Ficin nimi: Kuumuuskriisi
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Genre: hurt/comfort, drama, fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus: Merlin/Arthur
Tiivistelmä: Se päivä oli liian kuuma metsästykseen.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, vähän lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä on juhannustaika Violetulle, joka toivoi hurt/comfortia, USTia, viilentymistä helteellä ja Merthuria ja niitä yritin tähän tuoda. Vähän kaiken varalta laitoin tuon ikärajan. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Kuumuuskriisi
Tappurainen rengas puristi Merlinin ohimoilla. Metsä keinui kuin hän olisi veden alla. Niska oli yhtä aikaa kananlihalla ja litimärkä hiestä. Hän yritti nostaa kättään pyyhkäisemään otsaansa, mutta lihakset eivät totelleet. Kärpäset pörräsivät hänen korvan juuressaan ja tekivät hänen ajatuksistaan yhtä surinaa.
Oli niitä hyviäkin päiviä olla prinssi Arthurin palvelija, mutta kesän kuumin päivä ei ollut yksi niistä.
Merlin hapuili sokkona ja kädet voimattomina leiliään, kunnes muisti jälleen – ainakin seitsemännen kerran -, että ei ollut ottanut sitä mukaan. Jokin oli pitänyt hänet yöllä hereillä ja nukahdettuaan kunnolla vasta aamunkajossa, hän oli joutunut pakkaamaan metsästysreissulle kiireessä. Ensisijaisesti hän oli huolehtinut Arthurin tavaroista, koska ei sietäisi sitä huutoa, jos unohtaisi jotain, mutta tällä hetkellä Merlin olisi kuunnellut paljon mieluummin Arthurin raivoamista kuin tätä tilaa.
Oikeastaan Merlin ei enää hikoillut, se oli lakannut jo joku aika sitten, pian sen jälkeen, kun Arthur oli pakottanut hänet jäämään odottamaan hevosten kanssa kauemmas eläinten polulta, jonne Arthur oli suunnannut yksin varsijousen kanssa. Paikka, johon Merlin oli jäänyt ei tehnyt hyvää hänen jo valmiiksi nuutuneelle ja nestehukkaiselle ololleen. Vähäisinkään tuuli, mitä ei ollut tuntunut koko päivänä hirveästi, ei läpäissyt korkeita puita, jotka ympäröivät pientä notkoa, jonka suojassa Merlin odotti, ettei hänen hajunsa leviäisi eläinten polulle ja karkottaisi mahdollisia saaliita. Notkoon kuitenkin paistoi täydeltä terältä keskipäivän aurinko, eikä ollut pilven riekalettakaan estämään sen rökitystä suoraan Merlinin päähän ja niskaan.
Merlin ei uskaltanut liikkua, sillä Arthur oli painottanut, että pieninkin ääni voisi säikyttää riistan pois, vaikka Merlin oli varma, että polku oli sen verran kaukana, ettei hänen liikehdintänsä kuuluisi sinne. Mutta hän seisoi paikoillaan ja katseli kuinka metsä välkkyi hänen silmissään ja surisi hänen korvissaan. Hänestä tuntui, että hän itsekin välkkyi ja surisi ja kellui.
”Merlin!”
Jokin napsahti Merlinin naaman edessä ja hän huomasi nojaavansa kenoon. Arthurin kasvot piirtyivät hyvin sumuisesti hänen eteensä. Epämääräisesti Merlin pohti, miten tällä ei ollut kuuma nahkaisen liivin ja hansikkaiden kanssa. Ehkä tämä oli tottunut siihen, joutuihan tämä sietämään haarniskaa kaikissa säätiloissa.
”Nukutko sinä seisaallasi?” Arthur nauroi ja riuhtaisi hevosensa ohjakset Merlinin hervottomasta kädestä.
”En”, Merlin raakkui ja alkoi kiivetä oman juhtansa selkään hyvin vaikeasti. Arthur istui jo satulassa ja katsoi Merlinin onnetonta hapuilua kulmat rutussa.
