaikka hän oli lähinnä hämillään. Hän oli myös vähän huolissaan.
”Me ei enää puhuta”, Ron sanoi viimein, kun oli hetken koonnut ajatuksiaan. Harry tunsi itsensä jälleen idiootiksi. Se oli keljua ja turhauttavaa. Harry oli saanut tunteesta tarpeekseen. Hän tapitti Ronia ja yritti tuskastuneena ymmärtää, mitä tämä tarkoitti, mutta palaset eivät loksahtaneet.
”Me puhutaan nytkin”, Harry sanoi neuvottomana, vaikka tiesi, ettei vastaus ollut lähelläkään oikeaa.
Ronin suusta karkasi äänekäs pärskähdys, ja hänen kätensä Harryn ympärillä nytkähti.
”Merlin”, Ron puuskahti hymyissä suin. ”No, et sinä väärässäkään ole.”
Harry vastasi hymyyn. Hänen oli vähän helpompi olla. Ron kohensi asentoaan. Harry kallistui tarkoittamattaan lähemmäs, mutta Ron ei vaikuttanut edes huomaavan. Heidän kylkensä painautuivat vastakkain. Harryn vatsassa värähti lämpimästi.
”Tarkoitan, ettei me enää jutella oikeista asioista”, Ron sanoi. ”Etkö – etkö ole huomannut?”
Ron kuulosti loukkaantuneelta. Harry huokaisi ja vajosi entistä perusteellisemmin Ronin kainaloon. Hän olisi mieluummin kadonnut sinne kokonaan välttyäkseen vastaamasta.
”Olen”, Harry kuitenkin sanoi, ”mutta en osaa sanoa, mistä se johtuu. Tai no, luulin, että olet vihainen minulle.”
”Miksi ihmeessä?” Ron hämmästyi. Harryn sisuksissa kiemurteli epämukavasti. Uskaltaisiko hän mainita Ginnystä Ronille?
”No, kun”, Harry mutisi. Ron puristi häntä rohkaisevasti olkapäästä, ja Harry päätti uskaltaa.
”Ginny”, Harry töksäytti. ”En osannut – kohtelin häntä kurjasti, tiedän sen itsekin.”
Ron ei sanonut mitään. Harrylla ei ollut rohkeutta kohottautua katsomaan, millainen ilme Ronilla oli kasvoillaan. Harry tuijotti tuleen ja katui sitä, että oli erehtynyt mainitsemaan Ginnyn. Hän toivoi, että olisi ollut yksi palavista haloista.
”En tiedä tuosta mitään”, Ron sanoi viimein. ”Ginny ei ole vaikuttanut mitenkään, no, onnettomalta. Tai silloin meidän kuudennen vuoden jälkeen, kun te erositte ensimmäisen kerran, Ginny oli aivan rikki. Hän ei syönyt eikä puhunut ensimmäisenä lomaviikkona. Mulkoili vain ja räjäytti tavaroita, jos joku meistä kävi liikaa hänen hermoilleen. Ja Fleurin läsnäolo talossa ei tietenkään helpottanut asiaa… No, siinä vaiheessa, kun sinä tulit Kotikoloon, Ginny oli jo saanut itsensä koottua. Mutta kun te suutelitte, pelkäsin, että Ginny romahtaa taas.”
Harry jännittyi. Hirvittävä häpeä ja syyllisyys hyökyivät hänen sisuksissaan ja polttivat kuin happo. Harrylla ei ollut ollut aavistustakaan, että Ginny oli ollut niin huonona. Heidän erotessaan Ginny oli ollut ihailtavan tyyni. Ron huokaisi syvään ja taputti Harryn olkavartta.
”Tarkoitan vain sitä”, Ron jatkoi pehmeämmällä äänellä, ”että tällä kertaa se ei ollut sellaista. Ginny oli jonkin aikaa vähän tavallista vaisumpi, mutta nyt hän on minusta ihan onnellinen. Tai niin onnellinen, kun nyt voi olla kaiken – kaiken sen jälkeen…”
Ronin ääni oli käheytynyt, ja hän sai hädin tuskin sanottua viimeisiä sanoja. Harry tiesi, että Fredin nimen lausuminen ääneen oli Ronille yhä vaikeaa. Niin oli Harryllekin. Hänen kurkkunsa tuntui kiertyvän tiukaksi. Harry ponnisteli päästäkseen yli vaikeasta hetkestä. Kun hän ja Ron kerrankin puhuivat jostain muusta kuin huispauksesta tai menninkäisten kitkemisestä, Harry ei vielä halunnut lopettaa keskustelua.
”Okei”, Harry sanoi. ”Hyvä. Tai siis. Helpottavaa kuulla, että Ginny on okei.”
