Nimi: Ei toista sinun kaltaistasi
Kirjoittaja: Satine
Ikäraja: K-11
Paritus: James/Sirius
Tyylilajit: angsti, romantiikka, fix-it, AU
Vastuuvapaus: JKR omistaa hahmot ja maailman, minä lainaan niitä.
Yhteenveto: Vähän verta, pala luuta ja shamaanin luoma yhteys. Jamesin vuoksi hän on valmis tekemään mitä tahansa.
Varoitukset: Viittauksia canonin mukaiseen kuolemaan ja mielenterveysongelmiin. Lisäksi nekromantiaa ja kuolleista herättämistä. Kaikenlaista kuolemaan liittyvää.
A/N: Inspiroiduin pitkästä aikaa kirjoittamaan jotakin uutta, joka lähtikin sitten synkkään syöksyyn heti alussa. Tässä siis nekromantiaa juhannustunnelman nostatukseksi. 😅 Ajoittuu Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan välille. Koska tämä on AU, niin teeskentelen, että kolmivelhoturnajaisten viimeinen koetus tapahtui ennen kesäpäivänseisausta. Angstia, jossa onnellinen loppu. Kirjoittamisen aikana taustalla soi pääasiassa Sinead O'Connorin Nothing compares 2U, itkubiisien aatelistoa.
**
Ei toista sinun kaltaistasi
Sirius tietää miltä tuntuu lähes kuolla, mutta sitten huomata kohtaavansa pahemman kohtalon sydämen vielä lyödessä itsepäisesti rinnassa. Muuttuessaan koiraksi hän ei tunne ihan niin paljon, paitsi silloinkin hän tiedostaa tarpeeksi, ja se saa hänen ulvahtamaan surkeana.
Hän pakenee Azkabanista vastoin kaikkia odotuksia mielessään vain kostonhalu rottaa kohtaan ja pakottava tarve suojella Harrya. Myöhemmin Sirius ei kerro kenellekään kauhusta, joka seuraa häntä hiljaisina hetkinä – ei edes Remukselle, joka on nyt ainoa hänen jäljellä olevista ystävistään. Tunne eroaa ankeuttajien aiheuttamasta epätoivosta, mutta tuntuu silti todelliselta uhalta, joka toisinaan ravistelee Siriusta.
Häntä pelottaa kyetä vihdoin ajattelemaan voimatta kuitenkaan olla varma siitä, mitkä muistot kuuluvat hänelle ja mitkä ovat vain kuvitelmaa nyt, kun hänen mielensä synkät nurkat on vihdoin altistettu valolle. Ilon pilkahduksia menneisyydestä seuraa nopeasti hämmennys, epäily ja lopulta ääretön suru.
Hän on varma ainoastaan siitä, että James on poissa. Ja Sirius on ollut yksinäinen niin kovin kauan.
Useimmiten menetyksen aiheuttama kipu tuntuu terävältä, auttaa häntä keskittymään, saa hänet toimimaan. Nyt kaikkien vuosien jälkeen hän voi vihdoin auttaa Harrya, ja hänen täytyy yrittää tehdä parhaansa niillä rajoitetuilla mahdollisuuksilla, jotka hänelle on suotu.
Mikään ei silti voi muuttaa sitä tosiasiaa, että hän tarvitsee myös Jamesin rinnalleen, koska toisinaan suru tulvii yli äyräiden ja lamaannuttaa. Niin kuin häneltä puuttuisi raaja tai hän olisi veden alla niin kauan, kunnes keuhkoja alkaa poltella hapen puute, ja hän haukkoo henkeään yrittäen saada kiinni siitä euforiasta, jonka ensimmäinen sisäänhengitys aiheuttaa, kunnes hän herää yksin sängyssään ansassa omien sotkuisten muistojensa seitissä.
Sirius ei tottele, kun Dumbledore pyytää häntä piiloutumaan Remuksen luokse. Hän jättää vastaamatta ensin kirjeisiin, sitten vanhan miehen lähettämiin suojeliuksiin ja loihtii sen sijaan ympärilleen vahvimmat taikasuojat, mihin tahansa tyhjään kotiin tai luolaan hän sattuukaan milloinkin asettumaan yöksi. Hän viittaa kintaalla muiden odotuksille – eikö hän ole jo tehnyt oman osansa? Mikään ei ole järkähtämättömämpi kuin päätöksensä tehneen miehen vakaumus.
