Nimi: Kaipauksen tiekartta
Ikäraja: S
Tyylilaji: slice-of-life, kesäistä melankoliaa
Haaste: Spurttiraapale VI:n 1. kierros
Ongelmani kirjoittamisessa (ja kaikessa muussakin) on liiallisuuksiin meneminen ja valtavan pitkien tekstien loputon työstäminen. Siispä itseäni haastaakseeni päätin lähteä mukaan raapalespurttiin.
1.
150 sanaa
Kesäinen tuulenvire lipui löyhästi avonaisesta ikkunasta sisään. Hellesäällä ikkunoita oli pakko pitää jatkuvasti auki. Kadun puolelta avonainen ikkuna päästi sisään kaiken hälyn ja metelin, jota ison tien varrelta saattoi kuulua. Ambulanssi ajoi ohi sireeni huutaen.
Sisäpihan puolelta leyhyi naapurin grillin tuoksu. Pihalta kaikui hiljaista puhetta, etäämmältä pienen koiran haukuntaa. Vanha, väsynyt koira makasi jaloissa ja nosti päätään äänen kuullessaan.
Vaaleat hiukset heilahtelivat kevyessä tuulenvireessä kutittaen kasvoja. Pöydällä oli suklaakeksejä ja höyryävä teepannu. Lukas tarjosi aina suklaakeksejä. Ne olivat itseleivottuja, pehmeän meheviä, täydellisen herkullisia. Hän oli aina syönyt niitä – myös huonoimpina hetkinään. Nyt hän tarttui vielä lämpimään keksiin, mursi sen puoliksi, katseli mehevän sulaa suklaata. Keksin herkullinen tuoksu sekoittui pihalta nousevaan grillihiilten tuoksuun, syreenin makeaan huokaukseen ja koiran lämpöiseen hajuun. Hän painoi keksin suuhunsa ja nautti täysin siemauksin sen mausta, ja ennen kaikkea siitä, että saattoi syödä keksejä – miettimättä ollenkaan, kuinka monta kaloria siinä oli, ja kuinka monella askeleella sen polttaisi.
2.
150 sanaa
Lukas katseli pöydän toisella puolen istuvaa sisartaan, joka mutusti keksiä hiljaisuudessa. Sinisten silmien katse oli sulkeutunut. Kynnet oli taas purtu rikki. Lilja ei ollut sanonut juuri mitään koko iltana. Lukas ei tiennyt, mitä sisaren mielessä liikkui – hän ei ollut hyvä sellaisissa asioissa. Lukas oli hyvä käsillä tekemisessä, hän leipoi, kokkasi, veisti, sahasi, nikkaroi ja maalasi, mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja kieli meni solmuun. Siskot olivat erilaisia, he rakastivat sanoja, puhetta, tekstejä, tulkitsivat paljon paremmin toisten tunteita, eleitä ja pieniä liikkeitä. Siskot kirjoittivat, lukivat ja lauloivat, ylipäänsä puhuivat paljon.
Keksinmuru putosi lattialle, Seppo syöksähti nuolaisemaan sen suuhunsa. Lilja hymyili ohimennen. Hymy oli kuin nopea siveltimenveto keskeneräisellä canvaksella, hetken siinä, mutta pian peittyvä seuraavan vedon alle. Ja niin hymy kuihtui Liljan kasvoilta, ja uusi keksinpalanen päätyi suuhun. Silloin Lukas ymmärsi, ettei Liljakaan ollut koskaan puhunut paljoa. Ja ikävä vihlaisi kovana ja viiltävänä. Hän kaipasi Lauhaa saman pöydän ääreen niin, että sieluun sattui.