”Minä jo luulin, että olit saavuttanut surkeuden huipentuman”, prinssi tuhahti, kun Merlin vihdoin pääsi istumaan hevosen selkään. Merlin yritti vääntää huuliaan hymyyn, mutta joutui keskittymään satulassa pysymiseen ja sen sijaan sai jonkinlaisen irvistyksen aikaiseksi.
Arthur johdatti heitä pois päin polusta. Se oli ollut kuulemma autio, ilmeisesti oli eläimille liian kuuma lähteä kovin kauas reviiriltään. Siksi Arthur halusi kokeilla toista polkua, joka ohittaisi joen pohjoisempana. Merlin kuunteli selitystä silmät sirrillään, mikä sai hänen ohimonsa kiristymään entisestään. Hevosen selässä pomppiminen pahensi vointia. Hän oli alkanut tuntea olonsa pahoinvoivaksi jo notkossa, mutta ratsastus teki hänen vatsastaan kuin valtameren. Hän ei oikein nähnyt enää eteensä, silmissä välkkyi aurinko ja hevosen punertava harja. Tunto käsistä pakeni.
Seuraavaksi Merlin löysi itsensä keskeltä aluskasvustoa ja tunsi jonkun kovan potkaisevan häntä jalkoihin.
”Mikä ihme sinua tänään vaivaa?” Arthur ärjyi ja potkaisi Merliniä sääreen. Merlin yritti naurahtaa, mutta onnistui vain rahisemaan. Hänen suunsa oli kuiva kuin pergamentti. Pahoinvointi yltyi, kun hän kohottautui istumaan.
”Etkö siedä vähän lämpöä, vauva?” Arthur ilkkui ja sitten Merlin kierähti ympäri ja oksensi lähimmän lupiinikimpun päälle.
”Merlin”, kuului Arthurin ääni uudelleen, eikä Merlin kuullut sen jälkeen mitään.
Merlin avasi silmänsä ja huomasi olevansa jälleen hevosen selässä, mutta tällä kertaa roikkui siinä poikittain jalat hötkyen eläimen toisella puolella. Arthur johdatti kiireen vilkkaa hevosia ohjaksista eteenpäin.
”Arthur..?” Merlin kähisi pomppimiselta.
”Sinä helvetin älykääpiö. Mennä sitten hankkimaan lämpöhalvaus metsästysretkellä”, Arthur puhisi ja veti hevosia perässään määrätietoisesti. Merlin ei ollut varma, missä he olivat tai minne he olivat matkalla, eikä oikeastaan välittänyt tietää. Hänellä oli vain kamala olo, päässä, iholla, vatsassa, joka paikassa.
Pomppiminen loppui ja joku koppasi Merlinin pois hevosen selästä riippumasta. Pari vahvoja käsiä kietoutui Merlinin polvitaipeiden takaa sekä selän alta ja Merlin tunsi kasvoillaan kuuman hengityksen.
”Älä rupea vielä kuolemaan, olemme ihan kohta perillä”, Arthur huohotti. Jonkin ajan kuluttua Arthur laski Merlinin maahan ja Merlin yritti katsoa, näkisikö, missä he olivat. Maailma välkkyi, mutta oli vähän hämärämpää kuin hetki sitten. Aurinko ei paistanut sinne, missä he olivat. Merlin tunsi makaavansa ruoholla, jonka seassa oli märkää hiekkaa.
”Otetaan nämä pois”, Arthur sanoi ja alkoi vetää Merlinin pitkiä saappaita ja paksuja sukkia tämän jaloista. ”Riisu takkisi”, Arthur käski.
”Mitä?” Merlin kysyi heiveröisesti.
”Nyt. Kuuntele, Merlin, sinulla on lämpöhalvaus ja paras apu siihen on upottautua veteen. Tämä vesi tulee lähteestä”, Arthur selitti ja kiskoi Merlinin takkia tämän ollessa kyvytön siihen itse, ”se on yhä viileää.”
”Mitä?” Merlin kysyi taas. Arthur murisi matalasti ja tarttui seuraavaksi Merlinin paidan helmaan ja alkoi kiskoa sitä pois miehen päältä.