Ron ynähti myöntävästi. Harry odotti hänen sanovan jotain muuta, mutta Ron näytti vajonneen menetyksen tuskallisiin syövereihin.
”Ron”, Harry sanoi epäröiden. Ron havahtui ja kääntyi Harryyn päin, mutta vain hetkeksi kuin vilkaistakseen häntä. Ronin siniset silmät olivat surusta harmaat. Harry mietti, tekisikö hän oikein, jos hän kysyisi Ronilta Hermionesta. Hermostuisiko Ron taas? Mutta olivathan he puhuneet Ginnystäkin, ja se oli saanut heidät todella puhumaan toisilleen. Kun he kerran nyt olivat päässeet vauhtiin, tuntui tarpeelliselta sanoa enemmän.
”No?” Ron kysyi. Harry empi vielä hetken, mutta päätti sitten, ettei kiertelisi.
”Mitä sinun ja Hermionen välillä tapahtui? Miksi te ette ole enää yhdessä?” Harry kysyi.
”Ai”, Ron sanoi apeana ja laski äkisti katseensa kuin olisi huomannut kengännauhojensa muuttuneen lakritsiksi. Ne eivät olleet, mutta Ron tapitti niitä silti.
”Ei sinun ole pakko kertoa”, Harry sanoi, vaikka hän tahtoi kovasti, että Ron kertoisi. ”Mutta miten me kolme voidaan enää ikinä tehdä mitään yhdessä, kun te olette niin kummallisia toistenne kanssa?”
”Ei me nyt niin kummallisia olla”, Ron sanoi vähätellen. Harry tuhahti. Ronin pää vajosi nolona.
”Te olette piinallisen kohteliaita toisillenne”, Harry sanoi. ”Tuntuu kuin ette olisi enää edes ystäviä.”
”Ollaan me”, Ron sanoi kiireesti. ”Se on vain vähän hankalaa nyt. Se helpottaa lopulta. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.”
”Hermioneko niin sanoi?” Harry kysyi, koska toteamus kuulosti hiukan liian kypsältä Ronin ajatukseksi.
”Niin”, Ron myönsi. Hänen kätensä Harryn ympärillä liikahteli levottomasti. Sitten Ron yllättäen nousi kokonaan ylös ja jätti Harryn istumaan yksin puunrungolle. Nuotiosta huolimatta kylmä syysilta sai Harryn hytisemään, kun Ron ei ollut enää hänen vieressään. Ron astahteli verkkaan nuotion vieressä ja tuijotti liekkien varjoja, jotka tanssivat puunrungoilla.
”Hän on nero”, Ron sanoi metsän synkkään siimekseen tuijotellen. ”Hermione nimittäin.”
”Ei sinun tarvitse sitä minulle kertoa”, Harry hymähti. ”Olen tiennyt sen jo kahdeksan vuotta.”
”Ei, sinä et ymmärrä”, Ron sanoi ja kurtisti tuskastuneena kulmiaan. ”Mieti, miten uuvuttavaa meillä välillä oli hänen kanssaan. Kaikki, mihin Hermione ryhtyi, onnistui lähes ensiyrittämällä. Hän päihitti meidät suunnilleen kaikessa, paitsi tietysti huispauksessa.”
Harrykin kurtisteli nyt kulmiaan. Hän ei oikein tiennyt, mihin Ron tähtäsi puheillaan. Ron huomasi Harryn hämmennyksen ja päästi turhautuneen ähkäisyn.
”Hermione pyrkii aina täydellisyyteen”, Ron sanoi synkästi, ”ja kun olin hänen kanssaan, tunsin painetta olla parempi kuin olin. Eikä ole helppoa olla Hermionen seurassa julkisilla paikoilla. Ihmiset ylistävät kilpaa hänen lahjakkuuttaan ja erinomaisuuttaan. Kuvittele, että olet jatkuvasti Percyn ja Hermionen kaltaisten mahtipontisten älykköjen ympäröimä etkä ymmärrä keskustelusta mitään.”
Ron tarrasi kiinni hontelon koivun oksasta ja repi siitä kaikki lehdet. Ne satoivat keltaisina hänen jalkoihinsa.
”Hermione arvostaa sinua juuri sellaisena kuin olet”, Harry sanoi lempeästi. ”Et sinä ole hänestä tyhmä tai mitään sellaista.”
”Tiedän”, Ron sanoi. ”Ei se ole ainoa asia, mikä hiersi meidän välillä. Me – meillä oli erilainen tapa suhtautua tulevaisuuteen. Hermione tahtoi paahtaa täysillä eteenpäin. Valmistua koulusta ja aloittaa uransa Taikaministeriössä huippuarvosanoin. Minä tahdoin vain olla hetken rauhassa. Levätä. Koen ansainneeni sen.”