Kaikki on sen jälkeen yllättävän yksinkertaista. Hän muistaa opiskelleensa taikateoriaa monista kirjoista surkeina, ilottomina kesinä Kalmanhanaukiolla. Eräs tietty pimeän taikuuden loitsu hänellä on kirkkaana mielessään, koska se on aina ollut vain lievästi kiinnostava asia, ei sen enempää. Hän tietää, että rituaalin suorittamiseen tarvitaan oikea paikka, oikea aika ja oikea henkilö. Vähän verta, pala luuta ja shamaanin luoma yhteys. Jamesin vuoksi hän on valmis tekemään mitä tahansa.
Yhden päivän ja yön ajan Sirius matkustaa Hiinokan kanssa meren yli kauas pohjoiseen, missä puut levittyvät silmänkantamattomiin tummanvihreänä peittona, karu maa on täynnä eläinten ja hyönteisten ääniä, eikä kesän valo koskaan nuku.
Hän löytää shamaanin keskeltä aukiota, jossa ei ole ainuttakaan sielua heidän lisäkseen. Ennen matkaansa Sirius on lähettänyt korpin mukana viestin toiveestaan ja saanut riimuilla kirjoitetun myöntävän vastauksen takaisin.
Rituaali tapahtuu välittömästi. Vanhan ja viisaan shamaanin silmissä asuu monta salaisuutta, kun hän laulaa loitsua oudolla, runollisella kielellä ja iskee suurta nahkaista rumpua kiihkeästi, eikä Sirius ole koskaan nähnyt kenenkään taikovan henkilön toimivan sillä tavoin.
Miehen syvä rintaääni on voimakas, kun hän käy läpi rituaalia ja vajoaa syvemmälle transsiinsa kutsuen henkiä, sillä raja elävien ja kuolleiden välillä on ohut juuri sinä päivänä. Samalla rätisevä kokko levittää savua ilmaan sen noustessa yhä korkeammalle kohti sinistä taivasta.
Sirius ei koskaan ajatellut ajautuvansa tilanteeseen, jossa hän joutuisi käyttämään nekromantiaa, mutta se on hänelle ainoa vaihtoehto saada tarvitsemansa. Hänelle selviää, että ihmisen tuominen takaisin kuolleista ei ole helppo tehtävä ottaen huomioon, että rituaalin voi suorittaa vain tietyn voiman omaava henkilö, ja tiedot ja ainekset sitä varten ovat hankalasti saatavilla. Mutta ei nekromantian käyttö myöskään ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella, kunhan vain omistaa siihen tarvittavat varat. Rummutuksen lakatessa tuli saavuttaa voimakkaimman liekkinsä, ja keskiyön aurinko värjää kaiken oranssiksi.
Sirius vetää esiin hopeisen tikarinsa. Viilto kämmeneen ilmentää vapaaehtoisesti annettua verta. Seuraava ainesosa on vainajan luu, joka vastahakoisesti kaivettiin esiin. Viimeinen kappale on harvinainen kasvi, hennon vaaleanpunainen kukka, jota tavataan vain tietyissä osissa maailmaa ja jonka shamaani ottaa vyötärölleen sidotusta nahkapussista. Kaikki ainekset menevät noidankattilaan, jossa liemi kiehuu pienemmän tulen äärellä lähellä kokkoa. Kattilasta tuleva savu sekoittuu kokon savuun, ja yhtäkkiä sen tuli alkaa tanssia odottamattomalla tavalla, kunnes se palaa niin kuumana ja kirkkaana, että Siriuksen täytyy perääntyä useamman askeleen ja peittää silmänsä.
Siristellen hän kurkistaa sormiensa läpi malttamattomana näkemään, tapahtuuko mitään. Lopulta kaikki näyttää samalta kuin unessa, jossa näkökentän reunat ovat epäselvät; savun ja liekkien lomasta joku työntää polttopuita sivuun, ja niiden keskeltä astuu esiin tumma hahmo.
Hän lähestyy Siriusta vahingoittumattomana noen ja tuhkan peittämän alastoman vartalonsa ollessa yhtä solakka kuin sinä päivänä, jolloin hän viimeksi käveli maan päällä.
Sirius henkäisee hämmästyksestä. Hänen sydämensä rummuttaa villisti rinnassa samalla, kun savu kirvelee hänen silmiään.
Hänen on vaikea uskoa näkemäänsä, mutta totta se on. James on tullut takaisin.