”Tiedän, että halvaus aiheuttaa sekavuutta, mutta voisitko kerätä viimeisimmät järjenrippeesi – mitä tiedän, ettei alun perinkään ollut paljon – ja auttaa minua”, hän ärisi. Merlin nosti käsiään, jotta pellavapaita lähti helpommin ja sekavuudesta huolimatta ymmärsi alkaa avata housujen nyöritystä. Hän sai ne umpisolmuun.
”Helvetti soikoon sinun kanssasi”, Arthur ärisi lisää ja työnsi Merlinin kädet pois tieltä. Hän kumartui Merlinin ylle ja alkoi avata tämän housuja. Merlin kohotti päätään. Hän näki hien helmeilevän prinssin otsalla, paidan alta pilkottavalla solisluulla valui tippa. Arthurin tuoksu tunkeutui Merlinin hämärtyneen aivosumun läpi ja sai hänet tajuamaan, mitä tapahtui. Arthur sai hänen housunsa auki ja veti ne pois.
Hetki pysähtyi, kun Merlin tajusi, että hän puoliksi makasi, puoliksi istui siinä kostealla, hiekkaisella nurmella Arthurin alla täysin alasti. Arthur oli kumarassa hänen yllään, kuin jähmettynyt itsekin. Hänen rintansa kohoili pinnallisesta hengityksestä ja hänen katseensa vaelsi Merlinin vartalolla. Ne lipuivat alas ja sitten kohosivat kuin sähköiskun saaneena ylös Merlinin silmiin. Arthur henkäisi ja Merlin nieleskeli.
”Tule. Veteen”, Arthur sai kakaistua viimein. Hän potki omat saappaat jaloistaan, heitti asevyön nurmikkoon ja polvistui rantaveteen. Merlinin päässä alkoi taas sumentua ja hän seurasi Arthuria kuin laiva majakkaa myrskyssä. Hän hivuttautui viileään, melkeinpä kylmään veteen, mutta ei arastellut vaan tuli yhä pidemmälle, kunnes vettä oli noin puoleen reiteen ja Arthur laskeutui istumaan pohjaan. Merlin seurasi ja voipuneena antoi vartalonsa jäädä veden armoille kellumaan.
Siinä hän lipui, upposi veden syleilyyn. Hän laski päänsäkin pinnalle ja korvat jäivät pinnan alle. Merlin sulki silmänsä. Hän kuuli kaukaisesti loiskuntaa, tunsi veden liikehtivän. Ihan kuin kaikki aistit olisivat terävöityneet sillä hetkellä, kun vesi ympäröi hänet kokonaan ja Merlin saattoi ajatella vihdoin. Hän raotti silmiään. Hän näki yllään korkean metsän ja kaukana sinisen taivaan aivan selkeästi.
Kului jonkin aikaa, pitkä tai lyhyt aika, kunnes Merlinistä alkoi tuntua, että pahoinvointi väistyi, käsissä oli voimaa ja hän saattoi muodostaa oikeita lauseita suullaan. Hän liikahti ja siirtyi kellumasta selällään istumaan matalaan veteen ja kauhoi kirkasta vettä suuhunsa.
”Minulla on vain kuivalihaa mukana, mutta se on parempi kuin ei mitään. En älynnyt ottaa suolaa mukaani.” Merlin kohotti päänsä. Arthur istui vedessä ihan yhtä alasti kuin hänkin, jalat suorina edessään, nojaten käsiinsä. Tämä oli litimärkä. Merlin ei enää osannutkaan muodostaa sanoja suullaan, vaan jätti sen auki.
”Onko jo parempi olo?” Arthur kysyi pehmeästi, pehmeämmin kuin Merlin muisti tämän koskaan puhuneen hänelle.
”On”, Merlin vastasi. Arthur nosti kätensä vedestä ja Merlinin yllätykseksi laski sen hänen poskelleen, kuljetti sen otsalle ja takaisin.
”Et tunnu niin kuumalta enää”, Arthur sanoi ja heti hänen silmänsä suurenivat ymmärrettyään, mitä oli sanonut. Merlin osasi vain nyökätä. Arthurin käsi oli yhä hänen poskellaan. Sitten peukalo liikkui Merlinin poskipään yli.