Ronin ääni oli muuttunut puolustelevaksi. Harry kuitenkin vain nyökkäsi. Hän oli kokenut aivan samoin. Harrykaan ei ollut kiirehtinyt tulevaisuudensuunnitelmissaan. Toki Harry tahtoi yhä auroriksi, mutta hänestä uran käynnistämisellä ei ollut mikään kiire. Harrysta tuntui mukavalta kuulla, että Ron oli hänen tavoin kaivannut hengähdystaukoa. Hän itse oli ollut Voldemortin kukistumisen jälkeen monta kuukautta aivan loppu. Varmasti Ronikin oli ollut. Hermione taas tuskin edes tiesi, mitä ”lepo” tarkoitti. Hermionelle oli luonnollisinta tarttua seuraavaan tehtävään ja heittäytyä siihen koko tarmollaan.
”Niin että”, Ron jatkoi, ja hänen ääneensä hiipi katkera sävy. ”Hermionen oli vaikea sietää minun yleistä vetelehtimistäni. Hän kärtti minulta jatkuvasti, että tekisin jotain. Ilmeisesti äidin tukeminen kotona ja Georgen auttaminen pilapuodilla ei ollut riittävästi. Minusta Hermione taas ylisuoritti, niin kotona kuin opinnoissaankin. Me riideltiin asiasta monta kertaa. Se oli rankkaa.”
Ron pani kätensä tiukkaan puuskaan rinnalleen. Hänen olemuksessaan oli jotakin haavoittunutta ja kärsivää. Harry tahtoi näyttää, että hän ymmärsi ja oli Ronin tukena. Hän nousi ja käveli verkkaan Ronin vierelle. Halaaminen ei tuntunut Harrysta luontevalta, ja Ron puristi yhä käsivarsiaan tiukasti ylävartaloaan vasten. Niinpä hän laski kätensä Ronin olkapäälle ja puristi. Ron oli kauttaaltaan jännittynyt, mutta Harryn koskettaessa hän vaikutti rentoutuvan aavistuksen.
”Kiitos, että kerroit”, Harry sanoi hiljaa ja piti kätensä Ronin olalla. Hän silitti peukalollaan Ronin luisevaa olkapäätä tämän kastanjanruskean jumpperin läpi. Ron kohautti vähättelevästi olkiaan.
”Ja olen pahoillani”, Harry lisäsi. ”Siitä, että olen ollut niin etäinen.”
”Ei se haittaa. Et sinä ole ollut siitä yksin vastuussa”, Ron sanoi. Hän oli nostanut katseensa taivaalle, jossa oli kasoittain enemmän tähtiä kuin silloin, kun Harry oli viimeksi katsonut. Se kirkkaasti säihkyvä planeetta erottui muista kuitenkin yhä selvästi.
”Onpa Jupiter tänä yönä kirkas”, Ron tuumasi. Harry katsahti hämmästyneenä Roniin. Ron kohtasi Harryn katseen ja kohotti hänelle kulmiaan.
”Kyllä minäkin jotain tiedän”, Ron sanoi pientä närkästystä äänessään. Harry hymyili.
”Tiedän, että tiedät”, Harry sanoi ja taputti Ronin olkavartta. Ron hymyili tyytyväisenä ja laski käsivartensa. Hän vaikutti rennommalta ja helpottuneelta. Harry vaistosi tehneensä oikein, kun oli kysynyt Hermionesta. Ron oli selvästi ollut kuuntelijaa vailla. Heidän sydämensä olivat keventyneet huomattavasti, kun he olivat saaneet sanoitettua murheitaan. Ron oli ollut oikeassa. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan kunnolla keskenään. Harry häkeltyi, kun tajusi, miten kipeästi oli kaivannut uskoutumista parhaalle ystävälleen.
”Tiedätkö mitä?” Ron sanoi jo selvästi hyväntuulisemmin. ”Voitaisiin sittenkin pelata erä velhoshakkia.”
Harry oli ehdotuksesta hyvillään. He päättivät sammuttaa nuotion ja vetäytyä loppuillaksi teltan suojiin. He lämmittivät kamiinan, keittivät teetä ja mussuttivat rouva Weasleyn tekemiä voileipiä. Juttu velhoshakin lomassa kulki jo paljon rennommin eikä Harrya lainkaan haitannut, kun Ronin nappulat peittosivat hänen omansa räikeällä ylivoimalla. Tuntui vain niin hyvältä olla kahden Ronin kanssa.