Hän pysähtyy Siriuksen eteen, katsoo häntä hämmentyneenä, ja hänen kirkkaat, pähkinänruskeat silmänsä näyttävät tavallista suuremmilta ilman laseja. Sirius tärisee. Hän näkee samat tummat hiukset, samat hymykuopat suun ympärillä, saman ihmetyksen Jamesin tavassa rypistää kulmakarvojaan.
"Sirius?" James sanoo käheästi äänellä, jota ei ole käyttänyt pitkään aikaan. "Olenko – olenko minä todella täällä?"
"James", Sirius toteaa, ja hänen äänensä murtuu.
Häntä melkein pelottaa koskettaa Jamesia, sillä mitä jos se onkin vain lumetta ja Siriuksen käsi meneekin hänen lävitseen? Sitten James kurottaa häntä kohti avoimin käsivarsin, ja Sirius sulkee hänet syleilyynsä. He halaavat toisiaan pitkään; Sirius itkee ja vapisee, kun James on vain hiljaa seistessään siinä paikoillaan niin hyvin vahvana ja todellisena.
"Tiesin, että keksisit lopulta keinon", hän kuiskaa Siriuksen hiuksiin.
"Etkö ole vihainen, että toin sinut takaisin toiselta puolelta?" Sirius kysyy pyyhkäisten samalla märkiä poskiaan nopeasti.
Jamesin hymy loistaa kirkkaana kuin aurinko heidän yllään.
"Vain sinä olet tarpeeksi hullu kokeilemaan jotakin tällaista, ja sitten vielä onnistut siinä."
He erkaantuvat, kun shamaani mitään sanomatta ojentaa yksinkertaisen, tumman kaavun Jamesille. Hän ottaa sen vastaan, pukeutuu ja nyökkää kiitoksensa vanhalle miehelle, joka vain kääntyy ympäri keskittyäkseen kahden tulen sammuttamiseen monimutkaisin kädenliikkein. Kun tulet ovat sammuneet, hän alkaa kerätä varusteitaan.
"Kiitos", Sirius sanoo shamaanille. Mies kääntyy katsomaan heitä ja hänen suunpielensä kääntyvät sitten yllättävän leveään, hampaattomaan hymyyn. Hän sanoo jotain, mitä Sirius tai James eivät ymmärrä, mutta Sirius ojentaa hänelle suuren kultasäkin, mikä näyttää olevan oikea ele. Nyökkäyksen kera vanha mies hyvästelee heidät ja kävelee kohti metsän reunaa, jossa pieni porolauma oleilee sammalta syöden.
"Oliko sinulla jokin toinenkin syy, miksi toit minut takaisin, paitsi että kaipasit minua?" James kysyy, kun he ovat jääneet kahdestaan.
"Harry tarvitsee meitä."
James vakavoituu jälleen ja hengittää syvään. "Harry", hän sanoo surullisesti ja räpyttelee silmiään, kunnes pystyy taas puhumaan. "Hän on kasvanut niin paljon."
Sirius painaa heidän otsansa yhteen, ja James kietoo kätensä hänen ympärilleen.
"Tällä kertaa kaikki menee paremmin. Olemme nyt molemmat täällä", Sirius kuiskaa toivoen kovasti, että hänen sanansa käyvät toteen. "En tiedä kuinka paljon tiedät, mutta hän ei varttunut minun luonani. Minua kaduttaa se niin paljon, ja olen pahoillani, etten voinut pitää lupaustani sinulle ja Lilylle. En voinut edes tuoda takaisin kuin vain yhden henkilön – se oli ehtona tälle loitsulle."
Hän on aikeissa ottaa etäisyyttä, mutta James pitää kiinni hänestä ja vie toisen kämmenensä hellästi hänen kasvoilleen.
"Tiedän mitä tapahtui, eikä se ollut sinun syytäsi. Lakkaisitko vihdoin syyttelemästä itseäsi?"
Hän nojautuu lähemmäs, antaa kuivien huuliensa pyyhkäistä Siriuksen omia saaden tämän hiljenemään tyystin. Muutaman sekunnin kuluttua hän suutelee Jamesia kokeilevasti takaisin, aluksi hitaasti, sitten syvemmin. Hän suutelee häntä kaikkien menetettyjen vuosien edestä, ja James vastaa takaisin herättäen samalla henkiin uudelleen vanhan yhteyden, joka heidän välillään on aina ollut olemassa.
"Mennään hakemaan Harry. Hänen on aika saada vihdoin oikea koti."
**