Arthur rykäisi äkkiä kovaäänisesti. ”Lihaa”, hän murahti, nousi nopeasti kovan loiskunnan saattelemana ja meni satulalaukuille kaivamaan eväitä. Merlin katseli kiinteästi tämän kulkua kuin näkisi Arthurin ensi kertaa alastomana.
”Älä vain nouse, lähdemme, kunhan aurinko laskee hieman”, Arthur sanoi tullessaan takaisin eväiden kanssa, kun Merlin elehti aikeenaan nousta vedestä. Se alkoi tuntua todella kylmältä nyt, kun hän pystyi ajattelemaan selkeästi.
”Tässä, syö”, Arthur sanoi, istui takaisin veteen ja ojensi Merlinille pari siivua suolalla säilöttyä kuivalihaa. Merlin otti ne haluttomana vastaan ja nyrpisti Arthurille nenäänsä. Lihan haju sai hieman aikaisemman pahoinvoinnin taas heräämään.
”Se on käsky”, Arthur tokaisi ja Merlin pyöräytti silmiään ja ryhtyä järsimään lihaa.
”Olitpas sinä innokas”, Merlin sanoi hetken kuluttua saatuaan alas kurkusta pari palaa suolaista lihaa. Se ei ainakaan pahentanut pienen pientä pahoinvoinnin poikasta. Arthur näytti kysyvältä.
”Kun riisuit minut. En tiennytkään, että sinulla oli sellaisia haluja”, Merlin virnisti. Arthur mutristi huuliaan ja loiskutti vettä hänen päälleen.
”Minulla oli vain halu estää sinua kuolemasta. Älä imartele itseäsi”, tämä ärähti takaisin.
”Olen otettu tästä kunniasta.”
”Gaius olisi tappanut minut, jos olisit kuollut kanssani metsästämässä.”
”Ai siksi et halunnut, että kuolen?”
Arthurin poskilla oli punaa ja hän tuijotti Merliniä niin intensiivisesti, että Merlin alkoi tuntea jälleen olonsa kuumaksi, mutta eri tavalla kuin lämpöhalvauksen takia. Se lämpö levisi vatsasta sydämeen ja nivusiin. Merlinin käsi jäi ilmaan, kun hän oli työntämässä loppua siivua suuhunsa.
”Juuri siksi”, Arthur vastasi.
Arthur oli ihan hirveän lähellä. Aivan Merlinin edessä, litimärkä, alasti. Merlin toivoi, että vesi ei olisi ollut ihan niin kirkasta kuin se oli. Hänellä oli erilainen olo kuin koskaan aiemmin, kun oli nähnyt Arthurin ilman vaatteita. Ihan kuin Arthurillakin olisi vähän erilainen olo. Hän katsoi Merliniä huulet hieman raollaan kuin puntaroiden. Lopulta hän näytti päättävän jotain ja nousi vedestä nopealla liikkeellä.
”Pysytään täällä, kunnes aurinko alkaa laskea”, hän sanoi tutulla, määräilevällä sävyllä. ”Käyn laittamassa vaatteeni kuivumaan”, hän lisäsi ja kahlasi pois vedestä. Kun tämä oli kadonnut kauemmaksi, missä puut eivät estäisi auringon säteitä osumasta maahan saakka, Merlin sai suunsa toimimaan ja mekaanisesti söi. Yritti ajatella ihan mitä tahansa muuta kuin Arthuria rauhoittaakseen itsensä.
Tai ainakin siihen saakka, kun pääsi takaisin kamariinsa myöhään illalla, kun Gaius oli mennyt nukkumaan ja Merlin oli yksin. Silloin hän antoi luvan muistella Arthurin vedestä ja hiestä kiiltävää ihoa, sinisiä silmiä ja käsiä, jotka hellästi, mutta määrätietoisesti riisuivat hänet. Jotain iloa lämpöhalvauksestakin, Merlin pohti nautinnon kourissa.
